Haukansilmä

by James Fenimore Cooper

XIX LUKU.

"Tämä paikka oli siis vaihtelevien näköalojen ihana paratiisi."

Milton.

Mabel oli jo odottamassa kanotilla, ja pian kevyt alus kellui taas aalloilla. Haukansilmä kuljetti sitä yhtä suurella taidolla kuin tullessakin, ja vaikka Mabelin poskille kohosi innostuksen puna, ja sydän oli joskus lakata lyömästä, he pääsivät kuitenkin Lokin sivulle saamatta pisaraakaan vettä päällensä.

Ontario on kuin kiivasluontoinen ihminen — suuttuu äkkiä, mutta voi myöskin samassa leppyä. Vihurit olivat jo asettuneet, vaikkakin laineet vyöryivät vielä rantaan ja karikoitten kivet paljastuivat ja peittyivät, kuin merenväki olisi leikkiä lyönyt. Jasper oli sillä välin levittänyt purjeet ja laittanut kaikki kuntoon odotellen nyt vain maalta tulevaa iltatuulta päästäkseen taas matkaan.

Juuri auringon laskiessa pääpurje alkoi pullistua selälle päin, ja alus lähti hiljalleen liikkeelle. Etelätuuli oli hiljainen ja tasainen, ja alus ohjattiin pitkin etelärantaa, sillä tarkoitus oli päästä itäosaan niin pian kuin suinkin. Seuraava yö oli rauhallinen ja nukkujien lepo syvä ja suloinen.

Laivan päällikkyyden järjestäminen oli tuottanut hieman vaikeuksia, mutta sitten oli asia päätetty yhteisen sovittelun tietä. Kun epäluulo Jasperia kohtaan ei vieläkään ollut kokonaan hävinnyt, Cap sai ylimmän vallan. Nuorempi merimies sai kuljettaa laivaa ja määrätä työt, kun taas vanhempi tarkasti hänen puuhiansa ja halusta olisi useinkin sekautunut niihin. Jasper suostui tällaiseen asiain tilaan voidakseen siten pelastaa Mabelin tämän tilanteen tuottamista vaaroista, sillä hän tiesi hyvin, että nyt, kun luonnon raivo oli asettunut, Montcalm olisi heitä etsimässä. Mutta hän päätti kuitenkin olla puhumatta tästä otaksumisestansa, sillä jos hän virkkoi sanankaan vihollisten ajatelluista puuhista, näytti se heti herättävän uusia epäluuloja niissä, joilla oli valta vastustaa hänen aikomuksiansa. Toisin sanoen: Jasper tiesi, että se nuori, kohtelias ranskalainen, joka komensi vihollisen laivaa, nostaisi heti ankkurinsa Niagaran satamassa ja lähtisi ulapalle, kun vain myrsky asettuisi, saadakseen Lokin valtoihinsa. Siksi hän varmaankin asettuisi vaanimaan keskelle selkää, josta hänellä olisi avarin näköala. Jasper tahtoi kuitenkin välttää kohtaamasta häntä, mutta samalla koetti varoa joutumasta rantavarustusten tulen alaiseksi. Hän valitsi etelärannikon, koska täältä saattoi käyttää hyväkseen maatuulta, ja hän ajatteli, että vihollinen viimeksi luulisi hänen valitsevan tämän suunnan, koska se johti suorastaan linnoituksille, joissa oli heidän parhaimmat varustuksensa näillä rajaseuduilla.

Kaikesta tästä Cap onneksi oli tietämätön, ja kersantin ajatus askarteli liian hartaasti sotilaallisissa suunnitelmissa, että hän olisi voinut käydä määräilemään sitä, mikä koski kokonaan toista alaa. Siksipä ei kukaan sanallakaan vastustanut Jasperin suunnitelmia, ja ennen aamua hän oli täydellisesti saavuttanut entisen asemansa ja arvonsa ja jakeli käskyjä vapaasti, kuten ennenkin, ja laivamiehet taas tottelivat arvelematta ja ilman mutinaa.

Päivänsarastus nosti kaiken väen laivankannelle, ja kuten aina vesillä seikkailijat, hekin tutkivat näköpiiriä sitä suuremmalla huolella, kuta selvemmin se sukelsi pimeydestä esille nousevan päivän valaistessa seutuja. Idässä, lännessä ja pohjoisessa näkyi vain vettä, joka säteili ja välkehti aamuauringon valossa, mutta etelässä huojui rajaton metsä, joka siihen aikaan vihreänä vyönä ympäröi joka puolelta Ontariota. Äkkiä huomasivat he siinä aukon, josta kohosi synkännäköinen rakennus, ympärillään vallituksia, varastohuoneita, paalutuksia ja ulkovarustuksia, jotka kaikki oli rakennettu suuren virran suulle. Juuri kun linna tuli näkyville, leijaili sen päällä musta pilvi, jota vastaan pitkässä tangossa liehui valkoinen Ranskan lippu.

Cap päästi hämmästyksen huudahduksen saatuaan selville tämän raivostuttavan tosiasian ja heitti pikaisen, epäilevän silmäyksen lankoonsa.

"Likainen pöytäliina liehuu ilmassa, niin totta kuin nimeni on Charles Cap!" hän mutisi, "ja me ihailemme tätä kirottua rannikkoa, aivan kuin palaisimme Intianmatkalta ja vaimomme ja lapsemme odottaisivat meitä siellä! Kuulkaapas, Jasper, oletteko te pyydystelemässä sammakoita, kun laskette näin lähelle tätä uutta Ranskaa?"

"Lasken lähelle sivuuttaakseni vihollisen laivan sen huomaamatta, sillä luulen, että sen täytyy olla jossakin ulompana väijymässä."

"Ai, ai, se kuuluu hyvältä ja toivon, että se onnistuu yhtä hyvin.
Toivoakseni täällä ei ole mitään pohjavirtoja?"

"Me olemme nyt tuulenpuoleisella rannalla, herra Cap", sanoi Jasper hymyillen, "ja melkeinpä uskon teidän myöntävän, herra Cap, että voimakas pohjavirta tekee ankkuroinnin helpommaksi. Me olemme elämästämme kiitollisuuden velassa tämän järven pohjavirralle."

"Se on ranskalaista lörpöttelyä!" mörisi Cap kuitenkin varoen, ettei Jasper sitä kuullut. "Antakaa minulle luja englantilais-amerikkalainen ankkuriköysi, jos minun ollenkaan tarvitsee ankkuroida, enkä tarvitse teidän luikertelevia, vedenalaisia virtojanne, joita ei kukaan voi nähdä eikä tuntea. Uskallan sanoa, jos ei totuutta tarvitse kiertää, että tämä viimeinen pelastuskeinomme oli kokonaan tuulesta temmattu."

"Meillä on nyt kuitenkin hyvä tilaisuus tutkia vihollisen varustuksia Niagaran suulla, veli, — sillä linnahan tämä nyt on olevinaan", keskeytti kersantti. "Pitäkäämme ohikulkiessamme silmämme auki ja muistakaamme, että olemme melkein vihollisen kidassa."

Tämä kersantin kehoitus oli kuitenkin tarpeeton, sillä tieto, että he nyt kulkivat ihmisten asumaseutujen ohi näillä rajattomilla autioilla seuduilla, oli niin uutta, että he itsestään heristivät huomiokykynsä äärimmilleen huomatakseen kaiken, mitä näköala tarjosi. Tuuli oli kyllin navakka kuljettaakseen Lokkia melkoista vauhtia ja Jasper laski melkein siihen lahteen, joka muodosti joen suun ja sanottiin virraksi. Mahtava, kaukainen kohina kuului rantavallien välitse pannen koko seudun soimaan aivan kuin äärettömät urut, joiden voimasta itse maakin tuntui värisevän.

"Sehän kaikuu ihan kuin meren pauhu rannan kallioihin!" Huudahti Cap, kun tavallista voimakkaampi jyminä kuului hänen korviinsa.

"Se on sitä pauhua, mistä me saamme nauttia tässä maailman osassa", vastasi Haukansilmä. "Siellä ei ole mitään pohjavirtoja, vaan vesi ikäänkuin tahtoisi pysähtyä ilmaan miettimään, kääntyäkö takaisin, vai mennäkö eteenpäin. Se on vanha Niagara, jonka kuulette, tämä uljas virta syöksyy siellä alas kalliolta."

"Ei toki lie ketään niin häpeämätöntä, joka väittää, että tämä komea, leveä virta kulkee tuolla yli kallioiden?"

"Kyllä, herra Cap! kyllä se kulkee; se on itse laittanut tiensä ja hakannut portaansa. Sellainen on luonto täällä, vaikka uskallan otaksua, että voitte kerskua valtamerenne voittavan sen. — Jospa me, Mabel, voisimme kävellä kymmenen tai viisitoista penikulmaa tämän joen rantaa, niin näyttäisin teille, mitä ihmeitä Jumala on täällä tehnyt."

"Te olette sitten nähnyt sen suurenmoisen putouksen, Haukansilmä?" kysyi tyttö innokkaasti.

"Olen — olen kyllä; ja katsellessani sitä näin mitä kamalimman näytelmän. Olimme Käärmeen kanssa tiedusteluretkellä. Hän ilmoitti minulle, että tämän suurenmoisen luonnonihmeen näkeminen hänen kansansa luulon mukaan antaa salaista voimaa, ja pyysi minua jatkamaan matkaa saadaksemme nähdä sen. — Minä kuulun oikeastaan 60:nteen rykmenttiin, vaikka olenkin joutunut kuljeskelemaan niin paljon 55:nnen sotureitten mukana, ja minun oman rykmenttini miehet olivat kertoneet siitä niin monia kummallisia juttuja, että olin alkanut pitää niitä sotilasmielikuvituksen tuotteina ja uskoin tuskin puoliakaan. No niin, me menimme siis. Mutta vaikka me uskoimme, että korvamme voisivat meitä johtaa ja kuulisimme tuon kauhean kohinan, kuten tänäänkin, erehdyimme täydellisesti, sillä luonto ei puhunutkaan niin kaikuvaa kieltä kuin tänä aamuna. Usein tapahtuu täällä metsissä, herra Cap, että luulee Jumalan kaikella voimalla ja pauhulla kulkevan maan päällä ja toisina hetkinä on niin tyyntä ja rauhaisaa kuin Hän olisi hiljaa asettunut levolle. Tulimme siis ihan kuin huomaamatta joelle vähän putouksen yläpuolella, ja eräs nuori delawarelainen, joka oli meidän kanssamme, löysi kaarnakanotin ja työnsi sen vesille päästäkseen saarelle, joka on juuri kuohujen ja pyörteitten keskellä. Me kielsimme häntä ja sanoimme, että hän kiusaa kohtaloansa etsiessään turhan vuoksi vaaraa, joka varmasti hänet tuhoaisi, mutta delawarelaisnuorukaiset ovat melkein samanlaiset kuin soturinuorukaisetkin — rohkeita ja turhamielisiä. Vaikka kuinka varoitimme, emme voineet hänen mieltään muuttaa, ja poika teki, kuten tahtoi. Minusta tuntuu, Mabel, että jos ilmiö on oikein suuri ja voimakas, siinä ilmenee luonnon mahtava majesteetti niin täydessä loistossaan, että kaikki muu pienenä ja vähäisenä unohtuu; ja niin oli tässäkin. Tuskin oli kanotti oikein joutunut virtaan, kun se otti sen valtoihinsa aivan kuin tuuliaispää tuohilevyn, eikä delawarelaisen erinomainen taito kyennyt vastustamaan virran voimaa. Hän taisteli kuitenkin miehekkäästi elämänsä puolesta, kuten hirvi, joka on hyökännyt veteen pelastuakseen uimalla koirista. Aluksi hän kiisi poikki virtaan niin tulisesti, että luulimme hänen pelastuvan, mutta hän oli laskenut välimatkan väärin, ja kun totuus iski hänen mieleensä, hän käänsi kanotin vastavirtaan ja ponnisti niin, että sitä oli kauhea katsella. Olisin säälinyt häntä, vaikka hän olisi ollut mingo. Muutamia sekunteja näytti, että hänen ponnistuksensa onnistuisivat ja hän voittaisi virran vetovoiman; mutta luonnolla on omat keinonsa. Muutamat epäonnistuneet aironvedot jättivät kanotin veden valtaan, ja niin hän solui alas jalka jalalta, tuuma tuumalta, kunnes hän joutui paikkaan, jossa virta näytti tasaiselta ja vihreältä ja kuin se olisi tehty miljoonista vesisäikeistä, jotka kaartuvat terävien, jyrkkien kallioitten yli. Siitä hän syöksyi takaperin kuin nuoli ja hävisi, kanotin kokka vain sen verran vilahti, että ymmärsimme, miten hänelle oli käynyt. Tapasin muutaman vuoden perästä erään mohokin, joka oli nähnyt tapauksen alapuolelta, ja hän kertoi, että delawarelainen koetti meloa ilmaa, kunnes kokonaan katosi putouksen synnyttämään usmaan."

"Ja miten sille raukalle kävi?" kysyi Mabel, joka oli mitä voimakkaimmalla mielenkiinnolla kuunnellut kertojan luonnollista ja korutonta puhetta.

"Epäilemättä hän meni kansansa onnellisille metsästysmaille, sillä vaikka hän oli uskalias ja turhamainen, hän oli kuitenkin oikeauskoinen ja urhea. Jaa, hän kuoli kyllä hullun tavalla, mutta punanahkojen manitoulla on varmaan omat suunnitelmansa kansansa suhteen aivan samoin kuin Jumalalla on suunnitelmat kristittyihin nähden."

Juuri sinä hetkenä laukesi tykki jossakin varustuksella, ja ilmeisesti kevyen tykin kuula lensi vonkuen kutterin maston yli sitä kuitenkaan ollenkaan hipaisematta. Jasper oli ruorissa ja hän käänsi kutterin ulapalle hymyillen aivan kuin tervehdyksen raakuus ei olisi häntä ollenkaan hämmästyttänyt. Lokki pääsi pian ulomma virran suusta ja pelkäämättä, että ammunta enää voisi uudistua, jatkoi matkaansa rannikkoa pitkin. Niin pian kuin virta oli auennut heidän eteensä Jasper oli huomannut, ettei Montcalm ollut täällä ankkuroituna, ja mies, joka oli tähystämässä, ilmoitti, ettei purjeita missään näkynyt. Nyt sai melkein varmasti toivoa, että Jasperin kepponen oli onnistunut, ja että ranskalaisten komentaja turhaan tähyili heitä keskellä ulappaa, kun he kiersivät odottamattomia teitä vaarattomammille vesille.

Koko päivän tuuli pysytteli etelässä, ja kutteri kulki noin ranskanpenikulman päässä rannasta kuuden tai kahdeksan solmuvälin nopeudella tunnissa. Vaikka näköala oli suhteellisen yksitoikkoinen — koko ajan metsää ja aina vain metsää toisella puolen — herätti se kuitenkin omalla tavallaan mielenkiintoa ja huvitti katselijaa. Maasta pisti kauas pitkiä metsäisiä niemiä, ja kun he purjehtivat niemeltä toiselle, he kulkivat yli lahtien, jotka olivat niin syviä, että näyttivät joilta. Mutta silmä ei keksinyt inhimillistä viljelystä: alkavat joet aluksi levisivät suuriksi suvannoiksi ja vaikka olisi niiden rantoja kulkenut penikulmamäärältä, olisi kahden puolen ollut vain rajaton metsä. Samoin suuret lahdet, jotka olivat kaivautuneet metsän syliin ja joihin pääsi ulapalta kapeitten salmien kautta, olivat säilyttäneet alkuperäisen vihreän kauneutensa, eikä missään huomannut merkkiäkään sivistyneestä elämästä.

Kaikista kannella-olijoista Haukansilmä nautti näistä näköaloista enimmän eikä hänen ihastustaan mikään sekoittanut. Hänen silmänsä tuijottelivat lakkaamatta yli rajattoman metsän, ja vaikka hänestä oli niin ihanaa oleskella Mabelin lähettyvillä, kuunnella hänen suloista ääntänsä ja vastata kaikuna — ainakin tunteissaan — hänen iloiseen nauruunsa, hän kuitenkin enemmän kuin kerran päivän kuluessa kaihoten ikävöi saada vapaana kierrellä tuolla noiden korkeitten vaahterain, tammien ja lehmuksien alla: vain siellä hänen henkensä saattoi löytää puhtainta iloa. Cap katseli maisemia aivan toisin tuntein: enemmän kuin kerran hän lausui vastenmielisyytensä siitä, ettei nähnyt majakoita, kirkontorneja eikä reimareita koko matkalla. Tällaisten rannikkojen valtaamisesta ei maailman kannattaisi pitää niin suurta melua; ja vieden kersantin syrjään hän vakavasti todisteli, ettei koko seutu milloinkaan mihinkään kelpaisi, kun ei ollut mitään satamia, jokien suut näyttivät hyödyttömiltä, ja yksin tuulessakin tuntui metsien tuoksu, joka puhui pahaa kaikista mahdollisuuksista.

Mutta kannella olevien eri yksilöitten mielenlaatu ei hidastuttanut Lokin vauhtia. Auringonlaskun ajoissa se oli kulkenut satasen penikulmaa kohden Oswegoa, johon kersantti piti velvollisuutenaan palata saadakseen uusia ohjeita, jos majuri Duncan näkisi hyväksi niitä antaa. Tämän vuoksi Jasper piti parhaana laskea koko yön rantaa pitkin, ja vaikka tuuli alkoi tyyntyä, se kesti kuitenkin kyllin kauan kuljettaakseen kutterin muutaman niemen kärkeen, jonka tiedettiin olevan vain parin ranskanpenikulman päässä linnasta.

Kun päivä sarasti, oli kevyt pohjatuuli kuljettanut kutteria niin, että Oswegon suulle oli vain noin pari englanninpenikulmaa, ja juuri, kun aamulaukaus kuului linnalta ja Jasper antoi määräyksen vähentää purjeita ja kääntää linnan satamaan, kuului tähystäjän huuto, joka sai kaikkien silmät kääntymään itäisen reitin puoleisen niemen taa, ja siellä juuri niin kaukana, etteivät linnan kevyet tykit sinne kantaneet, purjeet levällään oli Montcalm ilmeisesti vartomassa heidän ilmestymistään.

Ohi pääsystä ei ollut puhettakaan, sillä käyttäen kaikkia purjeitaan ranskalainen laiva olisi saavuttanut heidät muutamassa minuutissa, ja tilanne vaati pikaista toimintaa. Lyhyen mietiskelyn jälkeen kersantti muutti suunnitelmaansa päättäen kääntää matkansa sinne, minne hänet alkujaan oli lähetetty ja luottaen Lokin vauhtiin hän toivoi ajoissa pääsevänsä sellaisille vesille, ettei vihollisen alus voisi siellä liikkua.

Kutteri käännettiin siis tuulen myötä ja kaikki purjeet levitettiin. Linnan tykit jyskyivät, liput liehuivat ja miehet ilmestyivät varustuksille. Mutta myötätunto oli ainoa, mitä Lundie voi omillensa osoittaa. Montcalmista kuului myöskin neljä tai viisi tykin laukausta, mutta pian sen purjeet pullistuivat ja se lähti liikkeelle vaanimapaikastaan.

Useita tunteja nämä kaksi alusta kilvan halkoivat aaltoja ja aluksi näytti, että molemmat laivat pitivät silmällä linnaa, toinen pyrkien sinne sisälle ja toinen koettaen sitä estää.

Mutta tuuli yhä kiihtyi ja risteillessä raskas ranskalainen alus oli hitaampi, ja kun lähettyvillä oli muutamia saaria, arveli Jasper, että niiden suojassa Lokki saattoi turvallisesti määrätä tulevat liikkeensä. Vaikka Cap ja kersantti sekä erittäinkin luutnantti Muir, — hänen käyttämistään sanoista päättäen — vieläkin suuresti epäilivät nuorta miestä eikä eräs vihollisen varustuksista ollut kaukana, noudatettiin kuitenkin tätä neuvoa ja majoitusmestari hienotunteisesti huomautti, ettei Jasper voinut helposti heitä pettää menemättä julkisesti vihollisen puolelle, jossa tapauksessa he saattoivat tuomion tehdä lyhyeksi, koska petturi olisi heidän vallassaan.

Saatuaan näin vallan Jasper Western näytti, mihin hän oikeastaan kykeni. Hän laski siis saaristoon ja sivuutti sen, ja kun hän tuli itäpuolella taas väljille vesille, ei vihollisesta näkynyt jälkeäkään. Auringonlaskun aikoina ilmestyivät joen suulla olevat ensimmäiset saaret näkyviin ja ennen pimeää oli kuljettu vartiopaikalle johtavien kapeitten salmien läpi. Kello yhdeksän Cap välttämättä vaati, että he ankkuroisivat johonkin, sillä saarten paljous teki matkan niin monimutkaiseksi ja epävarmaksi, että joka aukeamasta saattoi odottaa ranskalaisten tykkien tervehdystä. Jasper taas väitti itsepintaisesti, että hänelle oli annettu horjumaton määräys lähestyä asemaa niin, ettei kukaan oppisi ihan varmaan löytämään sitä eikä niin ollen voisi kavaltaa sitä viholliselle, vaikka tahtoisikin.

Lokki vietiin siis pieneen, salaiseen lahteen, josta sitä olisi ollut sangen vaikea löytää päivälläkin, ja siellä se oli piilossa yötä, jolloin kaikki muut, paitsi sotilaspäällikkö, lepäsivät. Viimeisen neljänkymmenenkahdeksan tunnin kuluessa Cap oli ollut niin suuressa vaivassa, että hän nukkui kauan ja raskaasti eikä hän kertaakaan herännyt, ennenkuin päivä alkoi sarastaa. Mutta tuskin hän oli saanut silmänsä auki, kun hänen merimiesvaistonsa sanoi hänelle, että kutteri oli taas kulussa. Kiirehdittyään ylös hän huomasi Lokin taas pujottelevan saarten lomitse, eikä kannella ollut ketään muita kuin Jasper, luotsi ja retkikunnan päällikkö, jolla ei ollut vähääkään muistuttamista tätä asiain järjestystä vastaan, koska se hänestä oli sekä viisas että välttämätön.

"Mitä nyt, herra Western?" kysyi Cap raivoissaan, kun hänen untaan oli käytetty tällä tavalla hyväkseen. "Aiotteko viedä meidät Frontenaciin ja kaikki miehet huolettomina alhaalla nukkumassa aivan kuin odottaen vahtivuoroansa?"

"Se on horjumaton määräys. Majuri Duncan on kieltänyt koskaan lähestymästä asemaa lähettämättä miehistöä alas, sillä hän ei halua, että näillä vesillä on enemmän luotseja kuin kuninkaalle on välttämätöntä."

"Hiuuu! Olisipa minulle ollut työtä kulkea näiden pensaikkojen ja kallioitten läpi ilman mitään apulaisia! Viisainkaan yorkilainen luotsi ei osaisi mihinkään näissä salmissa."

"Minä aina ajattelin, herra", sanoi Jasper hymyillen, "että olisitte tehnyt viisaammasti antaessanne kutterin minun käsiini, kunnes olisimme päässeet määränpäähän."

"Me olisimme antaneet, Jasper, me olisimme antaneet, ellei olisi ollut asianhaaroja, mutta asianhaarat ilmaisevat tärkeitä seikkoja eikä yksikään viisas mies halveksien jätä niitä huomioonottamatta."

"Olkoonpa niin, herra, mutta minä toivon, että nuo asianhaarat nyt ovat lopussa. Me saavumme perille vähemmässä kuin tunnissa, jos tuuli kestää ja silloin te olette turvassa kaikilta asianhaaroilta, mikäli ne minusta riippuvat."

"Hump!"

Cap suostui alistumaan, ja kun kaikki Jasperin puuhat näyttivät ilmeisesti rehellisiltä, ei ollutkaan vaikea häntä tyynnyttää. Ehk'ei se kuitenkaan olisi ollut niin helppoa miehelle, joka niin tarkasti piti lukua asianhaaroista, jos hän olisi tiennyt, että he olivat niin lähellä niin tunnettua ja peljättävää vihollisasemaa kuin Frontenac oli. Saaria ei liene ollut sananmukaisesti tuhatta luvultaan, mutta niitä oli kuitenkin pieniä ja suuria niin paljon, että parhainkin laskija sekaantui. Jasper oli jättänyt suurimman salmen ja laski nyt hyvän tuulen ja virran avulla kapeita salmia, joista Lokki tuskin mahtui ja puomit koskivat puihin. Toisinaan taas kuljettiin pienten lahtien yli tai kallioitten väliin tai puiden ja pensasten sisään. Vesi oli niin kirkasta, että syvyyden voi mittaamatta huomata, mutta Cap oli kuitenkin merimiestottumuksineen ainaisessa hädässä, kuinka heille lopulta kävisi.

"Minä vakuutan, sen vakuutan, Haukansilmä!" huudahti kerran vanha merimies, kun pieni alus oli turvallisesti kulkenut kahdennestakymmenennestä niin kapeasta kallion solasta että näytti olevan aivan mahdotonta siitä laivan kulkea. "Tämä menee yli kaiken merimiestaidon ja heittää hitolle kaikki sen lait ja määräykset!"

"Niin, Suolavesi! Siinä ilmenee korkein taito. Huomaatte, että Jasper ei milloinkaan erehdy, vaan kulkee nenänsä avulla, niinkuin koira, sinne, mihin haluaa, ihan kuin hänellä olisi erehtymätön vainu. Panen pääni pantiksi, että poika vie meidät lopulta perille, kuten olisi jo ensi yritykselläkin tehnyt, jos me olisimme sallineet."

"Ei luotsia, ei luotausta, ei reimareita, ei majakoita, ei —"

"Jälkiä"; keskeytti Haukansilmä, "sillä se näyttää minusta koko jutussa omituisimmalta. Vesi ei jätä mitään jälkiä, kuten kaikki tietävät, mutta Jasper laskee ihan yhtä varmasti kuin hänen silmäinsä edessä olisi selvät mokkasiinin jäljet lehdissä ja aurinko paistaa taivaalla."

"Hitto minut vieköön, jos uskon, että heillä on edes kompassia!"

"Perillä, halkaisija alas!" huudahti Jasper, joka enimmäkseen oli vain hymyillyt merimiestoverinsa huomautuksille. "Alas — ruori oikealle — hyvin oikealle — niin — ihan lähelle — hyppää maihin, poika — no, siellähän onkin omia miehiä, jotka voivat ottaa köyden."

Kaikki kävi niin nopeasti, ettei katsojalle jäänyt aikaa lähempien huomioitten tekemiseen. Kevyesti Lokki kääntyi kallion sivulle ja sidottiin lujasti tähän luonnolliseen laituriin. Sanalla sanoen, perille oli päästy ja 55:nnen miehiä tervehtivät heidän odottavat toverinsa sillä riemukkaalla tyytyväisyydellä, jonka vapautus tavallisesti antaa.

Ihastuneena hyppäsi Mabel rannalle ja hänen isänsä johti miehensä hänen jäljessänsä maihin niin tyytyväisenä ja iloissaan, että jokainen saattoi huomata, miten kiihkeästi hän oli halunnut saada jättää kutterin. Asema, kuten 55:nnen sotilaat tuttavallisesti paikkaa nimittivät, oli niin luonnonihana, että se helposti sai kaikki haltioihinsa, saati sitten soturit, jotka niin kauan olivat olleet sullottuina Lokin-laiseen ahtaaseen alukseen. Muutamat saaret olivat korkeita ja kaikkikin niin paljon veden yläpuolella, että ne olivat kuivia ja ilma niissä terveellinen. Jokaisessa oli enemmän tai vähemmän metsää, mutta tänä kaukaisena aikana useaa peitti uhkea aarniometsä. Se saari, johon nämä joukot olivat asettuneet, oli pieni, pinta-alaltaan ehkä parisenkymmentä aaria, ja joku luonnonoikku oli raivannut siitä suurelta osalta metsän pois, ehkä useita vuosisatoja ennen kuvattaviamme aikoja, ja ainakin puolen siitä peitti pehmeä ruohomatto.

Tämän asema-saaren rantoja peittivät sakeat pensaikot, ja suurella huolella oli varottu vahingoittamasta niitä, sillä ne muodostivat vihreän suojusmuurin niiden ympärille, jotka piileskelivät siellä sisällä. Käyttäen hyväkseen näitä luonnon etuja oli tänne rakennettu kuusi tai kahdeksan majaa upseerin ja miehistön asunnoksi, ja toisia käytettiin keittiönä, sairashuoneena j.n.e. Nämä huoneet oli rakennettu hirsistä yleisellä tavalla ja katettu kaarnalla ja tuohilla, joita oli kiskottu sangen kaukaa täältä, etteivät vain työmiesten jäljet olisi johtaneet vihollisia asemalle, ja kun täällä oli asuttu jo muutamia kuukausia, saattoi täällä elämä muodostua niin mukavaksi kuin se näissä oloissa suinkin oli mahdollista.

Saaren itäpuolella oli kapea, tuuhean metsän peittämä niemi, jossa juurimetsä oli niin sakea, ettei voinut nähdä sen yli, kun lehti oli puissa. Tämän niemen kainaloon oli rakennettu jonkunlainen puinen varustus, hirsilinna, niin jykevä, että se saattoi kestää piiritystä. Vankan hirsiseinän läpi ei luoti voinut tunkeutua, ja koko huone oli niin rakennettu, ettei ollut jäänyt varustamatonta paikkaa. Ikkunoina oli ampumaluukut, ovi oli vankka ja ahdas, yksinpä kattokin oli laskettu hirsistä ja peitetty kaarnalla, ettei sade läpäissyt. Alakertaan oli talletettu kaikki ampuma- ja ruokatarpeet, kuten tavallista; toinen kerros suoritti samalla asunnon ja linnoituksen virkaa ja matalalle ullakolle oli järjestetty pari kolme huonetta, joihin voi laittaa vuoteen kymmenelle — viidelletoista hengelle. Tämä kaikki oli hyvin yksinkertaista, mutta kuitenkin kylliksi vahvaa suojelemaan sotureita äkillisiltä yllätyksiltä. Kun koko rakennus oli vähemmän kuin neljäkymmentä jalkaa korkea, sen harja peittyi puiden latvojen taa kaikkien muiden silmiltä, paitsi niiden, jotka olivat päässeet saaren sisäosiin. Ampumaluukuista oli tänne päin näköala vapaa, vaikka pensaat sielläkin puolen peittivät tätä puista linnoitusta.

Kun puolustus yksin oli ollut silmämääränä, oli tämä hirsilinna rakennettu kalkkikallion halkeamalle — koko saaren pohja oli kalkkikiveä — niin että sieltä raosta voitiin ammentaa sangolla vettä siinä tapauksessa, että tulisi kestää piiritystä. Rakennuksen alakerta oli kapeampi ja molemmissa päissä ulottuivat hirret useita jalkoja sen yli, ja näihin päihin oli runsaasti hakattu ampuma-aukkoja, jotka voitiin hirrenpäillä sulkea. Tavalliset tikapuut johtivat kerroksesta toiseen, ja jos lisäämme, että tämä hirsilinna oli varustettu kaikin puolin, kuin linnoitukset ainakin, huomaava lukija saanee oikean käsityksen siitä, mitä tarkoitamme kuvata.

Mutta saaren oma asema tarjosi sotilaallisessa suhteessa kuitenkin parhaimmat edellytykset. Kun se oli parinkymmenen muun saaren keskessä, sitä oli vaikea löytää, ellei sattunut kulkemaan ihan läheltä ja jostakin aukosta keksinyt, että tämä saari oli toisenlainen kuin muut. Saarien väliset salmet olivat niin kapeat, että joskus oli sangen vaikeata huomata, mihin toinen saari loppui ja missä toinen alkoi, ja jos tahtoi päästä siitä selville, täytyi tunkeutua pensaikkoihin, jotka yli erottavien salmien eri saarilta toisilleen kättä antoivat. Se pieni lahdenpoukama, johon Jasper tavallisesti aluksensa laski, oli niin puitten ja pensaitten sisässä, että kerran, kun purjeet olivat alas lasketut, oma väki oli tuntikausia etsinyt sitä palatessaan lyhyeltä kalastusmatkalta. Lyhyesti sanoen, itse paikka oli aivan ihanteellinen tarkoitukseensa, luonnon etuja oli mitä viisaimmalla tavalla hyväksensä käytetty ja saatu siten verraton väijytyspaikka ja tukikohta salaisille liikkeille.

Ensimmäisenä Lokin saapumista seuranneena tuntina oli saarella tavattoman vilkas liike. Joukkue, joka tähän asti oli saarella vartiota pitänyt, ei toivonut mitään muuta niin hartaasti, kuin saada palata Oswegoon takaisin. Kun kersantti vapautetulta aliupseerilta oli pienten muodollisuuksien perästä saanut päällikkyyden, astui viimeksimainittu miehineen laivaan, ja Jasper, joka mielellään olisi viettänyt tämän päivän saarella, sai määräyksen heti lähteä takaisin, koska suotuisa tuuli lupasi heille helpon paluumatkan. Ennen eroa oli luutnantti Muirilla, Capilla ja kersantilla kuitenkin salainen neuvottelu palaavan vänrikin kanssa, ja hänelle ilmoitettiin, mitä epäluuloja Jasperia kohtaan oli olemassa. Luvattuaan mitä tarkimmin pitää silmänsä auki, vänrikki astui laivaan, ja tuskin oli kolmea tuntia kulunut Lokin saapumisesta, kun se jo oli uudestaan liikkeessä.

Mabel oli saanut muutaman majan asunnokseen, ja naisen kätevyydellä ja maulla hän teki ne yksinkertaiset, kotoiset valmistelut, jotka näissä oloissa olivat mahdolliset, ei ainoastaan itseänsä, vaan isäänsäkin varten. Tämä oli saaren paras asumus ja järjestellessään Mabel ensi kertaa ylpeydellä tunsi, että tämä oli hänen kotinsa, jossa hän saisi määräillä mielensä mukaan.

Niin pian kuin hän oli saanut välttämättömimmät valmistelut suoritetuksi, hän lähti katselemaan saarta kulkien sitä polkua, joka kävi yli aukean paikan. Siellä hän pysähtyi katselemaan välkkyvää vettä, joka säteili ja lipatti hänen jalkainsa juuressa, nauttien täysin rinnoin kaikesta tästä uudesta, joka häntä ympäröi ja muistellen niitä vaaroja, joita oli kokenut keinuessaan noilla aalloilla ja joita ehkä tulevaisuudessa saisi yhä runsaammin osakseen.

"Siinäpä on kaunis olento kauniilla paikalla, Mabel haltiatar", virkkoi Davy Muir ilmestyen äkkiä hänen sivulleen, "enkä saata kieltää, että te olette suloisempi niistä kahdesta."

"En voi sanoa, herra Muir, että kohteliaisuudet olisivat minulle vastenmielisiä, sillä jos kuulisin totuuden, voisin ehkä tulla pahoilleni", vastasi Mabel reippaasti, "mutta tahtoisin kuitenkin väittää, että jos suvaitsisitte puhua minulle jotakin muuta, minä ehkä voisin näyttää ymmärtäväni sitä."

"Teidän järkenne, suloinen Mabel, on terävä kuin kaksiteräinen miekka, ja teidän puheenne on usein liiankin viisasta ja arvostelevaa sellaiselle, joka on kokonaista neljä vuotta viettänyt täällä kirotussa erämaassa, aivan kuin metsänelukka sen sijaan, että olisi saanut elellä aikansa vertaistensa parissa ja ottaa osaa sivistyneen elämän suomiin nautinnoihin. Mutta te ette suinkaan, nuori neiti, ole pahoillanne, että olette saanut kauniin jalkanne kuivalle maalle?"

"Niin ajattelin pari tuntia sitten, herra Muir, mutta Lokki näyttää niin kauniilta pujotellessaan vihreitten puitten välitse, että melkein olen pahoillani, kun en saa enää olla sen matkustajana."

Lopetettuaan puheensa Mabel heilutti käsinettään vastaukseksi Jasperin tervehdykseen, sillä nuorukainen katsoi lakkaamatta häneen kunnes valkoinen purje katosi niemen taa ja sukelsi metsän vihreään lehtimereen.

"Siellä ne menevät, enkä tahdo sanoa: 'ilo hävisi heidän kanssaan', mutta palatkoot he onnellisina, sillä ilman heitä me saamme viettää talvemme tällä saarella — ellemme joudu sitä viettämään Quebecin linnaan. Tuo Jasper Vesikoira on epävakainen nuorukainen ja hänestä on kaikenlaisia huhuja linnassa. Ne kiusaavat minua, eikä teidän arvoisalla isällänne eikä sedällänne ole erittäin hyvää käsitystä hänestä."

"Minua surettaa kuulla sitä, herra Muir. En epäile, että aika parantaa heidät heidän epäilyksistänsä."

"Jospa aika parantaisi minutkin, suloinen Mabel", vastasi Muir laulavalla äänellä, "tahtoisin mielelläni parantaa retkikunnan päällikön asemaa. Jos minä joutuisin toiseen asemaan, niin kersantti varmasti astuisi minun saappaihini."

"Jos minun rakas isäni on kyllin arvokas astumaan teidän saappaihinne, herra Muir", vastasi tyttö ilkeästi, "niin toivon, että suostumus on yhteinen ja te olette joka suhteessa kyllin arvokas astumaan hänen saappaihinsa."

"Lapset ovat aina yltiöpäitä! Ette suinkaan tahtoisi minua alentaa jonkun aliupseerin asemaan, Mabel?"

"En suinkaan, herra; minä en ajatellut ollenkaan armeijaa, kun te puhuitte toiseen asemaan joutumisesta. Minun ajatukseni olivat paljon itsekkäämpää laatua. Mietin juuri miten paljon te muistutattekaan minun hyvää isääni viisautenne ja kokemuksenne kautta ja soveltuisitte varmaan hyvin hänen perheensä pääksi."

"Sulhasena, suloinen Mabel, mutta ei vanhempana tai luonnollisena päällikkönä. Siinä taas ilmenee teidän terävä älynne ja loistava ajatuskykynne. Minä rakastan nuorten naisten terävyyttä, ellei se terävyys ilmene moitiskeluhaluna. — Tuo Haukansilmä on kummallinen mies, jos totuuden saa hänestä sanoa."

"Hänestä on sanottava totuus tai ei mitään. Haukansilmä on minun ystäväni — minun parhain ystäväni, eikä hänestä voida minun läsnä-ollessani lausua mitään pahaa, jota vastaan minä en häntä puolustaisi."

"Minä en sano hänestä mitään pahaa, sen vakuutan teille, Mabel; mutta epäilen myöskin, voidaanko hänen puolestaan lausua paljon hyvääkään."

"Hän voi kuitenkin käsitellä pyssyä erinomaisella taidolla, sitä te ette voi mitenkään kieltää", vastasi Mabel hymyillen.

"Antakaa hänelle siinä suhteessa kaikki tunnustus, jos suvaitsette.
Mutta hän on niin sivistymätön kuin joku mohokki."

"Hän ei voine ymmärtää latinaa, mutta irokeesien kieltä hän osaa paremmin kuin useimmat muut miehet ja tämän kielen taito toki lienee hyödyllisin näistä kahdesta tässä maailman osassa."

"Jos Lundie itse kysyisi minulta, kumpaa ihailen enemmän, teidän kauneuttanne, vai teidän terävyyttänne, minun olisi vaikea vastata. Minun ihailuni, viehättävä Mabel, jakaantuu molemmille, niin että toisinaan ihailen enemmän toista ja toisinaan toista. Viimeinen rouva Muir oli tässäkin suhteessa niin erilainen."

"Viimeinen, sanoitteko viimeinen rouva Muir, herra?" kysyi Mabel katsoen ehdottomasti toveriansa silmiin.

"Hullua, hullua! Sekin on yksi Haukansilmän häväistysjutuista. Uskallan sanoa, että poika on uskotellut teille, että minä olen ollut enemmän kuin kerran naimisissa."

"Sellainen olisi ollut turhaa ajanhukkaa, kun jokainen tietää, että te olette ollut kyllin onneton ollaksenne neljä kertaa naimisissa."

"Vain kolmesti yhtä varmasti kuin nimeni on Davy Muir. Neljäs oli pelkkä häväistysjuttu — tai pieni salaisuus, jota maailman ei tarvitse tietää."

"Olen iloinen, etten minä ole se neljäs, sillä minä en haluaisi olla sellainen salaisuus enkä häväistysjuttu."

"Siitä ei pelkoa, suloinen Mabel, sillä jos te olisitte neljäs, kaikki muut olisivat unohdettuja ja teidän ihmeellinen kauneutenne tekisi teistä ensimmäisen. Ei ole pelkoa, että te missään olisitte neljäs."

"Sellainen vakuutus tuottaa lohtua, herra Muir", sanoi Mabel nauraen; "panen sille yhtä suuren arvon kuin toisellekin vakuutuksellenne, vaikkakin olisin mieluummin neljännen luokan kaunotar kuin neljäs vaimo."

Niin sanoen hän pyörähti ympäri jättäen majoitusmestarin miettimään, miten oli onnistunut. Mabel käytti näin rohkeasti naisellista vapauttaan siksi, että hän oli viime aikoina huomannut tämän ihailijansa tarvitsevan kouraantuntuvaa ojennusta ja osaksi sentähden, että hän oli uskaltanut puhua pahaa Jasperista ja Haukansilmästä. Vaikka Mabel olikin vilkas ja rohkea, hän ei kuitenkaan ollut luonnostaan nenäkäs, mutta tämän tilanteen hän luuli vaativan tavallista jyrkempää esiintymistä. Kun hän näin oli jättänyt toverinsa, hän ajatteli, että oli kerta kaikkiaan lopettanut tällaiset kosiskelut, jotka olivat hänestä yhtä kömpelöitä kuin vastenmielisiäkin. Davy Muir ei kuitenkaan ollut samaa mieltä. Tottuneena vastustukseen ja ymmärtäen, mihin kestävällä ponnistelulla voi päästä, hän ei nähnyt mitään epätoivon syytä, vaikkakin se puoliksi uhkaava, puoliksi itsetyytyväinen ilme, joka levisi hänen kasvoilleen, kun hän katseli poistuvan tytön jälkeen, todisti, ettei kohtaus ollut jälkeä jättämättä. Kun hän oli kokonaan antautunut mietiskelemään tätä, lähestyi Haukansilmä häntä ja pääsi huomaamatta muutaman askelen päähän.

"Se ei koskaan käy, majoitusmestari — se ei koskaan käy", virkkoi hän nauraen äänettömällä tavallaan; "hän on nuori ja vilkas eikä kukaan muu kuin ripeäjalkainen nuorukainen voi häntä saavuttaa. Minulle on sanottu, että te olette hänen ihailijansa, ellette liene suorastaan kosija."

"Samaa olen kuullut teistä, mies, vaikka sellainen puhe on liian raakaa ollakseen totta."

"Pelkään, että olette oikeassa — sitä todellakin pelkään. Kun selvitän itselleni, mitä minä olen, minkälainen minun elämäni on ollut ja miten vähän minä tiedän, kaikki ne yhdessä kieltävät minua toivomasta hetkeäkään niin hyvän kasvatuksen saanutta ja reipasta ja iloista ja suloista —"

"Älkää myöskään unohtako sanoa kaunista", keskeytti Muir karkeasti.

"Niin, kaunista myöskin", vastasi nöyrä ja itsensä alentava opas. "Minun olisi tullut mainita kauneus ensiksi luetellessani hänen ominaisuuksiansa, sillä nuori fasaani ei ihastuta metsästäjän silmää enempää kuin Mabel viehättää minua. Pelkään kuitenkin, että kaikki ajatukset, jotka hänestä ovat sielussani heränneet, ovat turhia ja 'raakoja'."

"Jos te ajattelette niin, ystäväni, ilmenee siinä luontaista nöyryyttä ja tervettä järkeä, ja minun velvollisuuteni vanhana asetoverina on sanoa —"

"Majoitusmestari", keskeytti toinen katsellen häntä terävästi silmiin, "te ja minä olemme eläneet yhdessä kauan linnan varustusten suojissa, mutta vähän metsissä ja taisteluissa vihollisen kanssa."

"Linnat tai metsämajat, molemmissa tullaan yhtä läheisiksi tovereiksi, kuten tiedätte, Haukansilmä. Minun velvollisuuteni pitää minua varastohuoneitten lähettyvillä, vaikka se onkin kovin minun luonnettani vastaan, kuten voitte otaksua oman luonteenne mukaan, sillä tehän etsitte taisteluita ja vihollisen piilopaikkoja. Mutta jos olisitte kuullut, mitä Mabel juuri sanoi, niin ette minuuttiakaan ajattelisi koettaa miellyttää häntä ja tyrkyttäytyä hänelle vasten hänen mieltään mieheksi."

Haukansilmä katsoi vakavasti luutnanttiin, sillä olihan mahdotonta, ettei hän olisi halunnut kuulla, mitä Mabel hänestä ajatteli, mutta hänen tunteissaan oli liiaksi synnynnäistä hienoutta ja herrasmiestä, että hän olisi voinut ryhtyä utelemaan sellaista. Mutta Muir ei antanut toisen itsehillinnän ja -kunnioituksen pidättää itseään, vaan tietäen, miten suoran ja rehellisen miehen kanssa hän oli tekemisissä, hän päätti käyttää kaikki keinonsa päästäkseen yhdellä yrityksellä vapaaksi kilpailijastaan. Sen vuoksi hän jatkoi heti, kun huomasi, että toisen itsehillintä oli uteliaisuutta suurempi.

"Teidän tulee saada tietää hänen mielipiteensä, Haukansilmä", hän lisäsi, "ja minun mielestäni jokaisen ihmisen olisi hyvä kuulla, mitä hänen ystävänsä hänestä sanovat. Niinpä kunnioituksesta luonnettanne ja tunteitanne kohtaan koetan kertoa sen niin lyhyesti kuin mahdollista. Te tiedätte, että Mabelilla on häijy kiusallinen tapa pelata silmillänsä, kun hän tahtoo loukata toisen tunteita."

"Minusta, luutnantti Muir, hänen silmänsä tuntuvat ilmeikkäiltä ja ihastuttavilta, vaikka myönnän, että ne joskus näyttävät nauravan — niin, minä olen nähnyt niiden nauravan oikein sydämellisesti ja voittavanhyväntahtoisesti."

"Niin, niin se juuri oli: hänen silmänsä nauroivat kaikin voimin; ja kesken iloansa hän sitten purki sisuansa. Mutta eihän se vain loukkaa teidän tunteitanne, Haukansilmä?"

"Sitä en voi sanoa, majoitusmestari — sitä en voi sanoa. Mabelin mielipide on minulle tärkeämpi kuin useitten muitten."

"No, sitten minä en tahdo sanoakaan; ja miksi mies kertoisi toiselle, mitä hänen ystävänsä hänestä sanovat, varsinkin kun he sattuvat sanomaan sellaista, joka on epämieluista kuulla? Minä en siis virka sanaakaan äskeisestä keskustelusta."

"En voi pakottaa teitä puhumaan, majoitusmestari, ellette itse halua, ja ehkäpä onkin hyvä, etten tiedä Mabelin mielipidettä, varsinkin, kun se teidän ajatuksenne mukaan on minulle epäedullinen. Jospa me voisimmekin olla, mitä tahtoisimme sen sijaan, että olemme vain sitä, mitä olemme, niin luonteemme, tietomme ja esiintymisemme olisivat ihan toisenlaiset. Ihminen voi olla kömpelö, raaka ja oppimaton, mutta kuitenkin onnellinen, kun ei tiedä puutteistansa; kuitenkin on raskasta nähdä omat puutteensa voimakkaimmassa valossa silloin, kun kaikista vähimmin haluaisi niistä tietää."

"Niin on asia, ja sitä juuri selitin Mabelille, kun hän jätti minut ja juoksi matkaansa. Tehän itse tullessanne näitte, miten hän kippasi tiehensä?"

"Se oli helppo huomata", vastasi Haukansilmä puristaen pyssynsä piippua aivan kuin sormet olisivat tahtoneet hautautua rautaan.

"Se oli enemmän kuin huomattavaa — se oli hävytöntä; se on juuri oikea sana, eikä sanakirjasta löytäisi parempaa, vaikka kuinka kauan etsisi. Nyt te saatte tietää, Haukansilmä — en näe mitään järjellistä syytä jättää sanomatta teille — teidän täytyy tietää, että hempukka leiskutti tiehensä mieluummin kuin kuunteli, mitä minulla olisi ollut teidän puolestanne sanottavaa."

"Ja mitä te olisitte keksinyt sanoa minun puolestani, majoitusmestari?"

"Mitäkö? Ymmärtäkää minua oikein. Asianhaarat määräsivät, etten voinut käydä puhumaan yleisominaisuuksistanne, vaan valmistuin juuri kumoamaan yksityiskohdat yksityiskohdilla. Että teidän ajatuksenne ovat villit ja puoliksi raakalaisen, minä olisin voinut selittää hänelle niiden johtuvaa viettämästänne rajaseudun elämästä, joka on villiä ja raakalaista, ja hänen vastaväitteensä olisivat heti loppuneet tai hän ei tahdo ymmärtää luonnonlakeja."

"Sanoitteko te sen hänelle, majoitusmestari?"

"En tahdo väittää käyttäneeni juuri niitä sanoja, mutta se ajatus oli mielessäni, ymmärrättehän. Tyttö oli kärsimätön eikä tahtonut kuulla puoltakaan siitä, mitä minulla oli sanottavaa, mutta riensi tiehensä, kuten näitte omin silmin, Haukansilmä, sillä hän oli määrännyt kantansa eikä tahtonut kuulla enempää. Pelkään, että hän muodostelee itsenäisesti päätöksensä eikä välitä toisten toiveista."

"Niin minäkin luulen, majoitusmestari, ja hänen isänsä sittenkin on erehtynyt. Niin, niin, kersantti on päätellyt väärin ja tehnyt kauhean erehdyksen."

"Mitä, mies! Miksi rupeatte suremaan, ettekä tee, kuten niin monina vuosina ennen? Olalle pyssy, jota te käyttelette niin hyvin ja pois kauas metsiin, sillä ei ole yhtään naissydäntä, jonka vuoksi kannattaisi hetkeäkään huokailla ja murehtia, sen tiedän kokemuksesta. Uskokaa, mitä sanoo mies, joka sen suvun tuntee: naiset sittenkin ovat sellaista väkeä, millaista emme ikinä luulisi heidän olevan. Jos nyt tahdotte kesyttää Mabelin, tässä on niin mainio tilaisuus kuin ikinä joku hylätty rakastaja voi toivoa."

"Kyllä minä haluaisin, luutnantti, kesyttää Mabelin."

"Lopuksi te tahdotte kuitenkin masentaa hänet, sillä inhimillinen luonto tahtoo kostaa niille, jotka ovat loukanneet meidän hellimpiä tunteitamme. Parempaa tilaisuutta kuin tämä ei voi ilmetä, että saisitte ystävänne rakastamaan ja vihollisenne kadehtimaan teitä."

"Majoitusmestari, Mabel ei ole minun viholliseni, ja vaikka olisikin, olisi viimeinen asia, jota voisin toivoa se, että tuottaisin hänelle raskaita hetkiä."

"Te sanotte niin, te sanotte niin, Haukansilmä, ja uskallan väittää, että myöskin ajattelette niin, mutta kaikki on teitä vastaan, kuten ehkä lopuksi huomaatte. Katsokaa siis, mitä voitte tehdä. Me olemme täällä epävarmassa ja vaarallisessa asemassa, ihan kuin leijonan häkissä."

"Ette suinkaan tarkoita, että ranskalaiset ovat leijonia ja tämä saari on niiden häkki, luutnantti?"

"Kuvaannollisesti sanottuna tietysti, ystäväni, sillä ranskalaiset eivät ole leijonia eikä tämä saari ole häkki — ellei tämä ole, kuten suuresti pelkään, aasin karsina."

Tässä majoitusmestari päästi ilkeän naurun, joka ilmaisi kaikkea muuta kuin kunnioitusta ja ihailua hänen ystävänsä Lundien suunnitelmaa kohtaan, kun tämä tahtoi tehdä tästä erittäin huomattavan tukikohdan sotilassuunnitelmillensa.

"Paikka on parhaiten valittu kaikista niistä, mihin olen jalkani koskaan astunut", sanoi Haukansilmä katsellen ympärilleen kuin tarkaten merkillistä kuvaa.

"Sitä en kiellä, sitä en tahdo kieltää. Lundie on suuri soturi pienellä tavallaan ja hänen isänsä oli suuri tilanomistaja samalla tavalla. Minä olen syntynyt samalla tilalla ja seuratessani majuria niin kauan olen oppinut ymmärtämään kaikki, mitä hän sanoo ja tekee. Se on juuri minun heikkouteni, tietäkää se, Haukansilmä. Tämä voi olla aasin karsina, tai kuten miehet luulevat varma turvapaikka, mutta se on vaarallinen, kuten näkee Lundien varovaisuudesta ja tarkoista ohjeista. Villit kiertelevät vaaniskellen näillä tuhannella saarella ja metsissä etsien juuri tätä paikkaa, kuten Lundie itsekin tietää, ja parhain palvelus, minkä voitte tehdä 55:nnelle, on koettaa johtaa viholliset väärille jäljille. Onnettomuudeksi kersantti otaksuu, että vaara on odotettavissa virran yläjuoksulta, koska Frontenac on siellä, vaikka pieninkin kokemus sanoo, että intiaanit ilmestyvät sieltä, mistä niitä vähimmän odottaa, ja tässä tapauksessa näyttää sangen järkevältä odottaa niitä alhaalta päin. Ottakaa siis kanottinne ja lähtekää myötävirtaan tutkistelemaan saaristoa, että saamme ajoissa tiedon mahdollisesti sieltä päin uhkaavasta vaarasta."

"Suuri Käärme on tiedustelemassa sillä suunnalla, ja kun hän hyvin tuntee seudun, ei ole vähintäkään epäilystä, ettemme saisi ajoissa tietää, jos jokin vaara sieltä meitä uhkaisi."

"Mutta sittenkin hän on vain intiaani, Haukansilmä, ja tämä on tehtävä, joka vaatii valkoisen miehen järkeä. Lundie on varmaan äärettömän kiitollinen sille, joka pelastaisi tämän osaston uhkaavasta vaarasta ja hävittäisi koko tämän aseman. Sanoakseni teille, ystäväni, totuuden, hän salaisesti katuu, että ollenkaan tuli tämä asema perustetuksi, mutta hän on liian vanha tilanomistaja tunnustaakseen erehdyksensä, vaikka se olisi tähdissä kirjoitettuna."

Majoitusmestari selitti sitten toverilleen syynsä koettaen saada hänet viivyttelemättä jättämään saaren käyttäen todistellessaan kaikkia keinoja, mitä sattui keksimään, puhuen joskus ristiin, mutta ei löytänyt ainoatakaan syytä, mitä toinen ei olisi heti kumonnut. Vaikka Haukansilmä olikin yksinkertainen, huomasi hän kuitenkin nämä luutnantin ajatushairahdukset, vaikka hän ei ollenkaan aavistanut, että kaikella tällä tahdottiin Mabelin kosija lähettää pois tieltä. Hän ei käsittänyt toisen salaisia syitä, mutta hän ei myöskään saattanut sokeasti uskoa hänen viisasteluansa. Tulos oli, että nämä kaksi erosivat pitkän keskustelun jälkeen kumpikin pitäen päänsä ja epäillen toistensa tarkoituksia, vaikkakin Haukansilmän epäilystä lievensi hänen oma rehellisyytensä ja hyvä uskonsa kaikista ihmisistä.

Neuvottelu, joka pian tämän jälkeen oli kersantilla ja luutnantilla, sai aikaan erikoisia toimenpiteitä saarella. Kun se oli loppunut, annettiin salaiset määräykset, että hirsilinnaa erikoisesti varustettaisiin, asumuksissa oli kiirettä hommaa, niin että joku sotilaselämän tuntija olisi voinut heti saada selville, että retkelle lähtöä valmisteltiin. Todellakin juuri auringon laskiessa palasi kersantti Haukansilmän ja Capin kanssa rannalta, jota kutsuttiin satamaksi, omaan asuntoonsa ja istuutui Mabelin kattaman siistin illallispöydän ääreen ja alkoi keskustelun.

"Sinusta on todellakin jotakin hyötyä täällä, lapseni", virkkoi vanha soturi, "kuten tämä siisti ja hyvin järjestetty pöytä voi todistaa, ja luotan siihen, että sopivan ajan tultua sinä haluat tulla sellaisen miehen seuralaiseksi, joka tietää, miten on katseltava vihollista silmästä silmään."

"Mutta rakas isä, et suinkaan halunne, että minä näyttelisin Jeanne d'Arcia ja johtaisin miehiä taisteluun?"

"Näyttelisit mitä, lapsi? — Oletko sinä koskaan kuullut Mabelin mainitsemasta henkilöstä, Haukansilmä?"

"En, kersantti, mutta mitäs siitä? Minä olen oppimaton ja kouluttamaton, ja minusta on tavattoman hauskaa kuulla hänen ääntänsä ja muistella hänen sanojansa välittämättä ollenkaan nimistä."

"Minä tiedän, kuka se oli", virkkoi Cap päättävästi, "se oli eräs merirosvo, joka viime sodan aikana herätti suurta huomiota."

Mabel punastui huomattuaan tahtomattaan tehneensä sellaisen viittauksen, joka ulottui kauemmaksi kuin hänen isänsä tiedot, puhumattakaan hänen enonsa viisastelevasta tietämättömyydestä ja Haukansilmän yksinkertaisesta totisuudesta, ja hän varoi hymyllä osoittamasta etevämmyyttään.

"Tarkoitan, isä, ettei suinkaan minun tarvitse miesten kanssa sulkeutua varustuksiin ja avustaa saaren puolustamisessa?"

"Ja kuitenkin monet naiset ovat tässä maailman osassa tehneet usein niin, kuten Haukansilmä voi sinulle kertoa. Mutta tahdon vain ilmoittaa sinulle, ettet hämmästyisi huomenaamuna herätessäsi, jos et tapaa meitä täällä, sillä me aiomme tehdä pienen retken vielä tänä yönä."

"Me, isä! ja jätättekö te Jennien ja minut yksin tänne saarelle?"

"Ei, tyttäreni, emme suinkaan menettele niin taitamattomasti. Me jätämme luutnantti Muirin, veli Capin, korpraali M'Nabin ja kolme miestä vartioimaan linnoitusta poissa ollessamme. Jennie voi olla sinun toverinasi tässä majassa ja veli Cap täyttää minun paikkani."

"Entäs herra Muir?" kysyi Mabel oikeastaan tietämättä, mitä sanoi, sillä hänestä tuntui sangen epämieluisalta tällainen asioitten järjestely.

"Hänkö, hän voi jäädä rakastelemaan sinua, jos sitä toivot, tyttö, sillä hän on sangen rakastettava nuorukainen ja omattuaan jo neljä vaimoa haluaa taas kiihkeästi näyttää, ottamalla viidennen vaimon, miten paljon hän kunnioittaa heidän muistoansa."

"Majoitusmestari sanoo minulle", virkkoi Haukansilmä viattomasti, "että kun miehen tunteita on karhittu niin monta kertaa, ei ole mitään varmempaa keinoa asettaa niitä, kuin kyntää maaperä uudelleen, ettei jää muistojen kätköön mitään vanhaa kasvamaan ja vaivaamaan."

"Sellaisen miehen tunteet pysyvät jokseenkin samanarvoisina, kyntipä noita tai karhitsi", vastasi kersantti ilkeästi hymähtäen. "Mutta antaa hänen selvittää Mabelille tarkoituksensa, niin hänen yrityksistänsä tulee vihdoinkin loppu. Minä tiedän ihan varmaan, ettei minun tyttäreni koskaan halua tulla luutnantti Muirin vaimoksi."

Tämä lausunto tahtoi selittää, että vaikka hänellä olisi kuinka monta tytärtä, kukaan heistä ei lähtisi kysymyksessäolevan miehen vaimoksi. Mabel oli punastunut, väristys kävi läpi hänen ruumiinsa ja hän näytti kiusaantuneelta, mutta hilliten mieltänsä hän virkkoi niin huolettomalla äänellä, että se kokonaan salasi hänen kiihtyneen mielensä: "Mutta isä, meidän on kai parasta odottaa, kunnes herra Muir osoittaa toivovansa, että sinun tyttäresi ottaisi hänet, tai oikeammin hän ottaisi sinun tyttäresi, muuten voidaan heittää meille vasten kasvoja tarina happamista rypäleistä."

"Ja mikä se tarina on, Mabel?" kysyi Haukansilmä kiihkeästi, sillä hän osasi kaikkea muuta, mutta ei valkoihoisten koulujuttuja. "Kertokaa se meille omalla viehättävällä tavallanne, ja minä uskallan sanoa, ettei kersantti ole sitä koskaan kuullut."

Mabel kertoi siis tämän hyvin tunnetun tarinan, kuten hänen ihailijansa oli pyytänyt omalla viehättävällä tavallaan, joka merkitsi sitä, että kuuntelijan katse lakkaamatta tähysteli hänen kasvojansa ja pojan rehellisten kasvojen ilme oli pelkkää tyytyväistä hymyä.

"Se oli ketun tapaista!" huudahti Haukansilmä, kun tarina loppui; "niin, ja samalla mingojen tapaista — viekasta ja häpeämätöntä — molemmat elukat käyttäytyvät siten. Löytyy paljon tässä maakunnassa happamiin rypäleihin verrattavaa, jota mingo tahtoisi saavuttaa. Niinpä minun päänahkani mingon silmissä on sangen hapan."

"Eivät happamet rypäleet koske meitä, lapsi. Kyllä se on herra Muir, joka joutuu valittamaan. Et suinkaan sinä tahdo ikipäivinä mennä naimisiin sen miehen kanssa, Mabel?"

"Ei suinkaan", pisti Cap väliin — "mieshän ei ole edes sotilaskaan kuin puoliksi. Asianhaarat valmistavat kyllä hänelle sopivat rypäleet."

"Sangen vähän ajattelen mennä kenenkään kanssa naimisiin, rakas isä ja eno, ja siksi haluaisin puhua siitä niin vähän kuin mahdollista, jos suvaitsette. Mutta jos aikoisin mennä naimisiin, ei valittuni kuitenkaan saisi olla mies, jonka ominaisuuksilla kolme tai neljä vaimoa jo ennen on kokeillut."

Kersantti nyökkäsi oppaalle aivan kuin sanoen: siinä näet, mistä tuuli käy, ja sitten hän tyttärensä toivomuksen mukaan muutti puheenaihetta.

"Ei sinulla eikä Mabelilla, veli Cap", hän virkkoi, "ole laillista päällikön oikeutta linnoitukseen, jonka jätän tänne saarelle, mutta voitte kuitenkin neuvoa ja siten vaikuttaa asioitten kulkuun. Täsmälleen sanottuna, korpraali M'Nab tulee komentavaksi päälliköksi, ja minä olen koettanut herättää hänessä omanarvon tuntoa, ettei hän anna liiaksi luutnantti Muirin korkeamman aseman vaikuttaa, sillä majoitusmestari on vapaaehtoinen eikä hänellä ole komennusoikeutta. Minä toivon, veli Cap, että sinä tuet korpraalia, sillä jos majoitusmestari kerran saisi omin päinsä määrätä, niin voisi hän pian ruveta komentelemaan minuakin yhtä hyvin kuin M'Nabia."

"Siinä suhteessa Mabel parhaiten voi leikata hänen kunnianhimoltaan siivet. Totta kai, kersantti, jätät laivaston minun johdettavakseni? Hitonmoista kahnausta on usein syntynyt mailla ja vesillä komentavien päälliköitten välillä."

"Kyllä saat ottaa osaa komennukseen, veli, vaikka ylipäällikkyys kuuluu korpraalille. Korpraalin täytyy komentaa, mutta sinä saat vapaasti antaa neuvojasi, erittäinkin veneitten suhteen, sillä jätän tänne yhden, jolla voitte pakonne turvata, jos sellainen välttämättömyys sattuisi. Minä tunnen korpraalin hyvin: hän on kelpo mies ja hyvä soturi, häneen kyllä voi luottaa. Mutta hän on skotlantilainen ja voi antautua liian alttiiksi majoitusmestarin vaikutukselle, jonka suhteen pyydän sinua ja Mabelia olemaan varuillanne."

"Mutta miksi sinä jätät meidät tänne, isä hyvä? Minä olen tullut tänne asti tehdäkseni elämäsi hieman mukavammaksi, miksi en saa etemmä sinua seurata?"

"Sinä olet hyvä tyttö, Mabel, ja kuten oikea Dunham ainakin. Mutta sinun täytyy jäädä tänne. Me lähdemme aamulla ennen päivän koittoa, ettei vaaniva silmä voisi keksiä tätä piilopaikkaamme ja otamme kaksi suurinta venettä ja jätämme teille yhden veneen ja kanotin. Me menemme vahtimaan sen väylän varrelle, jota ranskalaiset tavallisesti kulkevat ja viivymme siellä ehkä viikon. Koetamme napata jonkun veneen, joita he lähettävät Frontenaciin täynnä kaikenlaisia intiaanien kalleuksia."

"Oletko katsonut paperisi tarkkaan, veli?" kysyi Cap huolissaan. "Totta kai tiedät, että nappaaminen avoimella merellä on samaa kuin merirosvous, ellei sinulla ole virallista määräystä harjoittaa kaappausta laveammassa tai vähemmässä määrässä."

"Minulla on kenraalin määräys toimia 55:nnen kersantti-majurina", vastasi toinen ojentaen ylpeästi vartaloansa, "ja sen tulee riittää itselleen Ranskan kuninkaallekin. Sitäpaitsi minulla on majuri Duncanin kirjallinen määräys."

"Eiväthän ne paperit oikeuta harjoittamaan sodalta näyttävää merirosvousta."

"Niiden täytyy kelvata, veli, kun ei ole parempia. Hänen majesteettinsa etujen mukaista on, että kaikki mainitunlaiset veneet kaapataan ja viedään Oswegoon. Niissä on peitteitä, koristeita, pyssyjä, ampumatarpeita — lyhyesti: kaikkea, mitä ranskalaiset lurjukset toimittavat villeille vintiöille, ja kehoittavat väärän uskonsa varjossa ja avulla heitä toimittamaan ilkitöitänsä. Ryöstämällä heidän varastonsa rikomme heidän suunnitelmansa, hävitämme heiltä aikaa ja estämme heidän tavaranvaihtonsa!"

"Mutta, isä, eikö hänen majesteettinsakin palveluksessa ole intiaaneja?" kysyi Mabel uteliaasti.

"On tietysti, tyttö — ja hänellä on oikeus käyttää heidän palvelustaan hyväkseen. Onhan siinä suuri ero, käyttääkö joku ranskalainen tai englantilainen intiaania palveluksessansa, kuten jokainen voi ymmärtää."

"Mutta, isä, minä en voi ymmärtää, kuinka tämä muuttaa asian. Jos on väärin, että ranskalainen kiihoittaa villejä vihollisiansa vastaan, on minusta yhtä väärin, jos englantilainen tekee sen. Teidän, Haukansilmä, täytyy myöntää se!"

"Se on järkevää, se on järkevää, enkä minä ole koskaan kuulunut niihin, jotka syyttävät ranskalaisia juuri siitä, mitä itsekin teemme. On kuitenkin pahempi liittoutua mingon kuin delawarelaisen kanssa. Kun on kysymys viimeksimainitusta, en ollenkaan pidä syntinä, jos sen lähettää taisteluun vihollista vastaan."

"Ja kuitenkin, kuitenkin he riistävät päänahan ja surmaavat nuoret ja vanhat, naiset ja lapset!"

"Niillä on omat taipumuksensa, Mabel, eikä niitä saa moittia siitä, että ne seuraavat sitä. Luonto on luonto, vaikka eri heimoilla on eri tapansa näyttää sitä, Minä puolestani olen valkoihoinen ja koetan säilyttää myöskin tunteeni valkoisina."

"Tuota minä en voi hyväksyä", vastasi Mabel. "Mikä on oikein kuningas
Yrjölle, sen täytyy myöskin olla oikein kuningas Ludvigille."

Kun koko seura, myöskin Mabel, näytti olevan tyytyväinen siihen suuntaan, minkä keskustelu oli saanut, ei kukaan näyttänyt enää haluavan jatkaa sitä. Niin pian kuin illallinen oli loppunut, kersantti lausui hyvästinsä vierailleen ja jäi kauaksi aikaa keskustelemaan tyttärensä kanssa. Hän oli sangen vähän taipuvainen antamaan valtaa hellemmille tunteilleen, mutta nykyinen tilanne oli niin outo ja uusi, että se herätti tunteita, joihin hän ei kokemuksesta ollut tottunut. Sotilas ja merimies ei paljoa välitä tavallisissa oloissa vaaroista, jotka hänen eteensä sattuvat, mutta sinä hetkenä, kun hän tuntee edesvastuun painon hartioillansa, uhkapeli hänen yrityksistänsä häviää ja hän keskittää kaiken ajatuksensa onnistumiseen ja epäonnistumiseen. Silloin hän ei voi olla niin huoleton kuin jos olisi kysymys vain hänen omasta elämästään, vaan hän miettii tarkasti, miten koko joukkonsa voisi vaaroista pelastaa. Tällä hetkellä kersantti Dunham ei kuitenkaan ajatellut voittoa, kuten hänen tapansa oli, vaan hän alkoi tuntea mahdollisena senkin sattuman, että hän nyt eroaisi lapsestaan ainiaaksi.

Milloinkaan ennen ei Mabel ollut näyttänyt hänestä niin kauniilta kuin tänä iltana. Mahdollisesti tytär ei ollut ennen löytänyt tietä hänen sydämeensä, mutta tänä iltana hänen altis rakkautensa oli herättänyt isänylpeyden ja rakkauden vanhan veteraanin povessa. Mabel ei ollut vielä oikein päässyt lapsen suhteeseen isäänsä, sillä erilainen kasvatus ja isän sotilaallinen jäykkyys, joka vaati kaikkien kunnioitusta, olivat kaivaneet jonkinlaisen kuilun heidän välilleen. Tällä hetkellä kuitenkin keskustelu isän ja tyttären välillä tuli läheisemmäksi kuin tavallisesti, kunnes Mabel alkoi tuntea, että heidän suhteensa oli muuttumassa sellaiseksi, kuin hän salaisesti kaihoten oli toivonut.

"Äiti oli sitten jokseenkin minun kokoiseni", sanoi Mabel pitäen isänsä kättä omissaan ja katsellen isänsä kasvoja kostein silmin. "Minä olen ajatellut, että hän oli pitempi."

"Niinhän useimmat lapset, jotka ajattelevat kunnioituksella vanhempiansa, luulevat. Milloin he pitävät heitä suurempina, milloin taas mahtavampina ja käskevämpinä kuin he todellisuudessa ovat. Sinun äitisi, Mabel, oli niin täsmälleen sinun pituisesi, kuin joku nainen voi olla samankokoinen toisen kanssa."

"Ja hänen silmänsä, isä?"

"Hänen silmänsä, lapsi, olivat myöskin ihan samanlaiset kuin sinun — siniset, lempeät ja viehättävät, ehkeivät aivan niin nauravat."

"Minun silmäni eivät milloinkaan enää naura, rakkahin isä, ellet pidä hyvää huolta itsestäsi tällä retkelläsi."

"Kiitos, Mabel — hem — kiitos, lapseni, mutta minun täytyy tehdä velvollisuuteni. Minä olisin tahtonut nähdä sinut hyvissä naimisissa, ennenkuin me jätimme Oswegon, silloin mieleni olisi kevyempi."

"Naimisissa! — kenen kanssa, isä?"

"Sinä tunnet miehen, jota toivoisin sinun rakastavan. Sinä voit tavata monta komeampaa ja hienommin puettua, mutta et yhtään niin uskollista ja oikeamielistä."

"Ei yhtään, isä?"

"Minä en tunne ainoatakaan. Kaikissa tapauksissa on vähän, jotka vetävät vertoja tälle erinomaiselle Haukansilmälle."

"Mutta minunhan ei tarvitse mennä naimisiin. Sinä olet yksinäinen ja minä jään sinun luoksesi pitämään huolta sinusta."

"Jumala sinua siunatkoon, Mabel! Minä tiedän, että sinä tahdot, enkä väitä, ettei se tunne olisi oikea, mutta on tunteita, jotka ovat vieläkin oikeampia."

"Mikä voi olla oikeampaa kuin kunnioittaa vanhempiansa?"

"Kunnioittaa miestänsä, rakas lapseni."

"Mutta minulla ei ole miestä, isä."

"Ota sitten niin pian kuin mahdollista, että sinulla olisi mies, jota kunnioittaisit. Minä en voi ikuisesti elää, Mabel, vaan ennen pitkää poistun näyttämöltä luonnollista tietä, vaikka säilyisinkin sodalta. Sinä olet nuori ja saat elää vielä kauan. Siksi on hyvä, että saat miehisen puolustajan, joka vie sinut turvallisesti läpi elämän ja hoitaa sinua vanhuuden päivinä, kuten sinä tahdot hoitaa minua."

"Ja luuletko, isä", sanoi Mabel leikkien isän jäntevillä sormilla, jotka olivat hänen pienessä kädessään ja katsellen niitä tarkasti, ikäänkuin ne olisivat ansainneet mitä suurinta huomiota, vaikka hänen huulillaan väreili heikko hymy hänen puhellessaan — "ja luuletko sinä, isä, että juuri Haukansilmä on se mies, joka tämän voi tehdä? Eikös hän ole vain kymmenen tai kaksitoista vuotta sinua nuorempi?"

"Mitäs siitä? Hänen elämänsä on ollut ainaista harjoitusta ja vuodet, tyttö, merkitsevät vähemmän kuin luja ruumiinrakenne. Tunnetko sinä ketään, joka paremmin sopisi sinun suojelijaksesi?"

Mabel ei tahtonut ilmaista tuntevansa ketään, joka paremmin vastaisi hänen toiveitansa.

"Ei, isä; me puhumme nyt vain Haukansilmästä", hän vastasi hieman lyhyesti. "Jos hän olisi nuorempi, niin voisin ehkä ajatella häntä miehenäni."

"Sehän riippuu ruumiin rakenteesta, kuten sanoin, lapsi. Haukansilmä on nuorempi kuin puoletkaan vuosiltaan meitä nuoremmista."

"Tietysti hän on nuorempi, herraseni, kuin joku — luutnantti Muir."

Mabel nauroi niin vallattomasti ja huolettomasti, kuin tämä asia ei ollenkaan häntä painaisi.

"On — Haukansilmä hyvin sopisi hänen pojanpojakseen, ja vuosiltakin on hän nuorempi. Jumala kieltää, että ollenkaan ajatteletkaan tulla upseerin rouvaksi, ennenkuin olet upseerin tytär."

"Siitä ei suinkaan ole pelkoa, jos otan miehekseni Haukansilmän", vastasi tytär katsoen taas kaksimielisin ilmein isänsä kasvoihin.

"Ehk'ei virallisesti, mutta mies on nytkin kenraalien ystävä ja toveri.
Luulen, että kuolisin onnellisena, jos sinä olisit hänen vaimonsa."

"Isä!"

"On surullinen asia käydä taisteluun, kun sydäntä painaa ajatus, että maailmaan voi jäädä tytär turvattomaksi."

"Minä antaisin koko maailman voidakseni ottaa sen taakan sydämeltäsi, rakas herraseni."

"Voisipa olla niin", sanoi kersantti katsellen ihastuneena lastansa, "vaikka en suinkaan haluaisi vapautua kuormastani sillä ehdolla, että sinä saisit sen kannettavaksesi."

Ääni oli matala ja värähtelevä, eikä Mabel ollut milloinkaan ennen huomannut vanhemmassaan sellaista mielenliikutusta. Lämmin tunne oli karkoittanut jäykän totisuuden, ja kun Mabel nyt ensi kerran tapasi isän, hänen sydämensä tunsi kiihkeää halua saada lievittää isän surua.

"Isä, puhu selvemmin!" hän huudahti melkein vavisten.

"Ei, Mabel, se ei voisi olla oikein, sinun ja minun toiveemme ovat sangen erilaiset."

"Minulla ei ole mitään toiveita — en tiedä mitään siitä, mitä tarkoitat. Puhutko sinä minun tulevasta avioliitostani?"

"Jos minä saisin kuulla, että olet lupautunut Haukansilmälle, että aiot joskus ruveta hänen vaimokseen, minä olisin onnellinen, olkoonpa oma kohtaloni mikä tahansa. Mutta minä en vaadi mitään vakuutusta sinulta, lapseni, minä en pakota sinua tekemään mitään, mitä sittemmin katuisit. Suutele minua, Mabel, ja mene sitten levolle."

Jos kersantti Dunham olisi koettanut pakolla saada Mabelin lupaamaan asian, jota hän niin kiihkeästi halusi, olisi hän kohdannut niin jyrkkää vastarintaa, että hänen olisi ollut hyvin vaikea saada tahtoansa kuuluviin. Mutta jättäessään asiat käymään luonnollista tietään, hän menetteli sangen viisaasti, sillä lämminsydäminen, jaloluontoinen Mabel oli heti valmis taipumaan, jota hän ei suinkaan pakottaessa olisi tehnyt. Tällä liikuttavalla hetkellä tytär ajatteli vain isäänsä, joka oli juuri jättämäisillään hänet kenties ainiaaksi; ja lapsenrakkaus, joka oli saanut ravintoa vain mielikuvituksesta näiden kahden viimeisen viikon aikana, täytti nyt hänen olentonsa sellaisella voimalla, että kaikki arvelut haihtuivat tämän puhtaan tunteen tieltä. Hänen isänsä tuntui olevan hänen kaikkensa, eikä mikään uhraus tuntunut liian suurelta, jos sillä saattoi tehdä hänet onnelliseksi. Tuhannet kiusalliset ja melkein villit ajatukset risteilivät sillä hetkellä tytön aivoissa ja hänen entiset päätöksensä horjuivat. Naisena hän oli tottunut hillitsemään voimakkaimmatkin tunteensa, ja hänen ajatuksensa kääntyivät vanhempiin ja siihen siunaukseen, joka lapsia seuraa, jos he noudattavat vanhempiensa toivomuksia.

"Isä", hän virkkoi tyynesti ja melkein juhlallisella kylmyydellä,
"Jumala siunaa kuuliaisia tyttäriä."

"Niin tekee, Mabel; meillä on varma vakuutus siitä."

"Minä menen naimisiin, kenen kanssa sinä ikinä tahdot."

"Ei, ei, Mabel, sinun täytyy valita oman —"

"Minulla ei ole mitään valittavaa — se on — ei kukaan muu kuin Haukansilmä ja herra Muir ole pyytänyt minua valitsemaan, ja jos heistä on kysymys, ei kummankaan meistä tarvitse arvella. Ei, isä; minä menen naimisiin sen kanssa, jonka sinä valitset."

"Sinä tiedät minun vaalini, lapsikulta: ei kukaan voi tehdä sinua niin onnelliseksi kuin jalosydäminen opas."

"Hyvä, jos hän kosii uudestaan minua, jos hän toivoo sitä — sillä et suinkaan, isä, tahdo, että menisin itse tarjoutumaan tai että joku toinen tekisi tarjouksen minun puolestani." Ja veri syöksyi takaisin Mabelin kalvenneille kasvoille hänen puhuessaan, sillä suuri päätös pani hänen sydämensä rajusti sykkimään. "Kukaan ei saa puhua siitä hänelle; mutta jos hän uudestaan pyytää minua, ja saatuaan tietää kaiken, mitä jokainen kunnon tyttö tahtoo sanoa miehelle, jonka kanssa aikoo naimisiin, yhä tahtoo saada minut vaimokseen, niin minä olen hänen."

"Jumala siunatkoon sinua, Mabel! Taivaan Jumala siunatkoon sinua ja palkitkoon, kuten nöyrä jumalaapelkääväinen tytär ansaitsee!"

"Niin, isä, rauhoita mielesi, mene tälle retkelle keveällä mielellä ja luota Jumalaan. Minusta sinun ei nyt tarvitse huolia. Keväällä — minun täytyy saada vähän aikaa, isä — mutta keväällä minä menen Haukansilmän kanssa naimisiin, jos se jalosydäminen metsästäjä sitä silloin haluaa."

"Mabel, hän rakastaa sinua, kuten minä rakastin sinun äitiäsi. Minä olen nähnyt hänen itkevän kuin lapsen puhuessaan tunteistaan sinuun."

"Sen minä uskon, isä. Minä olen nähnyt kylliksi uskoakseni, että hän pitää minusta enemmän kuin useimmista muista, ja on ihan selvää, ettei ole toista miestä, jota kunnioittaisin enemmän kuin häntä — et edes sinä, isä."

"Se on niinkuin olla pitääkin, lapsi, ja liitto on oleva onnellinen.
Saanko minä sanoa sen Haukansilmälle?"

"Minä mieluummin tahtoisin, ettet puhuisi. Anna sen tapahtua itsestään — luonnollisesti." Hymy, joka valaisi Mabelin kauniita kasvoja, oli enkelimäinen, kuten hänen vanhempansa ajatteli, vaikka tottuneempi silmä olisi huomannut siinä jotakin villiä ja luonnotonta. "Ei, ei, isä; meidän täytyy antaa asioitten kulkea luonnollista tietänsä. Isä, riittäköön sinulle minun juhlallinen lupaukseni."

"Se riittää, se riittää, Mabel; suutele nyt minua. Jumala siunatkoon ja suojatkoon sinua, sinä olet hyvä tytär."

Mabel heittäytyi isänsä syliin — ensimmäisen kerran elämässään — ja nyyhkytti hänen rinnoillaan kuin pieni lapsi. Jäykän sotilaan sydän oli sulanut, ja näiden kahden kyynelet yhtyivät, mutta kersantti Dunham pian hätkähti, ikäänkuin häveten itseänsä ja hellästi työntäen lapsensa luotaan lausui hänelle hyvää yötä ja laskeutui levolle. Mabel vetäytyi nyyhkyttäen siihen karkeaan nurkkaan, joka oli valmistettu häntä varten, ja hetkisen kuluttua majassa olivat kaikki äänet vaienneet ja kuului vain vanhan veteraanin raskas hengitys.