XX LUKU.
"Kun kuljin erämaata yksinäin yl' ikivanhain sammalkallioiden, siell' ihanaisen salonruusun näin, mi sulollansa hurmas henget soiden."
Campbell.
Kun Mabel seuraavana aamuna heräsi, ei ollut ainoastaan valoisa päivä, vaan aurinko oli jo kohonnut korkealle. Hänen unensa oli ollut levollinen, sillä hän nukkui hyvällä omallatunnolla eikä ainoakaan varhainlähteneen ääni ollut häirinnyt tämän väsyneen matkamiehen suloista lepoa. Hypättyään jaloilleen hän pukeutui kiireesti ja jo seuraavana hetkenä oli ulkona hengittämässä aamun raitista tuoksua. Ihan ensiksi hänen sielunsa antautui nauttimaan seudun verrattomasta kauneudesta, mutta samalla hän tunsi, että paikka oli kaukainen ja yksinäinen. Päivä näytti tänään kirkastuvan yhdeksi noista myöhäsyksyn hohtopäivistä, jotka joskus tässä ilmastossa ilostuttavat mieltä innostaen ja virkistäen, mutta katoavat yhtä äkkiä kuin tulevatkin. Mabelin koko olento ihasteli ja nautti siitä, vaikkakin hän luuli sydämensä raskaaksi niiden vaarojen vuoksi, joiden kuvitteli uhkaavan hänen isäänsä. Olihan hän vasta löytänyt hänet ja rakasti, kuten vain naisen sydän voi koko antaumuksellansa rakastaa.
Nyt koko saari näytti muuttuneen täydelliseksi erämaaksi. Tulevat ja lähtevät joukot olivat edellisenä iltana antaneet saarelle eloa, joka nyt näytti kerrassaan hävinneen, ja sankarittaremme ehti tarkata melkein jok'ikistä esinettä, ennenkuin huomasi merkkiäkään inhimillisistä olennoista. Vihdoin hän kuitenkin keksi kaikki, jotka oli saarelle jätetty, kokoontuneena ryhmään muutaman majan edustalle. Enonsa persoonan Mabel hyvin tunsi ennestään ja toisia hän tutki sillä tarkkuudella, joka hänen asemassaan oli aivan luonnollinen. Siinä olivat Cap, majoitusmestari, korpraali, kolme soturia ja vaimo, joka laittoi ruokaa. Asumukset olivat hiljaisia ja tyhjiä, ja matalan linnamaisen hirsilinnan harja kohosi hieman pensaitten yli, vaikka ne peittivätkin sen melkein kokonaan, ja täydensi kuvan kokonaisvaikutusta. Aurinko pilkisti juuri metsän yli ruohokentälle, ja pohjaton sinitaivas kaareutui hänen päänsä päällä ihastuttavan kuulakkaaksi kuvuksi. Ei ainoatakaan pilvenhattaraa näkynyt ja olo tuntui niin huolettomalta ja turvalliselta, ettei mikään tätä rauhaa voisi häiritä.
Huomattuaan, että kaikki toiset valmistuivat aamiaiselle tyydyttääkseen luonnon vaatimuksia, Mabel asteli kenenkään huomaamatta etäisimpään saaren päähän, johon hän pian katosi puiden ja pensaitten taa. Siellä hän painui aivan pensaitten sisään taivuttaen vesoja syrjään ja pääsi siten ihan veden rajaan, jossa lukemattomat pienet aaltoset hiljaa lipattivat rannan kivissä — aivan kuin kaukaisena kaikuna viitisenkymmentä penikulmaa tästä olevan suuren ulapan mahtavista aalloista. Luonnonkieli oli vivahdusrikasta ja viehättävää, ja sankarittaremme helposti huomasi kauneimmat puolet luonnossa. Hän tuijotteli saarien välisistä aukoista eri maisemia, eikä luullut missään nähneensä suloisempia seutuja.
Näin katsellessaan Mabel äkkiä hätkähti, sillä hän oli huomaavinaan pensaitten välitse vilahduksen ihmisolennosta juuri hänen kohdallaan toisella saarella. Välimatka yli salmen oli tuskin sataa kyynärää; mutta vaikka hän pelästyi ja oli joutua pois suunniltaan, ei hän kuitenkaan voinut ajatella, että joku tahtoi häntä vakoilla. Tietäen kuitenkin varmasti, ettei hänen sukupuolensa suojelisi häntä vihollisen luodilta, jos joku irokeesi huomaisi hänet, tyttö vetäytyi vaistomaisesti pensaitten taa piiloon lakkaamatta tarkaten vastaista rantaa ja turhaan odottaen jonkun aikaa, että muukalainen uudestaan ilmestyisi. Hän oli juuri jättämäisillään paikkansa mennäkseen ilmoittamaan sedälleen epäilyksistänsä, kun hän näki lepän oksan kohoavan pensasten yli toisella saarella ja viittovan hänelle merkitsevästi ja ystävällisesti, kuten hänestä tuntui. Tämä oli jännittävä ja ankara hetki rajaseudun sotatapoihin niin tottumattomalle, tytölle, kuin meidän sankarittaremme oli, mutta samalla hänelle selvisi, että täydellinen mielenmaltti yksin saattoi pelastaa pulasta ja terävällä silmällä täytyi tehdä havaintoja niin paljon kuin suinkin.
Näiden Amerikan rajaseutujen ominaisuuksiin kuului, että naisetkin saivat usein osoittaa niin suurta urheutta, johon he missään muissa oloissa eivät olisi kyenneet; ja Mabel hyvin tiesi, että rajaseudun soturi mielellään luo kaikenlaisia taruja siitä tavattomasta tarmosta ja tahdonlujuudesta, jota heidän vaimonsa ja sisarensa koetuksen hetkellä ovat osoittaneet. Kuullessaan sellaisia juttuja hänen kateutensa oli herännyt, ja äkkiä iski hänen mieleensä, että nyt oli hänen hetkensä tullut näyttää olevansa oikea Dunham. Kuten sanottu, oksan heiluttaja näytti tekevän sen ystävällisessä tarkoituksessa; ja hetkisen epäröityänsä Mabel taittoi pienen oksan, sitoi sen keppiin ja kohottaen sen muutamasta aukosta ylös heilutti sitä vastaukseksi jäljitellen toisen liikkeitä niin paljon kuin suinkin.
Tämä mykkä puhelu kesti pari kolme minuuttia molemmilla puolilla, kun Mabel huomasi, että pensasta toisella rannalla varovasti taivutettiin ja aukosta kurkistivat esiin inhimilliset kasvot. Yhdellä silmäyksellä Mabel tajusi, että ne olivat punanahan kasvot ja että katselija oli nainen. Toinen silmäys ja tarkempi huomio ilmoitti hänelle, että vieras oli Kevätkaste, Nuolenpään vaimo. Matkustaessaan tämän vaimon kanssa oli Mabelin kokonaan voittanut se ystävällisyys, alttius ja nöyrä kuuliaisuus, jota tämä vaimo lakkaamatta osoitti miehellensä. — Kerran tai kahdesti heidän matkallaan Mabel kuvitteli tuskarooran osoittaneen hänelle kiusallista huomiotansa ja vaimo oli silloin näyttänyt surulliselta ja loukkautuneelta. Kun Mabel kaikin mokomin tahtoi hyvittää kaiken sen tuskan, jota täten tahtomattaan oli toiselle tuottanut, hän kohteli tätä mitä suurimmalla ystävyydellä ja rakkaudella, joka näytti kokonaan voittavan vaimon sydämen, ja kun he erosivat, tunsi sankarittaremme kaihoten, että hän Kevätkasteessa oli menettänyt ystävän.
Hyödytöntä on koettaa kuvata kaikkia niitä seikkoja, joiden kautta sydän liittyy toiseen. Sellaisen tunteen oli kuitenkin tuskarooran vaimo herättänyt myöskin sankarittaremme sydämessä, siksipä Mabel tahtoikin välttämättä lähemmin saada tietää, mitä tämä outo vierailu merkitsi. Enempää arvelematta hän siis astui esille pensaasta ja ilokseen huomasi, että Kevätkaste palkitsi luottamuksen luottamuksella astumalla hänkin pois piilostaan. Molemmat tytöt — sillä tuskaroora, vaikkakin naimisissa, oli nuorempi kuin Mabel — tekivät nyt toisilleen ilmeisiä ystävyyden merkkejä, ja Mabel viittoi toista tulemaan lähemmä, kun ei itse tiennyt, miten pääsisi yli. Eikä Kevätkaste vitkastellut näyttämästä, että se oli hänen vallassaan, sillä kadottuaan hetkeksi hän pian ilmestyi uudestaan kaarnakanotissa, jonka hän oli tullessaan kätkenyt pensaikkoon. Mabel oli juuri käskemäisillään häntä tulemaan yli, kun hän kuuli enonsa kovan basson huutelevan hänen nimeänsä. Tehden äkkiä merkkejä tuskarooratytölle piiloittaa itsensä Mabel juoksi pensaikosta kentälle ja tultuaan toisten luo huomasi, että he juuri olivat asettumassa ruoalle ja pyysivät häntä liittymään joukkoon. Mutta hän kieltäytyi sillä tekosyyllä, ettei ollut vielä ihan valmis, vaan palaisi hetken kuluttua, ja niin hän kiiruhti takaisin pensaikkoon jatkamaan keskusteluansa intiaanivaimon kanssa.
Kevätkaste ilmestyi taas heti näkyville ja muutamalla aironvedolla hän pääsi yli ja kanotti kätkettiin asemasaaren pensaisiin. Seuraavana hetkenä Mabel piti hänen kättään omassaan ja johti häntä viidakon läpi omalle asunnolleen. Onneksi se sijaitsi sellaisessa paikassa, että se oli täydelleen piilossa ruokailijoitten silmiltä, joten he pääsivät sinne kenenkään huomaamatta. Kiireesti Mabel selitti vieraalleen, että hänen täytyi hänet hetkiseksi heittää yksin ja vietyään hänet omaan huoneeseensa, jota hän ei voinut luvatta jättää, Mabel riensi toisten luo ja istuutui pöytään hilliten mielensä niin täydellisesti, kuin ei mitään olisi tapahtunut.
"Viimeksi tulleelle viimeksi tarjotaan, Mabel", sanoi hänen setänsä haukaten hiilellä paistettua lohta suunsa täyteen, sillä vaikka valmistaminen olikin ollut puutteellista, oli ruoka kuitenkin herkullinen; "viimeksi tulleelle viimeksi tarjotaan, se on hyvä sääntö ja pitää kuhnurit aisoissa."
"Minä en ole kuhnuri, eno, sillä minä olen jo tuntikausia ollut ylhäällä ja tutkinut tätä meidän saartamme."
"Siitä teille o' vähä hyötyy, neiti Mabel", pisti Muir väliin julmasti murtaen. "Lundie, — tai taitaa olla parasta sanoa häntä majuri Duncaniksi tässä seurassa" — tämä sanottiin luottavasti hillityllä äänellä korpraalille, sillä soturit söivät aivan siinä lähellä — "ei ole suuresti hyödyttänyt hänen majesteettinsa valtakuntaa ottamalla haltuunsa tämän saaren, joka on tulojensa ja rikkautensa puolesta samanlainen kuin Sancho — josta epäilemättä herra Cap on kuullut tai lukenut laiskoina hetkinänsä jotain."
"Minä tiedän paikan, jota tarkoitatte, majoitusmestari — Sanchon Saari — koralliriutta myöhemmältä ajalta ja niin paha päästä maihin pimeinä öinä kuin ikinä joku synninmyyrä voi toivoa. Se on kuuluisa paikka kookospähkinöistään ja kitkerästä vedestään tämä Sanchon saari."
"Se ei kuitenkaan ruokailijoissa herätä erikoista ruokahalua", vastasi Muir kunnioittavasti hymyillen Mabelille, "enkä usko, että kannattaa paljon päällistää sen ja tämän paikan välillä. Minun arveluni mukaan, herra Cap, tämä ei sotilaallisessa suhteessa ole ollenkaan viisaasti valittu ja pelkään ennemmin tai myöhemmin koituvan onnettomuuden sen omistamisesta."
"Toivottavasti se ei tapahdu, ennenkuin meidän tehtävämme on suoritettu", huomautti Mabel. "Minun ei ollenkaan tee mieleni opetella ranskaa."
"Saamme pitää itseämme onnellisina, ellei se olisi irokeesien kieltä. Olen koettanut saada Duncanin ymmärtämään sen, mutta 'hullu mies pitää päänsä'. Minun ensimmäinen tehtäväni liittyessäni tähän retkikuntaan oli koettaa miellyttää ja auttaa teidän sisarenne tytärtä, herra Cap, ja toiseksi saada selville, kuinka paljon on minun hoitooni uskottuja varoja heitetty täällä hukkaan, kun vihollinen on vienyt ja hävittänyt kaiken."
"Luuletteko, että asia on niin vakava?" kysyi Cap lakaten puremasta hirvenpaistia — sillä vaihteen vuoksi hän siirtyi lohesta hirveen ja päinvastoin — saadakseen vastatuksi. "Luuletteko, että jokin vaara uhkaa?"
"En tahdo sanoa juuri sitä enkä tahdo väittää sitä vastaankaan. Sodassa uhkaa aina vaara, ja se on suurempi kaukaisilla pienillä asemilla kuin pääasemilla. Siksi minä en ollenkaan hämmästyisi, jos ranskalaiset yllättäisivät meidät millä hetkellä hyvänsä."
"Ja mitä hittoa sellaisessa tilaisuudessa on tehtävä? Kuusi miestä ja kaksi naista kykenee vain heikosti puolustamaan tällaista paikkaa, jos vihollinen yllättää meidät ranskalaisten tavalla — kuten epäilemättä on asianlaita — vahvasti asestettuna."
"Silloin kohtalomme riippuu hiuskarvasta. Sotilaallinen suunnitelma tulisi heti panna täytäntöön saaren puolustamiseksi — sehän nyt on varma — ja pitäisi olla valmis ilmisotaan, vaikka meiltä ehkä puuttuisi voimaa käydä sitä erittäin edullisella tavalla. Ensiksikin sotaväen osasto olisi lähetettävä rannalle estämään vihollisen maihinnousua; voimakas osasto tulisi heti sijoittaa hirsilinnaan, linnoitukseemme — jonka toiminnan tieltä muiden osastojen tulisi väistyä odottamaan ranskalaisten tuloa; ulomma pitäisi laittaa vahva tukikohta sotaväelle, sillä olisihan sotilaallisessa suhteessa tyhmää antaa vihollisen saapua ihan valleille. Paaluvarustus pitäisi ratsuväkeä kurissa, ja järeä tykistö, jonka asettaisimme tuon metsän suojaan, pitäisi huolta jalkaväestä. Vahvat etuvartiojoukot siellä täällä voisivat aikalailla estää vihollisen vapaita liikkeitä, ja nuo eri asumukset hyvin varustettuina voisivat sillä kulmalla muodostaa melkoisen suojan."
"Vhuiiii! Ja mistä hitosta te, majoitusmestari, otatte ne miehet, jotka voivat sen suunnitelman panna täytäntöön?"
"Kuninkaalta, siitä ei kysymystäkään. Hän on sodan nostanut ja hän saa luvan kantaa myöskin sen kuorman."
"Ja meitä on vain kuusi! Se on sanottu niin, että tuntuu! Teidät kai täytynee lähettää rannalle estämään maihinnousua, Mabel muodostaa retkeilevät osastot, soturin vaimo asettuu paalutukseksi pitämään kurissa ratsuväkeä, korpraali saa komentaa ulkovarustuksia, nämä kolme miestä miehittävät nuo viisi asumusta ja minä otan osalleni hirsilinnan. Vhuiiii! Te kuvittelette hyvin, luutnantti ja teistä olisi pitänyt tulla muotokuvaaja sensijaan, että nyt olette soturi."
"Ei! Minä olen suoraan ja sananmukaisesti kuvannut meidän nykyistä asemaamme. Ettei täällä ole kylliksi voimaa panemaan suunnitelmaa toimeen, on syy hänen majesteettinsa ministerien eikä minun."
"Mutta ilmestyvätkö teidän vihollisenne todellakin?" kysyi Mabel suuremmalla uteliaisuudella kuin muuten, ellei olisi muistanut huoneessaan olevaa vierasta. "Mille suunnalle meidän olisi paettava?"
"Kaunis Mabel, minun neuvoni saisi aikaan sellaisen häiriön kuin oli se, joka teki Xenophonin niin kuuluksi."
"Luulen teidän tarkoittavan peräytymistä, vaikka vain puoliksi voin arvata teidän kuvittelujanne."
"Te olette keksinyt sen luontaisella terävyydellänne, nuori vallatar. Olen varma, että teidän kunnioitettava isänne on selvittänyt korpraalille määrätyn suunnitelman, jonka avulla tämä saari voitaisiin pitää siinäkin tapauksessa, että ranskalaiset keksisivät sen aseman. Mutta vaikka kersantti onkin teidän isänne ja velvollisuuksissaan niin uskollinen kuin ikinä voi toivoa, ei hän ole Kaikkivaltias, eipä edes herttua Marlbrough. Minä en kiellä kersantin kykyjä hänen omalla alallaan, vaikkakaan en voi liioitella hänen lähimmän päällystönsä ominaisuuksia — olkootpa ne kuinka erinomaiset tahansa. Kersantti Dunham on kuunnellut sydämensä eikä päänsä neuvoa lähtiessään toimeenpanemaan sellaisia määräyksiä. Mutta jos linna menee, eihän syy ole sen, jonka sitä pitää puolustaa, vaan sen, joka sen miehitti. Määräysvalta on nyt kuitenkin kersantilla, ja hänen on keksittävä pelastuskeinot, jos ranskalaiset tai heidän liittolaisensa eksyisivät tänne, eikä hyvä päällikkö koskaan jätäkään tekemättä valmisteluja peräytymistietä varten, jos tarve vaatisi. Minä neuvoisinkin herra Capia, joka on laivaston amiraali täällä, laittamaan veneen kuntoon, että hädän tullen voisimme tyhjentää tämän saaren. Suurin vene, joka meille on jätetty, voi kantaa melkoista purjetta ja kuljettamalla sen tälle toiselle puolen voi sen panna kuntoon ja siellä pensaitten suojassa voi kiireellisesti astua siihen, jos äkillinen pako olisi välttämätön. Sitten te, suloinen Mabel, saatte huomata, ettei ole viittäkäänkymmentä kyynärää kahden muun saaren välillä olevaan salaiseen salmeen, jossa voimme olla piilossa niiden katseilta, joiden ehkä olisi onnistunut päästä isänniksi tänne."
"Kaikki mitä sanotte, herra Muir, saattaa olla totta. Mutta eikö vihollinen tule juuri tuolta suunnalta? Jos siitä on hyvä paeta, on siitä myöskin hyvä saapua."
"He eivät voine niin viisaasti tietänsä keksiä", vastasi Muir vilkuillen vähän levottomasti ja puoliksi varkain ympärilleen. "Heillä ei voi olla niin selvää käsitystä paikasta. Teidän ranskalaisenne ovat nurinkurista väkeä ja tavallisesti he kulkevat ihan umpimähkään; siksi me saamme odottaa niitä, jos ne nyt ollenkaan tulevat, toiselta puolen saarta."
Keskustelu kävi nyt aivan hajanaiseksi koskien pääasiassa kuitenkin hyökkäysmahdollisuuksia ja miten niitä olisi vastustettava.
Tähän kaikkeen Mabel kiinnitti sangen vähän huomiota, vaikkakin häntä hämmästytti, että luutnantti Muir, jonka rohkeus oli hyvässä maineessa, avoimesti neuvoi pakenemaan ja jättämään uskotun toimen ja velvollisuuden täyttämättä; erittäinkin se vaivasi Mabelia siksi, että saaren puolustaminen oli jätetty juuri hänen isälleen. Hänen ajatuksensa askartelivat kuitenkin koko ajan hänen vieraassaan, niin että hän ensimmäistä mahdollista tilaisuutta käytti hyväkseen jättääkseen pöydän ja oli pian taas vieraansa luona. Huolellisesti hän sulki oven ja nähtyään, että vaatimaton verho oli pienen akkunan edessä, Mabel johti Kevätkasteen tai Kevään, kuten häntä englanniksi puhutellessa sanottiin, ulommaiseen huoneeseen osoittaen kaikella tavoin ystävyyttä ja luottamusta.
"Minä olen niin iloinen nähdessäni sinut, Kevät", sanoi Mabel voittavimmalla äänellään ja suloisimmasti hymyillen — "oikein iloinen nähdessäni sinut. Mikä sinut on tänne tuonut ja miten sinä löysit tämän saaren?"
"Puhu hidas", sanoi Kevät vastaten hymyyn hymyllä ja puristaen pientä kättä, jota hän piti omassaan ja vaikka hänen oma kätensä olikin työn kovettama, ei se kuitenkaan ollut toisen kättä suurempi — "paljo hidas — liian sukkela."
Mabel kertasi kysymyksensä hilliten kuohuvia tunteitansa ja hänen onnistuikin puhua niin selvästi, että toinen ymmärsi.
"Kevät ystävä", vastasi intiaanivaimo.
"Uskon sinua, Kevät — uskon sinua koko sydämestäni. Mutta mikä on sinun asiasi?"
"Ystävä tulee katsoo ystävää", vastasi Kevät hymyillen.
"Siinä on jokin muu syy, Kevät, ilman et sinä koskaan olisi antautunut tällaiseen vaaraan, ja yksin. Oletko sinä yksin, Kevät?"
"Kevät sinu kansa — ei yksi muu. Kevät tuli yksin, souti kanotti."
"Toivon sitä, ajattelen niin — ei, minä tiedän sen. Sinä et tahdo olla minulle petollinen."
"Mikä petollinne?"
"Sinä et tahdo pettää minua, et tahdo antaa minua ranskalaisille, irokeeseille, Nuolenpäälle?" Kevät pudisti vakavasti päätään. "Sinä et tahdo myydä minun päänahkaani?"
Tässä Kevät kiersi ihastuneena kätensä Mabelin hennon vyötäreen ympärille ja puristi häntä niin hellästi sydäntänsä vasten, että se nosti kyynelet sankarittaremme silmiin. Siinä oli naisen huoltavaa hellyyttä eikä voinut olla mahdollista, ettei se olisi edullisesti vaikuttanut samaa sukupuolta olevaan niin nuoreen ja kokemattomaan henkilöön. Mabel vastasi syleilyyn ja piti sitten toista käsivarren matkan päässä ja katsoi suoraan silmiin jatkaessaan kysymyksiänsä.
"Jos Keväällä on jotain sanottavaa ystävälleen, puhukoon hän selvästi", hän virkkoi. "Minun korvani ovat auki."
"Kevät pelko, Nuolenpää tappaa hänen."
"Mutta eihän Nuolenpää saa sitä koskaan tietää." Mabel punastui hiusmartoa myöten, sillä hän tunsi, että hän koetti saada vaimon kavaltamaan miehensä. "Se on, Mabel ei kerro hänelle."
"Hän hautaa sotakirves Kevään päähän."
"Se ei saa koskaan tapahtua, rakas Kevät. Mieluummin saat olla puhumatta enää mitään kuin antautua sellaiseen vaaraan."
"Hirsilinna hyvä paikka makata, hyvä paikka olla."
"Tarkoitatko sinä, että pelastan elämäni pysyttelemällä hirsilinnassa, Kevät? Varmaankaan, varmaankaan Nuolenpää ei voi vahingoittaa sinua, jos sanot minulle sen. Hän ei voi toivoa minulle kovin suurta onnettomuutta, sillä minä en koskaan ole loukannut häntä."
"Nuolenpää ei tahtoo mikään paha kaunis kalpeanaama", vastasi Kevät kääntäen pois päänsä, ja vaikka hän tavallisesti puhui pehmeällä, hillityllä intiaanitytön äänellä, hän nyt antoi äänensä painua niin, että siihen tuli värähtelevä, surumielinen vivahdus. "Nuolenpää rakastaa kalpeanaama tyttö."
Mabel punastui tietämättä miksi, ja häneen tarttui toisen hentomielisyys, niin ettei hän vähään aikaan voinut mitään kysellä. Mutta välttämätöntä oli saada tietää enemmän, sillä hänet oli vallannut ankara pelko ja siksi täytyi edelleen koettaa udella.
"Nuolenpäällä ei voi olla mitään syytä rakastaa tai vihata minua," hän sanoi. "Onko hän sinun lähelläsi?"
"Mies aina lähellä vaimo, täällä", sanoi Kevät asettaen käden sydämelleen.
"Ihmeellinen olento! Mutta sano minulle, Kevät, pitääkö minun olla hirsilinnassa tänään — aamulla — juuri nyt?"
"Hirsilinna hyvä — paljo hyvä vaimolle. Hirsilinna pitää päänahka."
"Minä pelkään, että ymmärrän sinua liiankin hyvin, Kevät. Tahdotko sinä tavata minun isääni?"
"Ei täällä; mennyt pois."
"Sitä sinä et voi tietää, Kevät, voit nähdä, että saari on täynnä hänen sotilaitaan."
"Ei täynnä mennyt pois." Tässä Kevät kohoili neljä sormeansa. "Näin moni punanen takki."
"Ja Haukansilmä? Etkö tahdo häntä nähdä? Hän osaa puhua sinulle irokeesien kieltä."
"Kieli meni hänen kansa", sanoi Kevät nauraen. "Pitää kieli oma suu."
Intiaanin lapsellisessa naurussa oli jotakin niin suloista ja tarttuvaa, ettei Mabel voinut olla yhtymättä siihen niin suureksi kuin hänen pelkonsa kaiken tämän johdosta oli kasvanutkin.
"Sinä näytät tietävän, tai luulet tietäväsi kaikki, mikä meitä koskee, Kevät. Mutta vaikka Haukansilmä olisikin mennyt, Vesikoira osaa puhua sinulle ranskaa. Sinä tunnet Vesikoiran. Juoksenko hakemaan hänet puhumaan kanssasi?"
"Vesikoira mennyt myös — sydän jäänyt. Se on täällä." Sanoessaan tätä Kevät taas nauroi, katsoi toisaalle karttaakseen toisen katsetta ja pani kätensä Mabelin rinnalle.
Mabel oli kuullut paljon intiaanien ihmeen tarkasta vainusta ja siitä hämmästyttävästä tavasta, jolla he ottivat asioita selville, mutta tuskin hän saattoi ymmärtää sitä suuntaa, jonka keskustelu oli saanut. Tahtoen muuttaa puheenaihetta ja samalla kiihkeästi haluten saada tietää, kuinka suuri heitä uhkaava vaara todella oli, hän nousi pölkyltä, jolle oli istahtanut, ja ottaen arvokkaan asennon jatkoi:
"Sinä tiedät, Kevät, itse, kuinka paljon tai vähän sinä voit minulle kertoa, ja toivon sinun rakastavan minua niin paljon, että voit ilmaista minulle sen verran kuin tarvitsen välttämättä tietää. Minun rakas enoni on myöskin saarella ja sinä olet, tai sinun pitäisi olla hänen ystävänsä yhtä hyvin kuin minunkin, emmekä me kumpikaan unohda sinua, kun palaamme Oswegoon takaisin."
"Ehkä te ei koskaan sinne palaa; kuka tietää?" Tämä lausuttiin niin epäillen kuin joku hylkää epävarman ehdotuksen, eikä sen tarkoitus näyttänyt olevan ilkkua tai peloitella.
"Eihän tiedä muut kuin Jumala, mitä vielä voi tapahtua. Elämämme on Hänen kädessään. Kuitenkin luulen, että sinä olet hänen apulaisensa meidän pelastuksessamme."
Tämä kävi yli Kevään ymmärryksen ja hän katseli Mabelia tietämättömän näköisenä, vaikka ilmeisesti näytti tahtovan auttaa.
"Hirsilinna paljo hyvä", hän kertasi niin pian kuin epäilevä ilme hänen kasvoiltaan katosi pannen erikoista painoa kahteen viime sanaan.
"Hyvä, sen minä ymmärrän, Kevät, ja nukun siellä ensi yön. Tottahan saan sanoa enolleni, mitä sinä olet sanonut?"
Kevätkaste hätkähti, ja kysyjä huomasi, että hänet täytti tuska ja hätä.
"Ei, ei, ei, ei!" hän vastasi vilkkaudella ja kielevyydellä, jonka hän varmaankin oli Canadan ranskalaisilta oppinut — "ei hyvä sanoo Suolavesi. Hän paljo puhuu ja pitkä kieli; luulee puut vesi — ymmärtää ei mikään. Sanoo Nuolenpää, ja Kevät kuolee."
"Sinä teet minun rakkaalle enolleni vääryyttä, sillä hän on yhtä vähän halukas pettämään sinua kuin kuka muu tahansa."
"Ei ymmärtää. Suolavesi paljo kieli, ei silmät, ei korvat, ei nenä — ei mikään muu kuin kieli, kieli, kieli!"
Vaikk'ei Mabel ollut samaa mieltä, hän kuitenkin näki, ettei Cap ollut saavuttanut intiaanin luottamusta ja näytti ihan turhalta koettaa saada hänen myöntymystään siihen, että keskustelu ilmoitettaisiin enolle.
"Sinä näytät luulevan tuntevasi asemamme oikein hyvin", virkkoi Mabel.
"Oletko sinä ennen käynyt tällä saarella?"
"Juuri tuli."
"Mistä sinä sitten tiedät, että kaikki, mitä puhut, on totta? Minun isäni, Haukansilmä ja Vesikoira voivat olla tässä ihan lähellä ja kuulevat, jos suvaitsen kutsua heitä."
"Kaikki mennyt", sanoi Kevät varmasti ja samalla hyväntuulisesti hymyillen.
"Ei, sitä sinä et voi niin varmaan sanoa, ellet ole ollut ennemmin tutkimassa asiaa."
"Saanut hyvä silmä. Näkee vene, miehet mennä pois; näkee laiva,
Vesikoira mennä."
"Silloin sinä olet jonkun aikaa ollut vaanimassa. Luulen kuitenkin, ettet ole laskenut niitä, jotka ovat jäljellä."
Kevät nauroi, kohotti neljä sormeansa ja peukalot ja nykäisten sormiansa virkkoi: "punatakit", ja peukaloita koskien lisäsi: "Suolavesi, majoitusmestari." Tämä kaikki oli aivan oikein, ja Mabel alkoi vakavasti miettiä, olisiko hänen ollenkaan soveliasta päästää tätä vierasta pois ilman, että häneltä olisi tavalla tai toisella saatu täydellinen selvyys. Mutta pakotus soti tässä niin kokonaan vastaan niitä ystävyyden ja luottamuksen tunteita, joita tämä olento hänessä oli herättänyt, että hän empimättä hylkäsi ajatuksen kutsua enon tutkimaan asiaa heti, kun sellainen oli hänen mieleensä selvästi juolahtanut. Sellainen oli arvotonta hänelle itselleen ja väärin hänen ystäväänsä kohtaan. Tätä hyvää päätöstä tuki vielä se varmuus, ettei tyttö kuitenkaan mitään virkkaisi, jos häntä ruvettaisiin pakottamaan.
"Sinä ajattelet siis, Kevät", virkkoi Mabel niin pian kuin nämä ajatukset olivat hänen mielestään häipyneet, "että minun olisi parasta asua hirsilinnassa?"
"Hyvä paikka vaimolle. Hirsilinna pitää päänahka. Hirret paksu."
"Sinä puhut niin varmasti kuin olisit ollut siellä ja mitannut sen seinien paksuuden."
Kevät nauroi, ja hän näytti tietävän, vaikk'ei puhunut mitään.
"Tietääkö joku muu kuin sinä, miten tämä saari löytyy? Onko joku irokeeseista nähnyt sen?"
Kevät näytti surulliselta ja heitti levottomia silmäyksiä ympärilleen aivan kuin peläten kuulijoita.
"Tuskaroora kaikkialla — Oswego — täällä — Frontenac, mohokki kaikkialla."
"Mutta me luulimme, ettei yksikään tätä saarta tiennyt, emmekä uskoneet tarvitsevan ollenkaan pelätä vihollisiamme täällä."
"Irokeesi — paljo silmä."
"Silmät eivät aina auta, Kevät. Me uskoimme, ettei ainoakaan muukalainen tiennyt tätä paikkaa, harvat omastakin väestämme tietävät tien tänne."
"Yksi mies osaa puhuu; muutamat yengeesit puhuu ranska."
Mabel tunsi piston sydämessänsä. Kaikki epäilykset Jasperia kohtaan, jotka hänen oli tähän asti onnistunut karkoittaa, palasivat nyt ylenmääräisellä voimalla, niin että hän hetkisen luuli pyörtyvänsä. Mutta voittaen itsensä ja muistaen lupaustaan isälleen hän asteli yli lattian muutamia kertoja kuvitellen, että Jasperin rikokset häntä kohtaan olivat kauheat, vaikka sydämen syvimmässä eli varmuus, että poika on viaton.
"Minä ymmärrän tarkoituksesi, Kevät", hän sitten sanoi. "Sinä tahdot ilmoittaa minulle, että joku meidän väestämme kavalalla tavalla on ilmoittanut sinun heimollesi, missä saari on ja miten sinne päästään."
Kevät nauroi, sillä viekkaus sodassa hänen mielestään oli pikemmin hyve kuin pahe, mutta hän oli liian uskollinen heimonsa jäsen sanoaksensa enemmän kuin oli tarpeellista. Hänen tarkoituksensa oli pelastaa Mabel, mutta vain Mabel, eikä hän nähnyt mitään syytä lähteä "syyhyttä saunaan", kuten sanotaan, jos tehdään jotakin tarpeetonta.
"Kalpeanaama tietää nyt", hän sanoi. "Hirsilinna hyvä tyttöille, ei on väli miehet ja sotilaat."
"Mutta minusta niistä on paljonkin väliä, Kevät; yksi miehistä on minun enoni, jota rakastan ja toiset ovat minun maanmiehiäni ja ystäviäni. Minun täytyy kertoa niille, mitä on tapahtunut."
"Silloin Kevät on tappo", vastasi nuori intiaani hiljaa, vaikka hän ilmeisesti puhui kauhulla.
"Ei, he eivät saa tietää, että sinä olet ollut täällä. Siitä huolimatta he saavat olla varuillansa ja me kaikki menemme hirsilinnaan."
"Nuolenpää tietää, näkee kaikki, ja Kevät on tappo. Kevät tuli kertoo nuori kalpeanaama ystävä, ei kerto miehet. Joka soturi suojaa oma päänahka. Kevät nainen ja kertoo nainen, ei miehet."
Mabel joutui hirveään hätään tämän hänen villin ystävänsä selityksen vuoksi, sillä oli aivan ilmeistä, ettei tämä nuori olento voinut ilmaista enempää. Hän oli kerrassaan tietämätön siitä, miten nuo ihmiset ymmärsivät kunnian vaatimukset säilyttää uskotun salaisuuden, yhtä paljon kuin siitäkin, kuinka suureen vaaraan asettaisi Kevään, jos puhuisi. Kaikki nämä ajatukset risteilivät hänen aivoissaan, ja mietintä tuotti vain suurempaa tuskaa. Kevätkin näytti katselevan asiaa yhtä vakavasti, ja alkaen ottaa takaisin niitä pieniä esineitä, joita oli Mabelille näytellyt, hän alkoi valmistua lähtemään. Pidättää häntä ei tullut kysymykseenkään, ja erota hänestä oli vasten niitä ystävällisiä tunteita, joita toisen uhkapeli oli hänessä herättänyt.
"Kevät", hän sanoi innokkaasti kiertäen kätensä toisen hennon, mutta kankean vartalon ympäri, "me olemme ystäviä. Minun tähteni sinun ei tarvitse mitään pelätä, sillä kukaan ei saa vierailustasi tietää. Jos sinä voisit antaa minulle jonkinlaisen merkin juuri silloin, kun vaara on tulossa, että tietäisin mennä hirsilinnaan, niin varmaankin ehdin sinne aikanaan turvaan."
Kevät vaikeni, sillä ero oli hänetkin tehnyt vakavaksi. Hetken mietittyään hän virkkoi: "Anna Keväälle kyyhkynen."
"Kyyhkynen! Mistä minä kyyhkysen löydän sinulle antaakseni?"
"Lähin maja. Tuo vanha kyyhky. Kevät menee kanotti."
"Luulen ymmärtäväni sinua, Kevät, mutta eikö minun olisi parasta viedä sinua pensasten taa, ettei kukaan miehistä sinua näkisi?"
"Menee ulos ensin, laskee miehet — yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi, kuusi" — tässä Kevät kohotti taas sormensa ja nauroi. "Kaikki pois tie — hyvä. Laula sitten, ja kyyhkynen kiini."
Mabel hymyili tytön kiihkolle ja terävyydelle ja valmistui täyttämään hänen pyyntöänsä. Ovella hän kuitenkin pysähtyi ja kääntyen ympäri palasi intiaanivaimon luo virkkaen: "Eikö ole mitään toivoa, että ilmoittaisit enemmän, Kevät?"
"Tietää kaikki nyt, hirsilinna hyvä, kyyhkynen sanoo, Nuolenpää tappaa."
Viimeiset sanat olivat tarpeeksi, sillä Mabel ei voinut tiedustella enempää ajatellessaan, että lisätiedot voisivat tuottaa hänen toverilleen surman tämän oman miehen kädestä. Heittäen oven auki hän teki Keväälle merkkejä jäähyväisiksi ja astui ulos majasta. Ottaen huomioon intiaanitytön neuvon hän tahtoi tarkastaa, mitä eri yksilöt saarella touhusivat. Välittämättä heidän puvuistaan ja kasvoistaan hän vaivatta sai ne lasketuksi ja huomasi, että kolme vielä istui äskeisellä paikalla, kun taas kaksi oli mennyt veneelle ja toinen niistä oli herra Muir. Kuudes miehistä oli hänen enonsa, ja tämä laitteli huolettomana kalanpyydystä vähän matkaa toisista. Vaimo taas oli matkalla omalle majalle. Nähtyään täten koko joukon hommat Mabel — näytellen pudottaneensa jotakin — kääntyi takaisin majalleen, pysähtyi ja ollen ottavinaan maasta jotakin juoksi sille majalle, jota Kevät oli tarkoittanut. Se oli rappiolla oleva asumus, ja viimeinen sotaväen osasto käytti sitä jonkinlaisena varastohuoneena. Muiden tavaroiden muassa siellä oli joku tusina kyyhkysiä herkuttelemassa Canadan puolelta muutamasta talosta ryöstetyllä vehnällä. Mabelilla ei ollut suurta vaivaa ottaa kiinni yhtä niistä, vaikka ne lensivät ja parkuivat kuin pasuuna. Hän kätki sen pukunsa laskoksiin ja kiiruhti ylpeänä omalle asunnolleen. Mutta se oli tyhjä, ja heitettyään sinne ovelta silmäyksen hän enempää viivyttelemättä riensi rantaan. Kanotilla hän tapasi Kevään, joka otti kyyhkysen ja pisti omaan tekemäänsä koriin hokien: "Hirsilinna hyvä" ja niin hän sousi pensaitten alta ja poikki kapean salmen yhtä äänettömästi kuin oli tullutkin. Mabel odotti hetkisen nähdäkseen jonkun ystävällisen jäähyväismerkin, mutta turhaan. Läheiset saaret olivat niin hiljaisia ja rauhallisia, kuin ei kukaan koskaan olisi niiden juhlallista tyyneyttä häirinnyt. Missään ei voinut huomata merkkiäkään, kuten Mabel silloin luuli, josta voisi päättää heitä uhkaavan niin suuren vaaran kuin hänelle oli ilmoitettu.
Palatessaan rannalta Mabel hämmästyi vähäistä seikkaa, joka tavallisissa oloissa ei ollenkaan olisi kiinnittänyt hänen huomiotansa, mutta nyt, kun hänen pelkonsa oli herännyt, se ei jäänyt hänen levottomalta silmältään huomaamatta. Pieni kaistale punaista kangasta, sellaista, jota käytetään laivojen lippuna, oli sidottu pienen puun alaoksaan sillä tavoin, että päät jäivät vapaina riippumaan.
Nyt kun pelko oli terästänyt Mabelin ajatuskykyä, ei itse Kevätkään olisi sukkelammin keksinyt pieniä seikkoja, joiden hän luuli seurueen turvallisuuteen vaikuttavan. Yhdellä silmäyksellä hän näki, että tämän kangaskaistaleen saattoi läheiseltä saarelta nähdä, että se oli juuri sillä linjalla, joka kävi hänen asunnostaan kanotille ja epäilemättä Kevät oli kulkenut läheltä, ellei suorastaan sen kautta. Olisiko tämä nyt luvattu merkki, että pensaikoissa piileskelevät raakalaiset juuri nyt alkaisivat hyökkäyksensä. Irroitettuaan kangaskaistaleen puusta Mabel kiiruhti pois tuskin tietäen, mitä hänen velvollisuutensa nyt vaatisi. Oliko Kevät petollinen? Mutta hänen katseensa, antaumuksensa ja koko olentonsa jo matkan varrella puhui kokonaan sitä ajatusta vastaan. Sitten johtui mieleen Nuolenpään kalpeanaamojen ihailu, omituiset ja kiusalliset Nuolenpään katseet ja se tuskallinen tietoisuus, että harvat naiset voisivat ystävyydellä kohdella sitä, joka on saanut osakseen heidän miehensä ihailua. Yksikään näistä ajatuksista ei ollut selkeä eikä varma ja ne pysähtymättä kiisivätkin vain läpi sankarittaremme aivojen, kiihdyttäen kuitenkin valtimon lyöntiä samoin kuin jouduttaen jalannousuakin, johtamatta kuitenkaan mihinkään varmaan päätökseen, kuten hänen mietiskelynsä tavallisesti. Hän oli ensin rientänyt omalle asunnolleen ja sitten sille pirtille, jossa sotilaan vaimo asusti muuttaakseen hänen kanssaan heti hirsilinnaan, kun hän ei voinut kehoittaa muita seuraamaan. Kun hän näin kiihkeästi miettien asteli, keskeytti hänen käyntinsä Muirin ääni:
"Mihinkäs niin kiire, kaunis Mabel? ja miksi niin yksin? Arvoisa kersantti pilkkaa varmaan minun saamattomuuttani, jos hän saa kuulla, että hänen tyttärensä saa kulkea täällä yksin ja puolustajatta, vaikka hän hyvin tietää, että minun hartain haluni on olla hänen orjansa ja toverinsa koko elämäni ajan."
"Todellakin, herra Muir, teillähän täytyy olla vaikutusvaltaa täällä?" kysyi Mabel äkkiä pysähtyen. "Teidän arvonne voi saada tottelemaan — ainakin jonkun korpraalin?"
"Sitä en tiedä, sitä en tiedä", keskeytti Muir kärsimättömästi ja sellaisella kiihkolla, että se olisi jossakin muussa tilanteessa Mabelia hämmästyttänyt.
"Päällikkö on päällikkö, kuri on kuri, vaikutusvalta vaikutusvalta. Isänne olisi hyvin pahoillaan, jos minä kävisin ryöstämään häneltä niitä laakereita, jotka hän aikoo voittaa, enkä minä voi komentaa korpraalia ilman kersantin nimenomaista määräystä. Viisainta on minun vapaaehtoisena yksilönä tällä retkellä jäädä kokonaan varjoon, ja kaikki Lundiesta lähtien ymmärtävät minun menettelyni."
"Sen minä tiedän, ja se voi olla niin, enkä minä halua antaa rakkaalle isälleni valittamisen syytä, mutta te voitte kuitenkin vaikuttaa korpraaliin hänen omaksi edukseen."
"Sitä en tahdo sanoa", vastasi Muir taas murtaen skotlanniksi. "Olisi paljon turvallisempaa neuvoa häntä toimimaan hänen vahingokseen. Miesväellä, kaunis Mabel, on omat omituisuutensa, ja koettaa saada toista tekemään hänen oman etunsa mukaisesti on inhimilliselle luonteelle sangen vaikea tehtävä, kun vastakohta on helpoin. Älkää unohtako tätä, rakkaani, ja ottakaa se kaikissa toimissanne huomioon. Mutta mikä tuo on, jota te kiertelette hennoissa sormissanne?"
"Ei se ole muuta kuin kangaspala — jonkinlainen lippu — mitätön nauha, joka tuskin ansaitsee huomiotamme tällä vakavalla hetkellä. Jos —"
"Mitätön nauha! Se ei ole niin mitätön kuin saatatte luulla, neiti
Mabel", ja ottaen nauhan hän veti sen suoraksi käsiensä välissä ja
samalla hänen kasvonsa muuttuivat vakaviksi ja silmänsä tutkivammiksi.
"Ettekö te ollut löytänyt tätä jo ennen aamiaista, neiti Dunham?"
Mabel kertoi hänelle, mistä ja miten hän oli tämän nauhan löytänyt. Hänen puhuessaan majoitusmestarin silmät lakkaamatta siirtyivät kangaspalasta sankarittareemme ja taas takaisin siihen. Helppoa oli nähdä, että hänen epäilyksensä olivat heränneet, eikä hän vitkastellut ilmaistessaan, mihin suuntaan ne kävivät.
"Emme ole siinä osassa maailmaa, jossa meidän tulisi levitellä tuuleen lippumme ja koristenauhamme, neiti Dunham!" hän sanoi nyökäten tuhoa uhkaavasti päätänsä.
"Niin minä itsekin ajattelin, herra Muir ja otin pois tämän pienen lipun, ettei se voisi kavaltaa tätä paikkaa viholliselle, jos ne eivät sitä jo ennemmin ole keksineet. Eikö minun enolleni olisi tästä seikasta ilmoitettava?"
"En katso sitä välttämättömäksi, kaunis Mabel, sillä kuten äsken sanoitte, se nyt on aivan pieni seikka, ja pienet seikat joskus huolestuttavat merimiestä. Mutta tämä lippu, jos sitä nyt lipuksi voi sanoa, kuuluu johonkin alukseen. Kuten näette, on se villaista lippukangasta, niinkuin laivoissa tavallisesti käytetään, kun taas meidän lippumme ovat silkistä tai maalatusta kankaasta, kuten lienette huomannut. Hämmästyttävässä määrässä se on samannäköistä kuin Lokin lippu. Ja nyt minä muistankin kerran huomanneeni, että siitä oli pala poissa."
Mabel tunsi piston sydämessään, mutta hän hillitsi itsensä eikä vastannut mitään.
"Se täytyy tutkia", lisäsi Muir, "ja sittenkin lienee hyvä neuvotella enonne kanssa, sillä häntä uskollisempaa alamaista ei ole koko Brittein valtakunnassa."
"Minä pidän tätä varoitusta niin vakavana", vastasi Mabel, "että aion muuttaa asumaan hirsilinnaan ja otan soturinvaimon mukaani."
"Siinä minä en näe mitään järkeä, Mabel. Hirsilinnaanhan ne ensiksi yrittävät, jos ne todellakin aikovat hyökätä, eikä se ole hyvin varustettu kestämään piiritystä, se täytyy myöntää. Jos minä saisin niin viehättävää olentoa neuvoa, niin kehoittaisin häntä ottamaan veneen turvapaikakseen, sillä kuten näette, on sillä verrattoman helppo paeta tuolla puolen saarta olevasta salmesta, jossa se parissa minuutissa on katoava näkyvistä. Vesi ei jätä jälkiä, kuten Haukansilmä sanoo, ja siellä näyttää olevan niin monia salmia, että pelastus tuntuu enemmän kuin mahdolliselta. Minä olen aina ollut sitä mieltä, että Lundie pelasi liian rohkeaa uhkapeliä ottaessaan haltuunsa näin kaukaisen ja vaarallisen paikan."
"Nyt on liian myöhäistä sitä katua, herra Muir, ja meidän on nyt vain ajateltava omaa turvallisuuttamme."
"Ja kuninkaan etua, kaunis Mabel. Niin, ei hänen majesteettinsa aseita eikä hänen kuulua nimeään saa tahrata missään tilaisuudessa."
"Siksipä luulenkin, että meidän on paras kääntää silmämme siihen paikkaan, joka on rakennettu niiden puolustamiseksi, eikä veneisiin" sanoi Mabel hymyillen — "ja siksi herra Muir minä menen hirsilinnaan odottamaan isäni ja hänen joukkonsa tuloa. Hän pettyisi pahasti, jos huomaisi meidän paenneen, kun hän palaa onnistuneelta retkeltänsä varmasti luottaen siihen, että me olemme täyttäneet velvollisuutemme yhtä uskollisesti kuin hänkin."
"Ei, ei; taivaan tähden älkää ymmärtäkö minua väärin Mabel" Muir keskeytti melkoisesti hämmästyneenä. "Kaukana siitä että tahtoisin kehoittaa muita kuin teitä naisia pakenemaan veneisiin. Miesten velvollisuus on ihan epäämättömän selvä ja minun päätökseni on koko ajan ollut seisoa tai kaatua yhdessä hirsilinnan kanssa."
"Ja kuvittelitteko te, herra Muir, että kaksi naista voisi soutaa tuota raskasta venettä, niin että he pääsisivät intiaanin kevyttä kanottia pakoon?"
"Ah, kaunis Mabelini, rakkaus on harvoin johdonmukainen ja pelko lemmittynsä puolesta johtaa esittämään tyhmyyksiä. Minä vain näin välttämättömäksi koettaa saada teidän suloisen persoonanne turvaan ajattelematta tarkemmin, kuinka sen voisi toteuttaa. Mutta te ette voi olla niin julma, suloinen olento, että syyttäisitte minua virheistä, joihin minun huolenpitoni teistä on minut tehnyt vikapääksi!"
Mabel oli kuullut tarpeekseen. Kaikki se, mitä tänä aamuna oli tapahtunut, oli vallannut hänen mielensä niin kokonaan, ettei hän ollenkaan halunnut kuunnella rakkauslörpöttelyä, joka hänestä parhaimmallakin tuulella ollessa olisi tuntunut sietämättömältä. Hän sanoi pikaiset jäähyväiset toverilleen ja oli juuri lähdössä toisen naisen luo, kun Muir pannen kätensä hänen käsivarrelleen vieläkin pidätti häntä.
"Yksi sana Mabel", hän sanoi, "ennenkuin jätätte minut. Tällä pienellä lipulla on oma tarkoituksensa tai ei sillä sitä ole. Nyt kun me tiedämme sen olemassaolosta eiköhän olisi parasta panna se paikoilleen ja me vartioimme tarkasti, mitä siitä seuraa; ehkäpä siten keksimme petturin? Ja ellei se mitään merkitse eihän sitten ole syytä mitään pelätäkään."
"Se voinee olla hyvä, herra Muir, vaikkakin ajattelen, että jos lippu jotakin merkitsee niin aiheuttaa se tämän paikan keksimisen."
Mabel ei virkkanut enempää, vaan katosi pian näkyvistä juosten pirtille, johon hän alkujaan oli ollut matkalla. Majoitusmestari jäi samalle paikalle ja samaan asemaan ainakin minuutiksi. Ensin hän katseli tytön notkeaa vartaloa ja sitten kangaskaistaletta, jota hän yhä piti käsissään ja näytti hyvin harkitsevalta. Mutta hänen arvelunsa kestivät vain sen hetken, sillä pian hän oli sen puun alla, josta nauha oli löydetty ja tietämättä, missä oksassa se oli ollut, kun Mabel sen otti, hän sitoi sen tammen oksaan, josta sen näki kuka tahansa kulkiessaan salmesta ohi, kun se taas saaren puolelta oli aivan piilossa.