XXI LUKU.
"Sinä aaveeksi mun luulet. En ole lähetetty säikyttämään enkä pettämään sua, vaan palkitsemaan uskollisuutesi."
Wordsworth.
Mabel Dunhamista tuntui kauhealta hänen kiirehtiessään etsimään naistoveriansa, kun asiat olivat kehittyneet sellaisiksi, ettei hän voinut toisille puhua mitään, vaikka tunsikin koko vastuunalaisuuden painon lepäävän hartioillansa. On kyllä totta, että hänen pahoihin aavistuksiinsa sekaantui jonkinlaista epäilystä Kevään tarkoituksia kohtaan. Mutta kun hän ajatteli nuoren intiaanitytön antautuvaa ja luonnollista esiintymistä ja muistellessaan, miten rehellinen ja uskollinen tämä oli ollut koko heidän yhteisellä matkallansa, hän inhoten karkoitti kaikki pahat luulot luotansa. Samalla hän näki, ettei hän voisi kehoittaa tovereitansa olemaan varuillansa ilmaisematta samalla Kevään salaista vierailua ja keskustelua hänen kanssaan. Mutta vaikka olikin tottumaton tällaisiin tilanteihin, hän kuitenkin päätti toimia varovasti ja harkitsevasti niin paljon kuin saattoi ilmaisematta salaisuuttansa.
Hän kehoitti siis soturin vaimoa muuttamaan tärkeimmät tavaransa hirsilinnaan ja kielsi häntä poistumasta koko päivänä vähääkään ulomma. Mabel ei tarkemmin selittänyt, miksi tämä oli tarpeellista. Hän huomautti vain kävellessään saarella löytäneensä jonkinlaisen merkin, josta päätteli, että vihollisella saattoi olla enemmän tietoa heidän asemastaan kuin he olivat luulleet, ja siksi ainakin heidän kahden pitäisi olla valmiita pakenemaan suojaan vähimmänkin merkin saatuansa. Ei ollut vaikea herättää hänen pelkoansa, sillä vaikka hän olikin lujaluontoinen skotlantilainen nainen, hän oli kuitenkin valmis kuuntelemaan kaikkia varoituksia, jotka kehoittivat suojautumaan intiaanien julmuuksilta. Niin pian kuin Mabel huomasi, että hänen toverinsa pelko oli herätetty ja tämä näytti aikovan ryhtyä kaikkiin varovaisuustoimenpiteihin, hän lähti miesten luo saadakseen heidätkin ymmärtämään asemansa ja hakemaan turvaa kaiken mahdollisuuden varalta. Ensiksi hän tapasi korpraali M'Nabin ja virkkoi tälle:
"Minun isäni on antanut teille sangen vastuunalaisen tehtävän, korpraali, sillä jos saari nyt joutuisi viholliselle, emme yksin me menettäisi vapauttamme, vaan myöskin ne, jotka nyt ovat retkellä, joutuisivat vangiksi, jos täällä vihollinen heidät äkkiä yllättäisi."
"Ei tarvitse tulla Skotlannista tänne asti ymmärtääkseen, että niin on asian laita", vastasi M'Nab vakavasti hieman skotlanniksi murtaen.
"En ollenkaan epäile, ettette te ymmärtäisi tätä yhtä hyvin kuin minäkin, herra M'Nab; mutta minä pelkään, että te vanhat veteraanit, jotka olette tottuneet sodan vaaroihin, unohdatte joskus välttämättömän varovaisuuden, mikä kuitenkin saattaisi meidän asemassamme tuottaa hirveän onnettomuuden."
"Skotlanti ei ole mikään valloitettu alusmaa, nuori neiti, ja väärin on otaksua, että sen lapset viheliäisinä raukkoina antaisivat yllättää itsensä keskellä kirkasta päivää."
"Te ymmärrätte minua väärin. Ensiksikin, minä en tarkoita Skotlantia, vaan tätä saarta, ja toiseksi minä en ollenkaan epäile teidän valppauttanne, jos näette hyväksi sitä käyttää, mutta minua suuresti peloittaa, että teidän rohkeutenne saa teidät unohtamaan varovaisuustoimenpiteet."
"Minun rohkeuteni, neiti Dunham, ei ole puhumisen arvoinen, se on vain skotlantilaisen rohkeutta. Teidän isänne on yankee, ja jos hän olisi meidän kanssamme, niin epäilemättä olisi ryhdytty myöskin toisenlaisiin varovaisuustoimenpiteihin. Jaa, jaa, siirtomaalaiset saavat isännöidä, vieläpä komennella skotlantilaisia joukkojakin, enkä sen vuoksi ihmettele, että taisteluissa hävitään ja asiat menevät hullusti."
Mabel joutui melkein epätoivoon. Mutta Kevään hiljainen varoitus muistui taas hänen mieleensä niin selvästi, ettei hän voinut tyytyä tähän. Hän muutti senvuoksi puhetapaansa toivoen yhä viisaudella saavansa kaikki lähtemään hirsilinnaan tarvitsematta kavaltaa salaisuuttansa.
"Uskallan sanoa, että olette oikeassa, korpraali M'Nab", hän virkahti, "sillä olen kuullut kerrottavan kotimaanne sankareista, jotka ovat ensimmäisiä koko sivistyneessä maailmassa, jos kaikki kuulemani kertomukset ovat tosia."
"Oletteko te lukenut Skotlannin historiaa, neiti Dunham?" kysyi korpraali ja hänen rosoisille kasvoillensa ilmestyi ensimmäistä kertaa hymynhäivä.
"Olen lukenut vähän, korpraali, mutta kuullut sitä enemmän. Sillä rouvalla, joka minua kasvatti, oli skotlantilaista verta suonissaan, ja ihastuneena hän puheli Skotlannista."
"Olen vakuutettu, ettei teidän isänne ole jättänyt kertomatta sen maan maineesta, josta hänen rykmenttinsä on kotoisin?"
"Isälläni on ollut muuta ajateltavaa, ja sen vähän, minkä tiedän, olen saanut mainitsemaltani rouvalta."
"Ei suinkaan hän liene unohtanut kertoa teille Wallacesta?"
"Olen lukenut melkoisen joukon hänen teoksiansa."
"Ja Brucesta ja Bannockburnista?"
"Sekä niistä että Culloden Muirista."
Tämä viimeksimainittu taistelu oli tapahtunut vain muutamia vuosia sitten ja siksi sankarittaremme oli siitä jotakin kuullut, vaikk'ei voinut aavistaa, minkä vaikutuksen tämä huomautus hänen toveriinsa tekisi. Hän tiesi, että se oli ollut loistava, sillä hän oli usein kuullut kasvatusäitinsä vieraitten puhuvan siitä voitonriemulla ja hän otaksui, että se herättäisi myötätuntoa jokaisessa brittiläisessä soturissa. Onnettomuudeksi M'Nab oli tuona onnen päivänä taistellut kruununtavoittelijan puolella, ja muistona siitä hänen kasvoissaan oli paksu arpi, joka oli jäänyt jäljelle hänen saksalaisen soturin miekasta saamastaan haavasta. Hänestä tuntui, että Mabelin viitatessa tuohon taisteluun haavat ratkesivat uudestaan vuotamaan. Veri syöksyi hänen kasvoilleen aivankuin tuo häpeämerkki olisi auennut ja hurme olisi tahtonut juosta kuiviin.
"Lörpötystä! Kirottua lörpötystä!" hän melkein karjui. "Hitto vieköön teidän Cullodeninne ja Muirinne, nuori neiti; te ette asiaa ollenkaan ymmärrä, ja osoitatte sekä viisautta että säädyllisyyttä puhuessanne mieluummin teidän oman maanne monista puutteista. Epäilemättä on kuningas Yrjöllä monta uskollista alamaista siirtomaissa, mutta kuluu kauan, ennenkuin ne oppivat johtamaan valtiollisia asioita."
Mabel hämmästyi korpraalin kiivautta, sillä hänellä ei voinut olla vähintäkään aavistusta, mistä kenkä puristi, mutta vieläkään hän ei tahtonut jättää asiaa sikseen.
"Olen kuullut, että skotlantilaisilla on kaksi tärkeää sotilaan ominaisuutta: rohkeutta ja varovaisuutta", hän sanoi, "ja minä tunnen varmasti, ettei korpraali M'Nabilta puutu kumpaakaan."
"Kysykää omalta isältänne, neiti Dunham; hän tuntee korpraali M'Nabin eikä tahdo salata hänen ansioitansa. Olemme olleet yhdessä taisteluissa, ja koska hän on minun lähin päällikköni, hänellä on jonkinlainen oikeus kuvata minun luonnettani."
"Minun isäni ajattelee hyvää teistä, korpraali, muuten hän ei olisi uskonut saarta ja kaikkia, mitä siinä on, m.m. tytärtänsä, teidän huostaanne. Ennen kaikkea hän luottaa teidän viisauteenne. Hän pitää varmana, että hirsilinna voi suojata äkillisiltä päällekarkauksilta."
"Jos hän tahtoo 55:nnen kunniaa suojata hirsiseinän takaa, hänen olisi itsensä pitänyt jäädä komentajaksi, sillä, totta puhuen, on vasten skotlantilaisen luonnetta paeta taistelukentältä, ennenkuin vihollinen on tehnyt valloittamisyritystäkään. Me annamme iskun iskusta ja askel askelelta on meiltä vallattava. Tämä Amerikan sotatapa, jolla niin paljon kerskutaan, häpäisee hänen majesteettinsa mainetta, ellei suorastaan tee sotaväkeä kelvottomaksi."
"Oikea soturi ei milloinkaan unohda varovaisuutta. Yksinpä majuri Duncankin, jota uljaampaa soturia ei ole, pitää erinomaista huolta miehistään."
"Lundiella on omat heikkoutensa ja usein hän unohtaa kykenevimmätkin miehensä ja itse taistelut ajatellessaan ainaisia ampumakilpailujansa. Mutta uskokaa minua, neiti Dunham. Ei ole varmempaa keinoa rohkaista vihollisiamme, kuin osoittaa pelkäävänsä. Viitenäkymmenenäviitenä ikävuotenani olen tullut kokemaan, ettei ole syytä lähteä pakoon, ennenkuin on villi jokaisessa pensaassa. Me skotlantilaiset tulemme aukeista seuduista emmekä ole tottuneet luottamaan suojaaviin pensaihin, ja te saatte nähdä, neiti Dunham —"
Korpraali hypähti korkealle ilmaan, putosi suulleen maahan ja pyörähti taas selälleen, kaikki niin äkkiä, että Mabel tuskin oli ehtinyt kuulla kovan pyssynpamahduksen, josta kuolettava kuula oli mennyt soturin ruumiin läpi. Sankarittaremme ei huutanut, ei edes vavissut, sillä tapaus oli niin äkillinen, niin kauhea ja liian odottamaton, että hän olisi voinut näyttää tällaisia heikkouden merkkejä. M'Nabissa oli vielä eloa juuri sen verran, että hän saattoi ymmärtää, mitä oli tapahtunut. Koko hänen kasvojensa ilme osoitti, että kuolema saapui aivan odottamatta; ja myöhemmin Mabel tyynesti ajatellessaan luuli huomanneensa niissä suuren syntisen katuvaa anteeksipyyntöä.
"Koettakaa — päästä hirsilinnaan — niin pian kuin suinkin", kuiskasi M'Nab, kun Mabel kumartui hänen ylitsensä saadakseen selville, mitä hänellä oli sanottavaa.
Sitten syöksähti sankarittaremme mieleen voimakkaana tietoisuus, että hänen täytyi jotakin tehdä asemansa auttamiseksi. Hän heitti pikaisen silmäyksen maassa makaavaan mieheen ja huomasi, että tämä oli lakannut hengittämästä ja haavasta vuosi verta. Matka hirsilinnalle kesti juosta vain muutaman minuutin. Mutta kun Mabel saapui sinne, sulkeutui ovi ihan hänen nenänsä edessä, sillä Jennie, soturin vaimo, kauhuissaan oli ajatellut vain omaa turvallisuuttansa välittämättä muista. Juuri kun Mabel pyrki sisään kuului viiden tai kuuden pyssyn paukahdus herättäen soturin vaimossa sellaisen kauhun, että hänen oli melkein mahdoton avata. Odoteltuaan muutaman minuutin Mabel huomasi oven kuitenkin avautuvan sen verran raolleen, että hänen hento vartalonsa mahtui sisään. Tällä hetkellä Mabelin sydämen vallaton tykintä alkoi tyyntyä ja hilliten itseänsä hän alkoi toimia harkiten. Kuuntelematta toverinsa epätoivoista vaatimusta hän piti ovea auki kyllin kauan nähdäkseen pyrkisikö joku hänen omasta joukostaan tänne suojaan, ja vasta sitten hän antoi sulkea sen. Hän määräsi, että oveen pantiin vain yksi poikkipuu ja Jennie sai määräyksen olla valmiina heti avaamaan, jos joku ystävistä pyrkisi sisään. Sitten hän lähestyi portaita mennäkseen yläkertaan, josta hän ampumaluukuista saattoi nähdä niin hyvin kuin pensaat sallivat yli saaren. Kehoittaen toveriansa alhaalla pysymään varmana ja valppaana paikallaan hän kävi tarkastamaan asemaansa niin hyvin kuin nyt oli mahdollista.
Suureksi ihmeekseen Mabel ei aluksi voinut nähdä elävää sielua, ei ystävää eikä vihollista koko saarella. Ei näkynyt ranskalaisia eikä intiaaneja, vaikkakin kevyt, leijaileva savupilvi ilmaisi hänelle, mistä päin heitä oli odotettava. Pyssyjen pauke oli kuulunut juuri samalta suunnalta, mistä Kevät oli tullut, vaikka hän ei voinut sanoa, oliko vihollinen ampunut siltä saarelta, vai oliko se jo tullut heidän saarelleen. Mentyään sille luukulle, josta voi nähdä korpraalin, hänen verensä oli hyytyä, sillä korpraalin kolme soturia makasi ilmeisesti hengetönnä hänen vierellänsä. Nämä miehet olivat ensimmäisen laukauksen hälyyttäminä hyökänneet paikalle ja näkymätön vihollinen, jota korpraali oli niin kovin halveksinut, oli ampunut heidät vastusta kohtaamatta.
Ei näkynyt Capia eikä luutnantti Muiria. Sykkivin sydämin Mabel tarkasti jokaista puiden aukeamaa, menipä vielä ullakkokerrokseenkin, josta hän esteettä näki yli saaren rantapensaihin asti, mutta yhtä huonolla tuloksella. Hän oli odottanut keksivänsä enonsa ruumiin ruohokossa, kuten sotilaittenkin, mutta missään sitä ei näkynyt. Kääntyen katselemaan sinne, missä vene oli, hän näki, että se vieläkin oli paikallaan rannassa, ja hän otaksui, että Muir oli jotenkin estetty pakenemasta siihen suuntaan. Lyhyesti, saarella vallitsi kuolon hiljaisuus, ja sotilaitten ruumiit antoivat sille näyn, joka oli yhtä kauhistava kuin tavatonkin.
"Jumalan tähden, neiti Mabel", huudahti vaimo alhaalta, sillä vaikka hänen pelkonsa oli tullut niin suureksi, ettei hän voinut pysyä hiljaa, sankarittaremme esiintyminen, enemmän kuin hänen isänsä sotilasarvo, oli vaikuttanut, että vaimo puhutteli tässäkin tilassa häntä säädyllisesti, "neiti Mabel, sanokaa minulle, elääkö vielä jokukaan meidän ystävistämme. Olen kuulevinani yhä hiljenevää valitusta ja pelkään, että sotatappara on iskenyt heidät kuoliaaksi."
Mabel muisti nyt, että yksi näistä sotureista oli tämän vaimon mies ja vapisi ajatellessaan, millä tavalla vaimon suru ilmenisi, jos hän äkkiä saisi tiedon miehensä kuolemasta. Valituskin antoi vain vähän toivoa, sillä hän luuli, että valittaja olisi juuri hänen enonsa, joka jossakin näkymättömässä paikassa kamppaili kuoleman kanssa.
"Me olemme Kaikkivaltiaan turvissa, Jennie", hän vastasi. "Meidän täytyy luottaa Luojaan, mutta emme saa lyödä laimin pienintäkään seikkaa itsemme puolustamiseksi. Pidä tarkkaa huolta ovesta äläkä missään tapauksessa avaa sitä ilman minun nimenomaista lupaani."
"Oi, sanokaa minulle, neiti Mabel, voitteko siellä missään nähdä Sandya. Jos minä voisin ilmoittaa hänelle olevani turvassa, hänen olisi helpompi olla, olkoonpa hän sitten vapaa tai vanki."
Sandy oli Jennien mies, ja hän makasi kuolleena kentällä, sen hyvin näki siitä luukusta, josta sankarittaremme nyt katseli.
"Te ette sano, näettekö Sandya", kertasi vaimo kärsimättömänä, kun Mabel vaikeni.
"Muutamat meidän väestämme kokoontuvat juuri M'Nabin ruumiin ympärille", hän vastasi, sillä hänestä tuntui jumalattomalta lausua suoranaista valhetta tässä tilassa, jossa hän nyt oli.
"Onko Sandy niiden mukana?" kysyi vaimo äänellä, joka kaikui terävänä ja tarmokkaana läpi hiljaisuuden.
"Kyllä kai hän lienee, sillä minä näen yksi, kaksi, kolme, neljä, ja kaikki rykmentin punaisessa takissa."
"Sandy!" huusi vaimo mielipuolen vimmalla. "Miksi sinä et pidä huolta itsestäsi, Sandyy? Sandyy, tule heti tänne ja ja'a onnettomuus kuten onnikin vaimosi kanssa. Älä viivy hetkeäkään tyhmän tottelevaisuuden ja turhan kunnian vaatimusten vuoksi. Sandy! Sandy!"
Mabel kuuli salpaa nostettavan ja sitten ovi kitisi saranoillaan. Odotus, ellemme sano kauhu, piti häntä liikkumatta paikallaan luukulla ja pian hän näki Jennien syöksyvän pensaitten välitse tuonne tuonen niittomaille. Kesti vain hetkisen, ennenkuin vaimo oli onnettomuuspaikalla. Se oli tapahtunut niin äkkiä, ettei vaimo kauhuissaan ollut ehtinyt ajatella seurauksia. Jokin villi ja epämääräinen toivo oli vallannut hänet ja hän luuli, että miehet vain leikkivät hänen pelollansa. Hän otti miehensä käden omaansa, se oli vielä lämmin ja hän oli näkevinään heikon hymyn karehtivan hänen huulillansa.
"Sandy, miksi sinä ihan turhan tautta antaudut ilmeiseen vaaraan?" hän huudahti puristaen hänen kättään. "Intiaanit murhaavat teidät, jos ette heti paikalla turvaudu hirsilinnaan. Kiirehtikää! kiirehtikää hukkaamatta hetkeäkään kallista aikaa."
Epätoivoissaan koetti hän nostaa miestään ylös ja kun hän silloin käänsi tämän päätä, huomasi hän ohimossa pienen luodin reiän, josta veri pulppusi vielä. Nyt vasta hän ymmärsi todellisen syyn miehensä äänettömyyteen. Kun kauhistava todellisuus näin hänelle selvisi, hän löi kätensä yhteen, päästi kauhean parahduksen ja kaatui hervotonna miehensä päälle. Kuinka kauhea, sydäntä-särkevä ja korvia-vihlova tämä huuto olikin, oli se sulolaulua sen äänen rinnalla, joka nyt seurasi kaikuna kiiriskellen yli ympäröivien saarien. Intiaanien hirveä sotahuuto kaikui kaikilta saaren kulmilta ja maalattuina ja täysissä aseissa hyökkäsi parikymmentä intiaania ryöstämään kaatuneitten vihollistensa päänahat. Nuolenpää oli ensimmäisenä ja vinkuen ilmassa hänen sotakirveensä halkaisi tajuttoman Jennien pään, ja hänen verinen päänahkansa riippui pedon vyössä, ennenkuin oli kulunut kahtakaan minuttia siitä, kun hän jätti hirsilinnan. Hänen toverinsa halusivat päänahkoja yhtä kiihkeästi kuin hän, eivätkä hetkisen kuluttua korpraali M'Nab ja hänen soturinsa näyttäneet miehiltä, jotka uinuvat levossa ja rauhassa. Villit jättivät heidän ruumiinsa pahasti runneltuina ja raiskattuina paikalleen virumaan.
Kaikki tämä tapahtui paljon vähemmässä ajassa kuin on mennyt sen kuvaamiseen ja Mabel oli sen todistajana. Hän oli ollut kuin naulattuna siihen paikkaan katsellen tätä kauheaa näytelmää, niinkuin se olisi ollut satua, joka kiihdytti mielikuvitusta, eikä sen aikana kertaakaan johtunut mieleen pelko hänen omasta kohtalostaan. Mutta heti kun hän näki, miten villit riemuitsivat, kun heidän kauhea yrityksensä oli onnistunut, hän muisti, että Jennie oli mennessään jättänyt oven auki. Hänen sydämensä löi kiivaasti, sillä hän ymmärsi, että tämä ovi yksin saattoi suojata häntä äkilliseltä kuolemalta, ja hän juoksi tikapuille mennäkseen sulkemaan sen heti. Mutta tuskin hän oli päässyt toiseen kerrokseen, kun oven saranat taas natisivat ja hän luuli viimeisen hetkensä tulleen. Langeten polvilleen kauhistunut, mutta rohkeamielinen tyttö koetti rukoilla Jumalaa päättäen kaikin voimin valmistua kuolemaan. Elämänhalu oli kuitenkin voimakkaampi kuin tarve rukoilla, ja samalla kuin huulet liikkuivat, terästetyt aistit tarkkasivat jokaista alhaalta tulevaa ääntä. Silloin hän kuuli, että salvat pantiin taas oveen eikä vain yksi, kuten hän oli käskenyt odotellessaan enoansa, vaan kaikki kolme ja nousten ylös rukousasemastaan hän tunsi, ettei ehkä vielä kaikki toivo ollut lopussa ja siksi koko hänen olentonsa oli pelkkänä korvana.
Sellaisena kauheana hetkenä ajatukset toimivat vilkkaasti. Ensin Mabel luuli, että hänen enonsa oli astunut hirsilinnaan ja hän oli juuri juoksemaisillaan portaille mennäkseen hänen luokseen ja heittäytyäkseen hänen syliinsä, kun mieleen iski ajatus, että se saattoi olla joku intiaani, joka oli sulkenut oven saadakseen vain toisten häiritsemättä paremmin ryöstää. Täydellinen hiljaisuus alhaalla oli aivan toista kuin Capin raskaat, levottomat liikkeet; nämä paremminkin tuntuivat ilmaisevan vihollisen. Jos oli kysymys ystävistä, siellä saattoi olla vain hänen enonsa tai majoitusmestari. Samalla selvisi sankarittarellemme se kauhistava tosiasia, että koko joukosta vain he kolme olivat jäljellä — niistäkin kahden kohtalo tuntui epävarmalta. Tämä ajatus piti häntä kuin kiinni naulattuna parin minuutin ajan, jolloin tuskin hengitystä kuului koko rakennuksessa. Tämän ajan tyttö seisoi yläkertaan johtavien tikapuitten juurella, kun taas alakertaan johtava aukko oli toisessa päässä huonetta. Mabelin silmät olivat lakkaamatta kiinnitetyt tuohon aukkoon, sillä hän alkoi kiihkeästi odottaa sitä hetkeä jolloin intiaanin inhoittava pää siitä ilmestyisi. Tämä pelko tuli niin suureksi, että hän katseli ympärilleen, mihin voisi piilottua. Joka hetki tuli loppu yhä lähemmäksi, mutta piilottumalla hän toivoi voivansa siirtää sitä edes jonkun sekunnin. Huoneessa oli useita tynnyreitä ja kahden taa Mabel puikahti, ja lakkaamatta katseli niiden välistä yli lattian aukolle. Vielä kerran hän koetti rukoilla, mutta hetki oli liian kauhea suodakseen tätä lievitystä. Äkkiä hänestä tuntui, kuin joku äärettömän varovasti olisi astunut tikapuun alimmalle puolapuulle. Samalla kuului natinaa, kuten hänen itsensäkin astuessa oli kuulunut muutamasta poikkipuusta. Tämä oli sellainen hetki, jolloin koko eletty elämä muiston siivillä palaa mieleen. Elämä, kuolema, ikuisuus ja kauhein ruumiillinen tuska sulautuvat yhteen ja ihmisen kohtalosta määrää horjumaton täytymys. Tänä hetkenä hän oli kuin kuvapatsas, sydän tuntui lakanneen lyömästä ja kasvot olivat kalpeat kuin marmori. Mutta tätä jännitystä ei kestänyt kauan, ennenkuin hän näki selvästi pelkonsa toteutuvan. Tosin ei aukosta vielä mitään näkynyt, mutta hänen kuulonsa ja salaperäinen vaistonsa ilmoitti, että joku lähenemistään läheni aukkoa. Ensimmäinen, mitä hänen silmänsä keksi, oli intiaanin musta tukka, joka vähitellen kohosi lattian yläpuolelle; sitten ilmestyi musta naama, jonka keskeltä kiilsivät mustat villit silmät. Kun se tuuma tuumalta kohosi yhä ylemmä ja Mabel ehti tarkemmin nähdä koko pään, hän huomasi nöyrät — levottomat ja vieläkin kauniit Kevään kasvot.