XXIII LUKU.
"Kun ikuisuus kutsuu ja kuolinkello soi, niin murhe ja maailma häipyy pois. Et Luojasi tekoja moittia sa voi, Vaikk' oudot hänen tiensä sulle ois. On onnekas, ken tyynesti kohtalonsa kantaa ja ohjaavi purtensa kohti kaukorantaa; ei kuolo häntä kauhistaa voi."
Faerie Queene.
Päivälläkin vallitsi vielä yön rauha ja hiljaisuus. Vaikka Mabel ja Kevät kulkivat ampuma-aukolta toiselle, eivät he aluksi voineet keksiä ainoatakaan elävää olentoa. Sillä paikalla, missä M'Nab tovereineen oli keittänyt, paloi puoliksi riittynyt tuli ja leijaileva savu kohosi kevyenä ylös, aivan kuin viekoitellen retkelle-lähteneitä takaisin saarelle, ja asumukset oli ulkoapäin järjestetty ihan entiseen kuntoon. Mabel hätkähti, kun hän huomasi kolme 55:nnen punaiseen takkiin puettua miestä, jotka oli asetettu ryhmään puoliksi loikovaan asentoon aivan kuin he olisivat kaikessa rauhassa keskustelleet, ja veri oli jähmettyä hänen suonissaan, kun hän tarkemmin katsottuaan huomasi verettömät kasvot ja lasittuneet kuolleensilmät. Ne oli asetettu aivan lähelle hirsilinnaa, ja kun heidän kankeat jäsenensä oli laitettu erilaisiin asentoihin, näyttivät he etempää aivan eläviltä. Niin kauhea kuin tämä ryhmä olikin, se oli kuitenkin järjestetty sellaisella taidolla, että sadan kyynärän päästä olisi ollut mahdoton keksiä, mitä vehkeitä tässä oli harjoitettu. Tutkittuaan tarkasti rannikkoa Kevät näytti toverilleen, missä oli neljäs soturi. Hänet oli asetettu puuntyvelle niin, että jalat riippuivat veden yläpuolella ja hän näytti innokkaasti onkivan. Nahattomat päät oli peitetty hatuilla, ja jokaisen kasvoista oli tarkasti pesty kaikki veren jäljet.
Nämä kauhunkuvat, jotka eivät kiihdyttäneet ainoastaan hänen ajatuksiaan ja tunteitaan, vaan sotivat niin jyrkästi luontoa ja kaikkea inhimillisyyttä vastaan, saivat Mabelin kokonaan pois suunniltaan. Hän lysähti hervotonna istualleen muutamalle laatikolle ja kätkien kasvonsa esiliinaan istui siinä useita minuutteja, kunnes Kevään matala ääni kutsui hänet uudestaan ampuma-aukolle. Hän osoitti siellä Jennien ruumista, joka oli pantu hieman etukumaraan seisomaan muutaman asumuksen edustalle luuta kädessä ja hatun nauhat liehuen tuulessa, ikäänkuin hän olisi kuunnellut miesten keskustelua. Välimatka oli liian suuri, että olisi tarkasti voinut huomata kasvojenilmettä, mutta Mabelista tuntui, kuin onnettoman suu olisi väännetty kauheaan hymyyn.
"Kevät, Kevät!" huudahti Mabel, "tämä voittaa kaiken, mitä minä milloinkaan olen kuullut tai kuvitellut sinun heimosi viekkaudesta ja ilkeydestä."
"Tuskaroora paljo viekas", Kevät vastasi tavalla, joka ilmaisi, että hän mieluummin ihaili kuin tuomitsi tätä ruumiiden rääkkäystä. "Ei tekee sotamiehille mikään paha. Auttaa irokeesit. Ottavat ensin päänahka, sitten ruumis tekee palvelus. Sitten polttaa kaikki."
Tämä puhe ilmaisi Mabelille, kuinka suuresti hänen intiaaniystävänsä ajatukset ja tunteet erosivat hänen omistansa, eikä hän moneen minuuttiin voinut virkkaa hänelle ainoatakaan sanaa. Tätä tilapäistä äänettömyyttä ja kylmyyttä ei Kevät kuitenkaan huomannut, sillä hän laittoi kuntoon heidän yksinkertaista aamiaistansa, ikäänkuin ei mikään olisi hänen tunteitansa järkyttänyt. Mabel söi vain sangen vähän, mutta hänen toverillaan näytti olevan tavaton ruokahalu. Sitten he taas heittäytyivät omiin ajatuksiinsa ja katselivat, mitä ihmeitä saarella tapahtuisi. Vaikka sankarittaremme kiihkeästi halusi nähdä edes vilahduksen ystävistään, ei hän koskaan mennyt ampuma-aukolle vetäytymättä taas seuraavana hetkenä kauhusta väristen syrjään, mutta taas heti hän palasi sinne uudestaan, kun kuuli lehtien ja oksien rapisevan tuulessa ja luuli siellä ystäviensä liikuskelevan. Juhlallisen kauheata oli katsella kuolleitten istuvan aina samassa huolettomassa asennossa aivan kuin he olisivat laskeneet leikkiä toistensa kanssa. Sankarittarestamme tuntui kuin hän olisi katsellut paholaisten tihutöitä.
Vuosien pituinen päivä muuten kului hiljaa ja rauhallisesti eikä ainoatakaan intiaania tai ranskalaista näkynyt. Yö laskeutui vihdoin kaiken yli käärien salaperäiseen vaippaansa luonnon kauniit kuvat samoin kuin ihmisten tihutyöt ja kaiken kurjuuden, mitä luomakunnan kruunu oli aikaansaanut. Tämän yön Mabel nukkui rauhallisemmin kuin edellisen, sillä hän oli yhä enemmän varmistunut siinä luulossa, ettei hänen kohtaloansa ratkaistaisi, ennenkuin isä palaisi. Seuraavana päivänä kersanttia kuitenkin jo odotettiin ja herättyään sankarittaremme riensi kiihkeästi ampuma-aukoille saadakseen selville, millainen ilma oli, mitä enteitä saattoi pilvissä havaita ja millaiseksi oli muuttunut saaren elämä. Kauhistava ryhmä oli edelleen paikoillaan, kalastaja harjoitti entistä ammattiansa ilmeisesti syventyneenä työhönsä ja Jennien häväistyt kasvot kauheasti hymyilivät majan ovelta. Mutta ilma oli muuttunut: rivakka tuuli kävi etelästä ja pilvet näyttivät ennustavan myrskyä.
"Tämä käy yhä vaikeammaksi kestää, Kevät", virkkoi Mabel poistuessaan aukolta. "Mieluummin tahtoisin nähdä itse vihollisen, kuin edelleen katsella tuota kuolleitten kauheata näytelmää."
"Hiljaa! Ne tulee. Kevät luulee kuulee huuto, niinkuin soturi huutaa, kun ottaa päänahka."
"Mitä sinä tarkoitat? Eihän siellä ole mitään teurastettavaa enää, ei voi olla!"
"Suolavesi!" huudahti Kevät nauraen katsellessaan ampuma-aukosta.
"Minun rakas enoni! Jumalan kiitos! Hän elää! Oi, Kevät, Kevät, sinä et voi antaa heidän tehdä pahaa hänelle!"
"Kevät heikko vaimo. Mitä soturit välittää, kun hän sanoo? Nuolenpää tuo hänen tänne."
Sinä hetkenä Mabel oli ampuma-aukolla, ja siinä, toden totta, olivat Cap ja majoitusmestari intiaanien käsissä. Kahdeksan tai kymmenen villiä vei heitä nyt hirsilinnalle, jota heidän ei enää tarvinnut pelätä, koska siellä ei ollut ainoatakaan miestä. Mabel tuskin uskalsi hengittää, ennenkuin koko joukko oli ehtinyt ovelle ja hän helpotusta tuntien huomasi, että ranskalainen päällikkö oli mukana. Seurasi hiljainen neuvottelu, jossa molemmat, sekä valkoihoinen päällikkö että Nuolenpää puhuivat vakavasti molemmille vangeillensa, jonka jälkeen majoitusmestari puhui Mabelille niin kovasti, että tämä kuuli:
"Kaunis Mabel! Kaunis Mabel!" hän sanoi, "katsokaa jostakin ampuma-aukosta ja säälikää tilaamme. Meitä uhataan heti paikalla kuolemalla, jos te ette viivyttelemättä avaa ovea voittajille. Totelkaa heitä tai ei kulu puoltakaan tuntia, ennenkuin me olemme menettäneet päänahkamme."
Mabelista tuntui, että majoitusmestari puhui liian kevyesti niin tärkeästä asiasta kuin oli hirsilinnan luovuttaminen ja siksi hänessä heräsi halu viivyttää antautumista niin kauan kuin suinkin.
"Puhu minulle, eno", hän sanoi suu aivan aukossa, "ja sano, mitä minun tulee tehdä."
"Jumalan kiitos! Jumalan kiitos!" huudahti Cap, "sinun suloinen äänesi, Magneettini, keventää sydämeni kuormaa, sillä minä pelkäsin, että sinä olit jakanut Jennie-paran kohtalon. Viimeisen kahdenkymmenenneljän tunnin ajan on hirvittävä rautainen kahle rusentanut minun rintaani. Sinä kysyt minulta, mitä sinun olisi tehtävä, enkä minä voi neuvoa sinua, vaikka oletkin minun oman sisareni tytär. Ainoa, mitä voin sanoa, onneton tyttöseni, on, että kiroan sen päivän, jolloin sinä ja minä ensi kerran näimme tämän suolattoman vesilätäkön."
"Mutta, eno, onko sinun henkesi vaarassa ja tahdotko sinä, että minun pitäisi avata ovi?"
"Mitäkö sinun on tehtävä? En tahdo salata keneltäkään, joka ei ole joutunut näiden riiviöiden käsiin, ettei hänen pitäisi avata eikä päästää mitään joutuaksensa heidän käsiinsä. Majoitusmestari ja minä olemme molemmat vanhoja emmekä edes miehiä siinä merkityksessä kuin Haukansilmä tarkoittaa, eikä ole väliä, jos sellaiset matelijat päättävät päivänsä tänä tai ensi vuonna. Ehkäpä keksisin jotakin, jos olisin laivankannella tällaisessa tilanteessa, mutta täällä erämaassa voin vain sanoa, että jos minä pääsisin edes sellaiseen suojaan, mitä hirsilinna tarjoaa, saisivat intiaanit yrittää kauan, ennenkuin saisivat minut sieltä ulos narratuksi."
"Älkää välittäkö siitä, mitä enonne sanoo, kaunis Mabel", pisti väliin majoitusmestari, "sillä pelko on sumentanut hänen arvostelukykynsä, eikä hän voi ollenkaan laskea, mitä seurauksia saattaa niskottelusta olla. Me olemme täällä kelpo miesten vankina ja meitä kohdellaan, kuten herrasmiehiä ainakin, eikä siis tarvitse mitään hävyttömyyttä heidän puoleltaan pelätä. Se, mitä on tapahtunut, on tavallista sodassa, eikä meidän sen vuoksi voittajiamme tarvitse kauhulla ajatella, sillä he karttavat tekemästä vääryyttä vangeillensa. Olen varma, ettei herra Cap enempää kuin minä itsekään saa syytä valittaa minkään puutetta sen jälkeen, kuin antausimme herra Nuolenpäälle, joka on kuin roomalainen tai spartalainen, ylevä ja lahjakas. Mutta muistakaa, että asia tulee arveluttavammaksi, ja me voimme menettää tuossa paikassa päänahkamme, ellette te avaa ovea ja pelasta meitä."
"Minä teen viisaimmasti jäämällä hirsilinnaan, kunnes saaren kohtalo on ratkaistu" vastasi Mabel. "Vihollistemme ei minun vuokseni tarvitse olla ollenkaan levottomia, sillä he tietävät, etten minä voi niitä vahingoittaa, ja paljon mieluummin minä jään tänne, kuin antaudun millään ehdolla villien armoille."
"Jos kysymys olisi vain teistä, Mabel, niin me kaikki nöyrästi tottelisimme teidän toivomuksianne, mutta nämä herrat sanovat, että tämä rakennus on suuresti heidän suunnitelmiensa tiellä ja tahtovat välttämättä saada sen. Ollakseni teille rehellinen minä tunnustan, että joutuessani enonne kanssa mitä vaarallisimpaan tilanteeseen, minä suuremman tuhon välttämiseksi kuninkaallisen armeijan upseerina tein antautumissopimuksen ja lupasin jättää hirsilinnan ja koko saaren voittajille. Se on kohtalomme tässä sodassa ja siihen meidän on alistuttava. Avatkaa siis ovi, kaunis Mabel, ja antautukaa niiden turviin, jotka osaavat antaa oikean arvon nuoruudelle ja kauneudelle. Ainoakaan skotlantilainen kreivi ei voisi kohdella teitä paremmin kuin tämä herra, joka tuntee kaikki hienon esiintymisen lait."
"Ei jättää hirsilinna", kuiskasi Kevät, joka seisoi Mabelin vierestä tarkasti seuraten, mitä tapahtui. "Hirsilinna hyvä — ei antaa päänahka."
Sankarittaremme oli ollut hetkisen kahden vaiheilla, avatako vai ei. Nyt kun eno ja Muir olivat heidän vallassaan villit tiesivät, ettei hirsilinnasta kukaan voisi heitä ampua ja jos he tahtoisivat, niin he voisivat särkeä oven tai hakata aukon seinään. Ehkä olisi sittenkin viisainta vapaaehtoisesti antautua armoille. Mutta nämä Kevään sanat saivat hänet uudestaan epäröimään ja kun hän katsoi toista, tämän koko olento ja ilmeet antoivat hänen sanoillensa tukea ja niin Mabel alkoi luottaa yhä enemmän häneen.
"Ei vielä vanki", kuiskasi Kevät. "Antaa ne tekee ensin vanki ja sitte vasta ottaa vanki. Puhuu kova; Kevät ei tohtii."
Mabel alkoi nyt puhua päättävämmin Muirille, sillä hänen enonsa näytti pakosta pitävän suunsa kiinni ja ilmoitti horjumatta päättäneensä olla antamatta heille hirsilinnaa.
"Te unohdatte antaumussopimuksen, neiti Mabel", sanoi Muir, "hänen majesteettinsa palvelijan kunnia on kysymyksessä ja palvelijan kautta joutuu myös hänen majesteettinsa nimi häpeään. Tehän tiedätte, miten tärkeä on sotilaan kunniasana?"
"Tiedän kyllä, herra Muir, kyllin paljon käsittääkseni, että te ette ole retken johtaja, eikä teillä siis ole oikeutta luovuttaa hirsilinnaa. Olenpa vielä kuullut rakkaan isäni sanovan, että upseeri menettää kaikki sitoumusoikeutensa sinä hetkenä, jona hän joutuu vangiksi."
"Luokkakateutta, kaunis Mabel! Se vahingoittaa kuningasta ja alentaa retkikunnan arvoa yhtä paljon kuin häpäisee kuninkaan nimeä. Te muutatte päätöksenne, kunhan saatte hetkisen miettiä näitä asianhaaroja."
"Ai", pisti Cap väliin, "se todellakin on asianhaara ja onkin kirottu haara!"
"Ei välittää, mitä eno sanoo", virkkoi Kevät nurkastaan, johon oli vetäytynyt asevarastolle. "Hirsilinna hyvä — ei antaa päänahka."
"Minä jään sinne, missä olen, herra Muir, kunnes saan joitakin tietoja isältäni. Hän palaa kuitenkin ainakin kymmenen päivän kuluessa."
"Ah, Mabel, on turha yrittää narrata vihollista, joka sangen hyvin tietää — emme voi sanoa, miten, ehkäpä on saanut tiedon siltä nuorukaiselta, jota suuresti epäilemme, että aurinko ei kertaakaan laske, ennenkuin odotamme kersanttia tänne. Suostukaa siis ja alistukaa siihen kohtaloon, jonka Luoja on meille määrännyt!"
"Herra Muir, te näytätte erehtyvän luulemaan, että tämä varustus on huonompi kuin se todellisuudessa onkaan. Tahdotteko nähdä, miten minä aion puolustaa sitä tarpeen tullen?"
"Sit'en voi tietee", vastasi majoitusmestari, joka aina murti skotlanniksi, kun kiihoittui.
"Mitä sanotte tuosta sitten? Katsokaahan yläkerran ampuma-aukkoon."
Tuskin Mabel sai tämän sanotuksi, kun kaikkien silmät kääntyivät sinnepäin ja huomasivat sieltä ojentuvan pyssyn piipun heitä kohti — sillä Kevät oli taas tarttunut aseeseen, joka heitä niin suuresti oli ennenkin auttanut. Tulos ei pettänyt odotusta. Tuskin olivat intiaanit keksineet murha-aseen, kun he hyökkäsivät kukin taholleen ja piilottautuivat pensaihin. Ranskalainen upseeri tarkasti piipun asentoa ja huomasi, ettei se ollut ojennettu häntä kohden ja rauhallisesti hän pisti nenäänsä nuuskaa. Kun ei myöskään Capilla eikä Muirilla ollut mitään pelättävää, jäivät he paikoillensa.
"Olkaa viisas, kaunis Mabelini, olkaa viisas!" huudahti Muir, "älkääkä turhan vuoksi härnätkö voittajia. Kaikkien Albionin kuninkaitten nimessä kysyn teiltä, kuka on päässyt teidän luoksenne tähän puiseen linnaan. Oletteko voinut taikakeinoja käyttää, sillä tämä käy yli meidän ymmärryksemme?"
"Mitä te ajattelette Haukansilmästä, herra Muir? Eiköhän hänestä olisi mahdollisimman suurta hyötyä tällaisen linnoituksen puolustamisessa?" huudahti Mabel pistäen pienen hätävalheen, joka tässä tilaisuudessa oli kuitenkin sangen anteeksi-annettava. "Mitä teidän toverinne ranskalaiset ja intiaanit arvelevat Haukansilmän pyssyn tarkkuudesta?"
"Olkaa onnettomille armollinen, kaunis Mabel, älkääkä tehkö pilkkaa kuninkaan palvelijoista! Jos Haukansilmä kuitenkin on hirsilinnassa, niin antakaa meidän puhua hänen kanssaan ja pääsemme kyllä sovintoon. Hän tuntee meidät ystäviksi eikä meidän tarvitse pelätä häneltä mitään, kaikista vähimmän minulla on syytä pelkoon, vaikkakin kademieli joskus voi saada unohtamaan tarpeellisen kunnioituksen, jos siten voi vahingoittaa kilpakosijaa."
Vetoumus Haukansilmän ystävyyteen ei hämmästyttänyt ainoastaan majoitusmestaria ja Capia, vaan myöskin ranskalainen upseeri, joka tähän asti oli niin varmana seisonut paikoillaan, hätkähti ja vetäytyi syrjään kuullessaan pelätyn nimen. Sellaisen kauhun oli tämä rautahermoinen mies monivuotisilla sotaretkillänsä herättänyt vihollisissansa ja niin suuresti kaikki kunnioittivat hänen hirvenkaatajaansa, että ranskalainen upseerikin riensi pois niin pian kuin suinkin käskien vankien seurata häntä. Mabelin mielen täytti rajaton ilo, kun hän näki vihollisten hajoavan, mutta samalla koski häneen kipeästi, kun hän ei voinut enoansa auttaa. Hän lähetti hänelle kuitenkin sormisuukon ampuma-aukosta ja puhutteli häntä mitä viehättävimmillä lempinimillä, kun hän vastahakoisen näköisenä toisten jäljessä löntysti pois.
Vihollinen näytti nyt ainakin toistaiseksi jättäneen enemmät yritykset saada haltuunsa hirsilinnan, ja Kevät kertoi astuessaan alemma yläkerrasta, josta hänellä oli parhain näköala joka puolelle, että intiaanit laittautuivat syömään saaren etäisimpään osaan ja että Cap ja majoitusmestari näyttivät jakavan heidän kanssaan kaiken tarjona-olevan hyvän aivan kuin mikään ei heidän mieltänsä olisi painanut. Tämä suuresti lohdutti Mabelia, ja hän alkoi nyt miettiä, olisiko hänen todellakin antauduttava, vai koetettava päästä pakoon ja saatava sana isälle, mikä kohtalo häntä täällä uhkasi. Kersanttia odotettiin takaisin tänä iltana, ja Mabel hyvin tiesi, että hänen kohtalonsa ratkeaisi juuri tulohetkenä.
Näin kului kolme tai neljä tuntia. Saari oli hautautunut täydelliseen rauhaan ja hiljaisuuteen, ja päivä kallistui iltaan, eikä Mabel ollut vielä mitään päättänyt. Kevät laittoi alakerrassa heidän vaatimatonta illallistaan ja Mabel kiipesi yläkertaan, josta hän portaita myöten pääsi katon rajaan. Siellä hän avasi luukun ja pääsi katolle ollen kuitenkin saarelta katsojalta lehvien suojassa. Levoton tyttö ei uskaltanut vapaasti näyttäytyä, sillä hän ajatteli, että voisi pistää jonkun villin päähän lähettää kuula hänen ruumiinsa läpi. Niinpä hän pisti vain päänsä reunahirsien yli ja kurkisteli lakkaamatta kaikkiin väyliin odotellen, eikö ketään näkyisi.
Päivä laski vihdoin, mitään tietoa ei odotetuilta tullut ja Mabel kiipesi kattoluukulle tarkastaakseen ympäristöä viimeisen kerran ja toivoen, että retkikunta palaisi pimeän tullen, jolloin intiaanien salainen väijytys ei voisi tulla niin turmiolliseksi kuin muuten, ja hän toivoi voivansa antaa ystävilleen jonkin merkin uhkaavasta vaarasta. Hän oli katsellut tarkkaan joka puolelle ja ajatteli juuri palata alas, kun jokin kiinnitti hänen huomiotansa. Saaren asema oli sellainen, että kahdeksan tai kymmenen salmea muiden saarten välitse oli näkyvissä, ja muutamassa, joka oli tuuheimpien pensaitten ja kallistuvien puitten peitossa, hänestä näytti olevan kanotti. Siinä epäilemättä oli joku inhimillinen olento. Ajatellen, ettei hänen merkkinsä vahingoittaisi, jos kanotissa olisi joku vihollinen, mutta hyödyttäisi, jos siinä olisi ystävä, innokas tyttö heilutti pientä lippua, jonka hän oli valmistanut isällensä, pitäen huolta, ettei hänen merkkinsä saaren toiselle puolen näkynyt.
Mabel uudisti merkkinsä kahdeksan tai kymmenen kertaa turhaan ja alkoi joutua epätoivoon, ettei hänen merkkiänsä huomattaisi, kun toinen teki airollansa hänelle vastaan merkin ja tuli esille sen verran, että Mabel tunsi hänet Chingackgookiksi. Siinä vihdoinkin oli ystävä — ystävä, joka tahtoi ja voi häntä auttaa. Siitä hetkestä hänen tarmonsa ja neuvokkuutensa terästyivät. Mohikaani oli nähnyt hänet, ja varmaankin myöskin tuntenut hänet, koska tiesi, että hän oli mukana: ja varmaankin pimeän tullen ryhtyi kaikkiin toimenpiteisiin hänen vapauttamisekseen. Että hän tiesi vihollisten läsnäolosta, siitä ei ollut epäilystäkään ja sen saattoi myöskin helposti päättää hänen tavattoman varovista liikkeistään; ja hänen viisauteensa ja neuvokkuuteensa saattoi luottaa, sen Mabel kyllä tiesi. Hänen ainoa huolensa oli nyt Kevät, sillä Mabel oli nähnyt hänen uskollisesti palvelevan heimoansa kaikessa, vaikka olikin nyt auttanut häntä, ja hän varmaankin koettaisi estää päästämästä hänelle vihamieliseen heimoon kuuluvaa intiaania hirsilinnaan, päinvastoin hän koettaisi sitä estää ja jotenkin kutsuisi Nuolenpään apuun. Ensimmäinen puolituntinen, joka kului Suuren Käärmeen ilmestymisestä, oli tuskallisin aika Mabelin elämässä. Hän näki toivomansa pelastuksen olevan käden ulottuvilla, mutta hän ei keksinyt mitään keinoja toiveensa toteuttamiseksi. Hän tunsi Kevään neuvokkuuden ja kylmäverisyyden samoin kuin hänen hyvyytensä ja naisellisuutensakin, eikä hän voinut päästä muuhun tulokseen, kuin koettaa pettää toverinsa ja puolustajansa. Soti kyllä kaikkia tämän rehellisen ja puhdassydämisen tytön tunteita vastaan, kun piti keksiä keinoja, miten voisi pettää sellaisen ystävän kuin Kevät oli, mutta hänen oman isänsä elämä oli pelissä eikä toinen kärsisi mitään suoranaista vääryyttä, jos hän koettaisi kaikin voimin auttaa hädässä-olevia heimolaisiansa.
Kun yhä pimeni, Mabelin sydän löi sitä kiivaammin ja hän laati mielessään ainakin tusinan suunnitelmia, jotka hän yhden ainoan tunnin kuluessa ehti myöskin hylätä. Kevät näytti aina olevan tiellä. Mabel tiesi, että epäilemättä Chingackgook jonakin hetkenä ilmestyisi ovelle; ja miten hänen silloin tulisi menetellä, sillä hänen valpas toverinsa varmaankin koettaisi estää häntä avaamasta ovea? Aika kului kuitenkin: hänen mohikaani-ystävänsä varmaankin saisi turhaan käydä ovella, eikä hän kykenisi häntä auttamaan sisään. Delawarelaisen oli liian uhkarohkeata jäädä kauaksi saarelle ja täytyi tehdä jokin varma päätös, olkootpa seuraukset mitkä tahansa. Ajateltuaan asiaa monta kertaa päänsä ympäri Mabel tuli toverinsa luo ja sanoi niin kylmästi ja rauhallisesti kuin ikinä voi:
"Etkö sinä pelkää, Kevät, että sinun heimolaisesi, luullessaan nyt
Haukansilmän olevan täällä, koettavat sytyttää hirsilinnan tuleen?"
"Ei ajattelee sellainen. Ei polttaa hirsilinna. Hirsilinna hyvä — ei antaa päänahka."
"Kevät, sitä emme voi tietää. He piilottautuivat, kun minä sanoin, että
Haukansilmä on täällä meidän kanssamme."
"Säikähtää. Pelko tulee äkki, menee äkki. Pelko saa juoksee pois, järki saa tulee takasin. Pelko tekee soturi hupsu, kuin nuori tyttö."
Tässä Kevät nauroi, kuten vain hänen sukupuolensa nauraa voi, kun jotakin hyvin hupsua johtuu mieleen.
"Minä olen niin levoton, Kevät. Minä toivon, että sinä menet yläkertaan ja tarkastat koko saaren, ettei vain mitään vehkeitä meitä vastaan ole käynnissä. Sinä tunnet heimosi merkit paremmin kuin minä."
"Kevät menee, Lilja tahtoo, vaikka paljo hyvin tietää, että soturit nukkuu nyt ja odottaa isä. Soturit syö, juo, nukkuu, kun ei taistelee tai kiertää tiedustelumatkat. Silloin ei nukkuu, ei syö, juo — ei tuntee mikään. Soturit nukkuu nyt."
"Suokoon Jumala, että niin olisi! Mutta mene ylös, rakas Kevät, ja katso tarkasti joka puolelle. Vaara voi tulla silloin, kun sitä vähimmin odotamme."
Kevät nousi ja alkoi kiivetä portaita, mutta pysähtyi ensimmäiselle puolapuulle. Mabelin sydän löi niin kovasti, että hän pelkäsi toisen kuulevan sen jyskytyksen, ja hän luuli, että jokin hänen käytöksessään oli ilmaissut ystävälle hänen todellisen tarkoituksensa. Osiksi hän olikin oikeassa, sillä intiaanitar oli pysähtynyt miettimään, eikö toinen ehkä ajatellut tehdä jotakin harkitsematonta yritystä. Ajatus, että Mabel aikoi paeta, johtui ensiksi hänen mieleensä, mutta sen hän hylkäsi tietäen, ettei kalpeanaamalla ollut mitään keinoja päästä pois saarelta ja että hirsilinna hänelle oli kaikista turvallisin paikka. Toinen ajatus oli, että Mabel oli ehkä saanut jonkinlaisen merkin isänsä tulosta. Mutta sekin kiisi yhtä pian hänen aivoistansa, tiesihän hän, ettei Mabel ymmärtänyt merkkejä hetikään niin hyvin kuin hän itse, ja kun hän ei ollut mitään huomannut, ei mitään ollutkaan. Kun hän ei mitään epäiltävää keksinyt, alkoi hän siis kiivetä ylös.
Juuri kun hän saapui toiseen kerrokseen, iski Mabelin mieleen onnellinen ajatus, ja esittäen sen kiireesti, mutta hätäilemättä hän pääsi aimo askelen lähemmäksi päämääräänsä.
"Minä menen ovelle kuuntelemaan", hän sanoi, "kun sinä, Kevät, olet yläkerrassa, ja silloin me molemmat pidämme varamme, sinä ylhäällä, minä alhaalla."
Vaikka Kevät tiesi, että tällainen oli turhaa varovaisuutta, koska kukaan ei voinut päästä hirsilinnaan, ellei sisältäpäin autettu, hän ei kuitenkaan asettunut ehdotusta vastaan, vaan antoi Mabelin tyynnyttää levotonta mieltänsä, miten parhaiten osasi; ja kun tämä ehdotus oli tehty suoruudella, tuli se ottaa vastaan ilman epäluuloa. Näin ollen sai sankarittaremme näennäisen syyn asettua ovelle, kun toinen kiipesi ullakolle. Välimatka näiden kahden välillä nyt oli liian suuri, että he olisivat voineet mitään keskustella, ja kolme neljä minuuttia toinen kurkisteli aukoista ja koetti nähdä, mitä saarella tapahtui, niin tarkasti kuin pimeys suinkin salli, kun taas toinen kuunteli ovella henkeä pidättäen aivan kuin keskittäen koko olentonsa kuuloelimiin.
Kevät ei korkealta paikaltansa mitään huomannut, sillä pimeys riisti jo melkein kaiken toivonkin, että jotakin voisi nähdä. Mutta ei ole helppo kuvata Mabelin tunnetta, kun hän luuli jonkun koettaneen avata ovea ulkoapäin. Peläten, ettei kaikki olisi, niinkuin pitäisi ja antaakseen Chingackgookin tietää, että hän oli lähellä, hän alkoi laulaa matalalla ja värisevällä äänellä. Niin täydellinen oli hiljaisuus, että hento sävel kiiriskeli ylös aina Kevään kuuluville, ja silmänräpäyksessä tämä alkoi kavuta alas. Heti tämän jälkeen kuului ovelta kevyt koputus. Mabelin kiihko kasvoi äärimmilleen, sillä hetkeäkään ei ollut hukata. Toivo vahvisti hänen voimiansa ja vapisevin käsin hän alkoi avata oven salpoja. Kevään mokkasiinin sipsutus kuului toisesta kerroksesta hänen päänsä päältä, kun yksi ainoa salpa vasta oli avattu. Toinen salpa pääsi juuri, kun Kevät ilmestyi alimmille portaille.
"Mitä sinä tekee?" huudahti Kevät vihoissaan. "Juokseeko sinä pois — jättää hirsilinna? Hirsilinna hyvä." Molempien kädet tarttuivat viimeiseen salpaan: toinen koetti avata ja toinen sulkea, mutta juuri, kun se oli pääsemässä irti, vetäistiin ovea ulkoapäin, niin että salpa putosi melkein paikoilleen. Epäilemättä olisi Kevät voittanut, ellei toinen, vielä kovempi ponnistus ulkoapäin olisi kiskaissut irti viimeistä koukkua, joka sitä piti kiinni, ja niin lensi ovi auki.
Aukkoon ilmestyi kookkaan miehen muoto, ja molemmat naiset hyökkäsivät tikapuille, aivan kuin peläten tämän kamppailun seurauksia. Muukalainen sulki tarkasti oven ja tutkittuaan visusti alimman kerroksen hän astui tikapuille mennäkseen yläkertaan. Niin pian kuin oli tullut pimeä, oli Kevät sulkenut luukut toisessa kerroksessa ja sytyttänyt kynttilän. Tämän hämärässä valossa molemmat naiset odottivat sykkivin sydämin, kuka aukosta ilmestyisi. Ei ole helppoa sanoa, kumpi oli enemmän hämmästynyt, kun muukalainen kiipesi ylös ja he näkivät Haukansilmän edessään.
"Jumala olkoon kiitetty!" huudahti Mabel, jonka mielestä hirsilinna oli valloittamaton, kun siinä oli sellainen puolustaja. "Oi, Haukansilmä, miten on käynyt minun isälleni?"
"Kersantti voi hyvin ja hänellä on ollut onni myötä, vaikk'ei ihminen kykenekään sanomaan, kuinka kaikki tulee päättymään. Mutta eikö tuo ole Nuolenpään vaimo, joka istuu kokoon lyyhistyneenä tuolla nurkassa?"
"Älkää puhuko moittien hänestä, sillä minun on kiittäminen yksin häntä, että vielä elän ja olen turvassa. Sanokaa minulle, mitä on tapahtunut minun isälleni ja hänen väellensä ja miten te olette täällä, ja minä kerron teille ne kauhuntyöt, mitä täällä on tehty."
"Siihen ei monta sanaa tarvita, Mabel, sillä joka on oppinut intiaanien julmuuksiin, tietää, miten he menettelevät. Retkellämme kävi kaikki, niinkuin olimme odottaneetkin, sillä Suuri Käärme oli vaanimassa, ja toi meille kaikki ne tiedot, mitä suinkin saatoimme odottaa. Me valtasimme kolme venettä täynnä intiaanitavaroita, ajoimme ranskalaiset karkuun ja mitä emme voineet mukanamme kuljettaa, upotimme joen syvimpään suvantoon. Sekä ruutia että muita ampumatarpeita saimme runsaasti emmekä menettäneet ainoatakaan miestä, eipä edes saatu naarmuakaan vihollisen luodeista. Lyhyesti, retki oli juuri sellainen, kuin Lundie toivoo — paljon harmia viholliselle ja vähän vahinkoa itsellemme."
"Ah, Haukansilmä, pelkään että majuri Duncan kuullessaan kaikesta täällä tapahtuneesta pahasta katuu, että ollenkaan tuli tähän retkeen ryhtyneeksi."
"Minä tiedän, mitä tarkoitatte, Mabel, minä tiedän, mitä tarkoitatte; mutta kun minä kerron kaikki, niin ymmärrätte asiat paremmin. Heti kun kersantti oli toimessaan onnistunut, hän lähetti minut ja Suuren Käärmeen kertomaan teille, miten matka oli onnistunut. Me tulimme kanoteilla ja hän seuraa kahdella veneellä, mutta ne ovat niin paljon raskaammat, ettei hän voi olla täällä ennen aamua. Aamupäivällä me erosimme Chingackgookin kanssa ja päätimme saapua toinen toista väylää nähdäksemme, että tie on vapaa. Sen jälkeen minä en ole päällikköä nähnyt."
Mabel kertoi nyt, miten hän oli huomannut mohikaanin ja luullut hänen saapuvan hirsilinnaan.
"Ei hän, ei hän! Oikea opas ei tule milloinkaan seinien ja hirsien suojaan, niin kauan kuin hän voi pysytellä vapaassa ilmassa ja keksiä hyödyllistä toimintaa. En minäkään olisi tullut, Mabel, mutta minä lupasin kersantille lohduttaa teitä ja pitää huolta teidän turvallisuudestanne. Niinpä niin! Miten raskaalla sydämellä lähestyinkään saarta tänä aamuna! Kuinka katkeraa olikaan ajatella, että te olisitte kuolleitten joukossa!"
"Mikä onnellinen sattuma kielsi teitä soutamasta suoraan saarelle ja joutumasta vaanivan vihollisen käsiin?"
"Sama, minkä Luoja on antanut koiralle, että hän tietää, missä hirvi on ja hirvelle, kuinka väistää koiraa. Ei, ei; tuo ruumiiden hirveä häväisy voisi ehkä pettää 55:nnen sotureita, mutta ei niitä, jotka koko elämänsä ovat metsissä viettäneet. Minä tulin sitä reittiä, johon saattoi nähdä onkimaan asetetun ruumiin. Mutta vaikka pedot ovat asettaneet onnettoman mahdollisimman luonnolliseen asentoon, eivät he kuitenkaan ole tehneet sitä kyllin hyvin, että voisivat pettää tottunutta silmää. Ongenvapa oli liian korkealla — sillä 55:nnen miehet oppivat onkimaan Oswegolla, vaikk'eivät olisi sitä ikinä ennen osanneet; ja sitäpaitsi mies istui liian hiljaa odottaakseen nykäisyä. Lisään tähän vielä, ettemme milloinkaan tule asemapaikoillemme sokeasti, ja olen maannut linnoitusten edustalla kokonaisia öitä vain sen tähden, että vahdin asemaa oli muutettu. Ei Suuri Käärme enkä minäkään anna noin ilmeisellä tavalla pettää itseämme, vaikkakin tuollaiseen ansaan voisivat mennä skotlantilaiset, jotka kykenevät taistelussa melkein vaikka mihin, mutta eivät koskaan ole kyllin varuillaan, kun intiaanien vehkeistä on kysymys."
"Luuletteko, että he voivat pettää minun isääni ja hänen miehiänsä?" kysyi Mabel äkkiä.
"Ei, jos minä voin sen estää, Mabel. Te sanotte, että Käärme myöskin on väijyksissä, ja siinä tapauksessa me kaksi kyllä onnistumme antamaan hänelle ajoissa tiedon uhkaavasta vaarasta, vaikk'emme voikaan sanoa, mitä reittiä hän aikoo tulla."
"Haukansilmä", sanoi sankarittaremme juhlallisesti, sillä ne kauhunkuvat, jotka hän oli saanut nähdä, olivat tehneet kuoleman hänelle tavallista kauheammaksi. "Te olette sanonut rakastavanne minua ja — tahtovanne tehdä minut vaimoksenne?"
"Olen uskaltanut puhua siitä asiasta, Mabel, ja kersantti on ihan äskettäinkin puhunut, että te olette tuumaan taipuvainen, mutta minä en ole mies, joka haluan kiusata sitä, jota rakastan."
"Kuulkaa minua, Haukansilmä. Minä ihailen teitä, kunnioitan teitä ja asetan teidät kaikkien muiden edelle. Pelastakaa minun isäni näin kauheasta kuolemasta ja minä tahdon koko ikäni palvella teitä. Tässä on käteni, jonka juhlallisesti lupaan teille, kun tulette vaatimaan sitä."
"Siunatkoon, siunatkoon teitä, Mabel! Tämä on enemmän kuin minä ansaitsen — enemmän kuin ikinä ansaitsen. Mitään lupausta ei kuitenkaan tarvita siihen, että minä tekisin kaikkeni kersantin pelastamiseksi. Me olemme vanhoja tovereita ja olemme toisillemme kiitollisuudenvelassa elämästämme, vaikka minä pelkään, ettei isän toveruus ole mikään erikoinen suositus tyttärelle."
"Te ette tarvitse muita suosituksia kuin omanne — teidän rohkeutenne ja uskollisuutenne. Kaikessa, mitä te teette tai sanotte, Haukansilmä, minun sydämeni tahtoo — ei, sen tulee — teitä seurata."
"Tällaista onnea en voinut tänä iltana odottaa. Mutta me olemme Jumalan kädessä ja hän suojaa meitä omalla tavallansa. Nämä ovat suloisia sanoja, Mabel. Mutta niitä ei ollenkaan tarvita, että nykyisessä tilassamme tekisin kaiken voitavani; ne eivät kuitenkaan vähennäkään minun toimintatarmoani."
"Nyt me ymmärrämme toisiamme, Haukansilmä", lisäsi Mabel käheästi. "Älkäämme siis viivytelkö hetkeäkään. Emmekö me voisi mennä kanottiin ja kiiruhtaa isääni vastaan?"
"Sellaista neuvoa minä en antaisi. Minä en tiedä, mitä väylää kersantti saapuu ja niitä on kaksikymmentä. Luottakaa siihen, että Käärme ilmoittaa hänelle asiain oikean laidan. Ei, ei; minä neuvoisin teitä jäämään tänne. Tämän rakennuksen hirret ovat vielä vihreät eikä ole helppoa sytyttää niitä palamaan ja ellei ole tulenvaaraa, voin minä puolustaa hirsilinnaa koko heimoa vastaan. Irokeesit eivät ikinä voi karkoittaa minua täältä, kun vain voimme estää heitä sytyttämästä tämän tuleen. Kersantti on nyt yöpynyt jollekin saarelle, eikä hän tule tänne ennen aamua. Jos me pidämme hirsilinnan, me voimme ajoissa varoittaa häntä esimerkiksi ampumalla tai muuten, ja jos hän katsoisi parhaaksi karata villien kimppuun, kuten hänenlaisensa mies mielellään tekee, niin suureksi hyödyksi on, että tämä varustus on meidän hallussamme. Ei, ei; minun mielestäni meidän on jäätävä tänne, vaikkei pako olisi kovin vaikea."
"Jääkää", mutisi Mabel — "Jumalan tähden jääkää, Haukansilmä. Kaikki, mitä tahansa minun isäni pelastamiseksi."
"Niin, niin, se on luonnollista. Minä olen hyvin iloinen kuullessani teidän sanovan niin, Mabel, sillä tunnustan, että minäkin tahdon kersanttia kaikin voimin tukea. Asiain näin ollen hän on esiintynyt edukseen, ja jos hän voisi kunnialla suoriutua näistä roistoista ja saisi poltetuksi palaamaan lähtiessään täällä kaikki varustukset, Lundie varmaan muistaisi sen tilaisuuden tullen. Niin, niin, Mabel. Meidän ei ole vain pelastettava kersantin henkeä, vaan myöskin turvattava hänen tulevaisuutensa."
"Minun isääni ei ollenkaan voida syyttää saaren menettämisestä."
"Siitä ei ole kysymys, siitä ei ole kysymys; sotilaallinen kunnia on mitä omituisin asia maailmassa. Olen nähnyt joskus delawarelaisten niittävän kunniaa enemmän hävitessään kuin voittaessaan. Mies tekee virheen luottaessaan täydellisesti onneensa ja vielä enemmän hän erehtyy täydellisesti luottaessaan sotaonneen. Harvoin soturi kuitenkaan jää kauaksi miettimään seurauksia, voittipa hän tai hävisi."
"Minun isäni ei ollenkaan voinut aavistaa, että vihollinen oli saanut selville näiden varustusten paikan", huomautti Mabel, jonka ajatukset lakkaamatta askartelivat samoissa asioissa ja varsinkin hän koetti saada selville, mitä seurauksia oli isälle oleva.
"Se on totta, enkä minä mitenkään voi ymmärtää, kuinka ranskalaiset ovat sen löytäneet. Paikka on hyvin valittu, eikä ole helppo niidenkään, jotka moneen kertaan ovat täällä käyneet, sitä löytää. Petos siinä on ollut mukana, pelkään minä. Niin, niin, siinä on harjoitettu varmaan petosta."
"Oi, Haukansilmä! Olisiko se mahdollista!"
"Mikään ei ole sen helpompaa, sillä petos on muutamille ihmisille yhtä luonnollista kuin syöminen. Kun minä tapaan miehen, joka paljon puhuu, minä mielelläni tahdon tutkia häntä tarkemmin, sillä kun sydän on oikea ja tarkoitus hyvä, silloin antaa elämän puhua mieluummin kuin kielen."
"Jasper Western ei kuulu lörpöttelijöihin", sanoi Mabel kärsimättömästi. "Yksikään nuorukainen ei ole käytöksessään rehellisempi, eikä vähemmän halukas käyttämään kieltä pään asemesta kuin hän."
"Jasper Western! Sen pojan kieli ja sydän ovat oikealla paikalla, luottakaa siihen, Mabel, ja se epäluulo, jonka Lundie, majoitusmestari, kersantti ja teidän enonnekin ovat omaksuneet, on yhtä väärä, kuin luulla auringon paistavan yöllä ja tähtien päivällä. Ei, ei; Vesikoirasta vastaan omalla päänahallani ja jos tarvitaan myöskin pyssylläni."
"Jumala teitä siunatkoon, Haukansilmä!" huudahti Mabel tarttuen toisen raudankovaan käteen ja kiihkoissaan puristaen sitä kaikin voimin. "Te olette oikeudenmukainen ja jalo; Jumala palkitsee teille sen."
"Ah, Mabel! Jos se olisi totta, minä en voisi toivoa itselleni teidänlaistanne vaimoa, vaan antaisin jonkun linnan herroista saada teidät, kuten teidän etevät lahjanne ansaitsisivat."
"Me emme puhu siitä enää tänä iltana", Mabel vastasi niin pehmeällä äänellä, että se melkein vapisi. "Meidän täytyy ajatella juuri tällä hetkellä vähemmän itseämme ja enemmän ystäviämme. Mutta minä iloitsen koko sydämestäni siitä, että te pidätte Jasperia syyttömänä. Puhukaamme nyt muista asioista! Eikö meidän pitäisi päästää Kevät pois?"
"Minä olen kyllä ajatellut vaimoa, sillä ei olisi turvallista, että me hirsilinnan seinien sisällä sulkisimme häneen nähden silmämme silloin, kun hänen ovat auki. Jos me panisimme hänet yläkertaan ja ottaisimme pois tikapuut, hän olisi ainakin vanki."
"Minä en voi kohdella sillä tavalla ihmistä, joka on pelastanut minun elämäni. Eikö olisi parasta päästää häntä vapaaksi, sillä luulen, että hän on liian paljon minun ystäväni voidakseen vahingoittaa minua."
"Te ette ymmärrä sitä heimoa — Mabel — te ette tunne sitä heimoa. On kyllä totta, ettei hän ole täysiverinen mingo, mutta hän asustaa kuitenkin niiden riiviöiden kanssa ja on varmaan oppinut heidän vehkeitänsä. — Mitä tuo on?"
"Se kuuluu kuin aironloiske. Joku vene kulkee ohi salmesta."
Haukansilmä sulki heti aukon, joka vei alakertaan estääkseen Kevään paon, sammutti kynttilän ja meni kiireesti ampuma-aukolle Mabelin seuratessa häntä ja koettaessa henkeään pidättäen kurkkia hänen olkansa yli, näkyisikö mitään. Tätä kesti pari minuuttia, jolloin Haukansilmä sai hämärän selvän, mistä oli kysymys: kaksi venettä oli saapunut ja laskenut maihin tavalliseen valkamaan, joka oli noin viidenkymmenen kyynärän päässä hirsilinnasta. Pimeys esti näkemästä muuta, ja Haukansilmä kuiskasi Mabelille, että tulijat saattoivat yhtä hyvin olla vihollisia kuin ystäviäkin eikä hän voinut otaksua, että kersantti olisi saapunut näin pian. Veneistä astui maihin muutamia miehiä, ja sitten kuului kolme englantilaista ilonhuudahdusta, jotka eivät jättäneet epäilylle sijaa. Haukansilmä riensi luukulle ja kiskaistuaan sen auki solahti alakertaan ja riensi ottamaan auki salpoja ovesta kiihkolla, joka todisti, miten vaarallisena hän ystäviensä asemaa piti. Mabel oli seurannut häntä ja koetti auttaa, mutta hidastutti työtä enemmän kuin joudutti, ja vasta yksi salpa oli poissa, kun kuului ankaraa pyssyn pauketta. He odottivat jännittyneinä hetkisen, kun kaikkialta kaikui intiaanien sotahuuto. Ovi avautui nyt ja Haukansilmä ja Mabel hyökkäsivät ulos. Kaikki oli taas hiljennyt. Kuunneltuaan hetkisen Haukansilmä oli kuulevinaan hiljaista valitusta veneiltä, mutta tuuli tohisi ja oksat löivät toisiansa vastaan niin kovasti, ettei hän ollenkaan päässyt varmuuteen. Mutta Mabel oli joutunut pois suunniltaan ja hyökkäsi hänen ohitsensa veneille päin.
"Se ei käy, Mabel", sanoi opas vakavasti matalalla äänellä ja tarttuen hänen käteensä, "se ei mitenkään käy. Siitä seuraisi varma kuolema eikä hyödyttäisi ketään. Meidän täytyy kääntyä hirsilinnaan."
"Isä! Minun rakas, murhattu isäparkani!" sanoi Mabel hurjasti, vaikkakin totutusta varovaisuudesta tänäkin kauhun hetkenä hyvin hiljaa. "Haukansilmä, jos rakastatte minua, niin päästäkää minut isäni luo."
"Se ei käy, Mabel. Ihmeellistä, ettei kukaan puhu — ei kukaan vastaa tuleen veneiltä, ja minä olen jättänyt hirvenkaatajani hirsilinnaan! Mutta mitä hyötyä olisikaan pyssystä, kun ei mitään näy?"
Juuri sinä hetkenä huomasi Haukansilmän tarkka silmä, joka lakkaamatta, ikäänkuin pimeyden läpi tunkien oli tutkinut ympäristöä, että viisi tai kuusi tummaa olentoa koetti etukumarassa hiipiä hänen ohitsensa katkaistakseen häneltä peräytymistien hirsilinnaan. Siepaten Mabelin syliinsä kuin pienen lapsen hän hyökkäsi kaikin voimin varustukselleen takaisin ja pääsi kuin pääsikin hirsilinnaan, vaikka hänen vainoojansa tuntuivat olevan ihan kintereillä. Heittäen kuormansa maahan hän löi oven kiinni ja ehti juuri saada yhden salvan eteen, kun voimakas vetäisy oli kiskaista sen pois saranoiltaan. Toisten salpojen pano paikoilleen oli vain hetken työ.
Mabel astui nyt toiseen kerrokseen, kun taas Haukansilmä jäi vahtipalvelukseen. Sankarittaremme oli nyt siinä tilassa, jolloin ruumis toimii ilman ajatuksen johtoa. Hän sytytti koneellisesti kynttilän ja palasi toisen luo, niinkuin tämä oli pyytänyt. Saatuaan valoa Haukansilmä etsi tarkasti kaikki kerrokset päästäkseen varmuuteen, ettei vihollinen ollut piilottunut sinne salakavalasti vaanimaan hänen henkeänsä. Tulos oli se, ettei hirsilinnassa ollut ketään muita kuin hän ja Mabel; Kevätkin oli kadonnut. Päästyään tästä varmuuteen Haukansilmä johti sankarittaremme suurimpaan huoneeseen ja pantuaan kynttilän pöydälle tarkasti hirvenkaatajansa lukot ja istahti.
"Pahimmat aavistuksemme ovat toteutuneet!" sanoi Mabel värisevällä äänellä, sillä viimeisen viiden minuutin aikana hän oli ollut kuoleman tuskassa. "Minun rakas isäni ja kaikki hänen väkensä on joko tapettu tai vangittu!"
"Sitä me emme tiedä — aamu näyttää meille kaiken. Asia ei voi olla niin yksinkertainen tai me kuulisimme riiviöitten hirveän riemuhuudon. Kaikissa tapauksissa saamme olla varmat, että jos vihollinen on todella voittanut, ei kestä kauan, ennenkuin ne tulevat vaatimaan meiltä hirsilinnaa. Akka kyllä kertoo, minkälainen puolustusvoima meillä täällä on, ja kun ne tietävät, etteivät he voi polttaa hirsilinnaa päivän aikaan, niin kauan kuin hirvenkaataja voi iskeä tulta, saatte luottaa siihen, että he pimeän aikaan koettavat käryyttää meidät ulos täältä."
"Totisesti minä kuulen valitusta!"
"Se on luulottelua, Mabel. Kun mieli — varsinkin naisten mieli — on kiihtynyt, silloin kuvittelee asioita, jotka eivät vastaa todellisuutta. Olen tavannut ihmisiä, jotka väittävät, että unet ovat tosia."
"Ei; minä en erehdy; totisesti siellä joku valittaa tuskissaan."
Haukansilmän täytyi myöntää, ettei Mabelin terävä vaisto ollut erehtynyt. Hän huomautti kuitenkin, että Mabel hillitsisi tunteitaan, sillä villit usein käyttävät kaikenlaisia keinoja päästäksensä tarkoitustensa perille ja että he luultavasti pitäen tällaista valittavaa ääntä koettivat narrata heitä ulos tai avaamaan edes oven.
"Ei, ei, ei", sanoi Mabel kiihkeästi. "Tuo valitus ei ole teeskentelyä, vaan siellä on joku kärsivä ihminen. Se on hirvittävän luonnollinen."
"Hyvä, pian saamme nähdä, onko siellä joku ystävä vai ei. Peittäkää kynttilä, niin minä puhuttelen sitä ampuma-aukosta."
Hän tiesi, että mitä suurin varovaisuus oli tarpeen. Senpä vuoksi hän otettuaan sulun ampuma-aukosta ei pannut suutansa juuri siihen, vaan niin lähelle, että saattoi puhua kohottamatta ääntänsä ja samaa varovaisuutta hän noudatti myöskin kuunnellessaan.
"Kuka siellä on?" kysyi Haukansilmä. "Valittaako siellä joku? Jos se on ystävä, virka, ja luota meidän apuumme."
"Haukansilmä!" vastasi ääni, jonka sekä puhuteltu että Mabel tunsivat kersantin ääneksi. — "Haukansilmä, Jumalan nimessä sano minulle, miten on käynyt minun tyttärelleni."
"Isä, minä olen täällä, vahingoittumattomana, turvassa; ja jospa voisin toivoa sinulle samaa!"
Molemmat kuulivat iloisen kiitollisuuden mutinan, mutta se tukehtui pian tuskaiseen valitteluun.
"Minun kauheimmat aavistukseni ovat toteutuneet!" sanoi Mabel aivan kuin tuska olisi tyynnyttänyt hänen kiihkoansa. "Haukansilmä, minun isäni täytyy saada tänne sisään, vaikka henkemme menettäisimme sitä tehdessämme."
"Se on tehtävä, sillä sitä vaatii sekä oma tunteemme että rakkauden laki. Mutta, Mabel, pysykää kaikin mokomin tyynenä. Kaikki, mitä ihminen kykenee kersantin hyväksi tekemään, se tehdään. Mutta pysykää tyynenä."
"Minä olen, minä olen tyyni, Haukansilmä. Eläissäni minä en ole ollut tyynempi ja päättävämpi kuin tänä hetkenä. Mutta muistakaa, miten turmiollinen voi joka hetki olla. Taivaan tähden, mitä teemme, tehkäämme se pian."
Haukansilmää hämmästytti Mabelin äänen varmuus ja hän tunsi melkein pettyneensä huomatessaan Mabelissa niin paljon tahdonlujuutta ja mielenmalttia. Missään tapauksessa hän ei nähnyt olevan mitään syytä viivytellä, vaan astui kiireesti ovelle ja alkoi avata salpoja. Hän teki sen kuitenkin hyvin varovasti, mutta kun hän aikoi työntää sen auki, tuntui kuin jokin olisi painanut sitä. Kun hän oli saanut sen melkein selälleen, kersantin ruumis kaatui raosta poikittain kynnykselle. Kesti vain hetkisen, ennenkuin Haukansilmä oli saanut hänet sisään ja oven salpaan. Mikään ei nyt estänyt heitä osoittamasta jakamatonta huoltansa haavoittuneelle miehelle.
Tänä kauhun hetkenä Mabel käyttäytyi sellaisella tarmolla, että se hänen sukupuolelleen on melkein yliluonnollista. Hän otti tulen, toi vettä, jolla kostutti isänsä polttavia huulia ja kehoitti Haukansilmää hakemaan olkipatjan, jolle laitettiin vuode ja koottiin vaatteita päänaluseksi. Tämä suoritettiin vakavasti ja tuskin virkettiin sanaakaan; Mabel ei vuodattanut edes ainoatakaan kyyneltä, ennenkuin kuuli isänsä kiittelevän häntä hänen huolestaan ja hellyydestään. Haukansilmä tutki suurella huolella haavaa huomaten, että kiväärin kuula oli vaarallisesti lävistänyt hänen ruumiinsa, ja samalla hänestä tuntui, kuin ystävän tuska tarttuisi häneenkin.