XXIV LUKU.
"Mä kyyneleillän' viillyttää sun tuskas tahtoisin. Ja kuolema sun puolestas mun onnen' ihanin".
Moore.
Kersantti Dunham ei lakannut tuijottelemasta kauniiseen tyttäreensä, kun tuli sytytettiin. Hänet jätettiin alas, kun heillä ei ollut mitään keinoa nostaa häntä toiseen kerrokseen, ja Mabel pysyi hetkeksikään poistumatta hänen vierellään, sillä elämän kallistuessa loppuun me alamme antaa yhä suurempaa arvoa niille, joista meidän ainiaaksi täytyy erota.
"Jumalan kiitos, lapseni, sinä kuitenkin olet pelastunut niiden murhaavilta luodeilta", virkkoi isä, ja hänen tuskansa näyttivät hetkeksi lakanneen. "Sano minulle, miten asiat täällä ovat, Haukansilmä?"
"Huonosti, kersantti, ikävä kyllä. Että tässä on ollut petos pelissä, ja vihollinen on johdettu tänne, on yhtä varmaa kuin sekin, että me nyt olemme täällä hirsilinnassa. Mutta —"
"Majuri Duncan oli oikeassa", virkahti kersantti laskien kätensä toisen käsivarrelle.
"Ei siinä merkityksessä kuin te tarkoitatte, kersantti — juuri siinä merkityksessä asia ei koskaan ole niin! Ei ainakaan minun mielestäni! Tiedän, että luonto on heikko — ainakin inhimillinen luonto, tarkoitan — emmekä voi lahjoillamme kerskua, olkaammepa sitten punaisia tai valkoisia, mutta en usko, että näillä main sykkii uskollisempaa sydäntä kuin on Jasper Westernin."
"Jumala teitä siunatkoon, Haukansilmä!" virkkoi Mabel sydämensä pohjasta kiitollisena, ja hänen vaihtelevat tunteensa puhkesivat kyynelvirtana ilmoille. "Oi, kiitos, kiitos teille, Haukansilmä! Rehellinen ei koskaan tahdo sortaa rehellistä! Urhoollinen puoltaa aina urhoollista!"
Isä katseli huolestunein ilmein tyttärensä silmiin, kunnes tämä peitti kasvonsa esiliinaansa salataksensa kyyneleitänsä, ja sitten haavoittunut käänsi kysyvän katseensa oppaaseen. Mutta tämän silmistä ei voinut lukea muuta kuin suoruutta, uskollisuutta ja rehellisyyttä, ja se tyynnytti kersantin levotonta mieltä.
"Te muistatte, missä Käärme ja minä jätimme teidät", virkkoi Haukansilmä, "eikä minun tarvitse kertoa, mitä ajattelin lähtiessäni, sillä nyt on liian myöhä ruveta tehtyä katumaan, mutta jos minä olisin jäänyt toisten joukkoon suuriin veneihin, tällaista ei olisi tapahtunut. Muut saattavat olla yhtä hyviä oppaita — ja epäilemättä ovatkin, mutta luonto jakaa lahjojansa runsaammin toiselle kuin toiselle. Uskallan otaksua, että Gilbert-parka, joka otti minun paikkani, sai menettää henkensä sen erehdyksen vuoksi."
"Hän kaatui ihan minun vieressäni", vastasi kersantti hiljaisella, surullisella äänellä. "Kaikki me olemme kärsineet erehdyksestämme."
"Ei, ei, kersantti, minä en tarkoita teitä, sillä miehiä ei ole milloinkaan komennettu paremmin kuin tällä retkellä. En ole koskaan nähnyt komeampaa ottelua, ja tapa, jolla kuljetitte venettänne niiden haupitsin paukkuessa, olisi voinut olla opiksi itse Lundiellekin."
Kersantin silmät kirkastuivat ja hänen kasvoilleen ilmestyi sotilaallinen voitonriemu, vaikka sen pian hälvensivät myöhempien tapausten muistot.
"Ei se ollut huonosti tehty, ystäväni", hän sanoi, "ja me valloitimme heidän varustuksensa väkirynnäköllä."
"Se oli uljaasti tehty, kersantti, vaikka pelkään, että kun kaikki käy ympäri, nuo lurjukset saavat haupitsinsa takaisin. Niin, niin; älkää panko sitä kovin sydämellenne, koettakaa unohtaa kaikki ikävä ja muistaa vain se, mikä on mieluista. Sehän on teidän viisaustiedettänne ja myöskin uskontoanne. Jos vihollinen on saanut haupitsinsa takaisin, ovat he saaneet vain omansa, emmekä me voineet sitä auttaa. Ne eivät ole vielä saaneet hirsilinnaa eivätkä saakaan sitä, elleivät pimeän turvissa onnistu sytyttämään sitä tuleen. No niin, kersantti. Me erosimme Käärmeen kanssa noin kymmenen penikulmaa tästä virran alajuoksulla, sillä me emme koskaan tule silmät kiinni edes omalle asemapaikalle. Mitä Chingackgookille on tapahtunut, en voi sanoa, — vaikka Mabel kertoi juuri, ettei hän ole kaukana täältä, enkä minä vähintäkään epäile, että se jalosydäminen delawarelainen täyttää uskollisesti velvollisuuttansa, vaikk'emme voi häntä nyt nähdä. Huomatkaa, mitä sanon, kersantti: ennenkuin tämä seikkailu loppuu, me saamme jonakin ratkaisevana hetkenä huomata, että hän voi ystäviä hädässä auttaa. Ah, Käärme on viisas ja taitava päällikkö, ja kuka valkoihoinen tahansa haluaisi omata hänen lahjansa, vaikk'ei hänen pyssynsä olekaan ihan yhtä tarkka kuin hirvenkaataja. Niin, kun minä lähestyin saarta, minä kadotin savun näkyvistäni ja se sai minut olemaan varuillani, sillä minä tiesin, etteivät 55:nnen miehet tässä suhteessa osaa olla kyllin varovaisia, vaikkakin heille on selitetty, kuinka vaarallista se on. Tämän vuoksi minä tavallista varovammin lähestyin saarta, kunnes huomasin onkimaan asetetun onnettoman ja yhdellä silmäyksellä tajusin intiaanien pirullisen-viekkaan juonen, kuten juuri kerroin Mabelille. Minun ei tarvitse sanoa teille, kersantti, että minun ensimmäinen ajatukseni koski Mabelia, ja huomattuani, että hän oli täällä, tulin tänne elääkseni tai kuollakseni yhdessä hänen kanssaan."
Isä käänsi kiitollisen katseensa lapseensa, ja Mabel tunsi mielensä masentuvan, sillä hänen ajatuksensa ei voinut irroittua siitä varmuudesta, että hänen nyt täytyisi menettää isä ainiaaksi. Kun tämä ojensi kätensä, tarttui Mabel siihen ja suuteli sitä itkien, ihan kuin sydän olisi tahtonut haljeta.
"Mabel", virkkoi isä vakavasti, "Jumalan tahto tapahtukoon. On turhaa koettaa pettää sinua tai itseäni; minun aikani on tullut ja minua lohduttaa tieto, että saan kuolla, kuten sotilaan tulee. Lundie kyllä menettelee oikeudenmukaisesti minua kohtaan, sillä hyvä ystävämme Haukansilmä kertoo hänelle, mitä on tehty ja miten kaikki on tapahtunut. Ethän sinä unohda meidän viimeistä keskusteluamme?"
"En, isä; ehkäpä minunkin aikani on tullut", huudahti Mabel, joka tunsi, että kuolema tuottaisi suloista lohtua. "Minä en voi toivoa pääseväni pakoon, ja Haukansilmä tekee viisaimmin, jos jättää meidät ja palaa linnalle surullisine uutisinensa, niin kauan kuin hän voi sen tehdä."
"Mabel Dunham", sanoi Haukansilmä moittien, vaikka tarttui kohteliaasti ja lämpimästi hänen käteensä, "tätä minä en ole ansainnut. Tiedän kyllä, että olen villi, kömpelö ja ruma —"
"Haukansilmä!"
"Hyvä, hyvä; me unohdamme tämän. Te ette sitä tarkoittanut, ette voinut ajatella sitä. Turhaa on ajatella nyt pakoa, sillä kersanttia ei voi liikutella, ja hirsilinnaa täytyy puolustaa maksoi mitä maksoi. Ehkäpä Lundie saa tiedon asemastamme ja lähettää meille apujoukon."
"Haukansilmä — Mabel!" virkkoi kersantti, jota hirvittävä tuska oli raadellut, niin että kylmä hiki kohosi otsalle. "Tulkaa molemmat minun luokseni. Te ymmärrätte toisianne, toivon."
"Isä, älä puhu mitään siitä; kaikki on, niinkuin sinä toivot."
"Jumalan kiitos! Anna minulle kätesi, Mabel. Tässä Haukansilmä, ota se. Minä en voi tehdä muuta kuin antaa sinulle tytön tällä tavalla. Minä tiedän, että sinä tahdot olla hänelle hyvä puoliso. Älkää viivytelkö minun kuolemani vuoksi, vaan antakaa vihkiä itsenne heti linnalle päästyänne. Jos minun veljeni Cap elää, tahtoo hän tietysti heti palata laivallensa, ja silloin ei lapsella ole ainoatakaan puolustajaa. — Mabel, sinun miehesi on minun ystäväni ja toivoakseni se tieto tuottaa sinulle lohtua."
"Luottakaa tässä asiassa minuun, kersantti", keskeytti Haukansilmä, "jättäkää tämä asia minun huolekseni viimeisenä toivomuksenanne, ja kaikki käy niinkuin pitääkin."
"Luotan, luotan täydellisesti sinuun, sinä koeteltu ystävä, ja kehoitan sinua menettelemään niinkuin menettelisin itse joka suhteessa. — Mabel, lapseni, anna minulle vettä; sinun ei koskaan tarvitse katua tätä yötä. Jumala siunatkoon sinua, tyttöseni! Jumala siunatkoon sinua ja ottakoon sinut armosuojaansa!"
Tämä hellyys kohotti Mabelin tunteet korkeimmilleen ja hänestä tuntui, ettei kirkon siunaus voisi heidän liittoansa pyhemmällä tavalla vahvistaa. Paino hänen sydämellään oli kuitenkin raskas kuin vuori ja suurelta onnelta olisi tuntunut saada nyt kuolla. Seurasi hetken hiljaisuus, jonka jälkeen kersantti katkonaisin lausein kertoi lyhyesti, mitä oli tapahtunut Haukansilmän ja Käärmeen lähdettyä. Tuuli oli muuttunut myötäiseksi, ja muuttaen alkuperäisen suunnitelmansa jäädä jollekin saarelle, hän oli päättänytkin jo tänä yönä saapua asemalle. He varmaankin olisivat huomaamatta päässeet perille, elleivät muutamalla lähimmistä saarista olisi laskeneet maihin, jolloin miesten ääni varmaankin ilmaisi viholliselle heidän saapumisensa ja kehoitti heitä pitämään varansa. He olivat lähestyneet ollenkaan aavistamatta uhkaavaa vaaraa, vaikkakin olivat ihmetelleet, kun ei vahtisoturia näkynyt. Miehet olivat jättäneet aseensa veneihin ja ottaneet vain tärkeimmät tavaransa tuodakseen ne asuntoihinsa. Ammunta oli tapahtunut niin läheltä, että pimeästä huolimatta se oli ollut sangen tuhoisa. Neljä tai viisi sotureista oli kaatunut, vaikka jostakin erityisestä syystä vihollinen ei ollut hyökännyt riistämään päänahkoja. Kersantti Dunham oli kaatunut muiden mukana ja kuullut Mabelin äänen, kun tämä syöksyi ulos hirsilinnasta. Tämä suloinen ääni oli herättänyt hänessä isäntunteet ja antanut hänelle voimia vetäytyä varustuksen ovelle, jossa hän seinän varassa nousi seisoalleen, kuten on jo mainittu.
Tämä yksinkertainen selitys oli uuvuttanut kersantin voimat, niin että hän tarvitsi lepoa, ja kun hänen toverinsa ymmärsivät tämän, olivat he vähän aikaa aivan hiljaa. Haukansilmä käytti tilaisuutta tutkiakseen tilannetta ampuma-aukoista. Samalla hän tutki pyssyt, joita täällä säilytettiin, sillä soturit retkillänsä käyttivät musketteja. Mutta Mabel ei hetkeksikään jättänyt isänsä vuodetta, ja kun hän hengityksestä päätti isänsä nukkuvan, hän lankesi polvilleen ja rukoili.
Tätä seuraava puolituntinen oli kauhistavan juhlallinen ja hiljainen. Haukansilmän mokkasiinin ääni tuskin kuului toisesta kerroksesta. Silloin tällöin vain kolahti pyssynperä kevyesti maahan, kun hän tarkasteli kaikki aseet, olisivatko ne ampumakunnossa. Paitsi tätä ei kuulunut mitään muuta kuin haavoittuneen miehen raskas hengitys. Mabelin sydän olisi halunnut puhua isälle, jonka hän oli niin pian menettävä, mutta hän ei voinut häiritä hänen lepoansa. Dunham ei kuitenkaan nukkunut. Hän oli siinä tilassa, jolloin maailma äkkiä menettää viehätyksensä, sen todellinen ja kuviteltu onni ja suuruus tuntuu tyhjältä ja tuntematon tulevaisuus täyttää aavistelevan mielen värähtelevän-salaperäisellä odotuksella. Hän oli asemassaan ollut säädyllinen mies, mutta sangen harvoin oli mieleen johtunut, että kerran tulee eteen tämäkin hetki. Jos taistelun melu olisi kuulunut hänen korviinsa, olisi loppu muodostunut toisenlaiseksi, sillä se olisi kokonaan kahlinnut hänen mielensä. Mutta tämän täydellisen hiljaisuuden vallitessa, tässä melkein asumattomassa hirsilinnassa, katosi kokonaan voiton ja elämisen toivo, ja hän alkoi nähdä asiat niiden todellisessa valossa ja antaa kaikelle oikean arvon. Hän olisi antanut kaiken maailman aarteet saadakseen uskonnollista lohdutusta, mutta ei tiennyt, mistä sitä nyt voisi etsiä. Hän ajatteli Haukansilmää, epäillen kuitenkin hänen kykyänsä tässä asiassa. Hän muisti Mabeliakin, mutta vetoumus lapseen tällaisessa tilanteessa tuntui sotivan luonnonjärjestystä vastaan. Sitten hän tunsi sen edesvastuun, joka oli joutunut hänen hartioilleen, ja mielessä heräsi katkera syyllisyyden tunto, ettei ollut orpolapsen kehityksestä pitänyt kyllin uskollista huolta. Kun nämä ajatukset risteilivät hänen mielessään, niin Mabel, kuunnellessaan tarkasti hänen hengitystään, kuuli hiljaisen koputuksen ovelta. Luullen, että tulija olisi Chingackgook, hän kiiruhti ovelle ja vasta, kun oli avannut kaksi salpaa ja kohotti jo kolmatta, hän kysyi, kuka siellä oli. Vastauksessa hän tunsi enonsa äänen ja tämä pyysi häntä laskemaan hänet viivyttelemättä sisään. Hetkeäkään arvelematta Mabel nosti viimeisen salvan, ja Cap työntyi aukosta huoneeseen. Kun hän astui kynnyksen yli, Mabel kiireesti sulki oven, sillä kokemus oli tehnyt hänet tässä asiassa jo melkoisen käteväksi.
Huomattuaan, missä tilassa hänen lankonsa oli, ja että he nyt kaikki ainakin hetkellisesti olivat turvassa tämä hyväsydäminen merimies heltyi melkein kyyneliin. Omasta tulostaan hän kertoi, että häntä oli huolettomasti vartioitu, kun hänet ja majoitusmestari oli ensin pakotettu juomaan viinaa, että he nukkuisivat odotetun kahakan aikana. Muir oli jäänyt nukkumaan tai oli ainakin ollut nukkuvinansa, mutta Cap oli rientänyt rantaan, löytänyt sieltä Haukansilmän kanotin ja kiiruhtanut hirsilinnalle paetakseen yhdessä sisarensa tyttären kanssa. Tarvitsee tuskin mainita, että hän muutti heti suunnitelmansa huomattuaan lankonsa tilan ja nykyisen asemansa turvallisuuden.
"Pahimmassa tapauksessa, Haukansilmä", hän sanoi, "meidän täytynee muuttaa purjetta ja antautua armoille. Miehistöllemme olemme kuitenkin velkaa sen, että koetamme puolustaa tätä mahdollisimman kauan noita riiviöitä vastaan — kuten te sanotte, vaikka ne ovat villimpiä vintiöitä, mitkä milloinkaan ovat maan pinnalla kierrelleet —"
"Oletteko te päässyt niitten luonteesta selville?" kysyi Haukansilmä, joka puhui yhtä mielellään mingojen tavoista kuin ystäviensä hyvistä avuista. "Jos te olisitte joutunut delawarelaisten käsiin, huomaisitte tavattoman eron."
"Minusta ne kaikki ovat kuin paholaisten kiljuva lauma, katselipa niitä miltä puolelta tahansa. Suuri Käärme tietysti on intiaaniksi herrasmies ja poikkeus kaikista muista. — Kun nämä villit hyökkäsivät kimppuumme ja tappoivat korpraali M'Nabin ja hänen miehensä, niinkuin he olisivat olleet jäniksiä, pakenimme me muutamaan kallionkoloon, joita saarella on niin runsaasti, ja siellä me olimme, kuin suljettuina laivan ruumaan, kunnes nälkä ajoi meidät pois. Nälkä usein vaikuttaa sangen ratkaisevasti ihmisten kohtaloihin. Minä pyysin majoitusmestaria tekemään vastarintaa, sillä me olisimme voineet puolustaa itseämme pari kolme tuntia niin vaikeata kuin se olikin, mutta hän vastusteli sillä tekosyyllä, että villit eivät antaisi armoa, jos yksikään heistä vahingoittuisi. Minun täytyi taipua, sillä ei ollut toivoa päästä veneille, ja toiseksi meillä oli vastassa vihollinen, joka ei tunne armoa, varsinkin, kun se neljäkymmentäkahdeksan tuntia kestävän paaston aikana oli ehtinyt oikein raivostua."
"Eno!" virkkoi Mabel murheellisella äänellä, "minun isäparkani on pahoin, pahoin haavoittunut!"
"Totta, Magneetti, totta. Minä istun hänen vierellänsä ja koetan lohduttaa niin paljon kuin voin. Ovatko salvat hyvin paikoillaan, tyttö, sillä tällaisena hetkenä tahtoo olla rauhassa ja häiritsemättä?"
"Me olemme turvassa ulkoa uhkaavilta vaaroilta."
"Hyvä; mene sitten, Mabel, toiseen kerrokseen ja koeta rauhoittua, kun Haukansilmä taas tutkii ampuma-aukoista asemaa. Sinun isälläsi voi olla jotakin sanottavaa minulle yksityisesti ja siksi lienee hyvä, että saamme jäädä kahden. Tämä on juhlallinen hetki ja minunlaiseni kokematon ihminen ei aina voi tietää, mitä hän sanoo tai saa kuulla."
Vaikka Mabel ei voinutkaan ajatella, että eno kykenisi antamaan uskonnollista lohtua kuolevalle sairaalle, hän kuitenkin otaksui, että heillä ehkä oli jotakin salaista toisillensa kerrottavaa ja viivyttelemättä hän totteli. Haukansilmä oli jo ennen astunut yläkertaan tarkastelemaan ympäristöä ja langokset jäivät kahden. Cap istahti kersantin vierelle ja vakavana hän tunsi hetken tärkeyden ja vaikean tehtävänsä. Seurasi muutaman minuutin äänettömyys, jonka aikana merimies kiihkeästi mietti, mitä sanoisi.
"Minun täytyy sanoa, kersantti Dunham", hän virkkoi häikäilemättömällä tavallansa, "että tällä onnettomalla retkellä on monessa suhteessa menetelty sangen taitamattomasti ja tällaisessa tilaisuudessa tunnen velvollisuudekseni sanoa totuuden, enkä mitään muuta kuin totuuden. Tässä suhteessa ei voi olla olemassa kuin yksi mieli, sillä vaikka olenkin merimies enkä soturi, olen kuitenkin huomannut monia erehdyksiä, joiden keksimiseen ei suurta kasvatusta tarvita."
"Mitä sinä tahdot, veli Cap?" virkkoi toinen heikolla äänellä. "Mikä on tehty, on tehty, eikä sitä voi tekemättömäksi saada."
"Aivan totta, veli Dunham, mutta kuitenkaan ei ole liian myöhä katua. Pyhä kirja sanoo meille, ettei koskaan ole liian myöhä katua, ja olen usein kuullut, että tällainen on kaikista tärkein hetki. Jos sinulla on mielessäsi mitään, lausu se peittelemättä julki, tiedäthän, että ystävään voit luottaa. Sinä olit minun sisareni mies ja Magneetti-parka on minun sisareni tytär, ja elämässä tai kuolemassa minä pidän sinua omana veljenäni. Oli tuhat kertaa ajattelematonta, ettet veneinesi pysähtynyt jonnekin ja lähettänyt kanottia tiedusteluretkelle. Siinä tapauksessa olisit pelastanut joukkosi, eikä tämä onnettomuus olisi meidän kaikkien osaksemme tullut. Niin se on, kersantti, me olemme kaikki kuolevaisia ja jos sinä siirryt pois pikkuista ennen, välipä tällä, me seuraamme kohta perässä. Sen tiedon täytyy lohduttaa sinua."
"Sen minä tiedän, veli Cap, ja toivon valmistuneeni kestämään soturin kohtalon. Mutta Mabel-parka —"
"Niin, niin; sen minä tiedän, se on raskas pykälä. Mutta sinä et tahtoisi ottaa häntä mukaasi, vaikka voisitkin, kersantti, ja siksi olisi parasta koettaa tehdä ero niin keveäksi kuin suinkin. Mabel on hyvä tyttö, ja sellainen oli hänen äitinsä ennen häntä. Äiti oli minun sisareni ja minun kunnia-asiani on pitää huolta, että hän saa hyvän miehen, jos me nyt saamme pelastetuksi elämämme ja päänahkamme, — sillä minä ajattelen, ettei kukaan halua liittyä sellaiseen sukuun, jolla ei ole päänahkaa."
"Veli, minun tyttäreni on kihloissa, hänestä tulee Haukansilmän vaimo."
"Jaa, veli Dunham, kullakin on omat mielipiteensä ja oma tapansa katsella asioita, ja minun mielestäni tämä avioliitto on kaikkea muuta kuin mieluinen Mabelille. Minä en tahdo sanoa mitään miehen iästä, sillä eihän nyt tarvitse olla poikakloppi tehdäkseen tytön onnelliseksi, vaan viisikymmenvuotiaskin voi olla kelvollinen aviomieheksi. Enkä minä voi sanoa mitään asianhaaroja, jotka suorastaan sotisivat liittoa vastaan, vaikkakin asianhaarat näyttelevät hiton suurta osaa naimisasioissa. Minä voin vielä senkin unohtaa että Haukansilmä tietää vähemmän kuin Mabel. Sinä olet tutustunut tyttöön sangen pintapuolisesti että sinä voisit hänen onnestaan päättää. Mutta jätä hänen itsensä ratkaistavaksi ja vapaasti päätettäväksi, hän kyllä itse valitsee toverinsa ja luo onnensa, joka hänelle parhaiten soveltuu."
"Hän on hyvä lapsi — rakas, hyvä lapsi", mutisi kersantti ja kyynelet täyttivät hänen silmänsä, "ja minun onnettomuuteni on, etten ole tuntenut häntä ennemmin."
"Hän on hyvä tyttö ja tietää paljon enemmän kuin Haukansilmä, joka, vaikka onkin järkevä ja kokenut mies tavallaan, ei kuitenkaan ymmärrä jalompaa elämää paremmin kuin sinä avaruus-geometriaa."
"Ah, veli Cap! Jos Haukansilmä olisi ollut meidän kanssamme veneissä, tämä onnettomuus ei olisi tapahtunut."
"Se on minunkin mielestäni varma, sillä hänen pahinkin vihollisensa myöntää, että mies on erinomainen opas; mutta jos saa sanoa toden, kersantti, sinä suunnittelit tämän retken häilyvälle pohjalle. Sinun olisi pitänyt jäädä odottamaan ja lähettää tiedustelija, kuten jo sanoin. Sitä asiaa kannattaa katua, ja sanon sen sulle, koska tällaisessa tilanteessa aina puhutaan totta."
"Minun erehdykseni ovat kalliisti maksetut, veli, ja minä tunnen, että Mabel-parka joutuu sen vuoksi kärsimään. En kuitenkaan usko, että onnettomuus olisi tapahtunut, ellei olisi ollut pettureita. Minä pelkään, että Jasper Vesikoira on kavaltanut meidät."
"Se on minunkin varma vakaumukseni, sillä tämä suolaton vesi ennemmin tai myöhemmin perinjuurin turmelee purjehtijansa siveellisen tarmon. Ollessamme luutnantti Muirin kanssa kolossamme tällä saarella keskustelimme tästä ja tulimme siihen varmaan vakaumukseen, että ilman Jasperin petollisuutta emme olisi joutuneet tähän onnettomuuteen. Niin, niin, kersantti. On parasta, että rauhoitat mieltäsi ja ajattelet muita asioita, sillä kun laiva on laskemassa outoon satamaan, on viisaampaa miettiä ankkuripaikkaa siellä, kuin muistella seikkailuja, joita on ollut matkan varrella. On olemassa muistikirja, johon kirjoitetaan kaikki, ja loppusummassa näkyy, mikä puhuu meidän puolestamme, mikä meitä vastaan. — Mitä nyt, Haukansilmä? Onko jotakin tekeillä, kun te hyökkäätte portaita alas kuin intiaani, joka luulee saavansa päänahan?"
Opas kohotti sormensa hiljaisuuden merkiksi ja viittasi Capia seuraamaan häntä ensimmäiseen kerrokseen ja Mabelia tulemaan hänen sijaansa sairaan luo.
"Meidän täytyy olla viisaita ja samalla rohkeita", hän kuiskasi. "Villit yrittävät nyt tosissaan sytyttää hirsilinnan tuleen, kun tietävät, ettei enää hyödytä mitään säästää sitä. Minä kuulen heidän äänensä. Nuolenpää on heidän joukossaan ja kiihoittaa heitä toteuttamaan pirullisen suunnitelmansa jo tänä yönä. Meidän täytyy siis, Suolavesi, olla varuillamme ja myöskin tarpeen tullen toimia ripeästi. Onneksi meillä on vettä, sillä se on tarpeen piirityksessä. Elleivät aavistukseni petä, niin varmaankin pian saamme tietoja siltä kelpo pojalta — Käärmeeltä, — joka on vapaudessa."
Cap ei antanut pyytää kahta kertaa, vaan pian hän oli ylemmässä kerroksessa Haukansilmän kanssa, kun taas Mabel istahti hänen paikalleen isänsä vaatimattoman sairasvuoteen viereen. Haukansilmä avasi muutaman aukon, ensin asetettuaan kynttilän syrjään, ettei jäisi jonkun petollisen kuulan maalitauluksi; ja odottaen heidän vaativan antautumaan pysytteli siinä lähellä voidakseen heti vastata. Hiljaisuuden keskeltä kuuluikin vihdoin herra Muirin ääni.
"Herra Haukansilmä", virkkoi skotlantilainen, "ystävä pyytää teitä keskustelemaan kanssaan. Tulkaa vapaasti johonkin ampuma-aukkoon, sillä teidän ei tarvitse pelätä mitään niin kauan kuin olette keskustelussa 55:nnen upseerin kanssa."
"Mitä te tahdotte, majoitusmestari, mitä te tahdotte? Minä tunnen 55:nnen ja uskon, että se on urhoollinen rykmentti, vaikkakin itse oikeastaan kuulun 60:nteen, kuten useimmat ystävistäni delawarelaisista. Mutta mitä te tahdotte, herra Muir? Teidän on täytynyt saada tärkeä tehtävä, kun olette lähtenyt tähän aikaan yöstä ampuma-aukon luo, vaikka tiedätte, että hirvenkaataja on sisäpuolella."
"Oh, te ette tahdo vahingoittaa ystävää, Haukansilmä, siitä olen varma, ja se onkin minun ainoa suojani. Te olette oikeudenmukainen mies ja olette tullut kuuluksi näillä rajaseuduilla rohkeudestanne ja terävästä älystänne. Te sangen hyvin ymmärrätte, hyvä ystäväni, ettei hyödytä mitään itsepäisesti koettaa pitää puoliansa vastoin kaikkia sodan tapoja, kun kerran tilanne on tällaiseksi tullut, vaan kun vihollinen on liian vahva, on silloin viisainta antautua sotavangiksi."
"Kiitän teitä tästä neuvosta, majoitusmestari, ja kai sen joku voisi hyväksyäkin ja ehkä se olisi helpointa. Mutta minun luonteeni mukaista ei ole antautua viholliselle ilman vastarintaa niin kauan kuin minulla on tarpeeksi vettä, ruokavaroja ja ampuma-tarpeita."
"Minä en tahtoisi mitenkään väittää sitä vastaan, jos näkisin pienenkään mahdollisuuden, että voitte puolustaa sitä. Ette taida tietääkään, että herra Cap on kaatunut?"
"Eikä ole, eikä ole!" mörisi merimies muutamasta ampuma-aukosta. "Hitto vie, luutnantti, minä voin vallan mainiosti, enkä aio lähteä näin verrattomasta paikasta semmoisten raakalaisten valtaan, niin kauan kuin voin estää sen. Tänne hirsilinnaan pääsyni on asianhaara, ja minä tahdon käyttää sitä hyväkseni."
"Jos tuo on elävän ihmisen ääni", virkkoi Muir, "niin minä suuresti iloitsen, sillä me kaikki luulimme, että te olitte kaatunut viimeisessä kauheassa ottelussa. Mutta, herra Haukansilmä, vaikka olettekin yhtyneet ystävänne Capin kanssa — joka lienee suuri ilo — minä tiedän kahden päivän kokemuksesta, että piiritettynä on paha olla. Ja nyt tiedämme, ettei kersantti Dunham voi tuoda apua, koska hän on kaatunut komennettuaan viimeistä retkikuntaansa. Se oli Lundien tahto, vaikka tällaisen retkikunnan komento olisi luonnollisesti kuulunut jollekin upseerille. Dunham oli kuitenkin urhoollinen mies, olkoon se sanottu hänen muistoksensa."
"Taaskin erehdytte, majoitusmestari; te erehdytte taas", virkkoi Haukansilmä ääntänsä kohottaen. "Kersantti on myöskin turvassa hirsilinnassa, ja koko perhe on siis koolla."
"Hyvä, minä iloitsen sen kuullessani, sillä me luulimme kersantin kuuluvan kuolleihin. Jos kaunis Mabel on hirsilinnassa, älkää taivaan tähden pidättäkö häntä hetkeäkään siellä, sillä vihollinen aikoo täydellä todella sytyttää hirsilinnan heti tuleen. Te tunnette tulen kauhean voiman ja teette viisaasti, jos luovutatte varustuksen ajoissa, ennenkuin hautaatte itsenne ja toverinne sen raunioihin."
"Minä tunnen hyvin tulen voiman, majoitusmestari, ja tiedän, että sitä voi käyttää muuhunkin kuin päivällisen keittoon, ei teidän näin myöhällä tarvitse tulla sitä sanomaan. Mutta te lienette myöskin kuullut kerrottavan pyssystä, jonka nimi on hirvenkaataja, ja se, joka uskaltaa tulla asettelemaan palavia risukimppuja tämän rakennuksen seinustoille, saa tuntea, mihin tämä pyssy kelpaa. Nuolilla ne eivät koskaan voi sytyttää tätä, sillä katto ei ole tuohista, vaan hirsistä ja paksusta kaarnasta, ja siellä on runsaasti vettä. Se on sitäpaitsi tasainen, joten me hyvin voimme siellä liikkua eikä niin ollen ole mitään vaaraa sieltä päin pelättävissä. Minä olen rauhallinen mies, kun ei kukaan tee minulle pahaa, mutta varjele taivas, jos joku uskaltaa tulla panemaan hirsilinnaa tuleen! Silloin minä sammutan tulen hänen verellään."
"Tuo on turhaa ja järjetöntä puhetta, Haukansilmä, sen myönnätte itsekin, kun tarkemmin ajattelette asiaa. Puolustautuminen olisi nyt hullua uhkarohkeutta, eikä oikea soturi koskaan antaudu sellaiseen."
"Kun nyt molemmat meistä ovat lausuneet ajatuksensa, enempää sanoja ei tarvita. Jos villipedot aikovat todellakin pirullisen suunnitelmansa panna täytäntöön, niin yrittäkööt heti, sittenpähän saamme nähdä, kuinka käypi. He voivat polttaa puuta ja minä poltan ruutia. Jos minä olisin intiaani, voisin paljonkin kerskua, mutta minun tunteeni ovat valkoisen miehen, ja minä mieluummin toimin kuin puhun. Kuninkaan upseeriksi te olette puhunut tässä asiassa ihan kylliksi, eikä meistä kumpikaan sen vuoksi tahdo kantaa kaunaa teille."
"Haukansilmä, ette kai tahtone viedä Mabelia, kaunista Mabelia, kanssanne onnettomuuteen?"
"Mabel Dunham on haavoittuneen isänsä luona ja Jumala on suojeleva rakastavaa lasta. Hiuskarvaakaan ei ole häneltä taittuva, niin kauan kuin minun käteni ja silmäni pysyvät ennallaan. Te voitte luottaa mingoihin, herra Muir, minä en sitä tee. Teillä on seurassanne tuskaroora-lurjus, joka läsnäolollaan turmelee parhaimmankin ihmisen luonteen ja on valmis johtamaan mingotkin turmioon, kun sen pään ottaa. Puhe loppukoon nyt. Kukin käyköön toimeen, niinkuin parhaiten taitaa."
Koko keskustelun ajan Haukansilmä oli pysytellyt syrjässä aukosta, ettei kavalan vainolaisen kuula olisi voinut tehdä hänelle pahaa ja nyt hän kehoitti Capia nousemaan katolle ottamaan vastaan ensimmäistä hyökkäystä. Vaikka merimies totteli viivyttelemättä, hän huomasi kokonaista kymmenen palavaa nuolta katon kaarnassa, ja koko ilma oli täynnä villien huutoa ja kirkunaa. Sitä seurasi hillitön pyssyjen pauke ja kuulat naksahtelivat seiniin osoitukseksi siitä, että valloitusyritys todellakin oli alkanut.
Nämä synnyttivät kuitenkin vaaratonta melua, joka ei peloittanut Capia eikä Haukansilmää, ja Mabelilla oli liian paljon puuhaa haavoittuneen hoitamisessa, että hän olisi joutanut sitä kuuntelemaan. Sitäpaitsi hän oli jo tottunut tällaiseen meluun ja ymmärsi antaa sille vain sen arvon, minkä se ansaitsi. Mutta — isää nämä tutut äänet innostivat ja lapselle tuotti tuskaa, kun hän tällaisena hetkenä näki jo melkein lasimaisen silmän välähtävän ja punan kohoavan harmaankalpeille kasvoille hänen kuunnellessaan taistelun melua. Ensi kertaa Mabel nyt huomasi, että sairas alkaa hourata.
"Eteenpäin, toverit, mars!" mutisi sairas. "Krenatöörit, ampukaa!
Uskaltavatko ne rynnätä meidän linnaamme? Miksi ei tykistö puhu mitään?"
Juuri sillä hetkellä kuului tykin jyrinä, puut ruskivat ja yläkerrasta kuului räjähdys, joka pani koko rakennuksen heilumaan. Haukansilmä pelastui töin tuskin tuholta, ja Mabel parahti kauhusta, sillä hän luuli, että kaikki elävät olennot hänen yläpuolellaan olivat kuoleman omia. Hänen kauhunsa yhä lisääntyi, kun isä huusi: "Ampukaa!"
"Mabel", kuului Haukansilmän ääni ylös johtavasta aukosta — "tämä on oikeata intiaanien touhua — kuta enemmän ääntä, sen parempi. Vintiöt ovat ottaneet sen haupitsin, jonka me valtasimme ranskalaisilta ja nyt ne ovat laukaisseet sen hirsilinnaa kohti, mutta onneksi siinä oli vain tämä yksi panos, niin etteivät ne enää tällä kertaa voi sillä säikytellä meitä. Tosin laukaus on tehnyt vahinkoa, mutta kukaan ei ole haavoittunut. Enonne on vieläkin katolla, ja minä olen ollut liian usein tulessa voidakseni saada surmani mingo-lurjusten ainoasta tykinkuulasta."
Mabel kuiskasi kiitoksensa ja kohdisti nyt kaiken huomionsa isäänsä, jota vain hänen ääretön heikkoutensa esti ryntäämästä ylös. Tytär oli niin kiintynyt sairaan isänsä vaalintaan, että tuskin huomasi villien hirvittävää melua, joka olisi voinut järkyttää vahvempiakin hermoja kuin hänen. Se elämä oli kuitenkin niin kauheaa, ettei hän olisi voinut sitä kestää, elleivät hänen ajatuksensa kokonaan olisi olleet kiintyneenä muuhun.
Cap säilytti ihailtavasti kylmäverisyytensä. Huoneen katolla hän oli aivan kuin laivan kannella ja kun hänen ei tarvinnut pelätä laskevansa harhaan, hän liikkui villien kuulasateesta huolimatta melkein uhkarohkeasti, ja Haukansilmä varmaan olisi varoittanut häntä, jos olisi tullut hänen käytöstänsä tarkanneeksi. Sen sijaan, että olisi koettanut suojata ruumistansa, kuten intiaanisodassa on välttämätöntä, hän liikkui katolla vapaasti joka puolella ja kaateli huolettomasti vettä oikealle ja vasemmalle, missä vain huomasi nuolien kytevän. Hän todellakin näytti haavoittumattomalta, sillä vaikka kuulat lakkaamatta vinkuivat joka puolella ja vaatteet olivat täynnä reikiä, ei hänen nahassaan ollut naarmuakaan. Kun räjähdys alemmassa kerrassa tapahtui, hän heilutti hattuaan ja päästi kolme riemuhuudahdusta. Tämä rohkeuden näyte varmasti pelasti hänen henkensä, sillä intiaanit lakkasivat heti ampumasta katolle, tähdäten nyt palavat nuolensakin hirsilinnan seiniin, sillä heidän mieleensä oli vaistomaisesti hiipinyt kauhea pelko, että Suolavesi on noita, ja kuten aina, he varoivat nostamasta kättänsä sitä vastaan, joka oli liitossa manan henkien kanssa.
Haukansilmän esiintyminen oli vallan toisenlaista. Kaikkia hänen liikkeitään ohjasi pitkäaikaisen kokemuksen opettama järkevä harkinta. Hän pysyi tarkasti syrjässä ampumalinjasta tähystellessään aukoista, ja se paikka, jonka hän otti puolustusasemakseen, oli aivan turvallinen. Tämä kuuluisa opas oli usein joutunut mitä kriitillisimpiin tilanteisiin. Kerran hän oli joutunut intiaanien polttoroviolle ja kärsinyt vapisematta villien julmuutta ja pilkkaa, ja monia tarinoita kerrottiin hänen kylmäverisyydestään ja neuvokkuudestaan vaaran hetkenä. Mutta joku, joka ei olisi häntä tuntenut, olisi pitänyt hänen varovaisuuttaan pelkuruutena. Sitä se ei kuitenkaan ollut, vaan hän ajatteli koko ajan Mabelia ja sitä kohtaloa, johon tyttörukka joutuisi, jos hän menettäisi puolustuskykynsä. Tällainen väärä luulo olisi vain terästänyt hänen valppauttaan ja tehnyt hänen viisaan varovaisuutensa vieläkin suuremmaksi. Hän oli tottunut niin vaaroihin, ettei olisi voinut ymmärtää niitä, jotka hänen käytöstänsä olisivat pelkurimaiseksi arvostelleet.
Ensimmäisten kymmenen minuutin kuluessa Haukansilmä ei kohottanut pyssynsä perää lattiasta muuten, kuin siirtyessään toiseen paikkaan, sillä hän tiesi hyvin, ettei summamutikassa kannattaisi ampua. Mutta kun hän kuuli mokkasiinin astuntaa ja lehtien kahinaa, arvasi hän, että nyt ne aikovat sytyttää seinähirret tuleen. Hän käski sen vuoksi Capin astua katolta alas, sillä siellä nyt ei ollut mitään vaaraa ja asettua vesisankoineen ampuma-aukolle, joka oli juuri sytytettävän kohdan yläpuolella.
Joku vähemmän kokenut olisi hätääntynyt tällaisena hetkenä pois suunniltaan, mutta meidän sankarimme ei. Hänen tarkoituksensa ei ollut vain saada sammutetuksi tuli, jonka tuhoa hän ei kovin suuresti pelännyt, vaan hän tahtoi antaa viholliselle opetuksen, jonka tämä muistaisi lopun ikänsä. Siksi hän päätti kärsivällisesti odottaa, kunnes liekit kasvaisivat niin suuriksi, että hän niiden valossa voi saada intiaanit taas muistamaan, millä kunnioituksella Haukansilmää on lähestyttävä. Niinpä saivat irokeesit häiritsemättä koota kuivia risujansa seinää vasten, sytyttää ne ja palata pensaihinsa. Cap odotti tyynesti vesitynnyreineen aukolla valmiina tarvittaessa kaatamaan sen liekkeihin. Hän ei kuitenkaan saanut määräystä, ennenkuin liekit valaisivat lähimpiä pensaita ja Haukansilmä oli huomannut kolme tai neljä hiipivää villiä ihailemassa työnsä onnistumista läheisessä pensaassa. Silloin virkkoi Haukansilmä:
"Ystäväni Cap, oletteko valmis? Kuumuus alkaa tulla sietämättömäksi, ja vaikka nuo vihreät hirret eivät välitä pahanilkisten villien nuolista, ne kuitenkin voivat suuttua, jos liekit niitä liian kauan härnäävät. Onko teidän vesisankonne valmiina? Katsokaa, että vesi menee oikeaan paikkaan eikä pisaraakaan joudu hukkaan."
"Valmis olen!" vastasi Cap, kuten vain merimies voi vastata tällaiseen kysymykseen.
"Odottakaa sitten määräystäni. Älkää olko liian kärsimätön tärkeällä hetkellä, enempää kuin taistelussakaan hullunrohkea. Odottakaa komennusta."
Antaessaan näitä määräyksiään Haukansilmä teki omia valmistuksiansa, sillä nyt oli tullut aika toimia. Hirvenkaataja tarkastettiin, ojennettiin ja laukaistiin. Tähän kaikkeen oli mennyt puolisen minuuttia, ja nyt oli pyssy maassa ja ampuja tarkasti tulosta.
"On kuitenkin yhtä lurjusta vähemmän", mutisi Haukansilmä itsekseen. "Olen nähnyt tuon villityn ennen ja tiedän, että hän oli oikea paholaisen esikuva. Hyvä, hyvä; mies toimi lahjojensa mukaan ja on saanut lahjojensa mukaisen palkan. Vielä yksi ja me pääsemme niistä täksi yöksi rauhaan. Päivän tullen me voimme saada kuumempaa työtä."
Tällä aikaa Haukansilmä latasi uudestaan hätäilemättä, ja ennenkuin hän oli puheensa lopettanut, kaatui toinen villi. Se riitti karkoittamaan koko joukon pakosalle, sillä yksikään ei enää halunnut jäädä hirvenkaatajan maalitauluksi, vaan kukin etsi mahdollisimman etäisen piilopaikan niin pian kuin suinkin.
"Kaatakaa nyt, herra Cap", sanoi Haukansilmä, "minä olen huomauttanut noille hurjimuksille, mitä heidän rauhaansa sopii, eikä meillä enää tänä yönä ole tulipalon pelkoa."
"Helei!" huudahti Cap kaataen astiansa tyhjäksi niin taitavasti, että liekit heti paikalla tukehtuivat.
Tähän loppui taistelu tällä kertaa ja loppuyö kului rauhallisesti. Haukansilmä ja Cap vartioivat vuoron perään, vaikk'ei voida sanoa, että kumpikaan olisi silmäänsä ummistanut. Eipä näyttänyt uni olevan heille välttämätönkään, sillä he molemmat olivat tottuneet valvomaan ja vartioimaan, ja oli aikoja, jolloin Haukansilmä näytti kokonaan unohtaneen nälän ja janon sekä suurimmatkin vaivat.
Mabel valvoi isänsä vuoteen ääressä ja alkoi ajatella, miten paljon meidän onnemme tässä maailmassa riippuu kuvitelluista seikoista. Tähän asti hän oli elänyt ilman isää, sillä se hänen vanhemmistaan, joka oli vielä elossa, oli ihannekuva eikä todellinen ihminen; mutta nyt, kun hän oli menettävä hänet, hän tunsi, että maailma isän kuoleman jälkeen olisi tyhjä, eikä hän luullut enää elämässään tämän jälkeen yhtään ainoaa ilonpäivää näkevänsä.