XXVIII LUKU.
"Kun kesä poistuu, saapuu syksynhyrskyt ja kuolee kukat kovan hallan alla. Niin häipyy elo, tyyntyy tuskanmyrskyt kuin sammuu illan rusko taivahalla."
Spenser.
Vaikkakin soturit kohtaavat vaaroja, vieläpä kuolemaakin, toisin tuntein sodan humussa kuin tyyninä hetkinä, jolloin on aikaa ajatella, ne kuitenkin herättävät heissä aina vakavan mielialan, ja kuoleva itse joko syvästi katuu kulunutta elämäänsä tai ajattelee epäillen ja peläten tulevaa. Moni mies on kuollut sankarin hymy huulillaan, mutta epäilys ja paino sydämessään, sillä mikä uskontomme lieneekin — olkaammepa nyt kristittyjä, muhamettilaisia tai perustukoon elämänkatsomuksemme itämaitten innostaviin kuvitelmiin — kaikille on toki yhteistä se varmuus, että kuolema vain on portti, jonka kautta kaikkien on kuljettava parempaan elämään. Kersantti Dunham oli urhoollinen soturi, mutta nyt hän oli lähdössä maahan, josta hän ei mitään tiennyt ja kun hän tunsi vähitellen irtautuvansa elämästä, hänen ajatuksensa ja tunteensa saivat juhlallisen suunnan, sillä jos on totta, että kuolema on suuri vapauttaja, on myöskin totta, että elämä sen lähestyessä tuntuu turhalta.
Haukansilmä pitäen aina ajatuksiansa ja käytöstänsä kurissa, oli tottunut tällaisiin näytelmiin ja määrännyt kantansa niihin. Hän ajatteli kuolemaa filosofin tyyneydellä ja vakavuudella, eikä tämä sairashuone hänessä herättänyt erittäin vaikuttavia ja uusia tunteita. Toisin oli Capin laita: hän oli raaka, itsepäinen, viisasteleva ja kiivas, ja siksi vanha merikarhu sangen vaikeasti saattoi nöyryyttää mielensä siihen tilaan, jota näin vakava hetki vaati. Senpä vuoksi hän lähestyikin sairasvuodetta kylmin tuntein, kuten mies, joka on käynyt pitkään elämänkoulua ja saanut siellä monta ankaraa läksyä, jotka kuitenkin ovat vain paaduttaneet hänen sydäntänsä, kun hän ei ole avannut sitä totuudelle ja valolle.
Ensimmäinen todistus, jossa Cap osoitti, ettei hän ymmärtänyt hetken juhlallisuutta, tuli esille, kun hän kävi kuvailemaan, mitä Muirille ja Nuolenpäälle oli tapahtunut. "Molemmat kohottivat ankkurinsa kiireesti", hän lopetti, "ja sinulle tuottanee lohtua tieto, että molemmat ovat lähteneet ennen sinua sille pitkälle matkalle, ja ne olivat miehiä, joita sinulla ei ollut erikoista syytä rakastaa. — Jos minä olisin sinun sijassasi, tuottaisi tämä tieto suurta tyydytystä. — Minun äitini usein sanoi, Haukansilmä, että kuolevan mieltä ei saa masentaa, vaan sitä on rohkaistava viisaalla ja sopivalla tavalla, ja tämä tieto varmaan häntä innostaa, jos hän ajattelee mingoja vähänkin samoin tuntein kuin minä."
Kuullessaan tämän Kevät nousi ja sipsutti kuulumattomin askelin ulos. Dunham kuunteli jäykin katsein, sillä elämä oli jo niin paljon haihtunut hänen mielestään, että hän oli unohtanut Nuolenpään ja vähät välitti Muirista, mutta heikolla äänellä hän pyysi luokseen Jasperia. Viivyttelemättä kutsuttiin nuorukainen ja pian hän ilmestyi vuoteen ääreen. Kersantti tuijotti häneen hetkisen ystävällisesti ja hänen katseensa ilmaisi katumusta siitä vääryydestä, jonka hän oli ajatuksissaan nuorukaiselle tehnyt. Kuolinhuoneessa oli nyt Haukansilmä, Cap, Mabel, Jasper ja kuoleva mies. Kaikki muut, paitsi tytär, seisoivat sairaan vuoteen ympärillä odottaen hänen viimeistä hetkeänsä. Mabel oli polvillaan hänen vieressään välistä painaen hänen jäykistyvää kättänsä rintaansa vasten ja välistä kostuttaen vedellä hänen polttavan kuumia huuliansa.
"Me olemme pian samassa tilassa kuin te olette nyt, kersantti", sanoi Haukansilmä, jonka ei voitu sanoa pelkäävän tällaisia näytelmiä, sillä liian usein hän oli nähnyt kuoleman voittokulun voidakseen antaa valtaa kauhun tunteille, mutta täydellisesti hän taas tajusi, että kuolema tuli toisenlaisena taistelukentällä kuin tällaisessa hiljaisessa kotipiirissä; "enkä ollenkaan epäile, ettemme kohtaisi jälleen. Nuolenpää on mennyt omaa tietään, se on tosi, mutta hänen tiensä ei ollut oikean intiaanin. Te olette nähnyt, mitä polkua hän on viime aikoina käynyt, ja voimme päätellä, ettei se liene oikea. Minun ajatukseni taistelee kokonaan hänen ja luutnantti Muirin esiintymistä vastaan. Te olette elämässä täyttänyt velvollisuutenne, ja kun ihminen on sen tehnyt, hän voi lähteä pitkälle matkallensa kevein sydämin ja rauhallisin mielin."
"Toivon sitä, ystäväni. Minä olen koettanut täyttää velvollisuuteni."
"Niin, niin", pisti Cap, "tarkoitus on puoli voittoa; ja jos sinä olisit lähettänyt veneen tiedustelemaan, miten asiat ovat, kaikki olisi käynyt aivan toisin. Ei kukaan täällä eikä muuallakaan voi epäillä sinun tahtoneen tehdä kaikki parhaimmalla tavalla."
"Niin minä tahdoin. Tahdoin saattaa kaikki hyvään loppuun."
"Isä! Minun rakas, rakas isäni!"
"Magneetti raskauttaa tuolla tavalla eroa ja sangen vähän auttaa isäänsä purjehtimaan karikon yli; siksipä meidän täytyy ystävyydellämme auttaa häntä niin paljon kuin voimme."
"Sanoitko sinä mitään, Mabel?" kysyi Dunham kääntäen päätänsä tyttäreensä päin, sillä hän oli liian heikko kääntääkseen koko ruumistansa.
"Sanoin, isä; älä luota mihinkään, mitä hyvää ja kiitettävää itse olet tehnyt; luota kokonaan vain Jumalan pojan siunattuun sovintotyöhön."
"Kappalainen on sanonut meille jotakin samaa, veli. Tämä rakas lapsi saattaa olla oikeassa."
"Niin, niin; epäilemättä saarnaajat sanovat niin. Hän on meidän tuomarimme ja pitää kirjaa kaikista töistämme ja lukee kaikki viimeisenä päivänä ja näyttää, kuka on tehnyt oikein, kuka väärin. Minä uskon, että Mabel on oikeassa, eikä sinun siis tarvitse ollenkaan olla huolissasi, sillä kyllä kirja on oikein pidetty."
"Eno! Rakkahin isä! Nuo ovat turhia kuvitelmia! Luota kokonaan vain Vapahtajaamme äläkä mihinkään muuhun! Etkö itsekin ole usein tuntenut, että toiveesi ovat tyhjiin rauenneet, ja kuinka voisitkaan luottaa omiin ansioihisi, kun meidän kaikkien luonto on turmeltunut? Kenen sielun täyttää puhtaus ja pyhyys? Ei siis ole muuta toivoa kuin Kristuksen sovintotyö!"
"Se on juuri samaa, mitä hernhutilaiset sanovat", kuiskasi Haukansilmä
Capille hiljaa; "luottakaa siihen, Mabel on oikeassa."
"Oikeassa varmaankin, Haukansilmä ystäväni, päämäärään nähden, mutta väärässä suunnasta. Minä pelkään, että lapsi johtaa kersantin harhaan juuri silloin, kun hän on pääsemässä selville vesille tai salmen syvimmälle paikalle."
"Jättäkää se Mabelille, jättäkää se Mabelille; hän ymmärtää paremmin kuin kukaan meistä eikä voi mitenkään vahingoittaa."
"Sen olen ennenkin kuullut", virkkoi Dunham hetkisen kuluttua. "Ah,
Mabel, outoa on vanhemman nojautua lapseen tällaisella hetkellä!"
"Pane toivosi Jumalaan, isä; luota Hänen poikansa lunastustyöhön. Rakas, rakas isä, rukoile, rukoile Kaikkivaltiaan armoa sielullesi!"
"En ole tottunut rukoilemaan, veli. Haukansilmä, Jasper — neuvokaa minulle rukouksen sanat."
Cap tuskin tiesi, mitä rukouksella tarkoitettiin eikä hänellä ollut mitään vastausta antaa. Haukansilmä rukoili kyllä päivittäin, ellei tunnittainkin, mutta se tapahtui hänen omalla omituisella tavallaan ilman sanojen apua ajatuksen kautta. Tässä tapauksessa hän oli yhtä hyödytön kuin merimieskin eikä hänellä ollut mitään vastausta antaa. Jasper puolestaan olisi tahtonut vuoria siirtää lievittääkseen Mabelin tuskaa, mutta tässä tapauksessa hän oli aivan voimaton, ja hän hätkähtäen ja häveten vetäysi takaisin, kuten aina nuoret, kun heitä vaaditaan tekemään jotakin, joka on kokonaan mahdotonta heille, ja jossa he tuntevat voimiensa heikkouden.
"Isä", virkkoi Mabel kuivaten silmänsä ja koettaen saada kalpeille kasvoillensa tyynen ilmeen, "minä tahdon rukoilla sinun kanssasi, sinun, itseni ja meidän kaikkien puolesta. Hän ei jätä kuulematta heikoimmankaan ja yksinkertaisimmankaan rukousta."
Hänen hartaudessaan oli jotakin ylevää ja liikuttavan juhlallista. Ääneti ja vakavasti hän valmistui täyttämään raskasta velvollisuuttaan. Kieltäen itsensä hän unohti sukupuolensa ujouden ja arkuuden tehdäkseen vanhempansa viimeisen hetken helpommaksi, ja näytti kuin hän olisi jostakin salaperäisestä voimanlähteestä saanut tukea, että hän voi koko olemuksellaan antautua kalliiseen tehtäväänsä.
Mabel oli saanut uskonnollisen kasvatuksen — mutta siihen ei liittynyt liioittelua eikä itsekylläisyyttä. Hän luotti Jumalaan välittömästi ja hänen uskonsa ja toivonsa oli yksinkertainen ja vakaa. Jo lapsena häntä oli totutettu rukouksessa lähestymään kaiken hyvän antajaa. Hän piti esikuvanaan itse Kristusta, joka käski seuraajiensa kieltäytyä turhista sanoista ja pyrkiä saavuttamaan sitä, mikä hyvä on. Se lahko, johon hän kuului, oli opettanut jäsenilleen muutamia hartaita rukouksia, joiden sisällys oli ylevä ja kieli ihastuttavan kaunista. Kuullessaan näitä sekä yhteisissä kokouksissa että käyttäessään niitä yksikseen rukoillessaan, ne olivat tulleet niin hänen henkiseksi omaisuudekseen, ettei hän enää muistanut niitä mistään oppineensa, vaan lauseet tulivat hänen huuliltaan lämmittävinä ja mukaansatempaavana, niinkuin ne olisivat kuohuneet hänen oman sydämensä syvyydestä. Vaikka sanat lausuttiin hiljaa, oli äänen sointu niin harras ja ylevä, että se vaikutti enemmän kuin suurella voimalla ja ulkonaisella komeudella pidetty hartaushetki. Niinpä se valtasi kuulijat kokonaan, sillä sanat, jotka lähtevät sydämestä ja vuotavat hartauden ja tuskan pusertamina esille, löytävät aina vastakaikua jokaisessa ihmissydämessä.
Mutta kun hän joutui puhumaan heidän omasta tilastansa ja kuolevasta miehestä, hänen sanoihinsa tuli yliluonnollinen juhlallisuus ja hartaus. Kielen kauneus säilyi yhä, mutta siihen liittyi lämmin, kaikkivoittava lapsen rakkaus ja kaiho erota kalleimmasta elämässä; ja hänen sanansa saivat syvän juhlallisuuden ja hartauden, joka läheni todellista kaunopuheisuutta. Me voisimme toistaa hänen lauseitansa, mutta emme pidä sopivana esittää sitä, joka eli vain hänen sielunsa pyhätöissä, vaikka hädän hetkenä toisetkin joutuivat hänen henkensä salaisista lahjoista osallisiksi.
Tämä yksinkertainen, mutta juhlallinen näytelmä vaikutti eri tavalla eri yksilöihin. Dunham itse eli kokonansa rukouksessa mukana, ja tunsi sellaista huojennusta kuin ihminen, joka raskaine kuorminensa on takertunut orjantappurapensaikkoon, josta hän ei luule vapaaksi pääsevänsä, mutta sitten tulee joku, joka nostaa kokonansa pois kuorman hänen hartioiltansa. Cap oli hämmästynyt ja ihastunut, vaikka vaikutus ei hänen mielessään ollut kovin syvä eikä kestävä. Hän tutkisteli omien tunteittensa laatua ja epäili, olivatko ne niin miehekkäät ja sankarilliset kuin olisi pitänyt, mutta totuus, inhimillinen hartaus ja uskonnon voima vaikuttivat häneen kuitenkin niin, ettei hän käynyt raa'asti vastaan väittämään, kuten tavallisesti. Jasper polvistui juuri Mabelin kohdalla toisella puolen vuodetta, peitti kasvonsa ja seurasi sanoja sellaisella vakavuudella kuin omalla rukouksellaan olisi tahtonut lisätä toisen rukouksen voimaa, vaikkakin on epävarmaa, eikö häneen rukoilijan äänen sointu ja sanojen helinä vaikuttanut enemmän kuin rukouksen sisällys.
Vaikutus Haukansilmään oli voimakas ja ilmeinen — ilmeinen, sillä hän seisoi suorana, myöskin Mabelia vastapäätä ja ilme hänen kasvoillaan vaihteli lakkaamatta todistaen voimakkaitten tunteitten liikkuvan hänen sielussansa. Hän nojasi pyssyynsä ja joskus hänen jäntevät sormensa puristivat sitä, niinkuin hän olisi tahtonut musertaa aseen kappaleiksi. Kun Mabelin sanat tulivat innokkaimmiksi ja lämpimimmiksi; hän pari kolme kertaa kohotti katseensa rosoiseen laipioon ikäänkuin nähdäkseen, eikö rukouksen kuulija ilmestyisi näkyville. Sitten taas hänen tunteensa kääntyivät siihen olentoon, jonka sielusta nämä ihanat ajatukset nousivat Isän puoleen. Mabelin kasvot eivät enää olleet kalpeat, vaan niistä hohti innostuksen tuli ja ne olivat suloiset kuin aamun sarastus sateen jälkeen. Näinä hetkinä Haukansilmän miehekäs ihastus kuvastui koko kauneudessaan hänen kasvoillansa ja kun hän tuijotteli sankarittareemme, loisti hänen silmistään ihana rakkauden tuli.
Kersantti Dunham asetti kätensä Mabelin päälaelle, kun tämä lopetti rukouksensa ja kätki kasvonsa peitteeseen.
"Jumala sinua siunatkoon, minun rakas lapseni, Jumala sinua siunatkoon!" hän kuiskasi, sillä voimat eivät sallineet lausua sitä ääneen. "Tämä tuottaa todellista lohtua. Jospa minäkin voisin noin rukoilla!"
"Isä, sinä osaat 'Isämeidän'; sinä itse opetit sen minulle, kun minä olin vielä lapsi."
Kersantin kasvot kirkastuivat hymyyn, sillä hän todellakin tunsi täyttäneensä tämän vanhemman-velvollisuutensa ja sen muisto tuotti hänelle suloista tyydytystä tänä vakavana hetkenä. Hän oli sitten ääneti useita minuutteja ja kaikki luulivat, että hän seurustelee Jumalansa kanssa.
"Mabel, lapseni!" hän vihdoin virkkoi äänellä, joka jo kuului melkein haudan takaa, — "Mabel, minä jätän sinut." Henki tällaisena hetkenä näyttää pakottavan ruumiin tottelemaan sen määräyksiä. "Minä jätän sinut, lapseni; missä on sinun kätesi?"
"Tässä, rakkahin isä — ota ne molemmat; oi, ota ne molemmat!"
"Haukansilmä", lisäsi kersantti tapaillen vuoteen toiselta puolen, johon Jasper oli polvistunut, ja saaden nuorukaisen käden erehdyksessä omaansa, "ota tämä. Isänä minä jätän hänet sinulle — kuten — te molemmat tahdotte. Jumala — siunatkoon — siunatkoon teitä molempia!"
Tänä kauheana hetkenä ei kukaan hennonut oikaista kersantin erehdystä ja parin minuutin perästä hän nukahti pitäen Jasperin ja Mabelin käsiä molempien omiensa välissä. Sankarittaremme oli kokonaan unohtanut todellisuuden, kunnes Cap virkahti, että kaikki oli nyt lopussa. Kohottaessaan silmänsä Mabel kohtasi Jasperin katseen ja tunsi hänen lämpimän kädenpuristuksensa. Mutta tänä hetkenä täytti yksi ainoa tunne hänen sydämensä ja Mabel ratkesi itkuun tuskin tietäen, mitä oli tapahtunut. Haukansilmä tarttui Jasperin käteen ja johti hänet ulos.
Ystävykset astelivat tulen ohi, yli nurmikentän ja saapuivat melkein toiseen päähän saarta virkkamatta sanaakaan. Siellä he pysähtyivät ja Haukansilmä puhui. "Kaikki on lopussa, Jasper", hän virkkoi — "nyt on kaikki lopussa. Voi kuitenkin! Kersantti on päättänyt retkensä, ja se on tapahtunut viheliäisen mingon käden kautta. Emme olisi ikinä uskoneet että näin voisi käydä, ja kuitenkin hänen kohtalonsa jo huomenna saattaa olla sinun tai minun!"
"Entäs Mabel? Mihin Mabel nyt joutuu, Haukansilmä?"
"Sinä kuulit kersantin viimeiset sanat. Hän on jättänyt lapsensa minun huomaani, Jasper; ja se on juhlallinen luottamus — totisesti — se on juhlallinen luottamus."
"Se on luottamus, Haukansilmä, ja ilolla voisi kuka tahansa osoittaa sinulle sellaista", vastasi nuorukainen katkerasti hymyillen.
"Usein olen ajatellut, että tämä on tullut väärän miehen hyväksi. Minä en ole sovelias, Jasper, minä en ole sovelias — todellakin luulen, että minä en ole. Mutta jos Mabel unohtaa kaikki minun puutteeni ja suostuu minuun, minulla ei ole oikeutta paeta onneani, ja ehkäpä muutkin ne unohtavat, sillä onhan minullakin joitakin ansioita."
"Ei kukaan moiti sinua, Haukansilmä, siitä, että menet naimisiin Mabel Dunhamin kanssa enempää kuin siitäkään, että kannat rinnassasi jalokiveä, jonka ystävä on sinulle vapaasti antanut."
"Mutta luuletko sinä, että ihmiset moittivat Mabelia, poika? Siinäkin suhteessa minulla on ollut epäilykseni, sillä kaikki ihmiset eivät katsele minua samoilla silmillä kuin sinä ja kersantin tytär." Jasper Vesikoira värähti kuin mies, jonka äkkiä valtaa ruumiillinen tuska, mutta joka tahtonsa lujuudella koettaa pysyä pystyssä. "Miehet ovat kateellisia ja pahansuopia ainakin täkäläisissä varustuksissa. Joskus minä toivon, Jasper, että Mabel olisi mieltynyt sinuun ja sinä olisit mieltynyt häneen, sillä usein minusta tuntuu, että sellainen kuin sinä sittenkin voisi tehdä hänet onnellisemmaksi kuin minä."
"Me emme puhu siitä, Haukansilmä", keskeytti Jasper lyhyesti ja kärsimättömästi, "sinusta tulee Mabelin mies eikä ole oikeutta ajatella ketään muuta sille sijalle. Mitä minuun tulee, minä otan Capin neuvosta vaarin ja katson, voiko minusta jotakin tulla menemällä suolaisille vesille."
"Sinä, Jasper Western! Sinäkö jättäisit järvet, metsät ja nämä rajaseudut! Ja kaikki tämä siksi, että pääsisit kaupunkeihin ja linnoihin elämään siellä teeskentelyn maailmoissa ja saisit vaihdetuksi vedet hieman toisenmakuisiin! Eikö meillä ole suolalähteitä, jos sinä nyt välttämättä suolaa halajat? ja eikö meidän pitäisi tyytyä siihen, mitä Luoja on juuri meille antanut? Laskujani tehdessäni minä olen ottanut lukuun sinut, poika, — sillä minä todellakin ajattelin nyt, kun Mabel ja minä aiomme elää samassa majassa, että jonakin päivänä sinäkin haluat valita itsellesi toverin ja asettua meidän naapuriksemme. Minulla on ihana paikka noin viisikymmentä penikulmaa Oswegosta länteen, johon olen itse ajatellut asettua. Siinä lähellä on verraton satamapaikka, johon voi aluksella tulla ja mennä milloin ikinä haluaa. Minä kuvittelin, että sinä vaimoinesi asettuisit toiseen paikkaan ja Mabel ja minä toiseen. Me muodostaisimme oivan yhteiskunnan ja jos Jumala suo jonkunkaan luoduistaan olla onnellinen, ei koko maan päällä ole onnellisempia kuin me neljä."
"Sinä unohdat, ystäväni", vastasi Jasper ottaen toisen käden ja puristaen sitä ystävällisesti hymyillen, "ettei minulla ole sitä neljättä, jota rakastaisin ja josta huolta pitäisin, ja epäilen suuresti, voinko minä koskaan rakastaa ketään, niinkuin minä rakastan sinua ja Mabelia."
"Kiitos, poika — minä kiitän sinua koko sydämestäni, mutta se, mitä sinä kutsut rakkaudeksi Mabeliin, on vain ystävyyttä ja se on ihan toinen tunne kuin minun. Näes, sensijaan, että nukkuisin yöni rauhassa, kuten on luonnon vaatimus, minä uneksin Mabel Dunhamista lakkaamatta. Hän kummittelee kaikkialla minun mielessäni. Kun minä kohotan hirvenkaatajani saadakseni hirvipaistia, eläin katsoo minuun ja minusta tuntuu, niinkuin sillä olisi Mabelin suloiset silmät ja se ilakoiden virkkaisi: 'ammu, jos uskallat!' Sitten minä kuulen hänen viehättävän äänensä lintujen laulussa, ja juuri viimeksi nukkuessani minä tahdoin kantaa käsilläni Mabelin Niagaran yli mieluummin kuin erota hänestä. Katkerinta, mitä milloinkaan olen kokenut, oli, kun paholainen tai mingo kerran unissa pani minut ajattelemaan, että minä olin menettänyt Mabelin joko jossakin onnettomuudessa — tai toinen oli hänet minulta vienyt."
"Oi, Haukansilmä! Jos sinä tunnet sen niin katkerana unissasi, mitä onkaan sanottava siitä, joka tietää, että tuo on totta, totta, totta — niin totta, ettei se jätä vähintäkään toivoa, vaan tuskan ja epätoivon?"
Sanat pääsivät ryöstäytymään Jasperilta tahtomatta, niinkuin putouksesta olisivat äkkiä sulut katkenneet ja vesi olisi hyökännyt kohisten alas. Ne tulivat tahdottomasti, melkein tajuamatta, mutta niissä ilmeni niin syvä tunne ja totuus, etteivät ne jättäneet epäilykselle sijaa. Haukansilmä hätkähti, tuijotti kokonaisen minuutin ystäväänsä kuin poissa suunniltaan, ja kaikista vastustuksista huolimatta totuus välähti selvänä hänen mielessään. Jokainen tietää, mitä vaikuttaa, kun paljastetaan yht'äkkiä koko elämää mullistava totuus, joka kerralla selvittää kaikki siitä johtuvat seikat ja langanpäät, miten terävä on silloin ajatus ja miten valmis on vääryydet sovittamaan. Sankarimme oli niin luottavainen luonteeltaan, niin suora ja valmis kuvittelemaan, että kaikki hänen ystävänsä sydämensä pohjasta soivat hänelle yhtä paljon onnea kuin hän heille, ettei tähän onnettomaan hetkeen asti ollut hänen mieleensä johtunut pieninkään ajatuksen pilkahdus, että Jasper voisi ihailla sillä tavalla Mabelia. Hän oli kuitenkin liian tottunut ihmisten intohimoisten tunteitten purkauksiin, ja tämä oli niin voimakas ja luonnollinen, ettei se jättänyt pienintäkään sijaa epäilyksille. Ensimmäinen tunne, joka seurasi tätä varmuutta, oli syvän epätoivon ja tuskan. Hän muisti Jasperin nuoruutta, hänen ulkonaisia etujansa, joiden ehdottomasti täytyi miellyttää Mabelia enemmän kuin hän itse ikinä saattoi. Sitten pääsivät hänen luonteensa jaloimmat voimat vallalle ja hän alkoi epäillä ja arvostella itseänsä ja antaa arvoa toisten tunteille, kuten hän aina oli tehnyt. Hän otti Jasperia kädestä, johti hänet kaatuneen hongan luo ja puoliksi pakotti hänet istumaan sen rungolle istahtaen itse viereen.
Tänä hetkenä hänen tunteensa raivosivat, ja Vesikoira hämmästyi niiden voimaa ja häpesi itseänsä. Nuorukainen olisi antanut kaiken maailman rikkaudet, jos olisi saanut takaisin kolme viimeistä minuuttia. Mutta hän oli kuitenkin liian rehellinen ja tottunut aina kohtelemaan ystäväänsä suoruudella, niin ettei voinut ajatellakaan koettaa edelleen salata totuutta tai vastata kierrellen niihin kysymyksiin, joita varmasti toinen tekisi. Vaikka hän vapisi ajatellessaan, mitä seuraisi, hän ei kuitenkaan hetkeäkään ajatellut kiertää totuutta.
"Jasper", virkkoi Haukansilmä niin vakavalla äänellä kuin olisi tahtonut saada soimaan kaikki kuulijansa hermot, "tämä on hämmästyttänyt minua! Sinä sittenkin rakastat Mabelia, kuten olin ajatellut, ja vaikka minun turhamaisuuteni ja harhaluuloni ovat julmasti minua pettäneet, minä kuitenkin syvästi säälin sinua, poika, säälin koko sielustani! Niin, minä tiedän, kuinka hirveästi täytyy koskea, jos asettaa toivonsa sellaiseen olentoon kuin Mabel, eikä saa vastakaikua tunteillensa. Tämä asia meidän on selvitettävä, Vesikoira, kuten delawarelainen sanoo, niin ettei pienintäkään pilvenhattaraa jää meidän välillemme."
"Mitä selvittämistä siinä on, Haukansilmä? Minä rakastan Mabel Dunhamia, mutta Mabel ei rakasta minua — hän ottaa mieluummin sinut mieheksensä, ja viisainta, mitä minä voin tehdä, on heti lähteä merille ja koettaa unohtaa teidät molemmat."
"Unohtaa minut, Jasper! Se olisi rangaistus, jota minä en ole ansainnut. Mutta mistä sinä tiedät, että Mabel pitää enemmän minusta? Mistä sinä sen tiedät, poika? Minusta se näyttää ihan mahdottomalta!"
"Eikös hän aio mennä naimisiin sinun kanssasi? Ja voisiko Mabel mennä naimisiin sellaisen kanssa, jota ei rakasta?"
"Kersantti on kovasti kehoittanut häntä siihen ja velvollisuutensa tunteva lapsi saattoi pitää vaikeana vastustaa kuolevan isänsä toiveita. Oletko sinä koskaan sanonut Mabelille, että sinä ihailet häntä, että sinun tunteesi häneen ovat sellaiset?"
"En milloinkaan, Haukansilmä. Minä en voisi tehdä sinulle sellaista vääryyttä."
"Minä uskon sinua, poika — minä uskon sinua. Ja nyt sinä tahtoisit lähteä merille ja viedä tuon tunteesi mukanasi. Mutta se ei saa tapahtua. Mabelin täytyy saada kuulla kaikki, ja hänen tulee menetellä mielensä mukaan, vaikka minun sydämeni murtuisi tässä kokeessa. Teidän välillänne ei siis ole ollut mitään puhetta, Jasper?"
"Ei oikeastaan, ei suorastaan mitään. Kuitenkin minä tunnustan sinulle kaikki, Haukansilmä, sillä sen olen sinunlaisellesi vanhalle ystävälle velkaa ja loppukoon tämä juttu sitten tähän. Sinähän tiedät, miten nuoret ihmiset ymmärtävät toisiansa tai ainakin luulevat ymmärtävänsä, vaikk'eivät aina käytäkään sanoja! ja ymmärtävät, tai ainakin luulevat ymmärtävänsä toistensa ajatuksia tuhansista pikku seikoista."
"En minä, Jasper, en minä", vastasi opas rehellisesti, sillä totuuden tunnustaaksemme, hän ei milloinkaan ollut tuntenut sitä ihanaa merkkikieltä, joka salaisten tunnustähtien kautta antaa ihania lupauksia kertoen lukemattomista unelmista ja toiveista. "En minä, Jasper, siitä minä en mitään tiedä. Mabel on aina kohdellut minua suurella ystävyydellä ja ilmaissut sen myöskin niin selvin sanoin, kuin kieli ikinä voi kertoa."
"Sinulla on ollut onni kuulla hänen sanovan, että hän rakastaa sinua,
Haukansilmä?"
"Ei, Jasper, — ei juuri niillä sanoilla. Hän on sanonut minulle, ettemme koskaan voisi, ettemme koskaan voisi mennä naimisiin, että hän ei ole kyllin hyvä minulle, vaikka hän sanoo kunnioittavansa ja ihailevansa minua. Mutta sitten kersantti on sanonut, että nuoret, hennot tytöt tunnustavat lempensä siten, ja että hänen äitinsä sanoi ja menetteli siten ennen häntä ja että minun pitäisi olla tyytyväinen, jos hän jotenkin ilmaisisi suostuvansa avioliittoon kanssani. Sen vuoksi minä olen kuvitellut, että kaikki olisi, niinkuin pitääkin."
Kuvaisimme tapauksia ja ihmisiä väärin, ellemme lisäisi, että huolimatta ystävyydestään ja siitä rehellisestä toivostaan, että Haukansilmä olisi täysin onnellinen, Jasper tunsi sydämessään kuvaamattoman ilon sykähdyksen kuullessaan tämän. Siihen ei sisältynyt toivoa, että olosuhteet olisivat muuttuneet hänelle edullisemmiksi, vaan mustasukkaisuus sai tyydytystä, ettei toinenkaan ollut kuullut sitä ihanaa tunnustusta, joka häneltä oli kielletty.
"Puhu minulle vielä siitä keskustelusta, jossa ei kieltä tarvita", lisäsi Haukansilmä, jonka kasvojen ilme kävi yhä murheellisemmaksi ja joka kuitenkin kysyi, vaikka näytti aavistavan, että vastaus vain lisäisi hänen suruansa. "Minä olen keskustellut Chingackgookin ja hänen poikansa kanssa — ennenkuin poika kaatui — tällä tavalla; mutta minä en ole voinut aavistaa, että nuoret tytöt olisivat tottuneet siihen — ja kaikista vähimmän Mabel Dunham."
"Eihän se ole mitään, Haukansilmä. Minä tarkoitan vain jotakin katsetta, hymyä, silmän pilkahdusta tai käden värähdystä, kun neitonen on joskus tervehtinyt minua, ja kun minä olen ollut kyllin heikko värähtelemään Mabelin hengityksestä tai hänen vaatteittensa kosketuksesta, minun ajatukseni on vienyt minut harhaan. En ole milloinkaan selvään puhunut Mabelille, eikä siitä nyt ole enää mitään hyötyä, kun kaikki toivo on mennyt."
"Jasper", vastasi Haukansilmä koruttomasti, mutta niin varmasti ja arvokkaasti, että toinenkin huomasi tämän keskustelun loppuneen tähän, "meidän tulee puhua kersantin hautaamisesta ja palaamisestamme pois tältä saarelta. Kun kaikki nämä on saatu suoritetuksi, on aikaa kyllin puhua kersantin tyttärestä. Tämä asia on täydelleen selvitettävä, sillä isä jätti huolenpidon tyttärestään minulle."
Jasper oli iloinen, että puhe lähti toiselle ladulle, ja ystävykset erosivat kukin täyttämään oman luonteensa ja tottumustensa mukaisia velvollisuuksia.
Iltapäivällä olivat kuolleet haudatut. Kersantti Dunham oli saanut leposijansa keskellä nurmikenttää olevan tuuhean lehmuksen alla. Mabel itki katkerasti toimituksen kestäessä ja tunsi kyynelistä saavansa kuormallensa huojennusta. Yö kului rauhallisesti, samoin kuin seuraava päiväkin saarella, sillä Jasper selitti, että myrsky oli liian raju, että he olisivat voineet lähteä järvelle. Sama syy esti myöskin kapteeni Sanglieria lähtemästä saarelta ennenkuin kolmannen päivän aamuna kersantti Dunhamin kuolemasta, kun myrsky oli asettunut ja tuuli tyyntynyt. Sitten hän erosi jätettyään hyvästit Haukansilmälle osoittaen samalla, että toinen oli kokonaan voittanut hänen mielisuosionsa. Molemmat tunsivat kunnioittavansa toisiansa, vaikkakin kumpikin näki toisessansa katkeran vihollisen.