XXIX LUKU.
"Päätä hän käänsi leikiten vaan
ja hymynhäivä huulilla karkeloi.
Mut poika tunsi piston rinnassaan:
Se hymy hälle ikuisen tuskan toi."
Laila Rookh.
Viime päivien tapahtumat olivat olleet niin kiihoittavia ja herättäneet niin monia kysymyksiä sankarittaremme mielessä, ettei hänellä ollut aikaa antautua kokonaan surullensa. Suuresti hän kuitenkin kaipasi isäänsä ja joskus hän kauhusta vavahti muistellessaan, miten äkillinen kuolema Jennietä oli kohdannut ja mitä hirveitä näytelmiä hän oli saanut nähdä, mutta sittenkin hän oli kohottanut masennettua mieltänsä eikä antanut epätoivolle täydellistä valtaa, kuten olisi tällaisessa surussa saattanut käydä. Ehkäpä se onnettomuus, joka Kevättä oli kohdannut ja joka oli tehnyt hänet melkein mielipuoleksi kahdeksikymmeneksineljäksi tunniksi, oli pakottanut Mabelia hillitsemään oman tuskansa ja koettamaan lohduttaa toista. Sen hän teki hiljaisella, tyynellä ja lämpimällä tavallansa, kuten hänen sukupuolensa tällaisissa tapauksissa aina menettelee.
Kolmannen päivän aamu oli määrätty Lokin lähtöajaksi. Jasper oli suorittanut kaikki valmistuksensa, tavarat oli viety laivaan ja Mabel oli ottanut Keväältä hellät jäähyväiset — tuskallinen ja sydäntäsärkevä ero. Lyhyesti, kaikki oli valmiina ja toiset olivat jo astuneet laivaan, saarelle oli jäänyt vain Kevät, Haukansilmä, Jasper ja sankarittaremme. Ensinmainittu oli pistäytynyt tiheimpään pensaikkoon itkemään, ja viimeksimainitut lähestyivät paikkaa, jossa kolme kanottia oli heitä odottamassa. Yksi niistä oli jätetty Keväälle ja kahden piti viedä nämä toiset Lokille. Haukansilmä kulki edellä, mutta kun hän joutui lähelle rantaa, ei hän mennytkään veneille, vaan kääntyi hiukan syrjään, jossa aukeaman laidassa oli kaatunut tammi lehtien suojassa Lokilla-olijoilta. Istahtaen itse rungolle hän pyysi Mabelia istumaan toiselle puolellensa ja osoitti Jasperille paikan toisella puolellansa.
"Istukaa tähän, Mabel, istu sinä, Jasper, tänne toiselle puolelleni", hän määräsi heti, kun itse oli istuutunut. "Minulla on mielessäni jotakin, joka sitä raskaasti painaa ja nyt minun on päästävä siitä vapaaksi, jos koskaan aion siinä onnistua. Istukaa, Mabel, ja antakaa minun keventää sydäntäni ja omaatuntoani, niin kauan kuin minulla on voimaa siihen."
Seurasi parin kolmen minuutin hiljaisuus, jolloin molemmat nuoret aprikoivat, mitä tästä tulisi ja mikä saattaisi painaa Haukansilmän omaatuntoa. Mahdottomalta tuntui, että mitään sellaista saattaisi olla olemassa.
"Mabel", virkkoi sankarimme vihdoin, "meidän täytyy keskustella avoimesti toistemme kanssa, ennenkuin seuraamme Capia kutteriin, jossa hän on jo nukkunut kolme yötä, sillä hän sanoo, että vain siellä voi tuntea päänahkansa säilyvän lujimmassa. Voi kuitenkin! Miten minä voisin esittää nyt ajatukseni ja tunteeni? Minä koetan olla miellyttävä ja pitää sydämeni kevyenä, mutta mahdotonta on ihmisvoimin panna virtaa juoksemaan vastamäkeen. Mabel, te tiedätte, että kersantti, ennenkuin hän jätti meidät, järjesti meidän kahden asiat niin, että meistä tulisi mies ja vaimo, joiden tulisi elää yhdessä ja rakastaa toisiansa niin kauan kuin astelevat täällä maankamaralla, ja vielä kauemminkin."
Mabelin kasvoille oli kohonnut raikkaassa tuulessa hieman punaa, mutta kun hän kuuli tämän, palasi niihin surun uurtama kalpeus. Hän katsoi kuitenkin ystävällisesti, vaikkakin vakavasti Haukansilmään, koettipa vielä hymyilläkin.
"Se on totta, ystäväni", hän vastasi, "se oli minun isäparkani toivomus, ja minä tunnen, että vaikka uhraisin koko elämäni huolehtiakseni teidän onnestanne ja hyvinvoinnistanne, en sittenkään voisi maksaa kaikkea sitä hyvyyttä, mitä te olette meille osoittanut."
"Minä pelkään, Mabel, että miehen ja vaimon tulee liittyä yhteen lujemmilla siteillä kuin sellaiset tunteet, sitä todellakin pelkään. Te ette ole tehnyt minulle mitään, ette ainakaan mitään sellaista, joka sitoisi toisen toiseen ja kuitenkin minun sydämeni on teidän — on totisesti — ja siksi minä luulen, että tunteeni ovat kotoisin jostakin muusta kuin siitä, että on koettanut suojella toisen päänahkaa ja on opastanut toista metsien läpi."
Mabelin posket alkoivat hehkua uudestaan ja vaikka hän ankarasti yritti hymyillä vastatessaan, hänen äänensä kuitenkin vapisi.
"Eikö meidän olisi parempi jättää tätä keskustelua tuonnemmaksi, Haukansilmä?" hän sanoi. "Me emme ole yksin, ja sanotaan, ettei kuulijalle ole mikään vähemmän mieluista kuin perheneuvottelut, joihin hänellä ei ole vähintäkään mielenkiintoa."
"Juuri siksi, ettemme ole yksin, tai oikeamminkin siksi, että Jasper on meidän kanssamme, minä tahdon puhua tästä asiasta. Kersantti uskoi, että minusta tulisi sovelias toveri teille, ja vaikka minulla oli epäilykseni — niin, minulla oli monet epäilykseni — hän lopulta sai minut siihen ajatukseen, että olen antanut asioitten mennä siihen, missä ne nyt ovat. Mutta kun te lupasitte isälle, Mabel, mennä kanssani naimisiin, oli eräs asianhaara, kuten enonne sanoo, jota te ette tiennyt, mutta joka teidän tulee saada tietää, ennenkuin asia lopullisesti päätetään. Olen usein ampunut laihan peuran päivällisekseni, kun en ole voinut tavata hirveä, mutta yhtä luonnollista ei ole ottaa pahinta silloin, kun paras on saatavissa."
"Te puhutte, Haukansilmä, tavalla, jota on vaikea ymmärtää. Jos tämä keskustelu todella on välttämätön, niin toivon, että käytätte selvempää kieltä."
"Olkoon niin, Mabel. Minä otaksun, että te, antaessanne perään kersantin toiveille, ette tiennyt, mitä Jasper Western teitä kohtaan tuntee."
"Haukansilmä!" huudahti Mabel ja hänen kasvonsa valahtivat kuoleman kalpeiksi. Sitten ne muuttuivat hehkuvan punaisiksi ja koko hänen olentonsa vapisi. Haukansilmä oli kuitenkin liiaksi kiintynyt omiin ajatuksiinsa ja sanottavaansa, ja Vesikoira oli painanut päänsä käsiinsä, niin että kumpikaan ei huomannut näitä voimakkaita mielenliikutuksen ilmeitä.
"Minä olen puhunut pojan kanssa, ja verratessani hänen unelmiaan omiin unelmiini, hänen tunteitaan omiin tunteisiini ja hänen toiveitaan omiin toiveisiini, minä pelkään, että ne ovat silloin, kun on kysymys teistä, liian samanlaiset, että kumpikin voisimme olla ihan onnelliset omatessamme ne."
"Haukansilmä, te unohdatte, teidän tulee muistaa, että me olemme kihloissa!" sanoi Mabel kiireesti ja niin hiljaa, että kuulijoitten täytyi heristää huomiotansa ymmärtääksensä tavut. Kuitenkin viimeinen sana livahti ohi oppaan tajunnan ja hän ilmaisi tietämättömyytensä tavallisella:
"Mitäh?"
"Te unohdatte, että meidän on määrä mennä naimisiin ja tuollaiset huomautukset ovat yhtä sopimattomia kuin tuskallisiakin."
"Kaikki on sopivaa, joka on oikeata, Mabel, ja kaikki on oikeata, joka johtaa tekemään oikeutta — vaikka se onkin tuskallista, kuten sanotte, ja kuten minäkin sen tunnen antautuessani tähän koetukseen. Nyt, Mabel, on asia niin, että jos te olisitte tiennyt, että Vesikoira ajattelee teistä sillä tavalla, te ette olisi ikinä suostunut lupautumaan vaimoksi miehelle, joka on niin vanha ja ruma kuin minä."
"Mitä varten tämä kiusallinen tutkinto, Haukansilmä? Mitä hyötyä siitä on? Jasper Western ei ajattele sellaista; hän ei puhu mitään, ei tunne mitään."
"Mabel!" pääsi nuorukaisen huulilta, tavalla joka kavalsi hänen hillittömien tunteittensa laadun vaikk'ei hän siihen tavuakaan lisännyt.
Mabel peitti kasvonsa käsiinsä, ja molemmat istuivat kuin kaksi pahantekijää, jotka on saatu kiinni itse teosta, joka turmelee kokonaan heidän suojelijansa onnen. Tänä hetkenä Jasper olisi ollut valmis kieltämään tunteensa pelastaakseen ystävänsä sen tuottamasta tuskasta. Mabel taas oli kerralla saanut selville sen, mitä hän kauan ja salaisesti oli toivonut, mutta tuo ihana tieto tuli niin äkkiä ja valloitti hänet niin kokonaan, että hän oli ihan poissa suunniltansa eikä tiennyt itkeäkö vai iloita. Kuitenkin hän kiiruhti ensimmäisenä puhumaan, ettei Jasper saisi jatkaa ja sanoa vielä jotakin pahaa, joka pettäisi tai tuottaisi murhetta hänen ystävälleen.
"Haukansilmä", hän sanoi, "te puhutte kuin villi. Miksi ottaa ollenkaan tällaista puheeksi?"
"Niin se on, Mabel; minä puhun kuin villi ja minä jo luonnostani olen puoli villi, pelkään, samoin kuin tottumuksiltanikin." Sanoessaan tätä hän koetti nauraa omalla äänettömällä tavallansa, mutta se yritys petti ja hymyn asemesta kuului puoliksi korahtava ääni kuin tukahdutettu itku. "Niin, minun täytyy olla villi, sitä minä en voi kieltää."
"Rakkahin Haukansilmä! Melkein ainoa minun ystäväni! Te ette voi, te ette saa otaksua, että minä tahdoin sanoa sitä", keskeytti Mabel melkein henkeä pidättävällä kiihkolla voidakseen tyynnyttää aiheuttamansa tuskan. "Jos rohkeus, uskollisuus, sielun kauneus, käytöksen ja ajatuksen hienous ja tuhannet muut hyvät avut voivat tehdä miehen ihailluksi, kunnioitetuksi ja rakastetuksi, ei ainoallakaan ole niitä suuremmassa määrässä kuin teillä."
"Kuuntele, Jasper, tuota suloista ääntä", virkkoi Haukansilmä nauraen nyt vapaasti ja luonnollisesti. "Luonto on antanut heille suloisen taidon laulaa meidän korviimme, kun metsän äänet ovat vaienneet. Mutta meidän täytyy saada selväksi tämä, meidän täytyy. Minä kysyn vielä teiltä, Mabel, oletteko te tiennyt, että Jasper Western rakastaa teitä niin paljon kuin minä ja ehkä enemmänkin, vaikk'en minä pidä sitä mahdollisena; että hän unissaan näkee vedessä teidän kuvanne; että hän puhuu teille ja teistä nukkuessaan; kuvittelee kaiken, mikä on kaunista ja etevää Mabel Dunhamiksi; uskoo, ettei hän ymmärtänyt onnesta mitään, ennenkuin näki teidät; voisi suudella maata, mistä te olette kulkenut, unohtaa kutsumuksensa ja työn ilon ajatellessaan teitä ja sitä ihanuutta, että saisi lakkaamatta katsella teidän suloisia kasvojanne ja kuulla teidän äänenne helinää — jos te olisitte kaiken tämän tiennyt, olisitteko sittenkin lupautunut menemään naimisiin minun kanssani?"
Mabel ei olisi voinut vastata näihin kysymyksiin, vaikka olisi tahtonutkin; mutta vaikka hänen kasvonsa olivat peittyneet käsiin, näkyi kuitenkin sormien välitse, miten hän oli karahtanut verentipahtavan punaiseksi. Luonto voitti kuitenkin, sillä muutamana hetkenä ihastunut ja melkein kauhistunut tyttö heitti salaa silmäyksen Jasperiin aivan kuin epäillen, etteivät hänen tunteensa olleet sellaiset kuin Haukansilmä kuvaili, huomasi totuuden ja peitti taas kasvonsa käsiinsä aivan kuin iäksi haluten peittää silmänsä ja tunteensa tutkijan silmiltä.
"Ottakaa aikaa ajatella, Mabel", lisäsi opas, "sillä on sangen vaikea ottaa mieheksi toista, jos ajatukset ja toiveet askartelevat toisessa. Jasper ja minä olemme puhuneet tästä vapaasti ja kuten vanhat ystävät, ja vaikka minä olen aina tiennyt, että me katselimme melkein kaikkia asioita samoin silmin, minä en olisi voinut uskoa, että meidän mieltymyksemme kaikissa suhteissa olisi niin samanlainen, ennenkuin puhuimme teistä. Nyt Jasper tunnustaa, että ihan ensi hetkestä teidät nähtyään hän on pitänyt teitä suloisimpana ja ihastuttavimpana olentona, mitä hän milloinkaan on nähnyt. Teidän äänenne tuntui hänestä suloiselta kuin aaltojen lipatus rannan kivissä, ja lepattavia purjeitansa hän luuli teidän hattunne liehuviksi nauhoiksi. Nukkuessaan hän kuuli teidän naurunne ja uudestaan ja uudestaan hän syöksähti ylös, kun luuli, että joku tahtoisi väkivalloin heittää teidät pois Lokista, johon te olitte asettunut asumaan. Niin, ja poika tunnusti senkin, että hän on usein salaa itkenyt luullessaan teidän tahtovan viettää päivänne jonkun toisen eikä hänen kanssansa."
"Jasper!"
"Se on juhlallinen totuus ja on hyvä, että saatte sen tietää. Nouskaa nyt ylös ja valitkaa toinen meistä. Uskon, että Vesikoira rakastaa teitä yhtä paljon kuin minäkin. Hän on koettanut saada minua uskomaan, että hän rakastaa teitä enemmän, mutta sitä minä en ole voinut myöntää, sillä se ei olisi mahdollista, mutta minä myönnän, että poika rakastaa teitä sydämestään ja sielustaan ja hänellä on täysi oikeus saada se sanoa teille. Kersantti jätti minut teidän suojelijaksenne, mutta minä en ole teidän tyranninne. Minä sanoin hänelle, että tahdon olla teidän isänne samalla kuin miehennekin enkä luule, että isän tunne voisi kieltää lapselta tätä valintavapautta. Nouskaa siis ylös, Mabel, ja puhukaa vapaasti, niinkuin minä olisin kersantti ja ajattelisin vain teidän onneanne enkä mitään muuta."
Mabel laski kätensä alas, nousi ja seisoi silmä silmää vasten molempien kosijoittensa edessä, ja vaikka poskilla oli kuumeinen puna, hehkui koko olennosta paremmin innostuksen tuli kuin häpeä.
"Mitä te tahdotte, Haukansilmä?" hän kysyi. "Enkö minä isäparalleni ole jo luvannut tehdä, niinkuin te tahdotte?"
"Silloin minä toivon tätä. Edessänne seisoo tässä metsien mies, joka on saanut sangen vähän oppia, mutta tahtoo kuitenkin menetellä kaikkia kohtaan oikein. Ensiksikin olkoon sanottu, että me molemmat rakastamme teitä. Jasper luulee, että hänen tunteensa täytyy olla voimakkaampi kuin minun, mutta sitä minä en voi myöntää, sillä se tuntuu mahdottomalta, muuten tunnustaisin sen avoimesti. Siinä suhteessa, Mabel, olemme edessänne samanarvoisina. Koska minä olen vanhempi, niin sanon ensiksi, mitä voidaan esittää minun puolestani ja minua vastaan. Metsästäjänä en luule kenenkään voivan voittaa minua koko rajaseudulla. Jos hirvestä, karhusta, kalasta ja linnusta tulisi puute meidän majassamme, on se Luojan syy enemmän kuin minun. Lyhyesti, minusta tuntuu, että nainen, joka jakaisi kohtalonsa minun kanssani, ei nähtävästi tule kärsimään ruoan puutetta. Mutta minä olen kauhean tietämätön! On kyllä totta, että puhun useita kieliä, kuten niitä nyt käytännöllisesti oppii, vaikk'en ole mestari edes omassani. Sitten iältäni minä olen paljon vanhempi teitä, Mabel, eikä se asianhaara, että olen kauan ollut teidän isänne ystävä, suinkaan ole kovin suuri suositus teidän silmissänne. Toivon myöskin, että olisin kauniimpi, sitä toivon; mutta me olemme kaikki sellaisia, kuin luonto on meidät tehnyt, ja viimeinen asia, jota mies saa valittaa — kaikki seikat lukuun otettuina — on hänen ulkomuotonsa. Kun kaikki on selvillä — minun ikäni, näköni, tietoni ja tapani — Mabel, omatunto sanoo minulle, että minä en ole sovelias — niin olen ihan arvoton teille; ja minä heittäisin tällä hetkellä kaiken toivoni, ellei sydämeni kaikin voimin koettaisi pysyä siinä kiinni."
"Haukansilmä, jalo, uljas Haukansilmä!" huudahti sankarittaremme tarttuen hänen käteensä ja suudellen sitä uudestaan ja uudestaan kunnioittaen ja hellyydellä, "te teette vääryyttä itsellenne; te unohdatte minun isäraukkani ja lupauksenne hänelle; te ette tunne minua!"
"Nyt, tässä on Jasper", lisäsi opas antamatta tytön hellyyden johtaa itseänsä harhaan, "hänen asemansa on toinen. Ulkonainen asema hänenkin kanssaan on turvattu, sillä poika on ahkera, taitava ja huolellinen. Sen lisäksi hän on oppinut — puhuu ranskaa, lukee monia kirjoja ja muutamia, sen tiedän, tahtoisitte tekin lukea — voi ymmärtää teitä kaikessa, ja se on ehkä enemmän kuin minä voin luvata."
"Miksi kaikkea tätä?" keskeytti Mabel kärsimättömästi. "Miksi puhua siitä nyt? Miksi puhua siitä ollenkaan?"
"Sitten pojalla on omat tapansa ilmaista ajatuksensa, ja sellaiseen minä tuskin koskaan kykenen. Jos maan päällä on mitään, mikä voi tehdä minut kaunopuheliaaksi, olette se juuri te itse, Mabel, ja kuitenkin meidän viimeisessä keskustelussamme hän on voittanut minut tässäkin suhteessa tavalla, joka on saanut minut häpeämään itseäni. Hän on sanonut minulle, kuinka vaatimaton te olette ja kuinka uskollinen ja ystävällinen ja miten te asetutte kaiken turhamaisuuden yläpuolelle — sillä vaikka te voisitte olla upseerin rouva, kuten hän sanoo, te kuitenkin mieluummin seuraatte luonnettanne ja oman sydämenne ääntä kuin haluaisitte ruveta kenraalin rouvaksi. Hän sai vereni kuumaksi — niin hän sai — puhuessaan kauneudestanne, joka itsellenne on salaisuus, ja teidän liikkeistänne, jotka ovat kuin nuoren fasaanin, vaikka te ette tiedä siitä, teidän totuudenrakkaudestanne ja oikeudenmukaisuudestanne, sydämenne lämmöstä ja jaloudesta —"
"Jasper!" keskeytti Mabel antaen vallan tunteillensa, jotka hän oli hillinnyt tähän asti, mutta jotka nyt olivat saaneet yliluonnollisen voiman, niin että hän heittäytyi nuorukaisen avoimeen syliin itkien kuin avuton lapsi — "Jasper! Jasper! Miksi olet salannut tämän minulta?"
Vesikoiran vastaus ei ollut aivan selvä eikä myöskään seuraava kuiskaava keskustelu ole ajateltu muiden kuultavaksi. Mutta tunteitten kieli on helppoa ymmärtää. Tunti kului kuin jokunen minuutti tavallisissa oloissa ja kaikki oli unohtunut, ja kun Mabel vihdoin heräsi todellisuuteen ja ajatteli muitakin, kulki hänen enonsa edestakaisin laivan kannella kiihkeästi ihmetellen, miten Jasper niin kauan vitkasteli ja suotuisa tuuli meni hukkaan. Tytön ajatuksiin johtui ensiksi se, joka oli saattanut hänet kavaltamaan todelliset tunteensa.
"Oi, Jasper!" hän huudahti, kuten äkkiä heräten ja katuen tapahtunutta,
"Haukansilmä!"
Vesikoira vapisi, ei epämiehekkäästä pelosta, vaan sen tuskallisen iskun vuoksi, jonka oli ystävällensä antanut, ja hän katseli kaikille suunnille nähdäkseen hänet. Mutta Haukansilmä oli poistunut hienotunteisesti ja tahdikkaasti, kuten oikea hovimies. Useita minuutteja rakastavaiset istuivat ääneti, odottaen hänen tuloansa, tietämättä, mitä sopivaisuus heiltä näin erikoisessa ja oudossa tilassa vaatisi. Vihdoin he näkivät ystävänsä lähestyvän heitä miettivänä ja vakavin ilmein.
"Nyt minä ymmärrän, Jasper, mitä sinä tarkoitat puhumisella ilman kieltä ja kuulemisella ilman korvia", hän virkkoi päästyään niin likelle, että hänen puheensa saattoi kuulla. "Niin, nyt minä ymmärrän — ymmärrän — sitä ja ihanaa keskustelua se onkin, kun Mabel Dunham on toverina. Voi kuitenkin! Minä sanoin kersantille, etten minä olisi hänelle sopiva — että minä olin liian vanha, liian tietämätön ja melkeinpä villi; mutta hän tahtoi sen toisin."
Jasper ja Mabel istuivat muistuttaen Miltonin laulua ensimmäisestä ihmisparista, kun heidän sydäntään ensi kerran painoi syyllisyyden tunto. Kumpikaan ei puhunut eikä kumpikaan liikahtanut, vaikka molemmat tunsivat, että he voisivat erota toisistansa — sielussaan uusi, ihana onnensa — palauttaakseen rauhan ystävänsä sieluun. Jasper oli kalpea kuin kuolema, mutta naisellinen kainous oli kohottanut hehkuvan punan Mabelin kasvoille, joista vähitellen alkoi loistaa tyytyväisyys, ilo ja onni. Kun tunne, joka aina hänen sukupuolessaan seuraa varmuutta, että lempi on voittanut, levitti hellyyden ja suloisen rauhan hänen kasvoilleen, hän oli todellakin kaunis katsella. Haukansilmä tuijotteli häneen ihastuksella, jota ei koettanutkaan salata; sitten hän nauroi omituisella tavallansa, johon liittyi jonkinlaista villiä riemua hänen ilmaistessaan ihastustaan. Tämä tukahtui kuitenkin pian, sillä hän tunsi polttavana pistona sydämessään, että hän oli ainaiseksi menettänyt tuon suloisesti hohtavan olennon. Hän tarvitsi kokonaisen minuutin tointuakseen tämän varmuuden tuottamasta tuskasta. Kooten kaikki voimansa hän virkkoi arvokkaan-vakavasti, melkeinpä juhlallisesti:
"Minä olen aina tiennyt, Mabel Dunham, että miehillä on omat taipumuksensa, mutta minä olin unohtanut, että minulta puuttui se lahja, jolla voisin miellyttää nuorta, kaunista ja oppinutta olentoa. Toivon, ettei tämä erehdys ole ollut kovin raskas synti, ja jos se on ollut, raskaan rangaistuksenkin olen siitä saanut. Ei, Mabel, minä tiedän, mitä tahdotte sanoa, mutta se ei ole tarpeellista. Minä tunnen sen ja se on yhtä hyvä kuin jos kuulisin sen. Minä olen elänyt katkeran tunnin, Mabel. — Minä olen elänyt hyvin katkeran tunnin, poika."
"Tunnin!" virkahti Mabel kuultuaan toisen käyttävän tuota sanaa ja veri syöksähti taas hänen kalpeille kasvoillensa. "Toden totta, siitä ei ole tuntia, Haukansilmä?"
"Tunnin!" huudahti Jasperkin samana hetkenä. "Ei, ei, kelpo ystäväni, siitä ei ole kymmentä minuuttia, kun sinä meidät jätit!"
"Se voi olla niin, vaikka minusta se on tuntunut pitkältä kuin kokonainen päivä. Minä alan ajatella, että onnelliset laskevat aikaa minuuteissa ja onnettomat kuukausissa. Mutta me emme enää puhu siitä. Kaikki on ohi nyt, eivätkä suuretkaan sanatulvat tee teitä onnellisemmiksi, kun ne taas kertovat minulle, mitä minä olen menettänyt ja herättävät minun äärettömän kaihoni. Ei, ei, Mabel; on turhaa keskeyttää minua. Niin se on, eikä vastaansanomisenne — miten hyvää sillä tahtonettekin tarkoittaa — voi muuttaa minun mieltäni. — Niin, Jasper, hän on sinun, ja vaikka tuntuukin kovalta ajatella sitä, minä uskon kuitenkin, että sinä voit tehdä hänet onnellisemmaksi, kuin minä olisin voinut, vaikkakin olisin varmaan kaikin voimin yrittänyt, jos oikein itseäni tunnen. Minun olisi pitänyt ymmärtää paremmin, eikä uskoa kersanttia ja minun olisi pitänyt kokonaan luottaa siihen, mitä te sanoitte minulle siellä ulapan äärellä olevan vuoren harjanteella, sillä järjen ja ajatuksen olisi pitänyt ilmaista minulle sen totuus. Mutta on suloista ajatella sitä, mitä toivomme ja meitä on niin helppo taivuttaa, kun ensin taivutamme itse itsemme. Mutta mitä hyödyttää puhua tästä, kuten jo äsken sanoin? On kyllä totta, että Mabel näyttää antaneen minulle myönnytyksensä, mutta se tapahtui halusta täyttää isän toivomus ja villien pelosta —"
"Haukansilmä!"
"Minä ymmärrän teitä, Mabel, eivätkä minun tunteeni ole katkerat. Joskus minä ajattelen, että voisin elää teidän naapurinanne nähdäkseni aina teidän onnenne, mutta sittenkin on parasta, että minä jätän 55:nnen ja palaan takaisin 60:nteen, joka on minun kotiseutuni rykmentti. Parasta ehkä olisi ollut, etten milloinkaan sieltä olisi lähtenyt, vaikkakin nämä seudut ovat tarvinneet minun palveluksiani — ja niin mielelläni olen ollut muutamien 55:nnen miesten kanssa, kuten esimerkiksi kersantti Dunhamin, kun hän oli toisissa osastoissa. Enkä minä, Jasper, kadu sitäkään, että olen tutustunut sinuun —"
"Ja minuun, Haukansilmä!" keskeytti Mabel nuhdellen. "Kadutteko, että olette tutustunut minuun? Jos minun pitäisi niin ajatella, niin en koskaan saisi rauhaa enkä olisi itseeni tyytyväinen."
"Teihin, Mabel!" vastasi opas ottaen sankarittaremme käden ja katsellen häntä vilpittömästi ja lämpimästi silmiin. "Kuinka minä voisin olla pahoillani siitä, että päivänsäde on ilahduttanut pilvisensurullista päivää — että valo on kajastanut pimeydessä, vaikka se kesti niin lyhyen ajan? En ehkä voi uskotella itselleni, että astelisin ihan yhtä kevyellä mielellä tai nukkuisin yhtä rauhallisesti muutamiin aikoihin, mutta minä aina muistan, miten lähellä minä olin täydellistä onneani, sen minä muistan. Kuinka minä moittisin teitä? Minä moitin vain itseäni oltuani niin turhamainen, että olen luullut voivani miellyttää teidänlaistanne olentoa. Tehän sanoitte minulle siellä vuorella, miten asia oli ja minun olisi pitänyt uskoa teitä, sillä nyt tiedän, että nuoret tytöt ymmärtävät tunteitansa paremmin kuin heidän isänsä. Niinpä niin! Se on ohi nyt, eikä minulla ole muuta tehtävää kuin heittää hyvästini, että te saatte lähteä. Luulen, että herra Cap odottaa jo kärsimättömänä ja hankalaa hänen olisi uudestaan saapua maihin meitä hakemaan."
"Jättää hyvästit!" huudahti Mabel.
"Hyvästit", kertasi kaikuna Jasper, "et suinkaan aikone jättää meitä, ystäväni?"
"Se on parasta, Mabel — se on molemmin puolin parasta, Vesikoira, ja kaikista viisainta. Te palaatte Oswegoon ja tulette mieheksi ja vaimoksi niin pian kuin suinkin — ja se kai on tapahtuva pian herra Capinkin vuoksi, joka palaa halusta palata merelle takaisin ja tietää, miten tämä tulee päättymään. Minä palaan erämaihini ja Luojani luo. Tulkaa, Mabel", hän jatkoi astuen raskain askelin lähemmä sankaritartamme, "ja suudelkaa minua. Jasper ei tahdo kieltää minulta yhtä suudelmaa. — Sitten erotkaamme."
"Oi, Haukansilmä!" huudahti Mabel heittäytyen oppaan syliin ja suudellen uudestaan ja uudestaan hänen kasvojansa niin vapaasti ja lämpimästi, että sellainen oli ollut hänestä kaukana äsken nojatessaan Jasperin rintaan. "Jumala teitä siunatkoon, rakkahin Haukansilmä! Te tulette pian meille. Minä saan taas teidät nähdä. Vanhempana te tulette kokonaan meidän luoksemme ja annatte minun olla teidän tyttärenne, tulettehan?"
"Kyllä, niin se on", vastasi opas melkein haukkoen ilmaa, "minä koetan ajatella sitä sillä tavalla. Te olette sopivampi minun tyttärekseni kuin vaimokseni, niin te olette. Hyvästi, Jasper. Nyt me menemme kanotille; aika on teidän mennä laivaan."
Tapa, jolla Haukansilmä johti rantaan, oli tyyni ja juhlallinen. Kun he saapuivat kanotille, hän otti uudestaan Mabelin kädet omiinsa ja katseli vakavasti häntä kasvoihin, kunnes hillittömät tunteet puhkesivat kyyneliin, jotka virtana vuosivat hänen rosoisia kasvojansa pitkin.
"Siunatkaa minua, Haukansilmä!" sanoi Mabel polvistuen nöyrästi hänen jalkojensa juureen. "Oi, siunatkaa minua, ennenkuin me eroamme!"
Tämä oppimaton, mutta jalosydäminen olento teki, niinkuin toinen pyysi, ja auttaessaan häntä veneeseen hän näytti kyyneliin hukuttaneen tuskansa, vapautuen siitä niinkuin joku katkaisee jäykän ja häiritsevän kanteleen kielen. Ennenkuin he lähtivät, hän otti Jasperia kädestä ja vieden hänet hieman syrjään puheli:
"Sinä olet helläsydäminen ja luonteeltasi taipuvainen, Jasper, mutta me olemme molemmat raakoja ja villejä verrattuna tuohon hentoon, rakkaaseen olentoon. — Vaali häntä huolellisesti äläkä anna hänen milloinkaan tuntea miesluonteen karkeutta. Sinä ajan kuluessa opit häntä ymmärtämään, ja Luoja, joka hallitsee metsää ja merta ja joka rakastaa hyvää ja vihaa pahaa, suokoon teille onnea ja kasvattakoon teitä kohti täydellisyyttä."
Haukansilmä antoi ystävällensä merkin poistua ja seisoi paikallaan pyssyynsä nojaten, niin kauan kuin kanotti laski Lokin viereen. Mabel itki kuin sydän olisi pakahtunut eikä kääntänyt silmiänsä siitä aukeamasta, jossa Haukansilmä seisoi hievahtamatta, ennenkuin kutteri kääntyi niemen taa, jolloin saari kokonaan katosi näkyvistä. Heittäessään viimeisen silmäyksen hän näki jäntevän miehen seisovan paikallaan kuin hän olisi pystytetty niiden monien järkyttävien tapausten muistomerkiksi, joiden todistajana hän oli ollut.