XXX LUKU.
"Oi, suo'os mun kanssasi hengittää sitä ilmaa, min henkesi pyhittää! Ja vaikka se tietäni johtaisi minne, eloon tai kuoloon, sua seuraan sinne."
Moore.
Haukansilmä oli tottunut yksinäisyyteen. Mutta kun Lokki kokonaan katosi näkyvistä, hän oli menehtyä ikävään. Milloinkaan ennen hän ei ollut tajunnut, että hänen täytyy elää eristettynä muusta maailmasta. Nyt hän oli kuitenkin vähitellen tottunut elämään muiden kanssa ja omistanut sivistyneen yhteiskuntaelämän tapoja, joihin liittyi ihana toivo suloisesta kotionnesta. Kerta vilahduksella oli nyt kaikki kadonnut ja hänet oli jätetty yksin, ilman toveria ja ilman toivoa. Vieläpä Chingackgookkin oli jättänyt hänet, vaikkakin vain joksikin ajaksi, ja hän tunsi, että hän nyt eli elämänsä vaikeinta ja ihmeellisintä aikaa.
Hän seisoi pyssyynsä nojaten, kuten edellä on sanottu, hievahtamatta paikaltaan vielä kauan sen jälkeen, kun Lokki oli kadonnut näkyvistä. Jäsenet näyttivät ainaiseksi paikoilleen kangistuneen ja vain sellainen mies, jonka jänteret olivat lujat kuin rauta, saattoi niin kauan pitää saman marmoripatsaan aseman. Kun hän vihdoin lähti liikkeelle, olivat hänen askelensa hitaat ja raskaat, niinkuin hänen hartioillensa olisi laskettu koko maailman kuorma.
Oli merkillistä, että tämän ihmeellisen olennon ajatukset ja elimet pysyivät aina täydellisesti kurissa ja hän tajusi velvollisuutensa, näyttäytyipä sitten elämä miltä puolelta tahansa. Tässäkään tapauksessa eivät nämä ominaisuudet häntä pettäneet. Vaikka hänen ajatuksensa olivat Mabelin luona ja hän muisteli yhä hänen kauneuttaan, sitä, että tyttö piti Jasperista enemmän kuin hänestä, hänen kyyneleitään ja eroansa, hänen askelensa kuitenkin johtivat häntä sinne, missä Kevät tuskansa murtamana viipyi miehensä haudalla. Seuraava keskustelu tapahtui tuskarooran kielellä, jota Haukansilmä sujuvasti osasi, mutta koska sitä ymmärtävät vain ne, jotka sitä erikoisesti ovat tutkineet, me otamme vapauden kääntää sen vapaasti englanniksi.
Kevät oli päästänyt tukkansa hajalleen ja peittänyt sillä kasvonsa. Vuoroin hän istui kivellä, joka oli nostettu Nuolenpään haudasta, vuoroin taas makasi ja piehtaroi haudan mullassa tajuamatta vähintäkään toisen läsnäolosta. Hän luuli, että kaikki olivat lähteneet, eikä Haukansilmän mokkasiinin hiljainen sipsutus ollut muuttanut tätä ajatusta.
Haukansilmä tuijotteli häneen useita minuutteja mykkänä katselijana. Kun hän tajusi toisen tuskan ja ajatteli sitä vahinkoa, jonka toinen oli kärsinyt, hänestä oma murhe tuntui pieneltä, sillä Kevät oli menettänyt miehessään kaikki, mitä hänellä oli, koko elämän.
"Kevätkaste", hän sanoi juhlallisesti ja äänessä ilmeni syvä osanotto ja lämpö, "sinä et ole surussasi yksin. Nouse ja luo silmäsi ystävään."
"Keväällä ei ole enää yhtään ystävää!" vastasi vaimo. "Nuolenpää on mennyt onnellisille metsästysmaille eikä ole jättänyt ketään huoltamaan Keväästä. Tuskaroorat karkoittavat hänet kodistansa, irokeesit vihaavat häntä, eikä hän voi heiltä pyytää apua. Anna Kevään kuolla miehensä haudalla."
"Älä puhu niin, se ei koskaan saa tapahtua. Se sotii järkeä ja oikeutta vastaan. Uskothan sinä Manitouhun?"
"Hän on peittänyt kasvonsa Keväältä, koska on hänelle vihainen. Hän on jättänyt hänet yksin kuolemaan."
"Kuuntele miestä, joka pitkän kokemuksen kautta on tutustunut punaihoisiin ja ymmärtää heitä, vaikka itse onkin syntynyt valkoisena ja saanut valkoisen lahjat. Kun valkoihoisten Manitou tahtoo tehdä hyvää valkoisen sydämelle, Hän jättää hänet murheeseen, sillä surussa, Kevät, me parhaiten opimme tutkimaan ja tuntemaan itseämme. Suuri Henki tahtoo sinulle hyvää ja Hän on ottanut sinulta päällikön pois, ettei hänen petollinen kielensä olisi saanut kokonaan turmella sinua ja muuttaa sinun sydäntäsi mingoksi, niinkuin on sinut johtanut mingojen seuraan."
"Nuolenpää oli suuri päällikkö", vastasi vaimo ylpeästi.
"Hänellä oli ansionsa, oli kyllä, ja hänellä oli myöskin vikansa. Mutta, Kevät, sinä et kokonaan ole hylätty. Sure nyt, kuten luontosi vaatii, mutta sopivan ajan tullen minä sanon sinulle enemmän."
Haukansilmä meni nyt kanottiinsa ja jätti saaren. Päivän kuluessa Kevät kuuli pari kertaa hänen pyssynsä paukahduksen ja auringonlaskun maissa hän taas ilmestyi tuoden kaksi valmiiksi keitettyä lintua ja ne oli valmistettu niin taitavasti, että olisivat suurimmankin herkuttelijan ruokahalua voineet herättää. Tämä huolenpito kesti kokonaisen kuukauden, jolloin Kevät suri ja odotti kuolemaa, vaikkakin käytti suojelijansa ystävyyttä hyväksensä. Joskus he keskustelivat pitempään ja Haukansilmä koetti lievittää hänen suruansa, mutta onnistuminen näytti sangen vähäiseltä. Kevät nukkui muutamassa majassa ja hän laski päänsä turvallisena levolle luottaen lujasti suojelijaansa, vaikka Haukansilmä oli laittanut itselleen majan jollekin muulle saarelle ja vietti siellä yönsä.
Kuukauden kuluttua vuodenaika oli kuitenkin muuttunut niin myöhäiseksi, ettei Kevät voinut tuntea oloansa miellyttäväksi. Puut olivat pudottaneet lehtensä ja yöt muuttuivat kylmiksi ja tuulisiksi.
Näihin aikoihin ilmestyi saarelle Chingackgook ja keskusteli kauan ja luottavasti saarelle-jääneen ystävänsä kanssa. Kevät tarkasti heitä etäämpää ja huomasi, että hänen suojelijansa oli vakava ja murheellinen. Hiipien hänen luokseen hän koetti lievittää hänen suruansa naisen hellyydellä ja vaistolla.
"Kiitos, Kevät, kiitos!" sanoi opas, "se on hyvin tarkoitettu, vaikka hyödytöntä. Mutta nyt on aika jättää tämä paikka. Huomenna me lähdemme täältä. Sinä tulet meidän kanssamme, sillä nyt sinä jo olet oppinut kuulemaan järjen ääntä."
Kevät taipui siihen intiaanivaimon nöyryydellä ja hän vetäytyi miehensä haudalle, jossa hän vietti lopun päivästä. Kun saapui yö, hän jäi sinne vieläkin huolimatta tuulen kylmyydestä ja vilunväreistä, jotka karsivat hänen selkäpiitänsä. Hän rukoili heimonsa tavalla kummulla, jonka alla lepäsivät hänen miehensä maalliset jäännökset, rukoili, että hänen puolisonsa polut olisivat onnelliset siellä ihanilla metsästysmailla ja että he kerran uudestaan yhtyisivät. Niin yksinkertaiset kuin hänen ajatuksensa ja tapansa olivatkin, eli hänen sielussaan kuitenkin harras usko, että hänen jumalansa kuulee häntä ja antaa anteeksi kaikki, mitä hänen miehensä ehkä oli rikkonut.
Aamulla kaikki kolme jättivät paikan — Haukansilmä vakavana ja hillittynä, Suuri Käärme äänettömänä ja ystäväänsä jäljitellen ja Kevät nöyränä, alistuvana ja surullisena. He astuivat kahteen suurempaan kanottiin, jättäen Kevään kanotin pensaikkoon. Chingackgook souti edeltä ja Haukansilmä seurasi vastavirtaan perässä. Kaksi päivää he siten sousivat länteen päin ja yhtä monta yötä he viettivät saarilla. Onneksi ilma oli lämminnyt ja heillä oli mitä ihanin muutamien päivien intiaanikesä ja kun he saapuivat järvelle, oli se tyyni ja kirkas kuin kesäsydännä. Ollenkaan sivuilleen katselematta Chingackgook meloi vihdoin Oswegon suuhun ja Haukansilmä seurasi vanavedessä.
Päivänterä oli kohonnut keskitaivaalle, kun Chingackgook ohjasi siihen lahteen, jossa Lokki oli ankkuroituna. He laskivat maihin ja huomasivat, että siihen lähelle oli puusta rakennettu siisti, vaikkakin koristelematon asumus. Tuntui kuin erämaan rauha ja tyyneys olisi levännyt sen yllä, mutta siitä huolimatta se näytti viehättävältä ja kodikkaalta. Jasper seisoi rannalla, ja kun Haukansilmä astui maihin, oli hän ensimmäisenä puristamassa hänen kättään. Kohtaus oli hellä ja sydämellinen. Ei tehty mitään kysymyksiä, sillä ilmeisesti Chingackgook oli selittänyt, kuinka asiat olivat. Haukansilmä ei milloinkaan ollut sydämellisemmin puristanut ystävänsä kättä kuin nyt ja hän avoimesti hymyili ja iloitsi, kun hänen ystävänsä kertoi, kuinka onnellinen hän oli.
"Missä hän on, Jasper? Missä hän on?" kysyi opas vihdoin kuiskaten, sillä aluksi hän näytti pelkäävän, uskaltaisiko ollenkaan tehdä tätä kysymystä.
"Hän odottaa meitä huoneessamme, jonne näit Kevään rientävän ennen meitä."
"Kevät voi käydä keveämmin askelin tervehtimään Mabelia, mutta hänen sydämensä ei ole kevyempi. No niin, poika, sinä olet kai etsinyt käsillesi linnan papin ja asia on järjestetty?"
"Me menimme naimisiin viikon päästä siitä, kun lähdimme saarelta ja Cap jätti meidät seuraavana päivänä. Sinähän olet kokonaan unohtanut kysyä mitään ystävästäsi Suolavedestä."
"Enpä niinkään, enpä niinkään; Käärme on kertonut minulle kaikki, ja minä haluankin mieluimmin kuulla Mabelista niin paljon kuin suinkin. Nauroiko se lapsi vai itki, kun juhlameno oli ohi?"
"Hän teki molempia, ystäväni; mutta —"
"Niin, sehän on heidän tapaistaan — he ovat kyynelehtiviä ja lempiviä. Oi, kuinka he ovatkaan ihania! Ja minä luulen, että kaikki on oikein, mitä Mabel tekee. Luuletko sinä, Jasper, että hän ollenkaan ajatteli minua tuona ihanana hetkenä?"
"Tiedän, että hän ajatteli, Haukansilmä; ja hän ajattelee sinua ja puhuu sinusta joka päivä — ellei joka hetki. Kukaan ei sinua rakasta, niinkuin me."
"Tiedän, että harvat rakastavat minua enemmän kuin sinä, Jasper. Chingackgook on nyt ainoa, jolle voin sanoa samaa. Turhaa on viivyttää sitä enää — kun sen täytyy tapahtua, on parasta, että se tapahtuu heti. Niinpä näytä tietä, Jasper, ja minä koetan koota voimani voidakseni nähdä vielä kerran hänen suloiset kasvonsa."
Jasper näytti tietä ja pian he olivat Mabelin luona. Tämä kohtasi entisen ihailijansa punoittavin kasvoin ja hänen ruumiinsa vapisi niin, että hänen oli vaikea pysyä pystyssä, kuitenkin hänen esiintymisensä oli sydämellistä ja suoraa. Haukansilmän vierailutunnin aikana (sillä vierailu kesti vain tunnin, vaikka hän söi ystäviensä kanssa) joku tottunut silmä olisi voinut havaita eron siinä läheisessä luottamuksessa, jota Mabel osoitti Haukansilmälle ja miehelleen. Jälkimmäistä kohtaan hän oli kainon pidättyvä, niinkuin aina nuoret vaimot, katse oli hellä, ääni viehkeämpi kuin tavallisesti ja kun hän loi silmänsä häneen lehahti kasvoille kirkas puna kertoen tunteista, jotka eivät vielä olleet täysin tyyntyneet. Haukansilmää kohtaan hän oli hartaan ystävällinen ja osanottavainen; ääni ei koskaan värissyt eikä katse painunut maahan eikä puna noussut kasvoille, ellei innostuksesta keskusteltavaan asiaan.
Vihdoin tuli hetki, jolloin Haukansilmän täytyi lähteä. Chingackgook oli jo pannut kanotit talteen ja viivytteli metsänlaidassa, josta ura lähti erämaihin. Siellä hän tyynesti odotti ystävänsä tuloa. Heti kun Haukansilmä tämän huomasi, hän nousi juhlallisin ilmein ja heitti hyvästinsä.
"Joskus olen ajatellut, että minun oma kohtaloni on hieman kova", hän nauroi, "mutta tuo vaimo on mulle, Mabel, opettanut järkeä."
"Kevät jää minun luokseni elämään ja olemaan" keskeytti sankarittaremme kiihkeästi.
"Niin minäkin ajattelin. Jos kukaan onnistuu saamaan hänet unohtamaan murheensa, onnistuu se varmaan teille, Mabel, vaikka minä teidänkin voimaanne tässä asiassa suuresti epäilen. Se raukka on ilman heimoa, samoin kuin hän nyt on ilman miestä, eikä ole helppoa lohduttaa sitä, joka nämä molemmat on menettänyt. Voi kuitenkin! Mitä minulla on tekemistä toisten surujen ja avioliittojen kanssa, ikäänkuin minulla ei olisi omassa kuormassani kylliksi? Älkää puhuko minulle, Mabel, älä puhu mitään, Jasper, antakaa minun mennä rauhassa, kuten mies. Minä olen nähnyt teidän onnenne, ja se on paljon se, ja minun on nyt helpompi kantaa omaa suruani. Ei, minä en enää koskaan suutele teitä, Mabel — en koskaan suutele enää teitä. — Tässä on käteni, Jasper. Purista sitä, poika, purista sitä — ei pelkoa, että se murtuu, se on miehen käsi. — Ja nyt, Mabel, ottakaa se; ei, te ette saa tehdä niin", — estäen Mabelia suutelemasta sitä, kun tämä valeli sitä kyynelillänsä — "teidän ei pidä tehdä niin —"
"Haukansilmä", kysyi Mabel, "koska me taas kohtaamme toisemme?"
"Sitä olen itsekin ajatellut — niin, minä olen ajatellut sitä. Jos kerran tulee se aika, jolloin voin kohdata teitä sisarenani tai lapsenani — ehkä on parempi sanoa lapsenani, sillä te olette kyllin nuori voidaksenne olla minun tyttäreni — silloin minä palaan, sillä suuresti keventäisi sydäntäni saada nähdä teidän onnenne. Mutta jos minä en voi, hyvästi! hyvästi! — Kersantti oli väärässä — niin, kersantti oli väärässä!"
Tämä oli viimeinen, mitä Jasper Western ja Mabel Dunham koskaan kuulivat hänen lausuvan. Hän poistui, niinkuin sanat olisivat panneet hänet nyyhkimään, ja oli pian ystävänsä rinnalla. Heti kun tämä huomasi hänen lähestyvän, hän nosti taakkansa selkäänsä ja alkoi astella uraa pitkin odottamatta, että toinen olisi häntä puhutellut. Mabel, hänen miehensä ja Kevät katselivat Haukansilmän jälkeen toivoen, että tämä tekisi jonkun jäähyväismerkin tai katsoisi kerran jäljelleen, mutta hän ei kääntänyt päätänsä. Kerran tai kahdesti he luulivat hänen päänsä järähtävän, niinkuin sitä olisi puistanut sisäinen katkeruus ja tuska, ja käsi heilahti, niinkuin hän olisi tiennyt, että häntä katseltiin: mutta voimakkaat askelet, joiden jäntevyyttä jäytävä suru ei ollut voinut heikontaa, veivät hänet yhä etemmä uraa pitkin, kunnes hän katosi metsän varjoisaan poveen.
Ei Jasper eikä hänen vaimonsa koskaan enää tavanneet Haukansilmää. Pari vuotta he vielä viipyivät Ontarion rannoilla, mutta sitten Capin hartaista pyynnöistä suostuivat muuttamaan New Yorkiin, jossa Jasperista tuli hyvinmenestyvä ja kunnioitettu kauppias. Kolmesti vuosien kuluessa Mabel sai lahjaksi kallisarvoisia turkiksia ja hänen tunteensa sanoivat hänelle, mistä ne tulivat, vaikk'ei minkäänlaista lappua ollut mukana. Kerran, ollessaan jo monen nuorukaisen äiti, matkusti Mabel poikineen, joista vanhin esiintyi hänen ritarinaan, mohokkien asumaseuduilla. Siellä hän huomasi eräässä tilaisuudessa yksinkertaisesti puetun miehen, joka tarkasteli etäältä häntä niin kiihkeästi, ettei hän voinut olla kyselemättä tarkemmin tuosta miehestä. Silloin hänelle kerrottiin, että mies oli kuuluin metsästäjä näillä main — tämä oli vallankumouksen jälkeen — luonteeltaan jalo ja puhdas, oikeudenmukainen ja omituinen, joka ei sisäiseen maailmaansa ketään päästänyt, ja täällä häntä sanottiin Nahkasukaksi. Sen enempää rouva Western ei saanut tietää, vaikkakin tämän oudon ja omituisen metsästäjän näkeminen tuotti hänelle unettoman yön ja muutamiksi päiviksi heitti surunhäivän hänen vieläkin kauniille kasvoillensa.
Se kaksinkertainen vahinko, jonka Kevät oli kärsinyt menettäessään miehensä ja heimonsa, vaikutti häneen, kuten Haukansilmä oli ennustanut. Hän nukahti eräänä iltana Mabelin majassa järven rannalla, ja Jasper vei hänen ruumiinsa Tuhatsaarille, jossa hautasi hänet Nuolenpään viereen.
Lundie vietti vihdoin häät nuoruutensa lemmityn kanssa ja palasi kotiseuduillensa karaistuneena ja jäykkänä soturina. Hänen nuorempi veljensä on säilyttänyt hänen nimensä meidän aikoihimme asti, sillä hän peri veljensä arvon ja aseman, jonka hän kuitenkin pian vaihtoi tuntien taipumustensa vetävän häntä merille.