KYMMENES LUKU.
Tuhannen saarta. — Puulinnoitus. Varoitus.
Tämän perästä tapaamme Oppaan, Jasperin, Mabelin ja hänen setänsä seuraamassa erästä komennuskuntaa, joka Mabelin isän, kersantti Dunhamin johtamana oli matkalla erääsen vahtipaikkaan, joka oli yhdessä n.k. Tuhannesta saaresta, likellä Pyh. Lorentson suuta. Linnan komentaja, majuri Dunkan, oli lähettänyt tämän sotalähetyksen päästämään pois entisen vahtijoukon ja asettumaan sen sijaan; matka tehtiin Jasper Lännen Myrskypilvi nimisellä aluksella.
Kestettyään hirmuisen myrskyn Ontariolla, saapui Myrskypilvi mainittuun saaristoon, ja Jasperin taitavan käden ohjaamana luikerteli se toisin vuoroin niin soukkain salmien läpi, että salko- ja raakapuut tuskin näyttivät voivan päästä kulkemaan puiden oksiin tarttumatta, toisin vuoroin pieniä lahtia myöten, kadoten sitten taas kallioiden, puiden ja pensasten sekaan. Vesi oli niin kirkasta, ettei laskinluotia tarvittu käyttää, ja Jasper tunsi hyvin kaikki noiden pienten saarten välitse koukertelevat juovat ja salmet. Vihdoin kulki Myrskypilvi luonnon tekemän kalliolaiturin viereen, kiinnitystouvit vietiin maalle ja matkustajat olivat nyt kauan toivotun asemapaikan luona.
Mabel hyppäsi rannalle ilolla, jota hän ei huolinut salata, ja hänen isänsä laski sotamiehensä maalle semmoisella hilpeydellä, josta näkyi kuinka laivassa-olo oli häntä väsyttänyt. Asemapaikka, joksi sotamiehet jokapäiväisessä puheessa kutsuivat vahtipaikkaa, oli todella sopiva herättämään iloisia toiveita niissä, jotka niin kauan olivat olleet salvattuina laivan ahtaisin aloihin.
Ei yksikään saari ollut kovin korkea, vaan kaikki olivat ne kuitenkin siksi korkealla vedenpinnasta, että olivat sekä terveellisiä että turvallisia. Kaikki olivat enemmän tai vähemmän metsittyneitä ja useimmat tähän aikaan peitetyt metsällä, johon kirves ei vielä milloinkaan ollut koskenut. Se saari, johon tuo pieni vahtijoukko oli majoitettu, oli vähäpätöinen, ainoastaan noin viiden- tai kahdeksantoista tynnyrinalan laajuinen; jonkun sattumuksen kautta oli se kenties jo satoja vuosia ennen kertomustamme osaksi kadottanut metsänsä, niin että melkein toinen puoli sitä nyt oli pieni, ruohoa kasvava aukio. Rantoja reunusti pensaat, joita tarkalla huolella oli säilytetty, ikäänkuin varjostimina salaamaan sen sisäpuolella olevia ihmisiä ja esineitä. Näiden sekä muutamain puuryhmäin suojaan oli rakennettu kuusi tai kahdeksan matalaa suojaa komentavan upseerin ja sotamiesten asuinhuoneiksi, tavara-, keitto- ja sairashuoneiksi j.n.e. Nämät huoneet olivat tavalliseen tapaan rakennetut hirsistä, katetut puunkuorilla, ja koska ne olivat seisoneet tyhjinä muutamia kuukausia, olivat ne nyt niin mukavat ja rattosat kuin sellaiset asunnot tavallisesti ovat.
Saaren itäisessä päässä oli soukka, metsäinen niemi, jossa kasvoi niin tiheältä sekaisin kietoutunutta pikku-metsää, että oli melkein mahdoton nähdä sen läpi lehtien vielä puissa ollessa. Lähelle sitä erittäin soukkaa kannasta, joka yhdisti tämän niemen varsinaisen saaren kanssa, oli pieni puulinna rakennettu ja vahvaksi varustettu, jotta voisi kestää väkirynnäkön. Hirret olivat niin paksut, ett'ei luodit voineet tunkea niiden läpi, neliskulmaisiksi hakatut ja niin sovitetut, ett'ei mikään paikka jäänyt puolustamattomaksi; ikkunat olivat ampumareikiä, ovi paksu ja pieni, ja katto, kuten muutkin rakennuksen osat, oli tehty veistetyistä hirsistä ja sateen estämistä varten peitetty puunkuorilla. Alikerros sisälsi, niinkuin tavallista on, muonavaroja ja aseita; toinen kerros oli tarkoitettu asuin- ja varustushuoneeksi, ja matala lakka oli väliseinillä jaettu kahdeksi tai kolmeksi huoneeksi, joihin voi mahtua lavereita kymmenelle jopa viidelletoistakin miehelle. Kaikki nämä laitokset olivat aivan yksinkertaiset ja halvat, mutta riittivät kuitenkin suojelemaan sotamiehiä äkki-arvaamattoman päällekarkauksen vaaraa vastaan. Koska koko rakennus oli jotenkin matala, estivät puiden latvat näkemästä sen ylintä osaa, jos näet katselija ei ollut itse tässä saaressa. Sen puolelle oli vapaa näköala ampumareijistä, vaikka vähäiset pensaat myöskin sillä suunnalla paikoin enemmän paikoin vähemmän varjostivat puutornin juurta. Se oli rakennettu niin likelle sen kalkkikallion laitaa, joka oli saaren perustana, että voi laskea sangon alas ja nostaa vettä järvestä, jos nimittäin varustusväen täytyi piiritystä kestää. Eri kerrokset pistivät siitä syystä pari jalkaa ulommaksi toisiansa, ja niiden väliä kuljettiin irtonaisia portaita myöten. Tämän lyhyen kertomuksen avulla luulemme nuorten lukijaimme voivan saada johonkinmäärin selvän käsityksen tästä varustuksesta, jolla tulee olemaan tärkeä sija siinä kertomuksessa, johon nyt ryhdymme.
Heti kuin Mabel oli jättänyt jäähyväiset Jasperille, joka paikalla palasi takaisin saarelta, koska tuuli nyt oli myötäinen, otti hän yhden majan haltuunsa, ja ryhtyi naisellisella aistilla ja taidolla kaikkiin niihin pieniin taloudellisiin valmistuksiin, joita asianhaarat voivat myöntää, ei ainoastaan oman, vaan myöskin isänsä mukavuuden tähden. Turhan vaivan välttämiseksi laitettiin erityinen maja yhteiseksi aterioimishuoneeksi etevimmille komennuskuntalaisille, ja sotamiesten vaimot pitivät huolta ruu'an valmistamisesta ja muista askareista. Kersantin majan, joka oli paras saarella ja sentähden vapautettiin kaikesta talouspuuhinasta, järjesti Mabel semmoisella naisellisella aistilla, että hän oli oikein ylpeä kotinsa päältä.
Muutamia päiviä sen perästä, kuin oli tullut saareen, päätti kersantti Dunham tehdä retken, ryöstääksensä niitä ranskalaisia muonaveneitä, joiden tiedettiin, runsaasti lastattuina myöskin indianilaisilla tavaroilla, matkallansa ranskalaiseen Frontenak nimiseen linnaan tulevan kulkemaan saaren sivu ei kaukana siitä. Melkein koko vahtimiehistö seurasi häntä tälle retkelle, ja saareen jäi vaan korpraali Mac Nab ja kolme miestä, sekä Cap ja luutnantti Muir, joka vapaaehtoisena oli seurannut saarelle ja korkeamman upseeri-arvonsa tautta ei kuulunut kersantin komennon alle. Paitsi Jennieä, erään sotamiehen vaimoa, ja Mabelia, olivat nämät ainoat, jotka oli jätetty saareen. Retkikunta läksi liikkeelle yön hiljaisuudessa, jottei mikään vakoileva silmä sitä huomaisi, sitten kuin se oli jättänyt piilossa olevan asemapaikkansa.
Kun Mabel seuraavana aamuna heräsi, oli jo selvä päivä. Koska hänellä oli hyvä omatunto, oli hänen unensa ollut rauhallinen, ja väsymys oli lisännyt sen sikeyttä. Ei mikään hälinä niiden puolelta, jotka niin aikaisin olivat olleet liikkeellä, ollut häirinnyt hänen lepoansa. Noustuaan ylös ja puettuaan pikaisesti vaatteet päällensä, hengitti hän pian ulkoilmassa aamuhetken suloista tuoksua. Ensi kerran tunsi hän nykyisen olopaikkansa erinomaisen kauneuden ja syvän yksinäisyyden valtaavan mieltänsä.
Majat olivat tyhjät ja hiljaiset, ja puulinnan torninmuotoinen katto kohosi ylemmäs pikkumetsää, jonka suojassa se puoleksi oli. Aurinko valaisi juuri kirkkailla säteillänsä aukeata ruohotasankoa, ja taivaan kirkas, sinertävä laki levisi ylhäällä hänen päänsä päällä. Ei yhtään pilveä näkynyt, ja hän arveli itsekseen, että tätä kaiketi voi katsoa rauhaa ja turvallisuutta ennustavaksi enteeksi.
Kun Mabel näki, että kaikki saarelle jääneet henkilöt olivat aamiaisella, meni hän kenenkään huomaamatta saaren toiseen päähän, jossa hän oli kokonaan puiden ja pensasten suojassa. Hän pysähtyi järven partaalle sysättyään syrjään muutamia matalalla olevia oksia, ja katseli aaltoin tuskin tuntuvaa hyökyilemistä, kun ne huuhtoivat rantaa. Se näkyala, joka levisi hänen silmäinsä eteen, oli kaunis ja viehättävä, ja sankarittaremme, jonka silmä oli nopea ja tarkka huomaamaan kaikki luonnon kauneudet, ei suinkaan ollut hidas kääntämään katseitansa miellyttävimpiin näköaloihin. Hän loi silmäilynsä yhdestä näkymöstä toiseen eikä muistanut koskaan ennen nähneensä mitään niin kaunista.
Yht'äkkiä hän säpsähti, sillä hän luuli näkevänsä ihmishaamun pensaikossa, edessään olevan saaren rannalla. Väliä ei ollut puoltatoista sataa kyynärää, ja vaikka hän oli hajalla mielin, silloin kuin haamu vilaukselta näkyi, ei hän kuitenkaan voinut uskoa pettyneensä. Hyvin tietäen, ett'ei hänen sukupuolensa suojelisi häntä kuulalta, jos joku Irokesi huomaisi hänet, vetäysi hän vaistontapaisesti takaisin, koettaen niin paljon kuin mahdollista pitäytyä suojassa lehtien takana. Hetken aikaa odotti hän turhaan saadaksensa uudestaan nähdä tuon ihmishaamun ja aikoi juuri jättää paikkansa ja kiiruhtaa setänsä luokse ilmoittamaan epäluulojaan, kun näki lepänoksaa ojennettavan toisella rannalla olevasta pensaikosta ja viittaavasti liikutettavan edestakaisin. Oksan liikkeet näyttivät osoittavan ystävällisiä tunteita, ja vähin epäiltyään, katkasi hän oksan, kiinnitti sen keppiin pisti sen sitten näkyviin erään aukon läpi ja alkoi heiluttaa sitä, kokien niin paljo kuin mahdollista jälitellä toisen liikkeitä.
Tätä äänetöntä viittomapuhetta jatkettiin kummaltakin puolelta kaksi tai kolme minuutia, kunnes Mabel huomasi että pensaita toisella rannalla varovasti syrjäytettiin ja ihmisen kasvot kurkistivat esiin. Yksi silmäys oli riittävä ilmoittamaan hänelle, että nämä kasvot olivat punanahan ja päälle päätteeksi naisen kasvot; vielä toinen silmäys vakuutti hänelle, että häntä vastapäätä seisoi Kesäkuunkaste, Nuolenkärjen vaimo. Heidän matkakumppaleina ollessaan oli Mabelia ihastuttanut se ystävällinen tapa ja teeskentelemätön, kunnioitusta osoittava hellyys, jolla indianilais-nainen oli kohdellut miestänsä. Yhden tai kaksi kertaa sillä matkalla oli Mabel luullut huomaavansa että Tuskarora-indiani osoitti häntä kohtaan harmittavaa suosiota, ja häntä oli kummastuttanut, että vaimo näytti siitä olevan pahoilla mielin. Mutta koska Mabel ystävällisellä kohtelullansa oli yllin kyllin kostanut Kesäkuulle tämän vasten tahtoaan aikaan saamansa mielikarvauden, oli indianitar mieltynyt häneen, ja Mabel oli eronnut hänestä siinä varmassa vakuutuksessa, että kadotti ystävän. Sankarittaremme ei nyt enään epäillyt, vaan astui esiin ja oli iloinen kun näki Kesäkuun luottavaisesti seuraavan esimerkkiä. Nuoret naiset — sillä Kesäkuu oli nuorempi Mabelia — vaihtoivat nyt julkisesti ystävyyden merkkejä, ja viimeksi mainittu viittasi ystäväänsä tulemaan lähemmäksi, vaikkei hän itsekään tiennyt, kuinka se voisi tapahtua. Mutta Kesäkuu ei ollut hidas näyttämään, että se oli hänelle aivan mahdollista; hän lykkäsi vesille ruuhen, joka oli kätkössä rannalla kasvavassa pensaikossa, ja tusina äänetöntä aironvetämää vei hänet pian tuon soukan salmen poikki. Kun hän oli noussut maalle, tarttui Mabel hänen käteensä ja vei hänet metsikön läpi omaan majaansa. Onneksi oli tämä täydellisesti suojattu niiden katseilta, jotka istuivat tulen ääressä, joten molemmat huomaamatta pääsivät sisään.
"Olen iloinen nähdessäni teidät, Kesäkuu," sanoi Mabel suloisella hymyllä ja miellyttävällä äänellään. "Mikä on saattanut teitä tulemaan tänne ja kuinka keksitte saaren?"
"Puhukaa harvaan," sanoi Kesäkuu, hymyillen vastaan, ja likisti Mabelin kättä omain käsiensä väliin, jotka tuskin olivat isommat, vaikka työstä kovettuneet. "Harvempaan — liian sukkelasti."
Mabel kertoi kysymyksen, kokien hillitä intoansa, ja hänen onnistui saada ajatuksensa ymmärretyksi. "Kesäkuu, ystävä," virkkoi indianitar.
"Minä uskon teitä, Kesäkuu, kaikesta sydämestäni uskon teitä, mutta mitä se koskee teidän tännetuloonne?"
"Ystävä tulemas ystävää katsomaan," vastasi Kesäkuu hymyillen.
"Joku muu syy löytynee, Kesäkuu, muuten ette suinkaan olisi antaunut vaaraan ja tullut yksinänne. — Oletteko yksinänne, Kesäkuu?"
"Kesäkuu luonanne — ei kukaan muu. Kesäkuu tulemas yksinään — soutamas ruuhta."
"Minä toivon sen, minä uskon — ei, minä tiedän sen. Te ette voisi pettää minua, Kesäkuu, heittää minut ranskalaisten, Irokesien — Nuolenkärjen valtaan — ettehän tahdo myydä päänahkaani."
Kesäkuu kiersi käsivartensa Mabelin hoikan vyötäreen ympärille ja likisti häntä sydäntänsä vastaan niin hellästi ja sydämellisesti, että vedet tunkivat hänen silmiinsä. Tämän teki hän naisen herttaisesti hyväilevällä tavalla, ja sentähden oli tuskin mahdollista, että toinen nuori, tunteellinen nainen ei pitäisi sitä vilpittömän ystävyyden osoituksena. Mabel vastasi syleilyllä, asettui sitten käsivarren pituuden päähän hänestä ja jatkoi kyselemistään, vakaasti katsoen häntä silmiin.
"Jos Kesäkuulla on mitään sanomista ystävälleen, niin puhukoon vapaasti; minun korvani ovat auki."
"Kesäkuu peloissaan, Nuolenkärki tappamas hänet. Hän upottamas tomahavki Kesäkuun päähän."
"Se ei saa tapahtua, hyvä Kesäkuu. Mabel ei koskaan tule kertomaan hänelle käynnistänne. Tahtoisinpa ettette enään lausuisi sanaakaan, jos luulette joutuvanne johonkin vaaraan."
"Puulinna hyvä nukkumapaikka — hyvä olopaikka."
"Tarkoitatteko, Kesäkuu, että pelastaisin henkeni pakenemalla puulinnaan? Varmaankaan ei Nuolenkärki tee teille mitään pahaa sentähden, että olette tämän minulle sanonut. Hän ei voi tahtoa turmiotani, sillä en milloinkaan ole tehnyt hänelle vääryyttä."
"Nuolenkärki ei tahtomas pahaa kauniille keltanaamalle," vastasi Kesäkuu, kääntäen pois kasvonsa, ja vaikka hän puhui indianilaistytön suloisella, vienolla äänellä, laski hän sen nyt niin, että se tuntui synkältä ja pelästyneeltä. "Nuolenkärki rakastamas keltanaama-tyttöä."
Mabel punastui tietämättä minkätähden, ja vaikeni jonkunlaisen arkatuntoisuuden tähden hetkeksi kyselemästä. Mutta välttämätöntä oli saada tietää enemmän, sillä hänen pelkonsa oli herännyt ja hän jatkoi sentähden keskustelua.
"Nuolenkärjellä ei voi olla syytä rakkauteen eikä vihaan minua kohtaan," sanoi hän. "Onko hän teitä lähellä?"
"Mies aina lähellä vaimoa — täällä," vastasi Kesäkuu ja pani käden sydämellensä.
"Oivallinen tyttö! Mutta sanokaa minulle, Kesäkuu, onko minun meneminen puulinnaan tänään — aamulla — nyt heti?"
"Puulinna aivan hyvä naisille. Linna ei saamas päänahkaa."
"Minä pelkään liiankin hyvin ymmärtäväni teitä, Kesäkuu. Tahdotteko tavata isääni?"
"Ei täällä — mennyt pois."
"Sitä ette voi tietää, Kesäkuu; näettehän että saari on sotamiehiä täynnä."
"Ei täynnä — menneet pois…" Kesäkuu nosti ylös neljä sormea. "Niin monta punatakkia täällä."
"Ja Opas — ettekö tahtoisi tavata häntä? Hän voi puhutella teitä irokesin kielellä."
"Hän myöskin poissa — hän pitämäs kielen, ottamas sen mukaansa," sanoi
Kesäkuu nauraen.
Hänen lapsellinen naurunsa oli niin viehättävää ja tarttuvaa laadultaan, ett'ei Mabel voinut olla siihen yhtymättä, vaikka olikin säikäyksissä kaikesta, mikä oli tapahtunut.
"Te näytte tietävän tai luulevan tietävänne meistä kaikki, Kesäkuu," sanoi hän. "Oletteko tätä ennen käynyt saaressa?"
"Juuri nyt tullut."
"Kuinkas sitten tiedätte sen, mitä sanoitte, olevan totta? Voisivathan isäni, Opas ja Eau-douce olla kuuluvissa, jos huutaisin heitä."
"Kaikki poissa," sanoi Kesäkuu vakaasti ja hymyili suopeasti.
"Ei, nyt sanotte enemmän kuin varmaan voitte tietää, koska ette ole tutkinut koko saarta."
"Olemas hyvät silmät — näkemäs veneen miesten kanssa mennä pois — näkemäs alus Eau-doucen kanssa."
"Siinä tapauksessa olette vakoillut meitä. Luulen kuitenkin, ett'ette ole laskenut jääneiden lukumäärää."
Kesäkuu nauroi, nosti uudestaan neljä sormea pystöön, ja osoittaen molempiin peukaloihinsa, sipasi hän sormellansa noita neljää pystössä olevaa sormea ja kertoi sanan "punatakkia", jonka tehtyä hän koski peukaloihinsa ja jatkoi: "Suolavesi," "Majoitus-mestari." Tämä kaikki oli ihan oikein, ja Mabel alkoi jo kovin epäillä oliko soveliasta laskea Kesäkuu menemään pois ilman antamatta likempää selitystä. Mutta hänestä oli niin vastenmielistä käyttää tuon ystävällisen tytön luottamusta väärin, että hän tuskin oli ajatellut kutsua setäänsä, ennenkuin jo luopui siitä, katsoen sitä arvoansa alentavaksi ja vilpilliseksi ystäväänsä kohtaan. Hän teki sen sitä kernaammin, koska hän varmaan tiesi että Kesäkuu ei suinkaan antaisi mitään ilmi, vaan päin vastoin turvautuisi itsepintaiseen äänettömyyteen, jos häntä yritettäisiin pakoittaa.
"Luulette siis, Kesäkuu," sanoi Mabel, "että tekisin viisaimmin jos oleksisin puulinnassa?"
"Hyvä paikka naiselle. Linna ei saanut päänahkaa. Hirret paksut."
"Te puhutte varmasti, ikäänkuin olisitte ollut siellä ja mitannut seinät."
Kesäkuu nauroi ja näytti miettiväiseltä, vaan ei puhunut mitään.
"Osaako kukaan muu kuin te tähän saareen? Onko kukaan Irokesi nähnyt meitä?"
Kesäkuun kasvot synkistyivät, ja hän katsoi tarkasti ympärilleen, ikäänkuin olisi peljännyt jonkun kuuntelevan.
"Tuskarora kaikkialla — Oswego, täällä, Frontenak, Mohawk — kaikkialla. Jos hän saamas nähdä Kesäkuun, hän tappamas hänet."
"Mutta me luulimme ett'ei kukaan tiennyt tästä saaresta ja ett'ei meidän tarvinnut täällä pelätä ketään vihollista."
"Paljo silmä, Irokesi."
"Silmät eivät aina auta, Kesäkuu. Tämä paikka on salassa monelta silmältä, ja harvat meistäkin osaavat tänne."
"Eräs mies voi kertoa — kysykää, Jengis puhumas ranskan kieltä."
"Minä ymmärrän ajatuksenne, Kesäkuu. Te tahdotte sanoa minulle, että joku petturi on kertonut kansallenne, missä ja kuinka löytäisivät saaren."
Kesäkuu nauroi, sillä hänen mielestään oli sotapetos pikemmin luettava ansioksi kuin rikokseksi; mutta hän oli ylen uskollinen omaa heimoansa kohtaan sanoakseen enempää kuin asianhaarat vaativat. Hänen tarkoituksensa oli pelastaa Mabel — ei ketään muuta.
"Keltanaama tietämäs nyt," sanoi hän, "varustus hyvä tytölle — ei huolimas miehistä eikä sotilaista."
"Mutta minä huolin niistä paljon, Kesäkuu, sillä yksi heistä on setäni, josta suuresti pidän, ja muut ovat ystäviäni ja kansalaisiani. Minun täytyy kertoa heille mitä on tapahtunut."
"Kesäkuu silloin surmattamas," virkkoi intianilais-tyttö tyynesti, vaikka surumielisesti.
"Ei, he eivät saa tietää, että te olette käynyt täällä. Mutta myöskin heidän täytyy olla varoillaan, ja voimmehan kaikki mennä linnaan."
"Nuolenkärki tietämäs — näkemäs kaikki, ja Kesäkuu tulemas puhumaan nuoren keltanaama-ystävän, ei miesten kanssa. Jokainen sotilas pelastamas päänahkansa. Kesäkuu nainen, ei puhumas miesten kanssa."
Mabel sai alakuloiseksi tästä hänen metsäläis-ystävänsä selityksestä, sillä selvää oli nyt, että tämä tiesi, ett'ei hänen tiedonantojaan ilmaistaisi. Toiselta puolen ei hän voinut saada selväksi, mikä vaara voisi uhata Kesäkuuta, jos molempien nuorten naisten keskustelu tulisi tunnetuksi, ja tämä mietiskeleminen teki hänet yhä alakuloisemmaksi ja rauhattomammaksi. Kesäkuu alkoi kerätä niitä pikkukapineita, jotka hän oli pannut pois käsistään majaan tullessansa, ja valmistihe lähtemään pois. Hänen pidättäminen ei voinut tulla kysymykseenkään, ja sankarittaremme oikein ajattelevaan ja hellätuntoiseen luonteesen katsoen oli mahdoton, että hän olisi voinut tylysti erota intianilais-tytöstä, joka oli pannut kaikki alttiiksi saadakseen palvella ystävätänsä.
"Kesäkuu", sanoi hän innokkaasti ja kiersi käsivartensa tuon viehättävän, vaikka sivistymättömän olennon vyötäreen ympäri, "olemmehan ystävät. Minun puoleltani teillä ei ole mitään pelkäämistä, sillä ei kukaan saa tietää käynnistänne. Jos voisitte antaa minulle jotain merkkiä juuri ennenkuin vaara uhkaa — jotain merkkiä, josta voisin havaita, milloin minun on meneminen varustukseen — kuinka minun on varani pitäminen".
Kesäkuu, joka todella oli aikonut lähteä pois, oli kotvan aikaa ääneti, sitten sanoi hän tyynesti:
"Hankkimas Kesäkuulle kyyhkynen."
"Kyyhkynen! Mistä minä sen voin saada?"
"Lähin maja — ota vanha — Kesäkuu menemäs ruuhi tykö."
"Luulen ymmärtäväni teidän tarkoituksenne, mutta eikö olis parempi että seuraisin teitä rannalle, jos sattuisitte kohtaamaan jonkun miehistämme?"
"Menemäs ulos ensin — lukemas miehet — yksi, kaksi, kolme, neljä, viis', kuus'…" Kesäkuu nosti pystöön sormensa ja nauroi — "Kaikki pois tieltä — kaikki paitsi yksi — kutsumas pois hänet — sitten laulamas ja tuomas kyyhkynen".
Mabel hymyili tytön sukkelalle älylle ja lähti seuraamaan hänen osoituksiansa. Ovella hän kuitenkin pysähtyi ja katsoi rukoilevin silmin indianilais-tyttöön päin.
"Enkö saa toivoa että ilmoitatte minulle vähän enemmän, Kesäkuu?" sanoi hän.
"Tietämäs nyt kaikki — varustus hyvä — kyyhky sanomas kaikki —
Nuolenkärki tappamas Kesäkuun."
Viimeksi lausutut sanat riittivät, sillä Mabel ei voinut vaatia tarkempia ilmoituksia, kun Kesäkuu selitti, että hänen miehensä kuolemalla rankaisisi tuumainsa ilmoittamisen. Hän sanoi Kesäkuulle jäähyväiset ja poistui. Nopea silmäys näytti hänelle, että kolme henkeä vielä istui tulen ääressä, mutta kaksi, joista toinen Muir, oli poistunut, luultavasti veneen luokse, ja kuudes, hänen setänsä, puuhaili kalanpyydyksiensä kanssa vähän matkan päässä tulesta. Sotamiehen vaimo meni juuri samassa tuokiossa majaansa ja hänen puoleltaan ei siis ollut mitään pelkäämistä. Mabel oli nyt olevinansa ikäänkuin häneltä olisi joutunut jotakin hukkaan, palasi muuanta nuottia hyräillen sen majan luo, josta hän vasta oli tullut, ja kumartuen alas, ikäänkuin ottaakseen jotakin maasta, riensi hän Kesäkuun osoittamaan majaan. Tämä oli rappiotilassa ja viimeksi vahdissa olleet sotilaat olivat pitäneet sitä muonamakasiinina. Muun muassa oli siinä muutama tusina kyyhkysiä. Ilman suurta vaivaa sai Mabel yhden niistä kiini, ja kätkien sen esiliinansa alle, hiipi hän takaisin majaan ja sitten, kun huomasi sen tyhjäksi, alas rantaan, johon hänen onnistui päästä muiden huomaamatta. Ruuhen luona tapasi hän Kesäkuun, joka otti kyyhkysen, pani sen vasuun, ja kertoen sanat: "puulinna hyvä", lykkäsi hän ruuhen pensaikosta ja souti soukan salmen yli yhtä äänettömästi kuin tullessakin. Mabel odotti hetken jäähyväis tervehdystä tai ystävyyden osoitusta, sitten kuin Kesäkuu oli saapunut toiselle rannalle, mutta turhaan. Kaikissa ympäristöllä olevissa saarissa vallitsi semmoinen äänettömyys ja hiljaisuus, että tuntui kuin ei kukaan koskaan olisi häirinnyt luonnon juhlallista lepoa, eikä Mabel voinut missään keksiä vähintäkään merkkiä, joka osoittaisi sen vaaran läheisyyttä, jota Kesäkuu oli tarkoittanut.