YHDEKSÄS LUKU.
Kohtaus koskessa. — Chingachgook vihollisten joukossa. — Pelastus.
Ratkaistuaan tämän tärkeän kysymyksen, valmistautuivat seurueen eri jäsenet tuumaa toimeenpanemaan. Illan varjot laskeusivat nopeasti metsän päälle, ja kun kaikki oli valmiina yritykseen, huomattiin olevan mahdoton eroittaa esineitä toisella rannalla. Aika kiiruhti, sillä voihan indianien viekkaus keksiä senkin seitsemän keinoa näin kapean virran poikki kulkemiseen, jonkatähden Opas rauhattomana odotti saavansa jättää paikan. Samassa kuin Jasper ja hänen seuralaisensa, varustettuina ainoastaan puukoilla ja Delavarin tomahavkilla, astuivat jokeen ja kokivat suurimmalla varovaisuudella salata liikkeitään, toi Opas Mabelin piilopaikasta, ja käskien hänen ja Capin kulkea rantaa pitkin kosken alapuolelle, astui hän itse ruuheen, kulkeakseen samalle paikalle.
Tämä oli helposti tehty. Ruuhi asetettiin rantaa vasten. Mabel ja hänen setänsä astuivat siihen ja asettuivat tavallisille paikolleen; Opas seisoi perässä ja piti pensaasta kiinni estääkseen virtaa heitä poisviemästä. Tämän tehtyä seurasi muutamia minuutia kestävä äänetön, jännittävä odotusaika, kun varrottiin toisten rohkean yrityksen päättymistä.
Kun molemmat ruuhen noutoon lähteneet uimalla olivat saapuneet matalampaan paikkaan, alkoivat he, käsitysten kävellen, varovasti kahlata sinnepäin, missä arvelivat ruuhen olevan. Mutta nyt oli jo niin pimeä, että pian huomasivat näön heitä aivan vähän auttavan, ja sentähden täytyi heidän antautua sen vainun johdettaviksi, joka tekee metsästäjälle mahdolliseksi löytää tiensä metsässä, kun aurinko on laskenut, kun ei mitään tähteä ole näkyvissä ja kaikki tuntuu sekasorrolta sille, joka on vähemmän tottunut metsän mutkateihin. Asiain näin ollen antautui Jasper Delavarin ohjattavaksi, joka elämän-laatuunsa nähden erittäin hyvin sopi oppaaksi. Helppo ei suinkaan ollut tällä aikaa päivästä kahlata vaahtoavassa elementissä ja sitä paitsi täydellisesi pitää silmällä kaikkia vaarallisia paikkoja, joita oli väistäminen. Pari kertaa muuttivat kuleksijat suuntaa äkkiarvaamatta tavattuansa syvää vettä, sillä he tiesivät hyvin, että vene oli tarttunut kosken matalimpaan paikkaan. Tämä tieto ainoana opastajana olivat he kahlailleet joessa neljännes tunnin, kuten luulivat, saapumatta hakemaansa esinettä sen lähemmäksi, kuin kahlaamisen alussa olivat olleet. Juuri kuin Delavari oli pysähtymäisillään ilmoittaaksensa seuralaiselleen, että olisi paras kääntyä takaisin rantaan ja valita uusi lähtöpaikka, näki hän ihmisolennon liikkuvan vedessä käsivarren pituuden päässä hänestä. Hän käsitti paikalla että Irokesi oli liikkeessä samaa asiata varten kuin hän itsekin.
"Mingo", kuiskasi hän vieressään seisovan Jasperin korvaan. "Käärme tahtoo näyttää veljelleen, miten on oltava viekkaana".
Nuori merimies huomasi samassa vihollisen hahmon, ja tämä kammottava totuus säpsähytti häntä. Käsittäen välttämättömäksi kaikessa luottaa Delavaripäällikköön, seisahtui hän ystävänsä varovasti mennessä sille suunnalle, johon Irokesi oli kadonnut. Seuraavassa tuokiossa tuli tämä kuitenkin uudelleen heitä vastaan. Vesi pauhasi niin kovasti, ett'ei tarvinnut peljätä kuulemista, ja kääntyen taaksepäin, sanoi Chingachgook:
"Jätä asia Käärmeen älyn nojaan!"
"Uj", huudahti metsäläinen, kun tuli likemmäksi, "ruuhi on löytynyt, mutta minulla ei ollut ketään joka olisi auttanut minua. Tulkaa ottakaamme se luodolta irti".
"Mielellämme", vastasi Käärme, käyttäen samaa murretta kuin puhujakin, "mene edellä; me seuraamme perästä."
Metsäläinen, joka ei voinut eroittaa ääntä ja lausetapaa keskellä kohisevaa koskea, kulki edellä, toiset seurasivat lähellä hänen perässään ja kaikki kolme saapuivat pian ruuhen luo. Irokesi tarttui sen toiseen päähän, Chingachgook keskeen ja Jasper toiseen, koska oli tärkeätä ett'ei vieras keksisi keltanaaman läsnäoloa joka helposti olisi voinut tapahtua, jos hän olisi nähnyt sen vähän vaatteuksen, joka vielä oli nuorukaisen yllä, tahi vaan hänen päänmuotonsa ylipäänsä.
"Nosta", sanoi Irokesi kansansa lyhyellä, päättävällä lausuntotavalla. Vähällä vaivalla nostettiin ruuhi irti kallion laidasta, kallistettiin hetkiseksi syrjälleen, jotta vesi valuisi pois, ja laskettiin sitten varovasti veteen. Kaikki kolme pitivät sitä tanakasti kiinni, ett'ei väkevä virta ryöstäisi sitä heidän käsistään, ja Irokesi, joka kulki edellä ja siis piti kokasta kiinni, käänsi suuntansa itärantaa kohden, missä tiesi kumppanien häntä odottavan.
Kun Delavari ja Jasper hyvin tiesivät, että täytyi löytyä muitakin Irokeseja virrassa, koska heidän oma ilmestymisensä ei ollut herättänet minkäänlaista kummastusta hänessä, jonka olivat kohdanneet, niin käsittivät he suurimman varovaisuuden välttämättömäksi. Irokesi, joka kulki edellä, astui verkalleen eteenpäin, vielä pitäen kiinni ruuhesta ja kulettaen perässään vastahakoisia seuralaisiaan. Chingachgook nosti jo kerran tomahavkiaan ja oli upottamaisillaan sen pahaa luulemattoman metsäläisen päähän; mutta koska oli luultava että indianin kuolemanhuuto tahi virran kulettama ruumis herättäisi hälinää, muutti varova päällikkö tuumansa. Seuraavassa tuokiossa katui hän tätä päätöstänsä, sillä kaikki kolme olivat yht'äkkiä neljän tai viiden metsäläisen keskellä, jotka myöskin oli laitettu ruuhta etsimään.
Tuon tavallisen lyhyen, omituisen, tyytyväisyyttä ilmoittavan huudahtamisen jälkeen, tarttuivat vastatulleet halukkaasti ruuheen. Apu oli odottamaton ja teki vihollisen niin paljoa voimallisemmaksi, että älykäs ja päätteliäs Delavarikin joutui hämilleen ja neuvottomaksi. Irokesit, jotka näyttivät täydellisesti ymmärtävän asiansa, kiiruhtivat neuvottelemaan pysähtymättä omaa rantaansa kohti. Heidän tarkoituksensa oli selvästi tuoda airot, jotka olivat ottaneet huostaansa, ja antaa kolmen tahi neljän sotilaan astua ruuheen pyssyineen ja ruutisarvineen, joiden kastuminen vedessä oli ollut ainoa syy siihen, etteivät jo aikaa sitten yön pimeydessä olleet täten kulkeneet joen yli.
Ystävät ja viholliset, täten yhteen liittyneinä, saapuivat nyt itäiselle virranjuovalle, joka oli niin syvä ettei voitu kahlaamalla mennä sen yli. Tässä syntyi lyhyt viivyke, koska oli välttämätön päättää millä tavalla ruuhi oli yli vietävä.
Pysähtyminen lisäsi Jasperin ilmitulon vaaraa, joka kuitenkin oli niin kekseliäs että viskasi lakkinsa ruuheen. Jos hän olisi ollut nututta ja paidatta, niin olisi hänen ruumiinsa haamu tässä pimeydessä varmaankin vetänyt vähemmän huomiota puoleensa. Hänen asemansa ruuhen perän takana esti myöskin jonkun vähän hänen ilmi joutumistansa koska Irokesit luonnollisesti katselivat ihan toiselle suunnalle. Toisin oli Chingachgookin laita. Hän oli sanan oikeassa merkityksessä verivihollistensa keskellä ja voi tuskin siirtyä tuumaakaan koskematta johonkuhun heistä. Kuitenkin näytti hän ihan tyyneltä, vaikka koko hänen olentonsa oli jännitetty tilaisuuden tullessa joko pakenemaan tahi antamaan kuolemaniskun.
"Uikoot kaikki nuoret mieheni paitsi kaksi, yksi ruuhen kummassakin päässä, tuolle puolen aseitaan noutamaan", sanoi etevin Irokeseista. "Nämät kaksi viekööt ruuhen virran yli."
Indianit tottelivat käskyä, jättäen Jasperin ruuhen perään, ja sen Irokesin, joka oli ruuhen löytänyt, sen kokan ohjaajaksi. Chingachgook kyykistyi niin syvälle veteen, että kaikki huomaamatta menivät ohitse. Veden loiske, käsien liikkuminen ja heidän huutonsa toisilleen ilmoittivat pian, että nuo neljä viimeksi tullutta jo olivat uimassa. Heti kun Delavari oli varma tästä, nousi hän ylös, asettui entiselle paikallensa ja alkoi luulla, että toimimisen hetki. oli tullut.
Joku itseänsä hillitsemään vähemmän tottunut kuin tämä soturi, olisi nyt varmaankin iskenyt kuoleman iskun, mutta Chingachkook tiesi että useampia Irokesia oli joessa hänen takanansa, ja hän oli siksi harjaantunut ja kokenut sotilas, ett'ei suotta antautunut vaaraan. Hän antoi indianin lykätä ruuhen syvälle ja kaikki kolme alkoivat uida itäistä rantaa kohti. Mutta sen sijaan kuin muka olisi pitänyt lykätä ruuhta poikki virtaan, huomasivat Delavari ja Jasper tuskin olevansa sen kovimman voiman vaikutuksen alaisina ennenkuin alkoivat uida semmoiseen suuntaan, että estivät virtaa kulettamasta ruuhta eteenpäin. Tätä he kumminkaan eivät tehneet yht'äkkiä, vaan varovasti ja vähin erin, jotta Irokesi ensiksi luuli kamppailevansa ainoastaan virtaa vastaan. Näiden vastakkaisten voimain vaikutuksen alaisena kulki ruuhi virtaa alaspäin, ja parin minuutin kuluttua ui se vielä syvemmässä vedessä lähellä koskea. Nyt oivalsi Irokesi kuitenkin, että joku erinomainen seikka esti sen kulkua, ja katsoen taaksensa, huomasi hän paikalla toisten yhdistetyin voimin vastustavan häntä.
Tuo toinen luonto, jonka tottumus synnyttää, sanoi paikalla Irokesille, että hän oli yksinään vihollisten seassa. Työntäen vettä sivulle päin, syöksi hän yht'äkkiä Chingachgookin päälle ja tarttui hänen kurkkuunsa. Heittäen irti ruuhesta, hyökkäsivät indianit toistensa kimppuun kuin tiikerit. Vaikka taistelivat synkän yön pimeydessä ja elementissä semmoisessa, joka oli kahta vaarallisempi elämästä ja kuolemasta kamppaileville, näyttivät he unhottavan kaikki paitsi molemminpuolisen halunsa päästä, voittajaksi ottelussa.
Jasper oli nyt yksin ruuhen haltiana, ja hänen ensimmäinen ajatuksensa oli uida Delavarin avuksi, mutta ruuhen turvaan saamisen välttämättömyys astui hänen mieleensä kymmenkertaisella voimalla, ja hetkisen kuunneltuaan taistelevain raskasta hengitystä, koki hän niin pian kuin mahdollista ehtiä läntiselle rannalle, Lyhyen etsimisen perästä onnistui hänen saada selkoa muista seuralaisista ja pani sitten vaatteet päälleen. Muutama sana oli riittävä selittämään minkälaiseen asemaan hän oli jättänyt Delavarin ja millä tavalla ruuhi oli saatu.
Syvä äänettömyys seurasi hänen kertomustansa, ja kaikki kuuntelivat tarkasti, turhaan toivoen saada jotain varmuutta sen taistelun päättymisestä, joka juuri oli tapahtunut tahi jota nyt ehkä paraillaan taisteltiin vedessä. Mitään muuta ei kuulunut kuin tuo lakkaamaton pauhaaminen kohisevasta koskesta, ja viholliset toisella rannalla pitivät edelleen syvää äänettömyyttä.
"Ottakaa tämä airo, Jasper," sanoi Opas vakaasti, vaikka hänen äänensä kuului tavallista kolkommalta, "ja seuratkaa jälestä omalla ruuhellanne. Emme voi huoletta jäädä tähän kauvemmaksi aikaa."
"Mutta Käärme?"
"Hän on oman jumalansa hallussa ja elää tai kuolee luojan tahdon mukaan. Emme voi tehdä mitään häntä auttaaksemme emmekä antautua kovin suureen vaaraan pysymällä tässä toimettomina kuin naiset, jotka jaarittelevat pienistä vastoinkäymisistään. Tämä pimeys on kallis."
Kova, pitkä, kimakka ulvonta kuului toiselta rannalta ja keskeytti
Oppaan puheen.
"Mitä merkitsee tämä melu, mr. Opas? kysyi Cap. "Se kuuluu paremmin helvetin-henkien ulvonnalta kuin ristittyin ihmisten kurkuista lähtevältä ääneltä."
"Ristityitä he eivät ole, eivätkä väitä niitä olevansa tahi toivo niiksi tulla, ja kun kutsutte heitä helvetin hengiksi, olette tuskin antanut heille väärän nimen. Tuo ulvonta on ilohuuto, ja he ovat päästäneet sen voittajina. Käärmeen ruumis, elävänä tai kuolleena, on epäilemättä heidän hallussaan."
"Ja me!" huudahti Jasper, joka tunsi jaloa surua, kun se ajatus, että hän ehkä olisi voinut estää onnettomuuden, jos ei olisi jättänyt kumppaniansa, tunki hänen mieleensä.
"Emme voi auttaa päällikköä, poikani, ja meidän täytyy jättää tämä paikka niin pian kuin mahdollista."
"Koettamatta vapauttaa häntä! … tietämättä edes onko hän kuolleena tahi elävänä!"
"Jasper on oikeassa," sanoi Mabel vakavasti, vaikka vapisevalla äänellä. "Minä en ole peloissani, setä, ja tahdon jäädä tähän, kunnes saamme tietää, mitenkä ystävällemme on käynyt."
"Tuossa tuumassa näyttää olevan järkeä, Opas," virkkoi Cap. "Kunnollinen merimies ei voi luopua kumppalistaan, ja olen iloinen tavatessani näin oikeita mielipiteitä näissä sisävesi-ihmisissä."
"Jaarituksia," jatkoi Opas rauhattomasti, ja lykkäsi puhuessaan ruuhen virtaan. "Te ette ymmärrä mitään ettekä pelkää mitään. Jos pidätte henkeänne arvossa, niin toimittakaa että pääsette majoitukselle, ja jättäkää Delavari luojan haltuun. Metsävuohi, joka kovin usein käypi nuolupaikalla [hiekkainen, kiteytyneestä suolasta rikas maa, jota kaikki kasvia syövät eläimet halukkaasti etsivät.], joutuu viimein metsästäjän pauloihin."
Tämä kohtaus oli tavallaan juhlallinen, ja tuo vilkas, jalomielinen Mabel tunsi verensä kiertävän suonissa nopeammin ja poskiansa polttavan, kun ruuhi pistihen väkevään virtaan. Yön pimeys oli hieman vähennyt pilvien hajottua, mutta suuret, tuuheat puut tekivät rannat niin pimeiksi, että ruuhet olivat pikimustassa varjossa, joka suojeli niitä keksimisen vaaralta. Aivan luonnollista kuitenkin oli, että kaikissa vallitsi jonkunlainen epävarmuuden tunne, ja Jasperkin, joka jokaisen omituisen äänen tullessa metsästä alkoi vapista Mabelin tähden, katseli matkalla rauhattomasti ympärilleen. Airoa käytettiin suurimmalla varovaisuudella, sillä vähinkin ääni olisi siinä syvässä äänettömyydessä, joka kaikkialla vallitsi, helposti voinut ilmoittaa valppaille Irokeseille, missä pakolaiset olivat.
Jasper ja Opas olivat päättäneet antaa ruuhten kulkea jonkun aikaa melkeen itsestänsä, ja se haudan hiljaisuus, joka vallitsi laajassa, melkeen rajattomassa metsässä, saattoi heidät huomaamaan jokaisen äänen, joka sieltä voi tulla. Kauan olivat he kuitenkin turhaan kuunnelleet, kun Oppaan tarkka korva luuli kuulevansa semmoisen rapsauksen, kuin jos kuiva oksa olisi polkastu poikki. Jokainen, joka on tottunut tähän omituiseen ääneen, tietää kuinka helposti korva äkkää ja eroittaa sen kaikesta muusta rapinasta metsässä.
"Joku kävelee länsi rannalla," sanoi Opas hiljaa Jasperille. "Ovatkohan
Irokesit jo voineet kulkea joen yli aseineen ja ilman ruuhetta?"
"Ehkä se on Delavari. Hänen täytyy tietysti seurata meitä pitkin rantaa saadakseen meistä selkoa. Antakaa minun mennä lähemmäksi rantaa vakoillakseni."
"Tehkää se, poikani, vaan pidelkää airoa sujuvasti älkääkä millään muotoa menkö maalle olematta varma asiastanne."
Kymmenen rauhatonta minuutia seurasi Jasperin ruuhen kadottua, joka luikahti pois niin äänetönnä kuin olisi veteen vajonnut, ennenkuin Mabel voi saada uskoneeksi, että nuorukainen todellakin yksinään oli uskaltanut tuolle retkelle, joka hänestä näytti niin vaaralliselta. Sillä välin jatkoivat muut kulkua alaspäin uskaltamatta hiiskahtaa sanaakaan, ja melkeenpä hengittämättä, niin harras oli kaikkien toivo keksiä vähimmänkään joen rannalta tulevan äänen. Mutta sama juhlallinen, voisi melkeen sanoa jylhä tyyneys vallitsi kuin ennenkin; veden loiskahteleminen vähäpätöisiä vastuksia vastaan, ja puiden humina oli ainoa, mikä häiritsi äänettömyyttä. Mainitun ajan kuluttua kuului taaskin puunoksain hiljainen ratiseminen, ja Opas luuli kuulevansa tukahdutetuita ääniä.
"Minä voin erehtyä," sanoi hän, "sillä usein tulee kuvittelemaan mitä hartaasti toivoo, mutta nuo äänet tuntuivat Delavarin syviltä ääniltä."
"Minä näin jotain veden päällä," kuiskasi Mabel, jonka silmä, Jasperin katomaisen perästä, lakkaamatta tarkasti synkän pimeyden leveää varjoa.
"Ruuhi se on," huudahti Opas iloisesti. "Kaikki lienee hyvin, muuten olisi pojasta jotain kuulunut."
Seuraavassa tuokiossa kulkivat molemmat ruuhet taasen sivukkain, ja Jasperin vartalo eroitettiin hänen oman ruuhensa perässä. Kokassa istui toinen henkilö, ja kun nuorukainen hoiti airoa niin, että Opas ja Mabel saivat nähdä toisen kasvot, tunsivat he molemmat Suuren Käärmeen.
"Chingachgook, veljeni," sanoi Opas, ja hänen vapiseva äänensä ilmoitti tunnetten voimaa, "Mohikanien päällikkö, sydämeni on hyvin iloinen. Usein olemme yhdessä kamppailleet, mutta minä pelkäsin ett'ei se enään koskaan tulisi tapahtumaan."
"Uj! Mingot ovat naisia; kolme heidän päänahkaa riippuu vyölläni. He eivät tiedä, miten voisivat osata Delavarien Suureen Käärmeesen. Heidän sydämissään ei ole ollenkaan verta ja heidän ajatuksensa ovat paluumatkalla suuren järven yli."
"Oletteko ollut heidän joukossansa päällikkö? Mitenkä kävi sotilaalle, joka oli joessa?"
"Hän on muuttunut kalaksi ja makaa joen pohjassa ankeriasten toverina. Hänen veljensä pankoot hänelle syöttiä koukkuihinsa. Opas, minä olen laskenut vihollisten lukumäärän ja käsitellyt heidän pyssyjänsä."
"Ah, tiesinhän hänen olevan uskalikon!" huudahti Opas englannin kielellä, ensiksi käytettyään delavarinkieltä. "Tuo vallaton ihminen on ollut heidän keskellänsä ja tuonut mukanaan meille koko heidän historiansa. Kertokaa, Chingachgook, ja minä ilmoitan sen sitten ystävillemme."
Delavari kertoi nyt vakaalla tavallaan pää-asiallisemmat kohdat seikkailustaan siitä saakka kuin hän viimeksi nähtiin joessa taistelevan vastustajansa kanssa. Tämän kohtalosta hän ei maininnut sen enempää, koska ei ollut tavallista, että sotilas kehui urotöistään silloin kuin antoi niistä selityksen. Heti päästyänsä voitolle tuossa peloittavassa taistelussa, oli hän uinut itäiselle rannalle, noussut varovasti maalle ja hiipinyt pimeyden suojassa Irokesien joukkoon, joutumatta ilmi tai edes epäluulon alaiseksi. Kerta oli häntä kyselty, vaan hän oli vastannut olevansa Nuolenkärki, ja sen jälkeen oli hän päässyt kaikista kysymyksistä. Muutamista satunnaisista lauseista kuuli hän että metsäläiset halusta toivoivat saada valtoihinsa Mabelin ja hänen setänsä, jonka arvon suhteen he kuitenkin näkyivät erehtyneen. Hän sai myöskin kyllin tukea sille epäluulolle, että Nuolenkärki oli ilmoittanut heidät vihollisille jostakin syystä, jota nyt ei ollut huokea arvata, koska hän ei vielä ollut saanut palkintoa avustaan.
Opas ilmoitti muille tästä kertomuksesta ainoastaan sen, minkä katsoi riittäväksi poistamaan heidän epäilyksiään, samalla myöskin ilmoittaen, että hän katsoi toimimis-hetken tulleeksi, koska Irokesit eivät vielä täydelleen olleet tointuneet tappioidensa vaikuttamasta hämmästyksestä.
"Me tulemme tapaamaan heidät kosken luona, sitä en epäile," sanoi hän, "ja siellä tulee kohtaloksemme joko pakoon pääseminen tai heidän käsiinsä joutuminen. Matka linnaan on silloin niin vähäinen, että melkeen olen arvellut astua maalle Mabelin kanssa, saattaa hänet jotakin oikotietä myöten majoitus-paikkaan ja jättää ruuhet omiin varoihinsa koskeen."
"Se ei koskaan onnistu, Opas," keskeytti häntä Jasper innoissansa.
"Mabel ei ole kyllin väkevä kulkemaan metsien läpi tällaisena yönä.
Antakaa hänen astua minun ruuheeni, ja minä joko menetän henkeni taikka
vien hänet terveenä koskea alas, olkoonpa vaan näinkin pimeä."
"En epäile hyvää tahtoanne, poikani, mutta täytyy olla sallimuksen silmä, eikä teidän, ohjaamassa, jos mieli päästä eheänä Oswego-virtaa alas sellaisena yönä kuin tämä on."
"Ja kuka saattaa hänet terveenä majoitus paikalle, jos hän astuu maalle? Eikö yö ole yhtä pimeä maalla kuin vesillä? Vai luuletteko minun vähemmän ymmärtävän ammattiani kuin te omaanne?"
"Rohkeasti puhuttu, poikani, mutta jospa eksyisinkin metsässä — vaikka en usko kenenkään todenmukaisesti voivan sitä sanoa — jos kuitenkin sen tekisin, niin ei siitä olisi sen pahempaa, kuin että meidän täytyisi majailla yö metsässä, jotavastoin väärä aironvetämä tai ruuhen heilahdus viskaisi teidät ja Mabelin veteen, josta hän arvattavasti ei nousisi hengissä jälleen."
"Minä lykkään päättämisen Mabelin valtaan; olen varma siitä, että hän tuntee itsensä varmemmaksi ruuhessa."
"Minä luotan suuresti teihin molempiin," sanoi kersantin tytär, "enkä epäile, ett'ette tahdo tehdä kaikkia mitä voitte, osoittaaksenne isälleni kuinka suuressa arvossa häntä pidätte; vaan minun täytyy myöntää etten mielelläni tahdo jättää ruuhta, nyt kun olemme varmat siitä, että vihollisia on metsässä. Setäni saa kuitenkin ratkaista tämän kysymyksen minun puolestani."
"Mantere ei minua miellytä," sanoi Cap, "kun selvä tie meritse on edessä. Mabelille ja minulle on viisainta jäädä ruuheen."
"Olisi paras että Mabel vaihtaisi ruuhta," sanoi Jasper. "Minun on kuiva, ja Opaskin myöntänee, että minun silmäni ovat hänen silmiään tarkemmat vesillä."
"Sen teen kernaasti, poikani. Vesi kuuluu teidän lahjoihinne, eikä kukaan kiellä teidän harjaannuttaneen niitä korkeimmilleen. Laskekaa ruuhenne minun ruuheni viereen Jasper, niin jätän teille mitä olette pitävä kalliina aarteena."
Mabel astui toisesta ruuhesta toiseen ja istahti mukaan ottamainsa kapinetten päälle, jotka tähän asti olivat olleet tämän ruuhen ainoana lastina. Heti kuin tämä oli tapahtunut, erosivat ruuhet vähän toisistansa ja airoja käytettiin, vaikka suurimmalla varovaisuudella. Puheleminen lakkasi hiljakseen, ja kun lähestyttiin peloittavaa koskea, tunsivat kaikki hetken tärkeyden. Kaikki riippui perämiesten taitavuudesta, sillä jos jompikumpi ruuhi syöksisi kiveä vastaan, niin se ainakin kaatuisi, jos ei musertuisikaan, ja silloin ei ainoastaan jouduttaisi kaikkiin vaaroihin, joita joessa on tarjona, vaan Mabelin pelastaminen vainoojain kynsistä olisi miltei mahdoton. Suurin varovaisuus oli sentähden tarpeen.
Ruuhten kulkiessa varovasti eteenpäin alkoi kosken pauhina kuulua, ja Cap tarvitsi kaikki voimansa pysyäkseen paikallansa, kun nuo merkitsevät äänet tulivat yhä lähemmäksi keskellä pimeyttä, joka tuskin soi hänelle tilaisuutta nähdä metsittyneen rannan kehäpiirteitä ja lehväkaarrosta päänsä päällä. Hänellä oli vielä tuoreessa muistissa toinen putous, ja hänen kuvitusvoimansa loi nyt tulevan koskenlaskun yhtä vaaralliseksi kuin se oli ollut, josta hän vähän aikaa sitten oli suoriutunut, joten se epäilys ja epävarmuus, joka häntä vallitsi, melkoisesti lisäsi vaaran suuruutta. Tässä kohden erehtyi kuitenkin tuo vanha merimies, sillä Oswegon kosket ja putoukset ovat hyvin erilaiset laadultaan ja voimaltaan. Matkalaisillemme oli se vastus, mikä nyt vielä oli voitettavana, vähäpätöinen sen suhteen, minkä jo olivat kestäneet.
"Tuo on siis se paikka, josta olette puhunut," sanoi Mabel Jasperille, kun kosken pauhina selvästi kuului.
"Niin — ja minä pyydän teitä luottamaan minuun — Opas kulkee koskea alas liian likeltä joen keskikohtaa. Hänen tulisi pitäytyä lähempänä itärantaa, mutta nyt ei hän voisi kuulla, jos huutaisin. Pysykää jäykkänä ruuhessa, Mabel, älkääkä peljätkö."
Seuraavassa tuokiossa oli voimakas virta vienyt heidät koskeen, ja kolmen tai neljän minuutin kuluessa näki enemmän kummastunut kuin pelästynyt Mabel ympärillään ainoastaan valkeita vaahtokinoksia eikä kuullut muuta kuin veden pauhinan. Ainakin kaksikymmentä kertaa näytti ruuhi olevan syöksemäisillään jotakin pyörtävää aaltoa vastaan, mutta yhtä usein liukui se ihan vahingoittumattomana sen ylitse, Jasperin voimakkaan käden ohjaamana. Ainoastaan yhden ainoan kerran näytti nuorukainen kadottavan valtansa heikon aluksen yli, joka muutamia silmänräpäyksiä pyöri ihan ympäri, mutta tuskallisella ponnistuksella sai hän sen taas valtoihinsa, ohjasi sen uudestaan oikeaan kulkuväylään ja sai pian palkinnon kaikesta levottomuudestaan, kun huomasi tyynesti kulkevansa syvää vettä myöten kosken alapuolella.
"Kaikki on voitettu, Mabel," huudahti hän iloisena. "Vaara on ohitse ja nyt voitte toivoa näkevänne isänne jo tänä yönä."
"Jumalalle kiitos! mutta minä näen jotain vedessä meitä likellä; eikö se ole ystäviemme ruuhi?"
Muutama aironvetämä vei Jasperin osoitetun esineen viereen. Se oli todellakin toinen ruuhi, tyhjänä ja talka ilmassa. Niin pian kuin nuorukainen oli saanut tämän selville, rupesi hän katselemaan eikö uimamiehiä näkyisi, ja suureksi ilokseen huomasi hän pian Capin, joka tuli huilaten virtaa alaspäin, sillä hän oli tahtonut ennen hukkua kuin mennä maalle metsäläisten sekaan. Hän hilattiin ylös ruuheen, vaikka vaivalla, ja siihen päättyi etsiminen; sillä Jasper oli varma siitä, että Opas kahlasi maalle, kernaammin kuin luopui rakkaasta pyssystään, saatikka vesi koskessa oli niin matalaa.
Jälellä oleva matka oli lyhyt, vaikka täytyi kulkea pimeässä ja epävarmuudessa. Vähän ajan kuluttua kuului sekava pauhina, joka väliin tuntui kaukaiselta ukkosen-jylinältä, väliin taas voimallisten vesijoukkojen pauhulta. Jasper selitti seuralaisillensa, että he nyt kuulivat meren kuohuilemisen rantaa vastaan. Mataloita niemekkeitä oli heidän edessään; erääsen niiden välissä olevaan lahteen kulki ruuhi ja törmäsi hiljaan rannalle. Ylimeno, joka sitten seurasi, oli niin lyhyt ja pikainen, että Mabel tuskin tiesi mitä tapahtui. Muutamassa minuutissa oli menty vahtimiesten ohitse, portti aukaistiin, ja kovassa mielenliikutuksessa oleva tyttö syöksi isänsä syliin.