10. LUKU.
Heimottoman tappio.
Sillävälin kun Pietari oli joutunut epäilyksiin asiasta, jossa hän oli tähän asti seissyt lujana kuin kallio, olivat intiaanien joukossa monet muut alkaneet tuntea suosiollisuutta mehiläispyytäjää kohtaan hänen salaperäisten taitojensa ja herttaisen anteliaisuutensa tähden; mutta sitävastoin oli muuan näkijä erityisen vastenmielisesti havainnut tämän käänteen. Tätä miestä voitiin tuskin sanoa päälliköksi, vaikka hänellä oli ilkeätä vaikutusvaltaa, joka usein kohdistui heikentämään varsinaisten päällikköjen toimintaa. Hänellä oli merkitsevänä lisänimenään "Kärppä", koska hänen oletettiin jollain tavoin muistuttavan tuota pientä rosvoilevaa ja luihua nelijalkaista. Hän oli luonteeltaan halpamainen ja näöltään vastenmielinen, ja hänen likaiset tapansa saivat hänet vielä huonompaan suosioon muiden silmissä kuin hän olisi muutoin ollut. Lisäksi oli hän erityisesti perso väkijuomille ja saattoi päihtyneenä makailla päiväkausia, milloin hänen heimonsa vain sai viljemmälti tulivettä haltuunsa. Maineettomana soturina, niin penseänä pyyntimiehenä, että hänen perheensä täytyi usein kerjätä ruokaa naapureilta, rumana ulkomuodoltaan ja juoppona oli Kärpällä kuitenkin melkoisesti vaikutusvaltaa noin monien urheitten, viisaiden ja kaikinpuolin kunnostautuneitten päälliköiden keskuudessa. Tämä saattaa näyttää kummalliselta, mutta se johtui kokonaan hänen kielestään.
Ungque eli Kärppä oli peräti kaunopuheinen mies; hänellä oli erinomainen taito vedota ihmisten intohimoihin. Valehteleva ja liukas kieli on suuressa joukossa merkillisenä mahtina, helposti saaden väärän esiintymään oikeana melkein missä kohdassa hyvänsä. Tätä lahjaansa käytteli Kärppä aina tilanteissa, joissa arveli parhaiten pääsevänsä vastustamaan vihaamiansa. Jälkimäisiin kuului Pietari, jonka saavuttama arvovalta hänen omassa heimossaan oli herättänyt Kärpässä suurta kateutta ja levottomuutta. Hän oli lujasti ponnistellut sitä vastaan, vieläpä rohjennut puhua valkoihoisten hyväksi ja näiden tuhoamista estääkseen, yksinomaan saadakseen tehdyksi kiusaa tuolle salaperäiselle muukalaiselle. Se oli kuitenkin ollut turhaa; vuolle juoksi toiseen suuntaan, ja Pietarin tulinen kaunopuheisuus oli ollut hänellekin liian voimakas. Nyt oli hän kummakseen havainnut Pietarin käytöksessä ilmeisesti muuttunutta sävyä ja saapui päälliköiden lopulliseen neuvotteluun hyvin epäluuloisena, järkähtämättömästi päättäen panna kaikkensa heimottoman päällikön vastustamiseen, jos tämä esittäisi mitään muutoksia alkuperäiseen suunnitelmaan.
Kokouksen alussa ilmeni selviä merkkejä erilaisista mielipiteistä ja kiihdyttävistä epäilyksistä päälliköiden kesken, vaikka vähään aikaan ei lausuttu mitään kiistan tai väittelyn tapaista. Pietarin johtelu oli yhä voimassa, eikä hän lyönyt laimin mitään tavallisia keinojaan vaikutusvaltansa lujittamiseksi. Kenties hän ponnisteli sitä lujemmin, kun oli joutunut asemaan, jossa hänen oli pakko peruuttaa paljon sellaista, mitä oli aikaisemmin tehnyt.
Kokouspaikaksi oli valittu kaunis aho ruohoaavikon reunalta; ainoastaan päälliköt muodostivat piirin, jonka ulkopuolella "nuoret miehet" liikkuivat hiljaisina ryhminä, kuunnellakseen neuvottelua ja hyötyäkseen vanhempien viisaudesta, jos mieli teki. Piipullinen poltettiin ja kaikki tavalliset menot otettiin huomioon, ennen kuin Karhunliha nousi pitämään jonkunlaisen avauspuheen. Hänen lyhyen tervehdyksensä jälkeen tupakoittiin taasen ja odotettiin Pietarin nyt nousevan puhujaksi. Mutta hän istui yhä mietteissään, jonkavuoksi pari muuta päällikköä lausui mielipiteitään intiaanien suuresta ja nyt voitolliseksi kääntyneestä taistelusta yankee-kansaa vastaan, antaakseen suurelle johtajalle aikaa ajatustensa järjestämiseen. Muuan Tammenoksaksi nimitetty päällikkö, joka ehdottomasti oli enemmän soturi kuin puhuja, osasi sekä omasta että muiden mielestä tehdä hyvinkin onnistuneita vastaväitteitä yksinkertaisen pastorin edellisenä yönä lausumiin vakuutuksiin ja sai osakseen mielihyvän sorinaa, joka oli hänelle aivan uutta. Syntyi taas pitkällinen, mietiskelevä äänettömyys, jonka aikana rauhanpiippu kiersi moneen kertaan. Vasta noin puolen tunnin kuluttua edellisen puhujan istuutumisesta nousi Pietari seisaalle. Pitkänä väliaikana oli odotus päässyt jännittymään ja uteliaisuus yltymään. Mikään muu kuin hyvin suuri tapaus ei voinut aiheuttaa tätä syvällistä aprikoimista ja alottamisen vastahakoisuutta. Kun salaperäinen päällikkö ja monien päänahkain mies siis kohosi puhumaan, oli koko kuulijakunta pelkkänä korvana. Vielä noustuaankin seisoi Heimoton tuokion äänettömänä katsellen ympärilleen ikäänkuin olisi hänen tarvinnut hieman hillitä ajatustensa kuohuntaa, ennen kuin uskalsi luovuttaa niitä kielensä välitettäviksi.
Hän alotti kauniisti kuvailemalla kansansa loistokasta entisyyttä ja Suuren Hengen huolenpitoa punaihoisesta rodusta. Yhtyen Tammenoksan huomautuksiin valkoihoisten uskonnollisten väitteiden pätemättömyydestä hän siirtyi taitavasti puhumaan tietäjämiesten suurista ansioista kaikkien kansojen ja eritoten punanahkain kesken. Hän oli valmis myöntämään, että erivärisilläkin suurilla tietäjillä oli paljon yhteistä, mikä saattoi olla ainoastaan Manitousta itsestään lähtöisin.
"Veljet, yksi asia on minulla vielä sanottavana teille", jatkoi hän. "Haluan kuulla muita enkä tahdo tällä kertaa mainita kaikkea, mitä tiedän. Yksi asia on minulla vielä sanottavana teille, ja nyt sen sanon. Olen puhunut teille, että meidän täytyy ottaa päänahat kaikilta niiltä valkonaamoilta, jotka nyt ovat lähellämme. Arvelin saavamme enemmän, mutta muut eivät tule. Kenties he ovat peljästyneet. Täällä on ainoastaan kuusi. Kuusi päänahkaa ei ole paljon. Minua surettaa, että niitä on niin vähän. Mutta me voimme mennä sinne, missä on enemmän. Yksi noista kuudesta on tietäjämies. En tiedä, mitä ajatella. Saattaa olla hyvä ottaa hänen päänahkansa. Saattaa olla paha. Tietäjämiehillä on suuri voima. Te olette nähneet, mitä tämä mehiläispyytäjä voi tehdä. Hän osaa puhella mehiläisten kanssa. Ne pienet hyönteiset lentelevät kaikkialle ja näkevät sellaista, mitä intiaanit eivät kykene näkemään. Suuri Henki teki ne sellaisiksi. Kun saamme takaisin kaiken maan, saamme mehiläiset sen mukana ja voimme silloin neuvotella siitä, miten on paras menetellä niiden suhteen. Kunnes tiedämme enemmän, en halua kajota tuon mehiläispyytäjän päänahkaan. Siitä saattaa koitua meille suurta vauriota. Tiedän erään valkonaamain tietäjämiehen, joka menetti päänahkansa, ja rokko surmasi puolet siitä joukosta, joka otti hänet vangiksi ja tappoi hänet. Ei ole hyvä puuttua tekemisiin tietäjämiehiä vastaan. Muutamia päiviä takaperin minä hyvin hartaasti halusin tuon nuoren miehen päänahkaa. Nyt en minä sitä halua. Sen koskemisesta voisi tulla suuri vahinko. Haluan antaa hänen mennä ja viedä squaw'nsa mukanaan. Muilta voimme ottaa päänahan."
Viisaasti pidättyi Pietari viittaamasta Margeryyn ennen kuin juuri puheensa lopussa, vaikka hän nyt kaikesta sydämestään tahtoikin toimittaa neitosen turvaan. Mitä Le Bourdoniin tulee, niin oli hän päivän mittaan tehnyt katsojiinsa niin suuren vaikutuksen, että harvat päälliköt kummeksuivat hänen hyväkseen tehtyä poikkeusta. Taikuuden pelko on Amerikan villien keskuudessa hyvin yleinen, ja näytti tosiaan vaaralliselta juonitella sellaisen miehen henkeä vastaan, jolla oli johdettavissaan joka taholla surisevat mehiläisetkin. Hän saattoi juuri tällä hetkellä seurata koko neuvottelun kulkua, ja useat julman näköiset vanhat soturit, jotka nyt istuivat piirissä ja näyttivät olevan valmiita nousemaan mitä hyvänsä inhimillistä vastaan, eivät olleet muistamatta, että tietäjämies salaisilla keinoillaan varmaankin piti hyvää huolta sekä ystäviensä että vihamiestensä kohtelusta.
Pietarin istuutuessa oli päällikköjen piirissä yksi ainoa mies, joka oli heti päättänyt vastustaa hänen uutta aiettansa. Useat olivat kyllä epätietoisia näin äkillisestä muutosehdotuksesta, mutta heidän ei myöskään tehnyt suorastaan mieli pysyä alkuperäisessä suunnitelmassaan. Poikkeuksena oli Ungque, joka nyt näki oivallisen tilaisuuden tähdätäkseen iskun kadehtimansa päällikön suurta vaikutusta vastaan. Mutta niin ovela oli tämä intiaani ja niin tottunut hallitsemaan halujansa, että hän ei heti noussut rehellisessä innostuksessa selittelemään vakaumustansa, vaan katsoi viisaaksi vielä odottaa hetkisen.
Intiaanikin on vain ihminen ja heikkouksiensa horjuttelema, niin suuresti kuin hän ankaralla harjaannuksella oppiikin niitä hillitsemään. Tammenoksa oli näytteenä tästä tosiseikasta. Hän oli niin odottamattomasti onnistunut äskeisessä kaunopuheisuuden yrityksessä, ettei ollut helppo pidättää häntä istuallaan nyt uuden hyvän tilaisuuden tarjoutuessa kunnostautumiselle. Niinpä oli hän taas seuraavana puhujana.
"Veljet", lausui Tammenoksa, "minut on nimitetty puun mukaan. Te kaikki tunnette sen puun. Se ei kelpaa jousiksi tai nuoliksi, ei se kelpaa kanooteiksikaan; siitä ei lähde paras nuotio, vaikka se palaa ja on kuuma, kun se on hyvin sytytetty. On monia tarkotuksia, joihin kaimapuuni ei sovellu. Siitä ei ole syötäväksi. Siinä ei ole mahlaa, jota intiaanit voivat juoda, niinkuin vaahterassa. Siitä ei tule hyviä luutia. Mutta sillä on oksia niinkuin muillakin puilla, ja ne ovat lujia. Lujat oksat ovat hyviä. Tammen haarat eivät taivu niinkuin häilyvien pensaitten. Veljet, minä olen tammen oksa. Minun ei tee mieleni taipua. Kun päätökseni on tehty, tahdon pitää sen paikallaan. Päätökseni on tehty, että otamme päänahat kaikilta valkonaamoilta, jotka ovat nyt ahoilla. En tahdo muuttaa sitä. Minä voin taittua, vaan en taipua. Olen luja."
Lausuttuaan tämän lyhyen, mutta ytimekkään selostuksen katsantokannastaan painui päällikkö istumaan varsin tyytyväisenä tähän toiseen kaunopuheisuutensa näytteeseen sen päivän kuluessa. Hänen menestyksensä ei tällä kertaa ollut yhtä kieltämätön kuin äsken, mutta lausunto saavutti kuitenkin tunnustusta ja myötätuntoa. Kärppää sekä ihmetytti että ihastutti Tammenoksalta saamansa aavistamaton kannatus. Hän käsitti, että salaperäistä päällikköä vastaan oli nousemassa tyydyttämätöntä kunnianhimoa, ja katsoi nyt hetken suotuisaksi omalle esiintymiselleen.
Peräti vaatimattomasti oli hän rohkenevinaan avata suunsa näin suurten miesten joukossa, mutta osasi kuitenkin sovittaa sanoihinsa ilkeitä epäilyksiä heimottoman päällikön todellisista aikeista. Hän viittasi Pietarin alituiseen kiertelyyn valkoihoisten keskuudessa ja siihen mahdollisuuteen, että suuri johtaja lopultakin ajoi vain omia yksityisiä tarkotusperiään.
"Tuntematon päällikkö, joka ei kuulu mihinkään heimoon, puhuu tuon mehiläispyytäjän squaw'sta", pitkitti hän. "Hän pelkää noin suurta tietäjämiestä ja tahtoo antaa tämän mennä sekä viedä koko wigwaminsa matkassaan. Mutta se nuori squaw ei ole hänen squaw'nsa. Ei ole tarvis antaa hänen mennä miehen tähden, eikä minua myöskään pelota se tietäjämies, vaikka minä olen vain vaivainen kärppä, joka etsii pientä riistaa. Jos intiaanien tulee ottaa kaikilta valkonaamoilta päänahat, niin miksemme alottaisi niistä, jotka ovat käsissämme. Jos suuri veljeni, joka on arvellut, että meidän ei sovi ottaa päänahkaa mehiläispyytäjältä ja tämän squaw'ksi sanomaltansa naiselta, ilmottaa meille heimonsa nimen, niin hän ilahuttaa minua. Minä olen typerä intiaani ja opin mielelläni, mitä suinkin voin; haluan tietää sen. Kenties se auttaa meitä ymmärtämään, minkätähden hän antoi toisenlaisen neuvon eilen ja toisenlaisen tänään. Siihen on syy. Minä haluan tietää, mikä se on."
Ungque istuutui verkalleen. Hän oli puhunut peräti maltillisena sävyltään ja hyvin nöyrän näköisenä. Pietari näki heti, että hänellä oli viekas kilpailija, ja hänen oli hiukan vaikea kokonaan salata sitä tulista kiukustumista, mitä hän tunsi kohdatessaan vastarintaa tuollaiselta taholta. Pietari oli ovela ja perehtynyt kaikkiin johtavien miesten juoniin, mutta käytti keinojaan vain suuren tarkotuksensa saavuttamiseksi eikä tosiaan epäröinytkään juuri mitään sen edistämisessä. Mutta nyt, kun hänen synkässä mielessään ensi kertaa vuosikausiin pilkotti inhimillistä tunnetta, tapasi hän odottamattomasti vastassaan miehen, jota hänen oli äskettäin ollut kovin työläs suostuttaa omiin suunnitelmiinsa ja joka sitäpaitsi oli aivan arvoton esiintymään koko päällikkökokouksessa! Katkeran raivon riehuessa povessaan nousi salaperäinen johtaja vastaamaan. Hän vetosi uudestaan mehiläispyytäjän kieltämättömiin salaisiin taitoihin ja vakuutti ruohoaavikolla näyttäytyneen naisen vastikään tulleen tietäjämiehen puolisoksi. Lausuttuaan sitte muutamia sangen vähän mairittelevia huomautuksia kärpän ominaisuuksista hän jatkoi:
"Veljet, teille on sanottu, että tämä kärppä ei tiedä heimoa, josta minä olen syntynyt. Minkätähden pitäisi teidän se tietää? Intiaanit ovat olleet hupsuja. Valkonaamain anastaessa toisen metsästysmaan toisensa jälkeen, kaivoivat he kirveen maasta omia ystäviänsä vastaan. He ottivat toistensa päänahkoja. Intiaani vihasi intiaania — heimo vainosi heimoa. Minä en ole mitään heimoa, eikä kukaan voi vihata minua sukuni tähden. Te näette nahkani. Se on punainen. Se riittää. Minä otan päänahkoja ja poltan rauhanpiippua ja puhun, ja kuljen uuvuttavilla poluilla kaikkien intiaanien puolesta enkä minkään heimon hyväksi. Minä olen heimoton. Jotkut nimittävätkin minua siksi. Parempi on kantaa sitä nimeä kuin hiipiä Kärppänä. Olen puhunut."
Pietarilla oli niin hyvä menestys tällä henkilökohtaisella todistelullaan, että useimmat läsnäolijat kuvittelivat kärpän ryömivän johonkin koloon ja katoavan. Mutta sitäpä ei Ungque tehnyt. Hän oli kansanpuhuja intiaanien tapaan, ja sen sijaan että olisi nolostunut, nousikin hän vastaamaan yhtä vireästi kuin paatunut väittelijä ainakin, vaikka niin tavattoman nöyräksi tekeytyneenä, ettei yksikään voinut pahastua hänen julkeudestaan.
"Tuntematon päällikkö on vastannut", hän sanoi. "Se ilahuttaa minua. Minä rakastan kuulla hänen sanojansa. Korvani ovat aina auki, kun hän puhuu, ja ymmärrykseni on herkempi. Minä näen nyt, että on hyvä hänen olla heimottomana. Hän saattaa olla cherokee, ja silloin soturimme toivottaisivat hänelle pahaa." Tämä oli näppärä letkaus, sillä cherokeet olivat se heimo, jota kaikki läsnäolijat enimmin vihasivat. "On parempi hänen olla heimottomana kuin kulkea cherokeena. Hänen saattaisi olla parempi esiintyä kärppänä.
"Veljet, meille on sanottu, että meidän pitää tappaa kaikki valkonaamat. Minä pidän siitä neuvosta. Maalla ei voi olla kahta omistajaa. Jos valkonaama omistaa sen, niin intiaani jää kulkuriksi. Mutta heimoton päällikkö sanoo meille, että me emme saisikaan tappaa kaikkia valkonaamoja. Hän ajattelee, että tuo mehiläispyytäjä voi olla tietäjämies ja saattaa tuottaa meille intiaaneille suurta vahinkoa. Veljet, näin en minä ajattele. On parempi tappaa se mehiläispyytäjä ja hänen squaw'nsa niin kauvan kuin voimme, jotta sellaisia tietäjäpyytäjiä ei tulisi lisää meidän pelotukseksemme. Jos yksi mehiläispyytäjä voi tuottaa niin paljon vauriota, niin mitä tekisikään kokonainen mehiläispyytäjien heimo? Minä en halua nähdä niitä lisää. On vaarallista haastaa mehiläisten kanssa. On parasta, ettei kellään ole sitä lahjaa.
"Veljet, eikö se riitä, että valkonaamat tietävät niin paljoa enemmän kuin punaiset miehet? Pitääkö heidän saada mehiläiset ilmottelemaan heille, mistä on löydettävissä hunajaa, karhuja, sotureita? Ei, ottakaamme mehiläispyytäjän ja hänen squaw'nsa päänahka, jotta sellainen tietämys loppuu. Olen puhunut."
Pietari ei enää noussut. Hän tunsi arvokkuutensa vaativan vaitioloa. Useat päälliköt lausuivat nyt mielipiteensä lyhyeen. Ensi kertaa siitä saakka kun salaperäinen päällikkö oli alkanut saarnata ristiretkeänsä kääntyi virtaus häntä vastaan. Kärppä ei puhunut enempää, mutta toiset parantelivat hänen lausumiansa viittauksia. Pietari oivalsi, että hän olisi Le Bourdonin ja Margeryn pelastamista vieläkin yrittämällä vain vaarantanut oman asemansa, kykenemättä toteuttamaan tarkotustansa. Hänen oli senvuoksi käännettävä tappionsa parhain päin. Sitte kun asiasta oli keskusteltu runsaan tunnin verran nousi hän puhumaan tavalla, joka riisti hänen vastustajiltaan aseet.
"Veljet", lausui hän arvokkaasti, lopettaakseen keskustelun, "minä en ole nähnyt suoraan. Sumua nousee väliin silmien eteen, ja silloin me emme näe. Minä olen ollut sumussa. Veljeni hengitys on puhaltanut sen pois. Nyt näen selvästi. Minä näen, että mehiläispyytäjien ei sovi elää. Kuolkoon tämä — kuolkoon myöskin hänen squaw'nsa!"
Tähän päättyi kysymyksen periaatteellinen pohtiminen. Vielä parin tunnin ajan järjesteli kokous käytännöllisiä toimenpiteitä, jolloin Pietari sai ohjattavakseen suunnitellun verilöylyn yksityiskohdat.
* * * * *
Hunajalinnassa Gershom ja Dorothy ottivat hyvin tyynesti vastaan tiedon omaisensa avioliitosta, sillä tapaus oli odotettu. Näin jännittävissä olosuhteissa ei sen äkillisyys voinut muutenkaan herättää suurta huomiota. Varsinkin Dorothy oli epämääräisen ahdistuksen vallassa, sillä Kyyhkynsiipi oli aamupäivällä riistaa tuodessaan joutunut hänen kanssaan tavallista pitempään keskusteluun ja tullut silloin lausuneeksi vakavia viittauksia, että koko seurueen oli paras kiireimmiten lähteä paikalta. Ilmeisesti tietäen vakoilunsa perusteella, miten vaarallisesti verkko oli kiertymässä Hunajalinnan asukkaiden ympäri, alkoi hän seuraavana aamuna uudistaa vihjauksiansa mehiläispyytäjälle, jonka avioliitto näytti herättävän hänen ystävyyttänsä yhä hartaammaksi, niin että hän entistä vähemmin epäröitsi kansansa salaisten aikomusten ilmaisemisessa intiaanien ainaiseen kiertelevään tapaan. Le Bourdon oli senvuoksi varsin vakavalla päällä, kun Pietari aamupäivällä palasi ruohoaavikolta heti Kyyhkynsiiven vetäydyttyä omiin hommiinsa.
Margery otti vanhan päällikön hyvin herttaisesti vastaan ja sai hänen synkän katsantonsa melkoisesti kirkastumaan. Pietari tahtoi puhutella mehiläispyytäjää kahden kesken, ja tämä näki hyvin, että salaperäisellä päälliköllä oli jotain erityistä sydämellään, vaikka hän ei tiennyt päätellä, missä määrin hän vieläkään saattoi luottaa miehen vilpittömyyteen.
"Olet ollut ruohoaavikolla, Bourdon", alotti päällikkö. "Näit intiaanit siellä — päälliköt, soturit, nuoret miehet, metsästäjät, kaikki olivat siellä."
"Kyllä minä ne kaikki näin", myönsi mehiläispyytäjä, "ja komea näky se olikin — maalailu ja mitalit, jouset ja nuolet, tomahawkit ja kaikki muu varustelu!"
"Sinua miellytti nähdä se, vai mitä?" virkkoi johtaja. "Niin, kaunis on katsella sellaista. No, se kokous oli minun kutsumani — tiedät myös sen, Bourdon?"
"Olen kuullut sinun mainitsevan sitä aikeenasi, ja arvatenkin sen teit, Pietari. Sinulla sanotaan olevan suuri valta kansasi keskuudessa. Kaikki intiaanit kuuluvat tekevän jokseenkin niinkuin sinä määräät."
Pietari näytti tämän huomautuksen johdosta yhä vakavammalta, ja hänen synkille kasvoilleen leimahti jälleen tuima ilme. Sitte hän vastasi hilliten itsensä kuten lavallista:
"Toisinaan niin, toisinaan ei. Eilen ei ollut niin. Siellä on päällikkö, joka tahtoi panna Pietarin jalkansa alle. Hän yritti, mutta sitä hän ei saanut tehdyksi. Minä tunnen Pietarin hyvin, ja tunnen sen päällikön myös."
"Se on minulle kerrassaan uutta, Pietari", oudoksui mehiläispyytäjä, "ja minua ihmetyttää sanomasi. Olin kuullut sinut täydelliseksi valtiaaksi muiden päälliköiden joukossa."
"Siellä oli huono mies, Tammenoksa", kertoi Pietari. "Kuuntele,
Bourdon. Ei ole koskaan hyvä olla liikaa Pietarin tiellä."
Mehiläispyytäjä nauroi, sillä hänen oma menestyksensä rohkaisi hänet esiintymään salaperäisen päällikön edessä vapaammin kuin ennen.
"Sen kyllä uskon, Pietari", huudahti nuori mies hilpeästi. "Minä ainakin katsoisin viisaaksi väistyä tieltäsi. Kulkemasi polku on omasi, ja kaikki viisaat miehet jättävät sinut samoamaan sitä omalla tavallasi."
"Niin, se on parasta", vahvisti suuri päällikkö yksinkertaisesti. "Minua ei miellytä kuulla toisen päällikön sanovan: ei, kun minä sanon: kyllä. Tuo Tammenoksa on hyvin hupsu intiaani, jos hän laskee jalkansa minun polulleni."
"Se on selvä seikka, Pietari", myönsi Le Bourdon, huolettomasti korjaillessaan muutamia työkapineitaan. "Minä muuten kuulun olevan sinulle suuressa kiitollisuudenvelassa. Minulle on ilmotettu, että olen sinun neuvostasi saanut squaw'n wigwamiini melkoista aikaisemmin kuin olisi muuten tapahtunut. Margery on nyt vaimoni, kuten tietänet, ja minä kiitän sinua sydämeni pohjasta avustasi."
Silloin tarttui Pietari mehiläispyytäjää käteen ja purki hänelle koko sielunsa, salaiset toiveensa ja pelkonsa. Hän puhui intiaanimurretta, jota tiesi mehiläispyytäjän ymmärtävän, saadakseen selityksensä sujumaan vapaammin. Hän kertoi suuresta suunnitelmastaan ja kansansa kärsimistä vääryyksistä, äskeisestä verisestä vehkeilystään ja niistä epäilyistä, mitä hän oli nyt äkkiä saanut seurueen tuhoamisesta.
"Haluan saada valkoihoiset häviämään", ilmotti hän häikäilemättömän suoraan mehiläispyytäjälle, joka kuunteli yhä enemmän kauhistuen sitä asemaa, mihin seurue oli joutunut. "Näin on tehtävä, taikka valkoihoiset syöksevät tuhoon intiaanikansan. Ei ole muuta mahdollisuutta. Toisen tai toisen kansan täytyy hävitä. Minä olen punainen mies; sydämeni sanoo minulle, että valkonaamain pitäisi kuolla. He ovat vierailla metsästysmailla, eivätkä punanahkaiset. He ovat väärässä, me olemme oikeassa. Mutta, Bourdon, minulla on ystäviä valkonaamain joukossa, eikä ole luonnollista ottaa ystäviensä päänahkaa. Minä en ymmärrä uskontoa, joka käskee meidän rakastaa vihollisiamme ja tehdä hyvää niille, jotka vahingoittavat meitä — se on kummallinen uskonto. Olen intiaani enkä tiedä mitä ajatella. En usko kenenkään tekevän niin, kunnes näen sen. Mutta minä ymmärrän, että meidän pitää rakastaa ystäviämme. Sinun squaw'si on minun tyttäreni. Minä olen puhutellut häntä tyttäreksi — hän tietää sen, ja kieleni ei ole kaksihaarainen kuin käärmeen. Mitä se sanoo, sitä tarkotan. Aioin ottaa päänahan nuorelta squaw'ltasi; nyt en sitä aio, minun käteni ei häntä koskaan vahingoita. Viisauteni ilmottaa hänelle, miten hänen on pelastuttava niiden punaisten miesten käsistä, jotka tavottavat hänen päänahkaansa. Ei myöskään sinua minun käteni nyt vahingoita, kun olet hänen miehensä ja suuri mehiläisten tietäjä. Avaa korvasi, sillä minulla on suuri totuus kerrottavana."
Ja hän kuvaili mehiläispyytäjälle edellisen illan kokouksen kulun, oman tappionsa juuri niiden suunnitelmien kumoamisessa, joita hän oli niin innokkaasti ajanut Hunajalinnan salakavalana vihollisena. Taitavasti karttoi hän kuitenkin jättämästä mehiläispyytäjän mieleen sitä vaikutusta, että hän kykeni peruuttamaan osan työstänsä ja samalla itse säilyttämään asemansa ainoastaan uhraamalla osan seurueesta kansalaistensa verenhimoisuudelle. Milloinkaan koko seikkailurikkaan ja uskaliaan elämänsä aikana ei Le Bourdon ollut niin elävästi tajunnut vaaraansa ja ollut murtumaisillaan sen täpäryyteen; mutta salaperäinen päällikkö vakuutti niin vilpittömästi ja varmasti tietävänsä pelastuksen keinon, että toinen samalla sai tukea hänen paljastuksestaan.
Jättäen mehiläispyytäjän miettimään asemaansa ja tekemään sen johdosta valmistuksiaan nousi salaperäinen päällikkö nyt tyynesti jalkeille ja käveli pieneen lehtoon, johon lähetyssaarnaaja ja korpraali olivat heittäytyneet ruohikolle, keskustellen intiaanien odottamattoman runsaasta esiintymisestä paikkakunnalla. Pietari johti puheen säveästi kelpo pastorin käännytyspuuhiin ja kertoi parin päällikön haluavan kuulla vielä lisää hänen ihmeellisistä mielipiteistään. Nämä olivat parhaillaan tavattavissa, ja hengenmies suostuikin arvelematta puhuttelemaan heitä heti. Epäröivä korpraali ei kehdannut vastustaa pastorin kutsua, vaan läksi saattajaksi, kun päällikkö nopeasti suuntasi askeleensa sitä notkolähdettä kohti, jonka luona ensimäinen neuvottelu oli pidetty. Paikka oli noin kahden penikulman päässä paalutuksesta ja aivan näkymättömissä, kuten myöskin äänen kuulumattomissa. Heidän astellessaan rinnatusten suuren johtomiehen takana lausui korpraali kumppanilleen kuitenkin vastenmielisyytensä koko liikkeestä.
"Meidän pitäisi tällaisina aikoina pysytellä varustuksemme luona, pastori Amen", virkkoi hyväätarkottava soturi. "Varustus on varustus, ja intiaanit harvoin pystyvät tekemään suurtakaan vauriota tuonlaatuiselle vankasti rakennetulle ja rohkeasti puolustetulle paikalle. Heiltä puuttuu tykistöä, ja ilman sitä eivät heidän hyökkäyksensä koskaan ole kovinkaan pelottavia."
"Miksi puhutte sotaisista keinoista, korpraali, kun olemme ystävien keskellä? Eikö Pietari ole tuttu ja taattu liittolaisemme, jonka kanssa te ja minä olemme matkustaneet kauvas, ja emmekö tiedä, että meillä on ystäviä noiden päälliköiden joukossa, joiden luokse olemme lähdössä? Herra on johdattanut minut näihin etäisiin erämaihin viemään sanaansa ja julistamaan nimeänsä, ja aivan arvoton ja hyödytön palvelija olisin, jos epäröitsisin lähestyä niitä, joita minut on valittu opettamaan. Ei, ei, älkää peljätkö mitään. Seuraattehan miestä, joka on Jumalan johtama ja Hänen viisaitten aivoitustensa suojelema."
Korpraalia hävetti vastustaa noin luottavaista intomielisyyttä, ja hän mukautui välttämättömyyteen. Yhdessä seurasivat molemmat johtajaansa, joka oikealle tai vasemmalle kääntymättä pian vei heidät pois varustuksen näkösältä. Noin puolitiessä sivuutti heidän tolansa pikku tiheikön, ja sen suojassa näki lähetyssaarnaaja kummasuksekseen Kyyhkynsiiven, nähtävästi taas valmistautuneena pyyntiretkelle. Tähän aikaan päivästä oli nuorella soturilla tapana nukkua, mutta siinä hän nyt kuitenkin oli välinpitämättömästi katselemassa seuruetta. Hänen sävystään ei kukaan voinut aavistaa, että hän tiesi mitään pahaa olevan tekeillä. Huomattuaan, että mehiläispyytäjä ei ollut Pietarin saattolaisena, kääntyi chippewa kylmäkiskoisesti pois ja alkoi tarkastaa rihlapyssynsä piitä. Korpraali havaitsi hänen huolettomuutensa, ja se lisäsi hänen luottamustansa.