11. LUKU.
Verityö.
Notkossa näkyi hajallaan melkoisen paljon villejä. Muutamat seisoivat tai istuivat ryhminä, haastellen vakavasti keskenään, mutta useimmat makasivat pitkin pituuttaan ruohikolla siinä veltossa levossa, joka on intiaanisoturille kovin mieluinen. Pietarin saapuminen muutti kuitenkin koko näyttämön. Jokainen kavahti jalkeille, ja läheisistä metsiköistä parveili lisää väkeä, kunnes kaksi- tai kolmesataa punanahkaista oli kerääntynyt piiriksi valkoihoisten ympärille.
"Tuossa", sanoi Pietari tuimasti, luoden ynseän silmäyksen etenkin Tammenoksaan ja Ungqueen, "tuossa on teille vankeja. Menetelkää heidän suhteensa miten mielitte. Mitä niihin tulee, jotka ovat rohjenneet epäillä uskollisuuttani, niin tunnustakoot he olevansa valehtelijoita!"
Tämä ei ollut kovinkaan leppeä tervehdys, mutta villit ovat tottuneet suoraan puheeseen. Tammenoksa näytti hiukan levottomalta, ja Ungquen kasvot ilmaisivat pahastusta, mutta jälkimäinen oli liian taitava näyttelijä, salliakseen vehkeilevän sielunsa salaisuuksien suurestikaan kuvastua muiden tarkkailtaviksi. Mitä koko väkijoukkoon yleensä tulee, näkyi maalatuilla punertavilla kasvoilla hurjan ilon leimahduksia. Kuului hyväksyvää sorinaa, ja Variksensulka puhutteli joukkoa, tämän saartaessa noin katalan juonen avuttomia ja vasta puolittain säikähtyneitä uhreja.
"Veljeni ja nuoret mieheni voivat nyt nähdä", haastoi pottawattamie, "että heimottomalla päälliköllä on intiaanin sydän. Jotkut päällikkömme ovat ajatelleet, että hän oli oleskellut liian paljon muukalaisten parissa, unohtanut isiemme muistot ja käynyt kuuntelemaan tietäjäpapin laulua. Näin ei ole asia. Pietari tuntee polun, jota hän kulkee. Hän tietää olevansa punanahkainen ja pitää yankee-kansaa vihollisinansa. Hän on ottanut liian paljon päänahkoja, että niitä voisi lukea. Hän on valmis ottamaan lisää. Tässä hän antaa meille kaksi. Näistä vangeista valmistuttuamme hän tuo meille uusia. Hän toimittaa meille niitä, kunnes valkonaamoja on yhtä vähän kuin hirviä heidän omilla raivuupaikoillaan. Sellainen on Manitoun tahto."
Lähetyssaarnaaja ymmärsi kaiken puhutun, ja muuttunut asema tyrmistytti häntä. Ensi kertaa käsitti hän olevansa vaarassa. Niin suuresti oli tämä harras ja hyväntahtoinen kirkkonsa palvelija tottunut antautumaan Kaitselmuksen huomaan, että omakohtaisten kärsimysten pelko harvoin vaikutti hänen toimiinsa, vaikka hän olikin aina valmis myöntämään, että taivaan tutkimattomat tiet saattoivat sallia tapauksia, joiden oikeutusta ihmisjärjen oli mahdoton käsittää. Toisin oli korpraalin laita. Hän oli perehtynyt punaihoisten taisteluihin ja enimmin tutustunut heidän pahimpiin puoliinsa, joten hän aina epäili petosta kuten nytkin Pietarin seuraan antautuessaan. Hän kävi heti varovaiseksi ja älysi puolestakin ymmärtämästänsä, että hän ja lähetyssaarnaaja olivat joutuneet uhkaavien vihollisten saarrokseen.
"Olemme osuneet jonkunlaiseen väijytykseen, pastori Amen", huudahti korpraali aseitansa kalistellen, tarkastaessaan, että ne olivat kunnossa, "ja nyt ovat hyvät neuvot kalliit. Jos meitä olisi neljä, niin voisimme muodostaa neliön; mutta näin kahteen mieheen on meidän paras seistä selitysten ja toisen pitää silmällä oikeata sivustaa, samalla kun hän luonnollisesti tähystelee koko rintamaa, ja sillävälin toinen ottaa huolekseen vasemman sivustan ja tarkkailee samalla taakse. Asettakaa selkänne tiukasti minun selkääni vasten ja ottakaa tähystyksestä osallenne vasen sivusta. Tiukempaan, tiukempaan, pastori hyvä; meidän on seistävä tanakkoina kuin juurtuneet puut, voidaksemme vähänkään kunnollisesti puolustautua." Hämmennyksissään antoi lähetyssaarnaaja korpraalin omaksua tuon puolustusaseman, vaikka hän tajusi sen hyödyttömyyden näissä oloissa. Korpraalin rivakka sävy ja hänen aseittensa kalina pani piirin peräytymään muutamia askeleita, joten vangit saivat hiukan liikkumatilaa ja hengähdysaikaa. Tämä pikku muutos näytti jonkunlaiselta menestykseltä ja rohkaisi suuresti korpraalia. Alkoipa hän ajatella mahdolliseksi peräytymistäkin, joka olisi yhtä kunniallinen kuin mikään voitto.
"Vakaasti nyt — pitäkää hartia hartiaa pastori vasten, ja ottakaa vaari sivustastanne. Liikkeemme täytyy tapahtua vasemman sivustamme kautta, ja kaikki riippuu sen pysyttämisestä selvänä. Minun täytyy antaa teille painettini, sillä te olette ihan vailla asetta, joten taustani jää aivan turvattomaksi."
"Älkää ollenkaan ajatelko aseitanne, veli Flint", virkkoi lähetyssaarnaaja hiljaisesti; "ne olisivat joka tapauksessa hyödyttömiä minun käsissäni, ja vaikka me olisimme musketeista tehtyjä, eivät ne auttaisi tällaista ylivoimaa vastaan. Minun puolustuskeinojeni täytyy tulla ylhäältä; panssarinani on usko ja ainoana aseenani rukous. En epäröitse käyttää jälkimäistä tässä tilaisuudessa kuten aina muulloinkin."
Säveästi pyysi hän sitte uteliaina tuijottelevia kuolemansa tavottajia yhtymään kansansa Suuren Hengen puhutteluun. Tottuneena saarnaamaan ja rukoilemaan intiaanien keskuudessa heidän omalla kielellään vetosi arvoisa pastori nyt voimallisesti heidän parempiin tunteisiinsa, anoessaan jumalallisen Kaitselmuksen suojelusta itselleen ja vankitoverilleen. Samalla pyysi hän armoa ja siunausta kaikille vihollisilleen, onnistuneesti esittäen kristinopin jalointa periaatetta. Ensi kertaa elämässään tunsi nyt Pietari tuollaisten lauselmien siveellisen kauneuden vaikutusta sielussaan. Hänen mielenkiintonsa heräsi, ja sen sijaan että olisi kylmäkiskoisesti jättänyt vangit surmaajien käsiin, jäi hän piiriin mitä huomaavaisimmin kuuntelemaan pappia, kun näki tämän toteuttavan vaatimuksia, joita oli vastikään pitänyt mahdottomina.
Muut intiaanit eivät tunteneet kovinkaan syvällistä vaikutusta omituisesta näytelmästä, mutta olivat taipuvaisia antamaan lähetyssaarnaajan lopettaa vetoamisensa — toiset ihmetellen, toiset epäillen ja kaikkikin jossain määrin ymmällä, mitä kohtauksesta ajattelisivat. Siinä seisoi korpraali selkä kumppaninsa selkää vasten, musketti valmiina laukeamaan ja katsanto tuiman jännittyneenä, sillävälin kun kuvan toisella puolella lähetyssaarnaaja ojennetuin käsivarsin korotti äänensä puhuttelemaan näkymätöntä olentoa. Merkillisen kohtauksen jatkuessa kävi korpraali kiihtyneeksi, ja ennen pitkää kuului välipäiksi hänenkin äänensä, joka antoi neuvoja ja rohkaisua hengenmiehen lauseitten lomassa.
"Antakaa tulla, pastori Amen", rohkaisi soturi. "Laukaiskaa uudestaan — te teette ihmeitä, ja niiden rintama horjuu! Vielä tuollainen purkaus, ja sitte me vuorostamme siirrymme eteenpäin — tarkatkaa nyt! — valmistautukaa marssimaan vasemman sivustan kautta niin pian kuin syntyy kunnollinen aukko!"
Sitä kunnollista aukkoa ei kuitenkaan koskaan tullut. Vaikka villit olivat kummastuksissaan, eivät he suinkaan olleet säikähtyneitä eivätkä vähääkään ajatelleet vankiensa säästämistä. Päin vastoin oli nyt ylipäällikkönä toimiva Karhunliha aivan levollinen ja kuunteli lähetyssaarnaajan puhetta vain odottaen jotakin heikkoutta ilmeneväksi siinä. Mutta korpraalin kiihtymys tuotti pian käänteen. Hänen yrittäessään "vasenta sivustaliikettä" murtui hänen puolustusasentonsa, ja kun hän ei saanut mitään apua yhäti hartaaseen rukoukseen vaipuneelta pastorilta, huomasi hän äkkiä olevansa piiritetty ja riisuttu aseista. Siitä silmänräpäyksestä alkaen muutti korpraali menettelytapaansa. Niin kauvan kuin hän oli ollut aseissa ja verrattain vapaana, oli hän ajatellut vain vastarintaa; nyt hän alistui kohtaloonsa ja keräsi kaiken päättäväisyytensä, kestääkseen vankeutensa vaiheet sellaisella tavalla, että siitä ei koituisi mitään häpeää hänen rykmentilleen. Kolmatta kertaa oli korpraali Flint nyt intiaanien vankina, ja hän tiesi pidättäjiensä luonteen. Hänen aavistuksensa eivät olleet suinkaan mieluisia, mutta hän tahtoi miehekkään urheasti kohdata sen, mitä ei voitu auttaa.
Kaiken aikaa oli pastori Amen pitkittänyt rukoustansa niin hartaasti, että hän ei tiennyt mitään korpraalin neuvoista ja ympärillään tapahtuneesta pikku rynnistyksestä. Keskeyttämättömästi sai hän omalla tavallaan lopettaa sielunsa vahvistamisen ja istuutui sitte rauhallisesti pölkylle, jolle voittajat olivat aikaisemmin asettaneet korpraalin.
Aika oli tullut päälliköiden ryhtyä toteuttamaan aikeitansa. Tarkkaavaisena oli Pietari kuunnellut ylevää puhetta ja katsoi nyt tarpeelliseksi tehdä muutamia huomautuksia, jotka hänen luullakseen saattoivat herättää johtavissa päälliköissä samaa harrastusta kuin hänkin oli tullut tuntemaan.
"Veli tietäjämies", virkkoi salaperäinen päällikkö, vetäytyen lähemmäksi lähetyssaarnaajaa Karhunlihan, Variksensulan ja parin muun saattamana, "sinä olet haastellut valkonaamain Suurelle Hengelle. Me olemme kuulleet sanasi ja pidämme niitä hyvinä. Ne ovat hyviä sanoja miehelle, joka on lähtemäisillään tuntemattomiin maihin johtavalle polulle. Sinne on meidän kaikkien mentävä aikanaan, ja vähän on väliä, milloin se tapahtuu, vaikka me emme luullakseni kaikki kulje ihan samaa polkua ja samaan paikkaan. Veli, sinä saat pian tietää, miten Manitou on järjestänyt kaikki tulevaiset olot. Sinä ja ystäväsi, tämä kansansa soturi, kuljette sen pitkän polun yhdessä. On mukavaa veljelleni, että hänellä on metsästäjä mukanaan; taival on pitkä, ja hänen tulee nälkä ennen kuin pääsee perille. Tämä soturi osaa käyttää muskettia, ja me hautaamme hänen aseensa hänen kanssaan. Mutta ennen kuin lähdet tälle matkalle, jolta yksikään ei koskaan palaja, tahdomme vielä kuulla sinun puhuvan siitä, minkätähden mielestäsi olisi väärin meidän toimittaa sinua sille pimeälle polulle. Minkätähden ei se olisi Suuren Hengen tahto, kun meillä kahdella erivärisellä rodulla tulee liian ahdas näillä metsästysmailla?"
Siten sai heimoton päällikkö toimitetuksi lähetyssaarnaajalle viimeisen tilaisuuden puhua henkensä säästämisen puolesta, sillä kerran peräydyttyään suunnitelmastaan kaikkien valkoihoisten tuhoamiseksi oli hän tullut yhä taipuvaisemmaksi myöntämään valkoihoisten käsityksissä olevan oikeata ja ajattelun arvoista, joten heitä ei sopinut kaikkia kohdella armottoman sodankäynnin kannalta. Toivottomasta asemastaan huolimatta lämpeni kunnon pastori kaunopuheisesti selittämään kristinopin suuria totuuksia, ja yhä enemmän varmistui Pietari siitä, että hänen oli ryhdyttävä vakavasti tutustumaan niihin, sillä hänen mietiskelevässä luonteessaan oli totuudenhaku vaikuttavana piirteenä. Mutta hän näki hyvin, että enemmistö lopultakin oli hengenmiehen säästämistä vastaan.
Johtavien päällikköjen astuessa sivulle lyhyeen neuvotteluun ei hän yhtynyt joukkoon, ikäänkuin olisi hänen mielestään asia ollut selvä. Pari päällikköä lausui kyllä epäilyksiä tietäjäpapin surmaamisesta, mutta muut olivat entisellä kannalla. Ungque sai toimekseen ilmottaa neuvottelun tuloksen vangeille. Muuan poikkeus kuitenkin päätettiin lähetyssaarnaajan hyväksi. Hänen ylevästä esiintymisestään oli nimittäin seurauksena, että hänet oli yhteisen sopimuksen mukaan vietävä vähän matkan päähän tiheikköön ja siellä kiduttamatta surmattava. Erityiseksi kunnioituksen osotukseksi sovittiin myös, että häneltä ei nyljettäisi päänahkaa.
Mielissään astui Kärppä lähetyssaarnaajan eteen.
"Nyt on aika valkonaamain tietäjäpapin lähteä tapaamaan kansansa henkiä, jotka ovat menneet hänen edellään", huomautti hän hiukan ivallisesti.
"Kyllä ymmärrän", vastasi lähetyssaarnaaja, tovissa tointuen tämän ilmotuksen tuottamasta järkytyksestä. "Hetkeni on tullut. Olen pannut henkeni alttiiksi siitä asti kun ensi kertaa astuin tälle pakanaseudulle, ja jos on Luojan tahto, että minun pitää nyt kuolla, niin nöyrryn siihen säännökseen."
Ungque vei kumppaniensa keralla lähetyssaarnaajan telotuspaikalle ja antoi hänen lausua viimeisen lyhyen rukouksen, jossa hän värisevällä äänellä pyysi taivaan armoa murhaajilleen. Heimoton päällikkö oli rauhattomasti hiipinyt siksi lähelle, että kuuli nuo sanat. Heti kun lähetyssaarnaajan ääni mykistyi, painoi Pietari päänsä alas ja astui pois. Hän oli voimaton sammuttamaan sytyttämäänsä tulta, mutta näky, joka olisi vielä äskettäin ilahuttanut hänen silmiänsä, oli hänelle nyt liian tukala. Hän kuuli tomahawkin iskun, joka halkaisi uhrilta pään, ja vapisi kiireestä kantapäähän. Sellainen heikkous ei ollut ennen yllättänyt häntä. Telottajat kaivoivat heti haudan ja peittivät nöyrän hengenmiehen silpomattomana paikalle, mihin hän oli kaatunut.
Korpraali Flint oli jätetty istumaan pölkylleen, sillaikaa kun lähetyssaarnaaja oli kohdannut verisen kuolemansa. Hän tajusi täydellisesti asemansa kamaluuden ja kumppaninsa kohtalon. Mutta vastikään osottamastaan maltillisuudesta huolimatta olivat intiaanit nyt veren makuun päästyänsä tulemassa kiihdyksiin. Johtavat päälliköt saivat julmemman ilmeen, ja nuoret miehet alkoivat osottaa samanlaista kärsimättömyyttä kuin harjaantumaton penikka ilmaisee ensin vainutessaan riistaa. Ne olivat pahaenteisiä merkkejä, ja vanki tajusi ne selkeästi.
Kenties ei olisi ollut mahdollinen löytää kahta tunteiltaan niin erilaista miestä kuin lähetyssaarnaaja ja korpraali olivat tänä viimeisenä maallisen vaelluksensa hetkenä. Pastori Amen kuoli nöyrästi käyttäen esimerkkinään Lunastajaansa, joka rukoili anteeksiantoa vihamiehilleen, sydän pelkkää sääliä tulvillaan, kun sitävastoin korpraali ei ajatellut mitään muuta kuin kostoa. Pelastuksen tiesi hän mahdottomaksi, mutta hänen mielensä teki kukistua niinkuin hänen käsityksensä mukaan soturin tuli — kuolla kaatuneitten vihollisten keskellä.
Näinkin vakavana hetkenä tunsi hän pikku kunnianhimoa. Hän oli kuullut leiritulien ääressä ja varustuksissa, niin monia kertomuksia intiaanien käsiin joutuneiden soturien sankaruudesta, että hänen mielessään alkoi väikkyä halu piirtää oma nimensä noiden urhojen luetteloon. Mutta totuuden nimessä on lisättävä, että korpraalin vallitsevana vaikuttimena oli sisukas toivo saada kostetuksi kohtalonsa vihamiehilleen niin tuntuvasti kuin mahdollista. Siihen tarkotukseen kohdisti hän kaikki ajatuksensa sen puolen tunnin aikana, minkä päälliköt neuvottelivat hänen surmaamistavastaan. Sillävälin Ungque valmisteli korpraalia lähestyvään kohtaloonsa.
Korpraali oli puutteellisesti perehtynyt intiaanien kieleen, mutta jännitys teritti hänen kykyjään, ja Kärpän säveä, vitkallinen ja harkittu puheentapa myös osaltaan edisti hänen ymmärrystään. Tietäen ennakolta, että mitään armoa ei ollut odotettavissa, kykeni hän näyttäytymään aivan järkkymättömänä ja vastaamaan ihan tyynesti.
"Intiaanit", haastoi kunnon Flint kaikuvalla äänellä, "siinä te kyllä piiritätte minua, ja minut on saatu vangiksi — mutta jos meitä olisi ollut edes plutoona, niin ei se olisi tainnut käydä aivan yhtä huokeasti laatuun. Ei ole suurikaan voitto kolmensadan soturin nujertaa yksinäinen mies. Pastoria en ota ollenkaan lukuun, sillä hän ei vilkaissut taakse eikä sivulle. Saisinpa vain puolisen tuntia peitota teitä puolenkaan entisen komppaniani kanssa, niin ettepä paljoakaan rehentelisi. Mutta sille ei nyt mahda mitään; tehkää vaan, niinkuin hyväksi näette. En minä suosiotanne pyydä."
Vaikka vastaus tulkituin enemmistölle hyvin vaillinaisesti, herätti se melkoista ihailua. Intiaanien silmissä esiintyy sankarillisena esimerkkinä mies, joka kykenee niin vakaasti katsomaan kuolemaa silmiin. Hyväksyvää sorinaa kuului ympäriltä, ja Kärppää pyydettiin salavihkaa koettelemaan vankia pitemmälti, jotta nähtäisiin, missä määrin hän kykeni säilyttämään sävynsä.
"Niin, me olemme intiaaneja", alotti jälleen Ungque niin nöyrän näköisenä ja niin lakealla äänellä, että vieras olisi saattanut luulla hänen lohduttelevan vankia eikä yrittelevän pelottaa tätä. "Se on totta. Me emme ole muuta kuin köyhiä, tietämättömiä intiaaneja. Me osaamme ainoastaan kiduttaa soturivankejamme intiaanien tapaan. Nyt tahdomme kiduttamisella todistaa, että sinä olet läpikotaisin mies. Me kidutamme sinua niin kireästi, että sinä kärsimyksilläsi saat nuoret miehemme epäilemään, tokko äitisi olikaan squaw, koska sinussa ei ole mitään naisellisuutta. Me teemme sen omaksi kunniaksemme kuten sinunkin. Meille on kunniaa sellaisen vangin saamisesta, sinun kunnianasi on olla sellaisena vankina. Me toimimme parhaamme mukaan. Veli, on jo jokseenkin aika alottaakin. Kidutus kestää kauvan. Meidän ei sovi antaa tietäjäpapin päästä liian kauvas edelle polulla, joka johtaa —"
Tässä sattui mitä odottamattomin keskeytys, joka tehokkaasti tyrehdytti Ungquen kaunopuheisuuden. Halutessaan vaikuttaa vankiinsa lähestyi villi hänen käsivartensa ulottuville, omistaen kaiken huomionsa niihin sanoihin, joilla toivoi saavansa kidutettavan vapisemaan. Korpraali vuorostaan piti katseensa tiukasti tähdättynä puhujaan, ikäänkuin lumoten hänet tuijotuksellaan. Valppaana vaanien tilaisuutta hän sieppasi Kärpän vyöstä tomahawkin ja iski hänet kuoliaaksi jalkoihinsa. Tähän tyytymättä ryntäsi vanha soturi nyt eteenpäin, huitoen oikealle ja vasemmalle, ja sai pahasti haavotetuksi kuutta tai kahdeksaa intiaania, ennen kuin hänet jälleen pidätettiin, tehtiin aseettomaksi ja sidottiin.
Moni "hugh" ja muu ihailun huudahdus onnitteli tätä epätoivoisen miehuuden näytettä. Kärpän ruumis kannettiin pois ja haudattiin, ja haavotetut vetäysivät saamaan hoitoa vammoilleen. Läähättäen lepäsi korpraali rajuista ponnistuksistaan ja lujasti kytkettynä, sillaikaa kun johtavat päälliköt sopivat lopullisesta menettelystä. Ungquella oli harvoja ystäviä; kukaan ei häntä suuresti surrut, ja jotkut olivat suorastaan hyvilläänkin hänen kohtalostaan. Mutta voittajien arvo vaati, että vangille oli urotekonsa johdosta keksittävä mitä parhain kosto. Viimein päätettiin alistaa hänet salkokokeeseen. Tämä pannaan toimeen siten, että kaksi lähekkäin kasvavaa puuta karsitaan ja taivutetaan likitysten; uhri kiinnitetään sitte molempiin runkoihin, milloin ojennetuista käsivarsistaan, milloin jaloistaan tai muusta ruumiinosasta. Kumpainenkin salko päästetään sitten yhtaikaa nousemaan taivutetusta asennostaan. Kidutettu luonnollisesti kohoaa maasta ja riippuu jäsenistään niin kireästi pingotettuna, että tuska on mitä kamalin.
Tammenoksa lähestyi nyt korpraalia, antaakseen hänen tietää, kuinka suuri kunnia oli hänelle varattu. Korpraali ei hänen haastetustaan paljoakaan käsittänyt, mutta tajusi kuitenkin salkojen valmistelun ja Tammenoksan viittaukset niihin. Kylmä hiki kihoili hänen otsalleen, sillä niin lujaluontoinen kuin hän olikin, näki hän joutuvansa kärsimyksiin, joita inhimillinen urheus tuskin kykeni sietämään. Tällaisessa tilanteessa ja siinä mielialassa hän turvausi usein kuulemaansa keinoon, josta arveli nyt voivan olla apua. Hän tahtoi siinä määrin sättiä ja pilkata villejä, että joku heikompi heimon jäsen ärsyttyisi surmaamaan hänet paikalla.
Parhaansa pani kunnon korpraali noiden hirvittävien valmistusten tapahtuessa hänen näkyvissään, kunnes hänen oli pakko pysähtyä pelkästä hengästyksestä. Mutta koko parjaustulva herätti vain suurta ihailua villeissä. Tosin oli siinä totuuksia, joita oli tukala kuulla, ja kun niitä tulkittiin nuorille miehille, eivät nämä voineet olla uhkaavasti mutisematta. Mutta vangin sankaruus sai samalla yhä suurempaa loistoa, ja vainoojat malttoivat korpraalin kovaksi onneksi odottaa, kunnes näkisivät hänen esiintymisensä ratkaisevassa koetuksessa. Tammenoksa lausui hänelle tyynesti hyväksymisensä noin rohkeasta puheesta ja hyvästä haukkumistaidosta, sydännyttäen tuskastuneen korpraalin uudestaan syytämään suun täydeltä herjauksia, joista toiset osuivat niin myrkyllisiksi, että useat kädet kouraisivat puukkoja ja tomahawkeja, ja muuan jo jännitti nuolen jouseensa. Silmäkulmiensa rypistyksellä sai Karhunliha kuitenkin suoranaisen väkivallan estetyksi.
Korpraalin tarmokkaat ponnistukset jouduttivat valmistuksia, ja pian asetettiin hänet kahden taivutetun puun väliin, jotka oli latvasta tiukennettu likekkäin vitsaksilla. Vangilta sidottiin lujasti ranne kumpaisenkin puun latvaan, ja asema kävi korpraalille nyt niin vakavaksi, että hän ei voinut enää haaskata sanojaan. Kylmät hikikarpalot palasivat, ja monta tuskallista katsetta loi sotaurho kataliin valmistuksiin. Hän sai kuitenkin pysytyksi järkkymättömän näköisenä, ja kun kaikki oli selvillä, ei yksikään katsoja voinut havaita, mikä kauhistuksen kammo kouri uhrin sydäntä. Kuolemaa ei hän suurestikaan peljännyt, vaan kärsimyksiä. Muutamassa minuutissa tiesi hän tuskan käyvän sietämättömäksi, näkemättä mitään toivoa olemassaolonsa pikaisesta päättymisestä. Mies saattoi kitua tuntikausia tällaisessa asemassa.
Sillä hetkellä elpyivät lapsuuden opetukset kovettuneen miehen povessa, ja hän muisti olennon, joka kuoli hänen kuten muunkin ihmisrodun tähden puuhun kytkettynä. Hänen oman telotuksensa näennäinen samanlaisuus johtui hänen mieleensä ja tuotti myöhäistä, mutta heikkoa muistelua niistä ohjauksista, jotka olivat menettäneet enimmän tehonsa leirien mellastuksissa ja jumalattomuudessa. Hänen sielunsa ponnistausi saamaan huojennusta siltä taholta, mutta tilanne oli liian jännittävä, päästääkseen sitä kohoamaan niin korkealle yli arkiolon tason.
"Valkonaamainen soturi", virkkoi Tammenoksa, "me katkaisemme nyt vitsapunokset. Sitten olet siellä, missä urhoollinen tarvitsee kaiken uljautensa. Jos olet luja, niin me kunnioitamme sinua; jos olet heikko ja kirut, niin nuoret miehemme nauravat sinulle. Tämä on intiaanien tapa."
Samassa teki Karhunliha merkin, ja muuan soturi kohotti tomahawkinsa, sivaltaakseen poikki pidäkkeet. Hänen kätensä oli juuri laskeutumassa, kun kuului rihlapyssyn laukaus, ja sinervä savun pöllähdys kohosi tiheiköstä läheltä sitä paikkaa, missä mehiläispyytäjä ja korpraali itse olivat kauvan lymynneet ensimäisen neuvottelun aikana. Tomahawki putosi vauhdikkaasti, vitsakset katkesivat, ja puut lennähtivät ilmaan niin rajusti, että uhkasivat reväistä uhrin kädet irti kainalokuopista.
Intiaanit kuuntelivat, odottaen kirkauksia ja ähkäyksiä; he tuijottelivat nähdäkseen vankinsa vääntelehtivän. Mutta he pettyivät. Siinä riippui ruumis, käsivarret suoristuneina, yhä pitäen salkojen latvoja taivuksissa, mutta elämän merkkiäkään ei näkynyt. Kapea verijuova tiukkui alas otsalta, ja sen yläpuolella näkyi tuskin huomattava luodin reikä. Pää oli retkahtanut eteenpäin ja hiukan toiselle olalle. Korpraali oli ystävällisen laukauksen avulla pelastunut kidutuksesta.
Intiaanille on omien vammojensa kostaminen niin luonnollista, että päälliköt eivät ilmaisseet kummastusta tai pahastusta korpraalin kuolintavasta. Tosin herätti se hiukan pettymystä, vaan ei suuttumusta, koska oletettiin, että joku vangin äsken haavottamista miehistä oli raivostuksissaan täten palkinnut omakohtaisesti kipunsa. Mutta tässä intiaanit erehtyivät. Hyvää tarkottava ja kuolettava luoti, joka säästi korpraalilta tuntikausien tuskat, tuli Kyyhkynsiiven suopeasta kädestä, ja se palvelus olikin tälle todellista uhrautumista. Hänen oli nimittäin sen takia livistettävä tiheiköstä niin joutuin, että näki pakolliseksi jättää perimättä Ungquen päänahan, johon hänen halunsa hehkui.
Menetettyään toiveensa vangin pakottamisesta tunnustamaan heikkoutensa alkoivat intiaanit neuvotella uusista toimenpiteistä. Kyseltiin Pietaria, mutta tätä ei näkynyt missään. Tammenoksa arveli salaperäisen päällikön lähteneen paalumajaan hankkimaan loputkin päänahat, ja koko parvi katsoi tarpeelliseksi rientää hänen avukseen ja kahakan kunniasta osallisiksi. Jättäen korpraalin ruumiin metsään riippumaan läksivät villit matkalleen, kaikki jo kovin kiihdyksissään aamupäivän verisistä toimista. Jonkunlaista järjestystä pidettiin kuitenkin voimassa; kukin päällikkö johti omaa joukkuettansa itsenäisesti, mutta suunnilleen määrättyä tolaa myöten. Karhunliha toimi ylipäällikkönä, jonka ohjeita muut jokseenkin kuuliaisesti noudattivat. Ryhmät katosivat eri suunnille, kunnes herttaisen lähteen äärellä avautuva vehmas notko oli autiona. Vajaassa puolessa tunnissa kerääntyi koko joukko Hunajalinnan ympärille, pysytellen kuitenkin pyssynkantaman ulkopuolella. Saapuessaan julisti kukin parvi läsnäolonsa huikkauksilla, joiden piti olla merkinantoina ja samalla herättää kauhua piiritettyjen sydämissä. Ainoatakaan olentoa ei näkynyt paalutuksessa tai sen lähettyvillä. Portti oli teljetty, kuten ovet ja ikkunatkin, osottaen väen valmistautuneen puolustukseen; mutta asukkaat olivat piiloutuneet. Pietariakaan ei näkynyt. Hän saattoi olla vankina, tai kenties ei hän ollut tullutkaan tälle suunnalle. Mahdollista oli myös, että hän hiipi jossakin lähistöllä vakoojana.
Intiaanien sodankäynti on aina salakähmäistä. Harvoin rohkenevat Amerikan alkuperäiset asukkaat ryhtyä avoimeen rynnäkköön mitään varustettua paikkaa vastaan, olkoon se miten pieni ja heikko tahansa. Karhunliha kokosi johtavat päälliköt, ja melkoisen tovin neuvoteltuaan he päättivät yrittää apukeinonaan tulta. Ainoana elon merkkinä oli majassa Kennon toisinaan kajahteleva kiivas haukunta; kaikki oli näköjään tiukasti teljettyä, ja oli mahdoton sanoa, milloin tai mistä saattoi singahtaa luoti varomattoman pään menoksi. Tammenoksa parin muun urhon kannattamana otti kuitenkin sytyttääkseen rakennukset tuleen. Tämä tapahtui lähestymällä keittiötä, livahtaen puulta puulle niin joutuisasti ja säännöttömästi, että tähtäyksen täytyi hämmentyä. Tällä tavoin saapuivat he turvallisesti keittiön hirsikatoksen suojaan. Siellä paloi tulikin, sillä päivällisruoka oli vähää aikaisemmin pantu kiehumaan. Intiaanit varustausivat nuolilla ja lastuilla, ja pian alkoivat he lennätellä roihuavia ammuksiansa majan katolle. Nuoli toisensa jälkeen osui maaliin, ja ennen pitkää loimusi katto ilmi tulessa.
Riemukas kiljunta nousi kaikkialta ahoilta. Puu oli kuivaa ja hyvin vireästi palavaa. Kävi tuuli, ja puolessa tunnissa leimusivat liekit Hunajalinnan joka kohdasta. Kenno alkoi ulista yhä surkeammin. Vieläkään ei mitään ihmisolentoa näyttäytynyt. Katto sortui, ja villit heristivät korviaan kuullakseen uhriensa kiljahdukset. Pian loikkasi hirveästi valittava koira puolipalaneena kattonsa menettäneen seinän reunalle ja siitä alas paaluaidan sisäpuolelle. Luoti lopetti sen vaivat samassa kun se putosi maahan. Karhunliha antoi nyt merkin, ja tehtiin yleinen hyökkäys. Mikään pyssy ei heitä vastustanut, ja satakunta oli seuraavassa hetkessä paalutuksen ääressä. Kaikkien ihmeeksi havaittiin portti vain kiinni vedetyksi, vaan ei teljetyksi. Rynnäten sisälle löivät villit majan oven auki ja katselivat sisäpuolella roihuavaan ahjoon. Joukko ehti juuri parahiksi, nähdäkseen vielä Le Bourdonin järeätekoisten huonekalujen ja yksinkertaisten varastojen jäännöksiä tulessa, mutta ihmisruumista ei missään havaittu. Hankittiin seipäitä ja kiskottiin hajalle kekäleetkin, mutta etsiminen oli turhaa. Ilmeisesti ei yksikään valkoihoinen ollut menettänyt henkeänsä majassa. Silloin valkeni villeille totuus: Le Bourdon ja hänen ystävänsä olivat ajoissa oivaltaneet vaaransa ja paenneet majan ollessa vartioitsemattomana aamupäivän verisen näytöksen aikana!