12. LUKU.
Kaksi auttajaa.
Lähetyssaarnaajan kuoleman johdosta oli Pietari, kuten sanottu, saanut niin voimallisen herätyksen, että hän tahtoi välttämättömästi lähemmin tutustua rauhallisten valkoihoisten elämänkäsityksiin ja heidän opetuksiinsa Suuresta Hengestä ennen kuin tuotti toiminnallaan uusia peruuttamattomia tekoja. Hänen lähimmäksi päämääräkseen tuli pelastaa koko Hunajalinnan perhekunta. Rauhattoman mielenkuohun vallassa kiirehti hän paalumajaan ja keskeytti sikäläiset huolettomat askareet äkillisellä viestillään. Oli kiireimmiten toimitettava kaikki kanoottiin, koska nyt oli hetki "lähteä polulle, joka johti valkoihoisten maahan".
"Mitä on tapahtunut, Pietari?" kysyi mehiläispyytäjä havahtaen seisaalle. "Sinä tulet kuin juoksija, joka ryntää tuomaan tuhosanomaa."
"Ylös ja pois, minä sanon. Turha puhua nyt. Pankaa kanoottiin kaikki mitä voitte, ja melokaa virralle niin joutuin kuin mahdollista."
Ei käynyt erehtyminen Pietarin sävystä. Mehiläispyytäjä näki hyödyttömäksi kysellä enempää tuollaiselta mieheltä ja sellaisena hetkenä, ja hän kutsui Gershomin avukseen.
"Päällikkö varoittaa meitä heti lähtemään", virkkoi hän, yrittäen näyttää levolliselta, jotta naiset eivät suotta säikähtyisi, "ja mitä hän neuvoo, se meidän on parempi tehdä. Sekä Kyyhkynsiipi että hän ovat jo aikaisemmin antaneet minulle vihiä vaarasta; älkäämme siis menettäkö aikaa, vaan lastatkaamme kanootit ja tehkäämme hänen kehotuksensa mukaan."
Gershom suostui vastustelematta, ja tuotapikaa olivat kaikki työssä. Kumpainenkin kanootti oli jo useita päiviä ollut varustettu ruokavaroilla pikaisen paon varalle. Tarvitsi vain lisätä sellaisia kapineita, jotka olivat liian kallisarvoisia ja välttämättömiä hyljättäviksi. Puoli tuntia ahersivat Le Bourdon ja Gershom kuin henkensä edestä. Valmistusten päätyttyä neuvoi Pietari sulkemaan kaikki aukot ja portin sekä jättämään sisäpuolelle koiran. Täten voittivat pakolaiset aikaa villien tarpeettomasti varustautuessa ryntäämään majaa vastaan.
Juuri kun kanootit oli saatu lastatuiksi, saapui Kyyhkynsiipi. Hän ilmotti koko lauman olevan liikkeellä ja varmaankin ehtivän lehtoon kymmenen minuutin kuluessa. Kietaisten käsivartensa Margeryn hennolle vyötärölle Le Bourdon melkein kantoi hänet omaan kanoottiinsa. Gershomilla oli pian Dorothy pikku venosessaan, sillävälin kun Pietari astui siihen alukseen, jonka omistusoikeuden hän oli ikäänkuin perinyt korpraalin ja lähetyssaarnaajan kuoleman kautta. Kyyhkynsiipi jäi jäljelle, toimiakseen vakoojana, ensin huomautettuaan Pietarille, mihin suuntaan oli paras kulkea. Ennen kuin chippewa pujahti vesaikkoon, jossa aikoi piileksiä, ilmotti hän merkillä, että villiparvi oli jo näkyvissä.
Le Bourdonin sydän salpautui hänen kuullessaan, kuinka lähellä viholliset olivat. Pelastus näytti hänestä mahdottomalta, ja hän pahotteli nyt, että oli luopunut äskeisen asuntonsa puolustusneuvoista. Virran juoksu oli hyvin hidas runsaan penikulman taipaleella siitä kohdasta alkaen, ja sitte oli tulossa eteen soukkenema, josta ei voinut päästä osittain purkamatta kanootteja, ja se aiheuttaisi vähintäin tunnin viivytyksen. Olisi siis tuskin mahdollista kanoottien pyrkiä alas virtaa pakoon niin suurelta takaa-ajajien joukolta. Pietari tiesi tämän yhtä hyvin kuin mehiläispyytäjäkin, eikä hän aikonutkaan toimittaa uusia ystäviänsä niin epätoivoiselle matkalle. Kyyhkynsiipi oli lyhyesti ilmottanut hänelle tärkeän tiedon heidän viimeistä kertaa astellessaan kanootteja kohti, ja hän oli päättänyt käyttää sitä. Asettuen siis omalla kanootillaan johtamaan meloi Pietari ylös virtaa, päinvastaiselle suunnalle kuin oli luonnollista arvella pakolaisten lähteneen. Kaiken aikaa pysytteli hän niin lähellä äyrästä, että kanoottien täytyi jokseenkin turvallisesti säilyä piilossa niiltä, jotka lähestyivät virran vartta eteläisellä rannalla.
Aikaisemmin on mainittu, että paaluaitaa varten oli hakattu puut suolta jonkun matkan päässä mehiläispyytäjän asunnon yläpuolella. Ne olivat kasvaneet lähellä vesirajaa, joten pölkkyjä oli ollut mukava sieltä uittaa määräpaikkaansa. Monien kaadettujen puiden pihkaiset ja kauvan lehtiänsä säilyttävät latvukset olivat jääneet osittain rannalle ja osittain virtaan. Pitäen hyvän lymypaikan tarvista luultavana oli Kyyhkynsiipi niin taitavasti järjestellyt useita latvuksia, että niiden alle saattoi sovittaa kanootteja täydelliseen piiloon, oksien ja äyrään lomaan.
Niin pian kuin kanootit olivat päässeet niemekkeen taakse, mistä vesiperäinen räme alkoi, ei ollut enää pelkoa minkään villin lähestymisestä maan puolelta, ja Pietari tunsi suurta huojennusta siitä, että seurue oli ainakin toistaiseksi turvassa. Tovin kuluttua olivat kaikki kanootit varsinaisessa kätkössään.
"Tämä on hyvä paikka", huomautti suuri päällikkö kaikkien pysähdyttyä. "Parasta on kuitenkin olla varovainen. Täytyy varoa jättämästä jälkiä maalle niin paljon kuin mahdollista. Nyt minä lähden puhuttelemaan päälliköitä. Tulen sittemmin takaisin. Te jäätte tänne. Hyvästi."
"Maltas, Pietari — sana vielä, ennen kuin eriämme", sanoi mehiläispyytäjä. "Jos näet pastorin tai korpraalin, niin olisi hyvä mainita heille, missä me olemme, sillä nyt on arveluttavaa hajaantua."
Pietari näytti totiselta ja murheelliseltakin. Hän ei vastannut kokonaiseen minuuttiin. Sitte sanoi hän matalalla, hillitetyllä äänellä:
"He eivät enää koskaan tiedä mitään. Ne molemmat valkonaamat ovat kuolleet."
"Kuolleet!" huudahtivat kaikki yhteen suuhun. "Juuri niin, intiaanit tappoivat heidät. Aikoivat tappaa teidätkin — sentähden minä juoksin pois. Näin tietäjäpapin kuolevan. Mitä ajattelet, Kukka? Mitä ajattelet, Bourdon? Se mies kuoli ja pyysi Suurta Henkeä tekemään hyvää intiaaneille!"
"Sen voin uskoa, Pietari", sanoi mehiläispyytäjä järkytettynä, "sillä hän oli hyvä mies, ja sellaisia ovat meidän kristilliset lakimme, vaikka harvat niitä tottelevat".
"Minun täytyy kuulla niistä tyttäreltäni", virkkoi päällikkö nyökäten Margerylle, puristi mehiläispyytäjän kättä ystävällisesti ja läksi. Hän ei kävellyt suolle, vaikka se olisi riittävää varovaisuutta noudattaen käynyt laatuun, vaan astui virtaan ja seurasi uoman reunaa, tietäen veden jäljettömäksi. Myöskään ei Pietari suunnannut kulkuansa suoraan majaa kohti, josta savupilvet nousivat korkealle puiden latvojen yli, vaan eteni ylös virtaa, kunnes saapui soveliaalle kohdalle, teki keveästä puvustaan mytyn ja ui Kalamazoon poikki, pidellen vaatteitansa toisessa kädessään koholla. Vastapäisellä rannalla hän hiipi suon yläreunaan ja pukeutui siellä jälleen. Ahoille päästyään ei Pietarin ollut vaikea yhtyä äskeisiin kumppaneihinsa kenenkään huomaamatta, mistä hän tuli. Hän sekaantui joukkoon juuri kun parvi hyökkäsi varustukseen ja iski auki katottomana roihuavan majan oven.
"Valkonaamat ovat paenneet", ilmotti Karhunliha suurelle päällikölle, kun jälkimäinen viimein lähestyi häntä. "Tuo tietäjäpyytäjä on kertonut heille, että heidän päänahkojaan haluttiin, ja he ovat rientäneet pois!"
"Onko nuoria miehiä lähetetty alas virralle hakemaan heidän kanoottejansa?" kysyi Pietari rivakasti. "Jos kanootitkin ovat poissa, niin he ovat pyrkimässä Suurelle Järvelle."
Asiasta saatiin pian selko, ja kiihkeästi ryhdyttiin takaa-ajoon. Se järjestettiin intiaanien tavanmukaisella älykkyydellä. Variksensulalle ja hänen joukolleen kuuluvat kanootit oli tuotu ylös virtaa ja piilotettu kaislikkoon noin penikulman päähän majan alapuolelle. Ryhmä sotureita toi ne maallenousupaikkaan, ja niillä vietiin osasto miehiä vastapäiselle rannalle, sillä kumpaistakin äyrästä päätettiin maitse samota vaikkapa virran suulle asti, jos tarpeelliseksi kävisi. Kaksi muuta joukkuetta lähetettiin suorinta tietä niinikään kumpaiseltakin puolelta virtaa rientämään ennakolta väijyksiin sellaisiin kohtiin, minne pakolaiset virran tavattoman mutkittelun takia melkein varmasti eivät voineet ehtiä aikaisemmin. Kanootit toimitettiin sitte kiireimmiten viilettämään alas virtaa, jotta valkoihoisilta olisi paluutiekin taatusti suljettu. Karhunliha, Tammenoksa, Variksensulka ja useat muut johtavat päälliköt jäivät sillävälin palaneen majan ympäristölle voimakkaan joukon avulla tutkimaan jälkiä lähitienoon ahoilta. Olihan mahdollista, että kanootit oli heidän eksyttämisekseen työnnetty vesiajolle, valkonaamain paetessa maitse.
Hiukan levottomana näki heimoton päällikkö, että jälkimäisistä etsijöistä osa lähetettiin usean penikulman päähän itään päin tarkastelemaan, oltiinko sitä kautta lähdetty pyrkimään Detroitia kohti. Siten joutui vihollisia pakolaisten taaksekin, joten heidän asemansa kävi kaksin verroin vaaralliseksi. Hän ei kuitenkaan voinut puuttua sen varokeinon ehkäisemiseen, vaan sai kiittää onneansa siitä, että hänen oma osuutensa pakoon jäi aivan aavistamattomaksi. Olihan hän viettänyt edellisen yön ruohoaavikolla ja ilmottanut tavanneensa äskeisen verityön uhrit paalumajan ulkopuolella, ollessaan matkalla varustukseen.
* * * * *
On helppo arvata, että Pietari jätti pelastetun seurueen mitä tuskallisimpaan jännitykseen. Majan ja heidän kätköpaikkansa väliä ei ollut paljoakaan enempää kuin neljännespenikulma, ja villien huikkaukset tunkeusivat usein heidän korviinsa metsänkin läpi. Mehiläispyytäjä tunsi olevansa mitä raskaimmassa vastuussa, ja hänen ainoana lohdutuksenaan oli, että hän uskollisen auttajansa Kyyhkynsiiven lisäksi oli ilmeisesti saanut vielä mahtavamman puoltajan heimottomasta päälliköstä, jota hän havaitsi kyllä aikaisemmin täydellä syyllä epäilleensä. Hän ei voinut olla tuntematta syvää kiitollisuutta nuorta vaimoansa kohtaan, jonka herttaisen olemuksen hän käsitti suureksi osaksi saaneen aikaan tämän merkillisen muutoksen.
Nuori pariskunta astui hetkisen kuluttua maihin ja alkoi tarkastella piilopaikkansa ympäristöä. Juuri sillä kohdalla oli virran äyräs hieman ylävämpää kuin lähettyvillä, ja kamara oli kuivaa, hiekansekaista. Kaadettujen puiden oksat olivat riittävänä suojana kaikkiin suuntiin, ja ahoille päin oli itse suo hyvänä puolustuksena, sillä mehiläispyytäjä huomasi sitä tutkiessaan, että nevaa oli melkein mahdoton samota jalkasin. Ensi työkseen rakensi Le Bourdon nyt naisille lehvämajan suojaksi sateelta, ja siinä saattoivat he kaikki nukkua yönsä, sillä nähtävästi täytyi heidän viipyä alallaan useita päiviä, jotta intiaanit saisivat aikaa hajaantua paikkakunnalta. Vaaran mahdollisuus näkyi melkein yksinomaan uhkaavan virralta, koska ylöspäin kulkevasta kanootista voitaisiin epäillä, että tuollainen tiheikkö kelpasi pakolaisten suojaksi.
Vähitellen heräsi ahdistuksen painostamassa seurueessa kuitenkin yhä lisääntyvää turvallisuuden tunnetta, kun he viettivät kolme vuorokautta kuivalla rantakaistaleella, kuulematta tai näkemättä mitään Pietarista tai Kyyhkynsiivestä. Epätietoisuuskin alkoi lopulta vaivata, ja suuresti ilahtui mehiläispyytäjä, kun hänen nuori vaimonsa neljännen päivän aamuna juoksi häntä vastaan ilmottamaan, että muuan intiaani läheni kahlaten vedessä pitkin rantaa. Rientäen kohdalle, mistä tulija oli nähtävissä, huomasi Le Bourdon hänet Kyyhkynsiiveksi. Hyvillä mielin ottivat kaikki neljä pakolaista hänet vastaan, keräytyen kuulemaan uutisia.
"Tervetuloa, chippewa", huudahti Le Bourdon, sydämellisesti pudistaen ystävänsä kättä. "Me jo puolittain pelkäsimme, ettemme enää koskaan näe sinua. Tuotko meille hyviä vai pahoja viestejä?"
"Ei saa olla squaw ja kysyä liikaa, Bourdon", vastasi punanahkainen, huolellisesti tarkastaen luikkunsa sankkiruutia, varmistuakseen sen säilymisestä kuivana. "Onko kylliksi riistaa?"
"Ei ole paljoakaan riistaa jäljellä, mutta kalaa olemme saaneet melkoisesti, ja siitä on ollut suurta apua. Olen myös tappanut kymmenkunnan isoa oravaa jousellasi ja nuolillasi, jotka huomasin jääneen kanoottiisi. Mutta…"
"Niin, se hyvä jousi — voisi mesilinnunkin sillä jousella tappaa.
Kala täällä hyvä, mitä?"
"Mukiin menee, kun ei ole parempaa saatavissa. Mutta nyt,
Kyyhkynsiipi, pitää sinun mielestäni jo kertoa meille uutisiakin."
"Ei saa olla squaw, Bourdon — paha soturin olla squaw. Aina parempi olla mies, ja malttaa. Mitä ajattelet, Bourdon? Sain sen lopussa!"
"Sait mitä, hyvä mies? En näe hallussasi mitään muuta kuin aseita ja ampumavaroja."
"Sain sen Kärpän päänahan! Eikö se hyvin tehty? Koskaan ei nuori soturi vienyt enemmän päänahkoja kotiin kuin Kyyhkynsiipi vie tällä kertaa! Saanut kolme; kaikki piilossa, missä Karhunliha ei ikänä tiedä. Otan ne pois, kun hän on valmis marssimaan."
"Hm, no, chippewa — eihän sinua kai ole helppo käännyttää noista aatoksistasi. Mutta minne ovat punanahat joutuneet?"
"Kaikki ympärillä — vaikka täytyy mennä alas virtaa. Kuule, Bourdon, joku päällikkö niin hupsu, että luulee mehiläinen kantoi sinun pois siivellään!"
Ja chippewan kasvot saivat halveksivan ilmeen, kun hän ajatteli muiden herkkäuskoisuutta ja tietämättömyyttä. Hänelle oli Le Bourdon hyvä mies, vaan ei mikään taikuri, sillä hän tunsi ystävänsä ammatin jo hyvinkin tarkoin ja oli usein saanut huvitella tämän kaukolasilla.
"Sen parempi", vastasi Le Bourdon; "ja minä toivon, että he ovat lähteneet etsimään pesääni uutisasutuksista päin."
"Enimmät menneet — kyllä, se totta. Mutta toiset eivät mene. Paljon intiaaneja vielä täällä päin."
"Mitä on meidän siis tehtävä? Pian joudumme pulaan ruuasta. Kalat eivät tärpi yhtä hyvin kuin äskettäin, ja koko metsikön olen puhdistanut oravista."
"Ei hätää, Bourdon. Mitä te teette, että syödä saatte? No, kas tuolla", ja hän viittasi esineeseen, joka verkalleen solui alas virtaa, sillä vuolle oli tässä mutkassa hyvin heikko. "Tuossa niin lihava kauris kuin koskaan nähnyt, mitä?"
Intiaani oli tosiaan kaatanut otuksen, joita ahoilla oli runsaasti, ja tuotuaan sen virran varteen oli hän rakentanut pikku lautan ja työntänyt riistansa kulkeutumaan virran mukana, rientäen itse ennakolta valmiiksi hinaamaan sen satamaan. Hänen suoriuduttuaan tästä viime toimenpiteestä havaittiin, että chippewa ei turhaan kerskunut saaliinsa oivallisuutta. Ja niin tarkoin oli hän arvioinut pakolaisten haltuun jääneen ruokavaraston, että tämä lähetys saapui juuri parahiksi. Ainaisessa huolellisuudessaan osotti hän kokeneen ja uskollisen erämiehen säntillisyyttä. Nyt alentui Kyyhkynsiipi selittelemään retkeilynsä aikana tekemiänsä havaintoja.
Intiaanien lähettämät retkikunnat olivat keskenään yhteydessä juoksijain avulla. Tällaiseksi välittäjäksi tekeytyneenä oli Kyyhkynsiipi puhutellut monia villejä ja tahallaan toimitellut heitä väärille jäljille sisämaahan muka Karhunlihan määräyksien perusteella. Hän oli seurannut pääjoukkoa kuudenkymmenen penikulman verran alas virtaa ja sitte pyörtänyt takaisin, kertaakaan kohtaamatta Variksensulan miehiä, joten hän säilyi ilmitulolta. Pietarista hän ei ollut kuullut mitään. Onnistuneesta juonittelustaan huolimatta tiesi hän, että intiaaneja kuitenkin vielä liikkui yltympärillä.
Sen vuoksi esittikin hän, että perhe lähtisi seuraavana yönä melomaan alas virtaa. Tosin liikkui vihollisia tiheimmässä juuri alijuoksun varrella, mutta muutakaan valittavaa ei ollut, sillä naisten olisi ollut liian raskas taivaltaa niemimaan poikki, jotapaitsi intiaanien vakoojat olisivat varmasti osuneet heidän jäljilleen. Keino tuntui mehiläispyytäjästäkin ainoalta mahdolliselta. Kanootit lastattiin uudestaan päivän mittaan, ja hyvillään oli jokainenkin liikkeellelähdöstä, vaikka varsinkin naisten sydämet pamppailivat, kun kumpainenkin puolisonsa kanootissa pistäysi piilopaikasta avoimelle virralle. Kyyhkynsiipi asettui johtamaan, meloen hitaasti, mutta vakaasti, ja pysytellen niin likellä äyrästä kuin soveltui. Varjojen suojassa sivuutti seurue turvallisesti majan sijan ja sitä ympäröivän lehdon.
Keskiyön tienoissa pääsivät kanootit ensimäiseen soukkenemaan, jossa niistä oli lastia vähennettävä, kunnes oli päästy toiselle puolelle. Ennen aamun sarastusta ehti seurue uuteen piilopaikkaan, jonka Kyyhkynsiipi oli ennakolta valinnut pakolaisten käytettäväksi päiväsaikaan. Se oli samanlainen suonkaistale kuin edellinenkin, melkein täydellisesti turvattu maan puolelta. Ranta oli kyllä alavampaa, mutta chippewa johti kanootit kaidan syrjäpuron suusta kappaleen matkaa sisemmälle. Keventynein mielin poikkesi jokainen maihin kahdeksan tuntia kestäneen hellittämättömän melomisen ja tuskallisen jännityksen jälkeen. Tyytyväisenä istuutui chippewa tupakoimaan, naisten varovasti asetellessa kylmiä ruokia aamiaiseksi.
Päivä kului hiljaisesti, seurueen jäsenten vuorotellen nukkuessa. Illan varjojen laskeutuessa maiseman yli läksivät pakolaiset uudestaan liikkeelle. Yö oli pilvinen ja pimeä, ja taipaleesta kulki nyt niin suuri osa sankkojen metsien halki, ettei ollut suurtakaan ilmitulon pelkoa. Väylän monista vaikeuksista suoriutui Le Bourdon perinpohjaisen tuntemuksensa avulla, ja tukalimmissa kohdissa ryhtyikin hän luotsiksi. Päivän lähetessä etsi Kyyhkynsiipi uuden piilopaikan. Tällä tavoin vietettiin virralla neljä yötä ja rämeissä yhtä monta päivää ilman ainoatakaan seikkailua. Viimein oli jäljellä ainoastaan parin tunnin taival joen suulle, mutta äärimäinen varovaisuus olikin nyt tarpeen, sillä jo edellisenä yönä olivat pakolaiset kuulleet parin intiaanin huhuilevan toisilleen virralla, joka oli siinä kohdassa melkoisen leveä.
Sinä aamuna asetuttiin levähtämään aikaisemmin kuin ennen, sillä muutoin olisi seurue joutunut joen suulle päivän valjetessa, jolloin parhaassakin tapauksessa olisi heidän matkansa suunta tullut tietoon. Taitavana purjehtijana ei mehiläispyytäjä olisi järvelle päästyään peljännyt suoranaista takaa-ajoa, mutta intiaaneja olisi voinut maitse rientää kannaksen yli hälyttämään heimolaisia lähtemään kanooteillaan pakolaisia vastaan jossakin kapeassa salmessa.
Viimeinen lepopaikka ei ollut rämeen laidassa, vaan pikku aukiolla, jota ympäröitsi jokseenkin taaja metsikkö. Sen läpi juoksi puro, jonka kahilikkoon kanootit saatiin kätketyiksi. Kyyhkynsiipi katsoi tarpeelliseksi lähteä heti vakoilemaan, kahlaten ensin ylös puroa jälkiensä peittämiseksi ja sitte poiketen länteen päin eli joen suuta kohti. Seurue tunsi saaneensa paljon aikaan, ja yhä valoisammat toiveet elvyttivät kaikkien mieliä.
Ehtoopäivällä pistäysi Margery omin luvin varovaisesti silmäilemään ympäristöä, kun hänen askeleensa äkkiä pidätti säikähdyttävä näky. Kahdenkymmenen jalan päässä hänestä istui kivellä intiaani, selkä häneen päin, mutta vartaloltaan paljoa vantterampi kuin chippewa. Villin asento ja koko esiintyminen näytti hänestä merkilliseltä, sillä vaikka nuori vaimo seisoi katsellen häntä usean minuutin ajan, melkein hengähtämättä ahdistuksessaan, ei villi vähääkään hievahtanut. Hän istui alallaan kuin kivi allansa, yksinäisyyden ja mietiskelyn kuvana. Vihdoin hän kuitenkin hiukan käänsi päätänsä, jolloin Margery suureksi hämmästyksekseen näki Pietarin kasvojen karkeat, mutta ylväät ja ilmehikkäät reunapiirteet.
Silmänräpäyksessä hälveni Margeryn arkailu, ja pian laski hän kätensä keveästi ystävänsä olalle. Kosketuksen äkillisyydestä huolimatta ei suuri päällikkö vähääkään hätkähtänyt. Hän kääntyi hitaasti katsomaan, ja nähdessään viehkeän morsiamen herttaiset kasvot tervehti hän tätä mielihyvän hymyllä.
"Tämäpä oli onnellinen sattuma, Pietari!" huudahti innostunut
Margery. "Enpä olisi uskonut tapaavamme täällä!"
"Ei sattuma yhtään. Tulin vasiten. Kyyhkynsiipi kertoi minulle, missä olette. Siis tulin tänne. Minä olen paljon ajatellut uusia asioita. Täytyy saada teidät kaikki pois täältä, ja sitte minä tulen nuoren squaw'n kotiin kuulemaan niistä lisää. Uusi elämä kenties alkaa minulla."
Heimottoman päällikön hyvään suuntaan kehittyneestä mielenmuutoksesta ilahtuneena alkoi Margery myötätuntoisesti kuvailla, miten auliisti hänen kotinsa ainiaan pysyisi pelastajalle avoinna ja hänen vaatimaton opetuksensa tälle tarjolla. Samassa teki Pietari sen tärkeän havainnon, että heitä piti silmällä kaksi nuorta pottawattamie-heimon miestä, Karhunlihan käyttäminä vakoojina.
Nopeasti kuin salama keksi Pietari ensimäisen apukeinon. Hän viittasi arvokkaasti nuoria miehiä peräytymään, ikäänkuin olisi kohtaus ollut mitä luonnollisin, ja saikin nämä ällistyneinä vetäytymään pois, samalla kun hän itse talutti Margeryn pensaitten suojaan. Tovin kuluttua ehtivät he leiriin, jossa Pietari kiireissään tervehtimättäkään ilmotti kahden soturin nähneen Margeryn ja epäilemättä menneen viemään siitä tiedon päällikölleen.
"Mitä on tehtävissä?" kysyi mehiläispyytäjä hätäisesti.
"Taistelemmeko hengestämme vai pakenemmeko?"
"Lähdemme kanootteihin niin pian kuin voimme. Nyt en minäkään voi enää jäädä päälliköiden joukkoon. Noilta nuorilta miehiltä menee puoli tuntia, ennen kuin ehtivät päällikön luo. Siinä ajassa meidän täytyy päästä niin kauvas kuin suinkin. Ei ole hyvä jäädä tänne. Intiaanit tulevat tunnin kuluttua."
Le Bourdon kyllä käsitti tilanteen, mutta aikeella oli kaksi hankalaa vastusta. Hänen ei tehnyt mieli jättää Kyyhkynsiipeä ilman mitään viestiä taaksensa, ja toisekseen tuntui virralle lähteminen päivänvalolla ikäänkuin tahalliselta jalopeurain luolaan tunkeutumiselta. Mutta mahdottomalta tuntui jäädä odottamaan intiaanejakaan, ja Margeryn hartaasti kehottelemana suostui mehiläispyytäjä vastahakoisesti tähän uhkaretkeen. Kiireimmiten riensivät kaikki kanootteihin ja työnsivät ne puron suulta vesille. Oli vielä ihan valoisaa, mutta aurinko alkoi jo lähetä laskuansa. Onneksi olivat äyräät sankan metsän peitossa, ja virta laajeni pikku järveksi. Ei sen vuoksi ollut suurtakaan vaaraa heidän ilmitulostaan ennen kuin lähempänä suistoa, eikä heti silloinkaan, jos he vain turvallisesti pääsisivät villiriissin ja kaislain suojaan. Kanootit vetäysivät likekkäin ja soluivat melomattomina virran mukana, jotta ne eivät saapuisi joen suulle ennen pimeän tuloa. Kaikki näytti niin rauhalliselta ja hiljaiselta, että toivo jälleen virkosi hätääntyneissä sydämissä.
Matalalla äänellä kertoi Pietari, että valkoihoisten täydellinen katoaminen oli herättänyt suurta ihmetystä soturien keskuudessa. Vakooja toisensa jälkeen oli tullut sisämaasta ilmottamaan, että missään ei ollut jälkiä heistä havaittavissa. Täten johtuivat intiaanit yhä tiukemmin kohdistamaan huomionsa joen suistoon, koska oli varmaa, että pakolaisten kanootit eivät olleet voineet ehtiä järvelle aikaisemmin kuin ensimäiset nuorten miesten osastot, jotka oli piikamarssissa lähetetty suorinta tietä alijuoksun varrelle vaanimaan. Le Bourdonin tavarain kätköpaikka oli kyllä löytynyt tässä innokkaassa etsiskelyssä ja otettu vihollisten saaliiksi. Se vastoinkäyminen ei suurestikaan vaikuttanut mehiläispyytäjään tällähaavaa, kun hänellä oli paljoa tärkeämpiä etuja suojeltavana. Enimmin sai hänet huolestumaan se tieto, että Karhunliha oli käskenyt kymmenkunnan soturinsa pitää vartiota päivin ja öin kanooteissa lähellä virran suuta, väijyen vesiheinikössä niinkuin käärmeet ruohistossa.
Tähän keskusteluunsa kiintyneinä olivat pakolaiset melkein huomaamattaan ehtineet alas kaislikko- ja riissitaipaleen yläreunaan asti ja jokseenkin vaarallisen lähelle väylänsä arveluttavinta jaksoa. Koska oli vieläkin päivänvaloa, ehdotti Pietari pysähdyttäväksi heinikkoon. Parin minuutin kuluttua olivatkin kaikki kolme alusta siten suojassa. Kaikkien mieliä ahdisti epätietoisuus siitä, oliko heidän tahallaan annettu ilmitulleina edetä alas virtaa vihollistensa suurinta voimaa kohti. Pietari ei salannut pahoja aavistuksiaan, sillä olihan uskomatonta, että tarkoin vartioittua taivalta olisi hetkeksikään jätetty pääsyvapaaksi. Mutta niin oli kuitenkin käynyt, kuten jälkeenpäin saatiin selville. Ne vakoojat, jotka olivat nähneet Pietarin ja Margeryn, olivat hälyttäneet joen koko alivarren mies mieheltä, toimittaen sanan kulkemaan pakolaisten olopaikasta, ja pitkin tätä taivalta olivat vartijat rientäneet paikoiltaan, ollakseen mukana vangitsemisessa. Niin vähäisiä ja aavistamattomia keinoja käyttää Kaitselmus usein kumotakseen viekkaimpiakin pahuuden hankkeita.
Mehiläispyytäjä oli koneellisen kiihkeä pääsemään liikkeelle, sillä avoimen järven likeisyys teki hänet maltittomaksi, etenkin kun tuntui arveluttavalta pysyä alallaan keskellä vihollispiiriä. Viivyttyään piilossa puolisen tuntia ehdotti hän, että kanootit työnnettäisiin tuollaiseen avoimeen väylään, joita heinikossa oli useita, ja matkaa pitkitettäisiin rivakasti. Pietarilla oli intiaanin kärsivällisyyttä, ja hän piti hetkeä liian varhaisena. Mutta hän ei kyennyt pidättämään Le Bourdonia, joka alkoi meloa edellä tuollaista solaa myöten. Tämä ratkaiseva askel pakotti muut seuraamaan häntä. Jos mehiläispyytäjä olisi nyt viime hetkessä paremmin hillinnyt itseänsä, olisi hän luultavasti välttänyt sen arveluttavan vaaran, johon hänen oli antauduttava. Vaikka heinikoissa oli monia avoimia väyliä, eivät nämä olleet aina yhteydessä keskenään, joten kävi välttämättömäksi tunkea kanootteja pikku tiheikköjen läpi solasta toiseen. Ensimäisen tällaisen siirtymisen tapahtuessa osui ruokojen latvain heiluminen erään rannalla tähystelevän vartijan silmiin. Keskinäisesti sovituilla merkeillä ilmotti mies havaintonsa lähimmälle kanootille, joka toimi vakoiluveneenä, ja siten levisi hälytys pitkin koko vartijariviä sekä Waringin majan luona ja joen suulla oleskeleville päälliköille. Noin pitkällisen viivytyksen jälkeen saadun viestin tuottama hurja riemastus kävi hillittömäksi, ja pian kuului ulvahduksia ja huikkauksia virran molemmilta rannoilta kuten itse virraltakin.
Kanooteissa ei ollut ainoatakaan valkoihoista, joka ei olisi uskonut koko seurueen olevan hukassa, kun tämä melu kajahti ilmoille. Pietarin laita oli toisin. Metelistä piittaamatta jännitti hän kaikki kykynsä. Itse mehiläispyytäjän jouduttua melkein toivottomaksi kuunteli Pietari tarkoin korvin, mistä kohti virtaa kulloinkin kiljuttiin. Äyräistä hän ei ollenkaan välittänyt, koska vaara tuli vain kanoottien taholta. Terävällä havaintokyvyllään sai päällikkö selville, että liikkeellä oli neljä kanoottia, joiden välitse heidän oli päästävä, muutoin oli pelastus mahdoton. Äänistä osasi hän myös päättää, että kanootit olivat riissiheinikössä, kaksi kumpaisellakin puolella virtaa, ja sinne ne luultavasti jäisivätkin odottamaan, että pakolaiset pistäytyisivät kiireimmiten heinikon suojaan.
Pietari teki päätöksensä silmänräpäyksessä. Oli juuri tulossa pimeä, ja hän päätti heti mentäväksi virran keskikohdalle. Naisten oli laskeuduttava pitkäkseen kanooteissaan, jotta Le Bourdon ja Gershom voisivat pimeän turvissa edetä intiaaneina, jotka olivat hänen johdollaan vakoilemassa. Le Bourdon rohkaisi vaimonsa mieltä sillä tärkeällä havainnolla, että tuuli puhalsi etelästä, joten järvimatka oli kääntymässä heille mitä suotuisimmaksi, jos he vain sinne asti pääsisivät. Yhtä matalalla äänellä lausui vuorostaan nuori vaimo viihdyttäviä sanoja miehelleen. Kaikista toimenpiteistä sovittiin nopeasti. Ilmitulon tapahtuessa oli kanoottien syöksyttävä heinikkoon, tunkeutuen eri suunnille ja kukin mies toimien itsenäisesti. Ulkopuolella määrättiin kohtauspaikaksi muuan Gershomille ja Bourdonille tuttu niemi, ja sovittiin merkeistä, joista viimeinen tulokas saattoi päättää, että siellä oli kaikki turvallista. Nämä seikat järjestettiin kanoottien soluessa alas virtaa.
Pietari otti johdon. Yö oli tähtivaloinen ja seijas, mutta kuutamoa ei ollut. Vedenpinnalla eivät esineet näkyneet pitkänkään matkan päähän. Päällikkö hallitsi vauhtia, joka oli kohtuullinen ja tasainen; tätä menoa kestäisi kanoottien pyrkiä järvelle noin tunnin ajan, mutta melkein koko se aika oli oltava vihollisten keskellä. Silti kului puolisen tuntia ilman minkäänlaista selkkausta. Tällöin oli seurue päässyt sen paikan kohdalle, mihin Gershom ja Le Bourdon olivat piilottaneet kanoottinsa edellisen pakoretkensä alussa. Tullessaan yhä lähemmäksi kaikkein vaarallisinta taivalta vetäysivät kanootit niin likitysten, että molemmat valkoihoiset miehet saattoivat varovasti supatella keskenään. Melomisessa oli noudatettava mitä suurinta huolellisuutta, sillä vähäisinkin kalahdus tai loiskahdus olisi voinut heidät kavaltaa. Margery ja Dorothy eivät kyenneet enää hillitsemään jännittyneitä tunteitaan, vaan kohottivat kumpainenkin päätänsä veneen reunan yli ja kuiskailivat toisilleen, yrittäen saada rohkaisua yhteisestä myötätunnosta. Samassa tapahtui heidän pakoyrityksensä käännekohta.
Pietari kulki edellä, kuten sanottu. Kanoottinsa ollessa majan tavallisen maallenousupaikan kohdalla hän näki kahden kanootin pistäytyvän esiin heinikosta vain sadan kyynärän päässä; etäämmäksi ei sellaisia esineitä olisi erottanutkaan. Harhaantumatta yrittämään niiden välttämistä huhusi päällikkö heti melojille, kääntäen heidän huomionsa itseensä ja puhuen niin kovaa, että takanatulijat helposti kuulivat hänet.
"Nuoret mieheni ovat myöhäisiä", hän sanoi. "Soturimme ovat nähneet valkonaamat yläpuolella ahoilla, ja pian heidät tuodaan tänne. Menkäämme maihin, ollaksemme valmiit vastaanottamaan heidät wigwamissa."
Pietarin ääni tunnettiin heti. Hänen rauhallinen, luonnollinen sävynsä eksytti melojat, ja kun hän yhtyi heihin ja poikkesi heinikkoa halkovaan solaan, joka johti maallenousupaikkaan, seurasivat he häntä kuuliaisesti. Le Bourdon kuuli keskustelun ja ymmärsi aseman, vaikka hän ei voinut nähdä kanootteja. Pietari haasteli yhä äänekkäästi, meloessaan rantaan, ja sai vastauksia uusilta kumppaneiltaan. Le Bourdonin ensimäisenä vaikuttimena oli ollut kääntyä ja paeta ylös virtaa. Mutta huomatessaan noiden vaarallisten vihollisten joutuneen Pietarin ohjattaviksi vetäysi hän vain hiukan ulommaksi ja hiljensi vauhtia. Äänten perusteella päätellessään, että kaikki kolme kanoottia olivat kääntyneet rantaa kohti, ponnisti hän lujasti ja kiiti alas virtaa kuin nuoli. Kesti vain puoli minuuttia sivuuttaa kanavan aukko, mutta Pietarin puhelu sai hänen saattolaisensa katselemaan eteenpäin, ja se vähensi suuresti vaaraa. Le Bourdonilla oli usein sydän kurkussa, hänen suoriutuessaan tästä kokeesta, mutta onni suosi heitä tai — kuten Margery hurskaammin tajusi olosuhteet. — Kaitselmus johdatti heidät turvallisesti vaaran ohi.
Virran suulla arvelivat miehet jokseenkin varmasti kohtaavansa lisää tähystäjiä, ja kumpainenkin valmistausi käyttämään aseitansa. Mutta siellä ei ollut ainoatakaan kanoottia, ja pakolaiset olivat pian järvellä. Michigan on aava selkä, ja kaarnakanootti on kovin pieni alus keikkumaan sen aalloilla. Tällä kertaa puhalteli jokseenkin navakka tuuli, ja naisia pelotti kovasti. Mutta tuollaiset munankuoret ovat silti peräti turvallisia aluksia tottuneiden käyttäjien käsissä, ja siihen olivat molemmat miehet päteviä. Heti kun kanootit olivat edenneet vähän matkaa ulapalle, sovitti Le Bourdon venoset vieretysten ja köytti ne yhteen. Tämä varokeino vähensi suuresti kumoonmenon vaaraa, vaikka sellaista kaksoisruuhta oli työläämpi pidättää kääntymästä sivulaineisiin. Mutta sitte kun kumpaiseenkin oli kohotettu pieni purje, kävi peränpito helpommaksi, joskin alituinen valppaus oli yhä välttämätön.
Hyvää vauhtia etenivät veneet siten kytkettyinä, ja sekä Margery että Dorothy tunsivat mielensä äkkiä kerrassaan keventyneen. Myötätuuli heikkeni vähitellen, mutta päivän valjetessa olivat pakolaiset kuitenkin jo noin neljänkymmenen penikulman päässä Kalamazoon suulta. Illalla poikkesi seurue sitten erään niemen suojaan. Seuraavana päivänä he lähempänä rantaa kuljettuaan uskalsivat puolelta, päivin sytyttää pienen joen partaalle nuotion, pyydystivät purosta kalaa, kaatoivat hirven ja keittivät ruokavaroja parin kolmen päivän varastoksi. Kanootit erkanivat jälleen, koska niitä oli helpompi hoidella erikseen. Mitä pohjoisemmaksi päästiin, sitä parempaa suojaa saatiin tuulenpuoleisista korkeista rannoista.
Täten etenivät seikkailijamme mitään vaaroja kohtaamatta kahden vuorokauden kuluessa lähelle Michilimackinacin kuuluisia salmia. Suunta oli vähitellen kaartunut itää kohti. Nyt ei enää katsottu turvalliseksi käyttää purjeita, vaan päätettiin meloa, kunnes salmet ja saari jäisivät taakse. Oli nimittäin vaarallinen näytellä huikaisevan valkoisia purjeita, jotka paistoivat pitkän matkan päähän. Varokeino ei ollutkaan hyödytön. Siten saivat he turvallisesti sivuutetuksi kanoottiparven, joka oli lähtenyt Mackinawin asutuspaikalta Michiganin manteretta kohti. Kanootteja oli vähintäin viisikymmentä, mutta huomaten ne ajoissa kätki Le Bourdon seurueensa erääseen poukamaan, kunnes vaara meni ohitse.
Suunta poikkesi yhä syrjemmälle, mutta tuulikin kääntyi sikäli suotuisaksi. Huron-järvellä pakolaiset viipyivät kaksi päivää, käyttäen jälkimäisenä yönä hyväkseen mökkiä, jonka Le Bourdon oli itse rakentanut eräällä pyyntiretkellään. Kolmantena päivänä he olivat nopeasti lähenemässä Pointe au Barques-nientä, kaikille sikäläisille matkaajille tuttua maamerkkiä, kun rannikon suojasta nähtiin kanootin pistäytyvän ikäänkuin osuttautuakseen heidän suuntansa tielle. Mehiläispyytäjän kaukolasi tuli hyvään käytäntöön. Sen avulla nähtiin, että kanootissa oli vain kaksi miestä, molemmat intiaaneja, joten kohtauksesta ei ollut suurtakaan vaaraa, kun mehiläispyytäjä sitävastoin saattoi tulijoilta kuulla tärkeitä tietoja yleisestä asemasta.
"Niin totta kuin elän, nuo ovatkin Pietari ja Kyyhkynsiipi", huudahti äkkiä Le Bourdon, laskien alas tähystimensä. "He ovat samonneet niemimaan poikki ja odottaneet meitä, tullakseen kanootilla vastaan."
Havainto ilmotettiin heti toiselle kanootille, ja kymmenen minuutin kuluttua olivat kaikki kolme kanoottia kiinnitetyt yhteen, Pietarin alus keskimäisenä. Mehiläispyytäjä näki heti, että intiaanien matkallelähtö oli ollut hyvin kiireellinen, sillä heidän kanoottinsa oli jokseenkin kehnossa kunnossa ja huonommin varustettu kun lyhyellekään matkalle mentäessä yleensä. Hän ei kuitenkaan tahtonut tehdä mitään kysymyksiä, vaan tarjosi intiaaneille rauhanpiipun, jota molemmat hyvin levollisesti käyttivät hyväkseen.
Vähitellen pääsi mieliala seurueessa vilkastumaan, ja mitä lämpimimpiä tervehdyksiä lausuttiin intiaaneille niin pian kuin katsottiin soveliaaksi häiritä heidän ainaista arvokkuudenhaluaan. Pietari oli taitavasti ottanut osaa siihen uuteen etsintään, joka oli kiivaasti pantu toimeen heti kun huomattiin valkoihoisten uudestaan pujahtaneen pakoon. Hän oli lyöttäytynyt pikku ryhmään, joka hänen viime esiintymisestään tietämättä läksi maitse ehättäytymään eri kohtiin järven rannoille pakolaisia vastaan. Ryhmän vähitellen hajaantuessa johti Pietari lopuksi kahta miestä, jotka hän osasi eksyttää muuanne, lähettämällä heidät hakemaan yhtä kanoottia lisää. Siten jäi hän yksinään vastamainitulle niemekkeelle, pitäen hallussaan kanootin, joka oli saatu aikaisemmin varatuksi. Tuskin olivat nuoret miehet kadonneet näkyvistä, kun Kyyhkynsiipi yhtyi liittolaiseensa. Tämä uskollinen ystävä oli kärkkynyt vihollisen kintereillä kaiken aikaa, kärsien nälkää ja väsymystä ja pannen henkensä alttiiksi melkein joka askeleella, voidakseen mahdollisuuden mukaan auttaa niitä, joita hän katsoi olevansa velvollinen palvelemaan. Luonnollisesti ymmärsivät molemmat intiaanit nyt toisensa.
Seurue oli tähän asti edennyt jo viisisataa penikulmaa hyvinkin vaarallisilla vesillä, mutta vieläkään ei se ollut turvassa. Sen edessä oli yhä uusia järviä ja salmia, joiden varsilla liikkui vihamielisiä villejä, jotapaitsi Detroit oli nyt brittiläisten hallussa, joten pakolaiset saattoivat kohdata valkoihoisiakin vihollisia. Eteenpäin oli kuitenkin pyrittävä. Seurue poikkesi niemekkeelle aterioimaan, ja sen lähtiessä jälleen pitkittämään matkaansa tulivat Pietari ja Kyyhkynsiipi mukaan, vaikka he hylkäsivät oman kanoottinsa. Pietari tuli mehiläispyytäjän ja Margeryn kumppaniksi, kun taasen chippewa otti teljon ja melan Gershomin veneessä. Siten saatiin kumpaiseenkin kanoottiin kaksinkertainen voima, koska oli mahdollista, että suoranainen vauhti saattoi koitua ainoaksi pelastuksen keinoksi.
Tuuli oli asettunut läntiseksi, ja purjehdus oli nopeata. Ehtoopuolella lähestyi seurue järven laskuväylää, joka johti St. Clair-järvelle; tämä vuorostaan päättyy niin sanottuun Detroit-virtaan, vaikka sekin luonnollisesti on salmi. Noin kuusi penikulmaa alempana on tämän salmen varrella nykyinen Detroitin kaupunki. Pietari käski ottaa purjeet alas varokeinoksi, jota vahvistettiin pysyttelemällä rannan suojassa niin paljon kuin mahdollista. Oli jo ihan pimeä, kun kanootit pistäysivät St. Clairin salmeen. Sen alipäässä poikkesi Pietari mutkittelevaan solaan, jollaisia salmesta kulki järveen useita, ja sen vesikasvistossa saivat pakolaiset täydellistä suojaa.
Tämä kierros pelastikin heidät joutumasta vihollisten käsiin, kuten intiaaneilta jälkeenpäin kuultiin. Karhunliha oli toimittanut kaksi viiden soturin miehittämää kanoottia vartioimaan väylää, joten ainoastaan Pietarin paikallistuntemus ja varovaisuus esti heidät joutumasta satimeen. Kanootit pääsivät rauhassa järvelle ja suuntasivat kulkunsa sen poikki hiukan viistoon, päästäkseen Kanadan-puoleiselle rannalle. Ulapalla uskalsivat he käyttää purjeitaan. Ehtoopäivällä pistäysi seurue erään ranskalaisen uutisviljelijän majaan, missä ystävälliset asukkaat ottivat heidät vastaan mitä vieraanvaraisimmin, vähääkään välittämättä tulijain kansallisuudesta, olletikaan kun he eivät suinkaan olleet erityisen kiintyneitä englantilaisiin isäntiinsä.
Pimeän tullen pitkitettiin matkaa eteläistä salmea kohti. Tunnin kuluttua saapuivat pakolaiset Pietarin luotsaamina sen suulle, jonka jakaa iso saari kahdeksi väyläksi. Juuri tällä saarella väijyi parhaillaan Karhunliha, mukanaan kolme kanoottia, joiden kunkin miehistönä oli kuusi soturia. Mahdollisen kahakan varalta olivat pakolaisten kanootit liittyneet yhteen ja lipuivat mitä varovaisimmin saaren ohi. Jälkeenpäin selvisi, että Karhunlihan kanooteista olikin muuan keskivirralla meloessaan havainnut heidät, mutta hämärässä luullut kytkettyjä kanootteja yhdeksi alukseksi ja arvellut pakolaisia omaksi osastokseen, koska he erottivat juuri kuusi varjoa ja sellainen miehistö vastikään lähetetty hankkimaan hedelmiä ranskalaisten majoista. Pakolaisilla oli siis jälleen ollut täpärä hetki, juuri viimeisellä vaarallisella taipaleellaan.
Tosin oli heidän vielä sivuutettava Detroitin kaupunki, mutta salmi oli sen kohdalla siksi laaja, että siitä saattoi pimeän turvissa suoriutua hyvinkin huolettomasti. Päivän valjetessa oli Le Bourdon ystävineen jo Erie-järvellä.
Pitkä oli vieläkin matka pakolaisilla edessä. Siihen aikaan olivat kaikkien suurten sisäjärvien Amerikan-puoleiset rannat melkein pelkkää erämaata. Asuttuja paikkoja oli harvassa. Se satama, jota mehiläispyytäjä piti päämääränään, oli Presque-saari, nyt tunnettu Erien suurena satamakaupunkina. Se oli melkoinen retki sekin, lähes kahdensadan penikulman taival, saarten ja rannikon välitse pujoteltava, mutta turvallisesti suoriuduttiin siitä seuraavan viikon aikana. Kerran Amerikan puolelle päästyään tunsivatkin seikkailijamme jo saavansa olla jokseenkin varmoja kaikilta muilta yllätyksiltä kuin elementtien.
Pietari ja Kyyhkynsiipi erisivät ystävistään ennen kuin nämä saapuivat Presque saarelle. Mehiläispyytäjä antoi heille oman kanoottinsa, ja ero ei ollut ainoastaan ystävällinen, vaan liikuttavakin. Mutta Margery ja Pietari olivat matkan varrella yhä lujemmin sopineet, että se hyvästely tapahtui vain toistaiseksi. Kyyhkynsiipi jätti ystävänsä yhtä keveästi kuin oli hänen sävynään ollut koko heidän seurustelunsa aikana. Le Bourdon antoi hänelle rihlapyssynsä, runsaasti ampumavaroja ja erinäisiä pikkuesineitä, jotka olivat intiaanille suuriarvoisia, ottaen chippewan aseet vastalahjaksi. Sumenevin silmin katseli nuori pariskunta kahden auttajansa etääntymistä ulapalle, taitavan metsästäjän ja uuteen yksinäisyyteen antautuneen päällikön, ja siinä luodessaan viimeisen silmäyksen noihin niin erilaisiin villeihin tunsivat he sekä syvää kiitollisuutta että suurta ihmetystä niistä kummallisista teistä, joilla he olivat saaneet toisensa ja pelastuksensa saloseudun joutuessa intiaanien sotapolkujen risteilemäksi.
End of Project Gutenberg's Mehiläispyytäjä, by James Fenimore Cooper