VI
KAZAN TAPAA JOANIN
Setri- ja kuusimetsän reunassa rakensi vanha Pierre Radisson nuotiota. Hän vuoti verta kymmenkunnasta haavasta niissä kohdin, missä susien hampaat olivat, ulottuneet hänen lihaansa, ja rinnassa tuntui ainainen, kauhea vaiva, jonka merkitystä ei tiennyt kukaan muu kuin hän itse. Hän laahasi paikalle yhä enemmän puita, heitti ne rovioon, kunnes liekit tavoittivat tulen yllä käpristyvien oksien neulasia, ja kokosi likelle puuvaraston yöllistä tarvetta varten.
Joan katseli häntä reestä, kauhun ilme yhä silmissään, pelokkaana ja vavisten. Hän puristi lastansa lujasti rintaansa vasten. Pitkä, tuuhea tukka peitti hartiat ja käsivarret tummalla verholla, joka tulen valossa välkkyi ja aaltoili, kun hän liikahteli. Hänen nuorekkaista kasvoistaan olisi tänä iltana tuskin luullut häntä täyskasvuiseksi naiseksi, vaikka hän olikin äiti. Hän näytti melkein lapselta.
Vanha Pierre, hänen isänsä, nauroi, heittäen maahan viimeisen puusylyksen ja jäi huohottaen seisomaan.
"Läheltäpä piti, ma chérie", sanoi hän puhkuen valkean partansa lävitse. "Olimme lähempänä kuolemaa tuolla aukealla kuin toivottavasti milloinkaan enää joudumme. Mutta nyt meidän on hyvä ja lämmin olla. No, et kai enää pelkää?"
Hän istahti tyttärensä viereen ja veti hellävaroen syrjään pehmeän taljan, joka ympäröi hänen sylissään olevaa kääröä. Hän saattoi nähdä Pikku Joanin toisen punaposken. Äiti-Joanin silmät loistivat tähtinä.
"Lapsi meidät pelasti", kuiskasi hän. "Sudet olivat jo melkein repineet palasiksi koirat, ja minä näin niiden hyökkäävän sinun kimppuusi, kun samassa eräs niistä loikkasi reen luo. Ensin luulin, että se oli yksi koiristamme. Mutta se olikin susi. Se puri meitä jo kerran, mutta karhuntalja suojeli meitä. Se oli jo melkein kiinni kurkussani, kun lapsi huusi, ja silloin se seisahtui, punaiset silmät jalan päässä meistä, ja taas olisin vaikka vannonut, että se oli koira. Samassa se kääntyi taistelemaan susia vastaan. Näin sen hyökkäävän kiinni erääseen, joka melkein jo tavoitti kurkkuasi."
"Se oli koira", sanoi vanha Pierre, pidellen käsiään tulen paisteessa. "Ne karkaavat usein isänniltään ja yhtyvät susiin. Minunkin koirani ovat niin tehneet. Ma chérie, koira pysyy koirana kaiken ikänsä. Potkaisut, rääkkäykset, sudetkaan eivät pysty sitä muuttamaan, paitsi ehkä aikaa myöten. Se kuului susiparveen. Se tuli yhdessä niiden kanssa — tappamaan. Mutta kun se tapasi meidät —"
"Niin se taisteli meidän puolestamme", sanoi nainen. Hän antoi nyt käärön isälle ja nousi seisoalle, näyttäen tulen valossa pitkältä ja hoikalta. "Se taisteli meidän puolestamme — ja haavoittui hirveästi", jatkoi hän. "Näin sen laahustavan tiehensä. Entä jos se on tuolla jossakin — kuolemaisillaan —"
Pierre Radisson suoristautui. Hän yski tutisten ja koetti tukahduttaa sitä partaansa. Punaista läikkää, joka yskiessä ilmestyi hänen huulillensa, ei Joan nähnyt. Hän ei ollut sitä huomannut myöskään niinä kuutena päivänä, joina he olivat olleet matkalla sivistyksen rajalta. Tämän yskän ja sitä seuraavan veriläikän tähden Pierre oli pitänyt tavallista kovempaa kiirettä.
"Sitä minäkin olen ajatellut", vastasi hän. "Se oli pahasti haavoittunut, enkä usko sen menneen kauas. Otapa pikku Joan ja istu tulen likellä, kunnes minä tulen takaisin."
Kuu ja tähdet loistivat kirkkaina taivaalla, kun hän lähti pitkin tasankoa. Vähän matkan päässä tukkimetsän reunasta hän hetkeksi seisahtui siihen paikkaan, missä sudet tuntia aikaisemmin olivat heitä ahdistaneet. Ei ainoakaan hänen neljästä koirastaan ollut hengissä. Lumi oli niiden verestä punainen, ja niiden ruumiit viruivat kankeina samalla kohtaa, missä olivat sortuneet susiparven tappamina. Häntä värisytti niitä katsellessaan. Jos sudet eivät olisi suunnanneet ensimmäistä raivoisaa hyökkäystään koiriin, niin kuinka olisikaan käynyt hänen itsensä, Joanin ja lapsen? Hän kääntyi jatkamaan matkaansa yskäisten jälleen kumeasti ja verta tuli taas hänen huulilleen.
Muutaman metrin päässä syrjään päin hän tapasi lumessa sen vieraan koiran jäljet, joka oli tullut susien mukana ja hyökännyt niitä vastaan silloin, kun kaikki näytti olevan hukassa. Ne eivät olleet selviä juoksun jälkiä, vaan olivat tehneet lumeen vaon, jota Pierre Radisson alkoi seurata, uskoen tapaavansa koiran kuolleena jonkun matkan päässä.
Kazan makasi metsän laidassa, suojaisessa paikassa, johon oli laahautunut, pitkän aikaa taistelun tauottua valppaana ja tarkkana. Kovia tuskia hän ei tosin kärsinyt, mutta ei jaksanut seisoa pystyssä. Hänen kupeensa tuntuivat rampautuneen. Harmaa Hukka kyykistyi tiukkaan hänen kylkeensä, haistellen ilmaa. Heidän sieraimiinsa tuli leirin hajua, ja Kazan saattoi erottaa siellä kaksi olentoa — miehen ja naisen. Hän tiesi naisen olevan siinä, missä kuusien ja setripuiden lomitse näki tulen loimun. Kazanin teki mieli mennä hänen luokseen, laahautua aivan tulen ääreen ja viedä Harmaa Hukka mukanaan, kuunnella naisen ääntä ja tuntea hänen kätensä kosketusta. Mutta mies oli siellä, ja hänelle merkitsi mies aina samaa kuin nuija, ruoska, tuska, kuolema.
Harmaa Hukka painautui tiukasti kiinni häneen ja vikisi hiljaa kehoittaessaan Kazania pakenemaan kanssaan syvemmälle metsään. Vihdoin hän käsitti, että toinen ei kyennyt liikkumaan, ja juoksi rauhattomana ulos aukealle ja taas takaisin, kunnes se polku, jonka hän näin teki, oli sakeanaan jälkiä. Toverihengen vaisto oli hänessä voimakas. Hän ensinnä näki Pierre Radissonin tulevan polkua pitkin ja juoksi kiireesti takaisin Kazanin luo varoittamaan.
Silloin Kazan tunsi hajun ja näki tumman haamun lähestyvän tähtien valossa. Hän yritti päästä pakoon, mutta kykeni liikkumaan vain jonkun tuuman erältään. Mies tuli nopeasti lähemmäs. Kazan huomasi hänen kädessään pyssyn välkkeen ja kuuli hänen kumean yskintänsä ja hänen askelensa lumella. Harmaa Hukka kyykistyi lapa hänen lapaansa vasten, vavisten ja paljastaen hampaansa. Kun Pierre oli lähestynyt viidenkymmenen jalan päähän, hiipi Harmaa Hukka kuusikon tummempiin varjopaikkoihin.
Kazanin hampaat paljastuivat uhkaavina, kun Pierre pysähtyi ja loi häneen katseensa. Ponnistaen Kazan pääsi jaloilleen, mutta vaipui takaisin lumeen. Mies laski pyssynsä näreen nojaan ja kumartui pelkäämättä häntä kohti. Raivoisasti äristen Kazan yritti näykkäistä hänen ojennettua kättään. Ihme ja kumma, mies ei siepannut kankea tai nuijaa. Hän ojensi taas kätensä — varovasti — ja puhui sellaisella äänellä, jonka sävy oli Kazanille outo. Koira näykkäisi taas ja murisi.
Mies ei hellittänyt, vaan puhutteli häntä kaiken aikaa, ja kerran hänen rukkasellinen kätensä kosketti Kazanin päätä ja ehti väistyä, ennenkuin leuat saivat siitä kiinni. Yhä uudestaan mies kurkotti kättään, ja kolmasti Kazan tunsi sen kosketusta; se ei tuntunut uhkaavalta eikä myöskään tehnyt kipeää. Vihdoin Pierre lähti pois samaa polkua pitkin.
Kun mies oli hävinnyt näkyvistä ja kuuluvista, vikisi Kazan ja selkäharja tasaantui. Hän katseli hartaasti tulen hehkuun päin. Mies ei ollut lyönyt häntä, ja ne kolme neljännestä, jotka hänessä olivat koiran perintöä, tahtoivat seurata miestä.
Harmaa Hukka tuli takaisin ja seisahtui etujalat jäykkinä hänen viereensä. Hän ei ollut milloinkaan ollut näin lähellä ihmistä, paitsi silloin, kun parvi oli aukealla hyökännyt reen kimppuun. Hän ei voinut käsittää. Hänen kaikki vaistonsa muistuttivat hänelle, että ihminen on kaikista maailman olennoista vaarallisin, pelättävämpi kuin väkevimmät pedot, kuin myrskyt, tulvat, pakkanen ja nälkä. Mutta tämä mies ei sittenkään ollut tehnyt pahaa hänen kumppanilleen. Hän nuuski Kazanin selkää ja päätä, joita rukkasellinen käsi oli koskettanut. Sitten hän taas juosta hölkytti takaisin pimentoon, sillä metsän laidan tuolla puolen näkyi jälleen joku liikkuvan.
Mies palasi, mukanaan nainen, jonka ääni oli vieno ja suloinen, ja josta huokui naisen hempeys. Mies seisoi varuillaan, mutta uhkaamatta.
"Ole varovainen, Joan", sanoi hän.
Nainen laskeutui polvilleen lumeen juuri niin kauas, ettei Kazan ulottunut häneen.
"Tule, halli — tule!" sanoi hän lempeästi ja ojensi kättään. Kazanin lihakset värähtivät. Hän siirtyi tuuman, kaksikin lähemmäs. Naisen silmissä ja kasvoissa näkyi sama kirkkaus, rakkaus ja hellyys, jota hän oli kerran ennenkin saanut tuntea, kun toinen nainen, välkkyvähiuksinen ja loistavasilmäinen, oli tullut hänen elämäänsä. "Tule!" kuiskasi nainen nähdessään Kazanin liikahtavan ja kumartui vähän likemmäs, kurkotti kättään, pitemmälle, ja kosketti lopulta hänen päätään.
Pierre polvistui tyttärensä viereen ja tarjosi jotakin. Kazan haisti siinä lihaa. Mutta naisen käsi sai hänet värisemään ja vapisemaan, ja kun hän peräytyen kehoitti Kazania seuraamaan itseään, laahasi koira ruumistaan työläästi pari jalkaa lumessa. Vasta nyt Joan huomasi, että koiran jalka oli vioittunut. Heti hän unohti kaiken varovaisuuden ja kumartui ihan Kazanin viereen.
"Se ei jaksa kävellä", hän huudahti värähtävällä äänellä.
"Katsopa, mon père! Tässä on hirveä haava. Meidän täytyy sitä kantaa."
"Sitä arvelinkin", vastasi Radisson, "ja otin mukaani peitteen. Mon
Dieu, mitä se on?"
Metsän pimennosta kuului hiljaista valitusta.
Kazan kohotti päätään, ja vastaukseksi kuului hänen kurkustaan värähtelevä vikinä. Siellä oli Harmaa Hukka häntä kutsumassa.
Suorastaan ihmeellistä oli, että Pierre Radisson sai kietoa peiton Kazanin ympärille ja kantaa hänet nuotion luo, ilman haavaa tai edes naarmua. Tämä ihme kävi mahdolliseksi siten, että Joan pani käsivartensa Kazanin pörröiselle kaulalle, pidellessään peitteen toista päätä. He laskivat koiran maahan tulen ääreen, ja vähän ajan kuluttua mies toi lämmintä vettä, pesi veren pois vioittuneesta jalasta, pani siihen jotakin pehmeää, lämmintä ja lievittävää ja kääri vihdoin vaatetta sen ympärille.
Kaikki tämä oli Kazanille uutta ja outoa. Pierren kädet, samoin kuin Joanin, silittivät hänen päätänsä. Mies toi hänelle jauhoista ja ihrasta valmistettua velliä ja kehoitti häntä syömään, Joanin sillä aikaa istuessa kädet poskilla, katsellen ja puhutellen koiraa. Sitten, kun hänen jo oli oikein hyvä olla, eikä enää pelottanut, hän kuuli oudon äänen, vienon kirkaisun kääröstä, joka oli reessä turkkiin peitettynä, ja se sai hänet äkkiä kohottamaan päätänsä.
Joan näki tämän liikkeen ja kuuli Kazanin kurkusta tulevan hiljaisen vastausvikinän. Hän astui kiireesti käärön luo, jutteli ja leperteli sille ottaessaan sen syliinsä ja sitten veti syrjään harmaan ilveksennahan, niin että Kazan sai nähdä. Hän ei ollut koskaan ennen nähnyt pikku lasta, ja Joan piteli sitä hänen edessään, niin että hän voi suoraan katsella sitä ja nähdä, mikä ihana olento se oli. Sen pienet, punaiset kasvot tuijottivat vakaasti Kazaniin. Se ojenteli pikku nyrkkejään, purki kummallisia äännähdyksiä koiralle ja sitten äkkiä potkaisi, kirkui iloissaan ja nauroi. Ne äänet saivat jännityksen laukeamaan Kazanin koko ruumiissa, ja hän laahautui naisen jalkoja kohti.
"Katsopa, se pitää lapsesta", huudahti Joan. "Mon père, meidän pitää antaa sille nimi. Mikähän sopisi?"
"Anna sen asian jäädä aamuun", vastasi isä. "Nyt on jo myöhä, Joan. Mene telttaan nukkumaan. Meillä ei nyt ole yhtään koiraa, ja matkamme käy hitaasti. Täytyy siis lähteä varhain liikkeelle."
Oviliuskaa pidellen Joan kääntyi.
"Se tuli susien mukana", sanoi hän. "Pannaan sen nimeksi Susi."
Toisella käsivarrellaan hän piteli pikku Joania, toisen hän ojensi
Kazania kohti. "Susi! Susi!" huusi hän hellästi.
Kazanin silmät olivat kiinni hänessä. Hän tiesi, että nainen puhutteli häntä, ja vetäytyi jalan verran lähemmäs.
Kauan sen jälkeen, kun Joan oli mennyt telttaan, istui vanha Pierre Radisson reen laidalla, tuleen päin kääntyneenä, Kazan jalkojen juuressa. Äkkiä keskeytti hiljaisuuden taas metsän syvyydestä kuuluva hylätyn Harmaan Hukan ulvonta. Kazan kohotti päätänsä ja vikisi.
"Se kutsuu sinua, halli", sanoi Pierre ymmärtäen asian laidan.
Hän yskäisi ja kosketti kädellä rintaansa, jota tuska tuntui repivän.
"Hallan puremat keuhkot", sanoi hän, puhuen suoraan Kazanille. "Se tuli alkutalvesta, siellä Fond du Lacissa. Toivottavasti ehdimme kotiin — ajoissa — lapsinemme."
Pohjoisten aavojen erämaiden yksinäisyydessä ja tyhjyydessä tottuu puhumaan itsekseen. Mutta Kazanin pää oli valpas ja silmät tarkkaavaiset, minkä vuoksi Pierre jutteli hänelle.
"Heidät on vietävä kotiin, eikä ole muita sitä toimittamaan kuin sinä ja minä", jatkoi hän partaansa nykien. Samassa hän puristi nyrkkejään. Kumea, rasittava yskä kouristi häntä jälleen.
"Kotiin!" huohotti hän rintaansa pidellen. "Sinne on kahdeksankymmentä, mailia suoraan pohjoista kohden — Churchilliin — ja suokoon Jumala, että joudumme sinne — läpsinemme — ennenkuin keuhkoni ovat lopussa."
Hän nousi seisomaan ja hieman hoippui astellessaan. Kazanin kaulassa oli vyö, ja hän sitoi koiran rekeen. Sitten hän laahasi pari kolme pikku puuta nuotioon ja lähti hiljaa telttaan, jossa Joan ja lapsi jo nukkuivat. Kolme tai neljä kertaa Kazan kuuli sinä yönä Harmaan Hukan kaukaisen äänen, joka kutsui kadonnutta kumppaniaan, mutta jokin vaisto sanoi hänelle, ettei hänen nyt sopinut siihen vastata. Aamupuolella Harmaa Hukka tuli aivan lähelle leiriä, ja nyt Kazan ensimmäisen kerran vastasi hänelle.
Kazanin ulvonta herätti miehen. Hän tuli ulos teltasta, tähyili hetken aikaa taivasta, kohenteli tulta ja rupesi valmistamaan aamiaista. Hän taputti Kazania päähän ja antoi tälle lihakimpaleen. Joan tuli ulos hetkistä myöhemmin, jättäen lapsen telttaan nukkumaan, riensi suutelemaan isäänsä, laskeutui sitten polvilleen Kazanin viereen ja jutteli hänelle melkein samaan tapaan kuin eilen illalla lapselle. Kun hän hyppäsi pystyyn isäänsä auttamaan, seurasi Kazan häntä, ja nähdessään hänen seisovan vankasti jaloillaan Joan huudahti riemuissaan.
Sinä päivänä pohjoista kohti alkanut matka oli merkillinen. Pierre
Radisson tyhjensi reestä kaiken muun paitsi teltan, peitot, ruoan ja
Pikku Joanin turkispesän. Sitten hän valjasti itsensä vetohihnoihin
ja veti rekeä lunta pitkin, yskien lakkaamatta.
"Tämä yskä on minulla ollut puolen talvea", valehteli Pierre, huolissaan siitä, että Joan ehkä näkisi verenjälkiä hänen huulillaan tai parrassaan. "Pysyttelen sisällä viikon aikaa, kun pääsemme kotiin."
Kazan tiesi eläimille ominaisen, salaperäisen kyvyn avulla, jota ihminen, pystymättä sitä selittämään sanoo vaistoksi, että miehen puhe ei ollut totta. Se ehkä johtui oikeastaan siitä, että hän oli ennenkin kuullut miesten tuolla tavalla yskivän, ja että hänen rekikoirina olleet esivanhempansa olivat monessa polvessa kuulleet miesten yskivän Radissonin lailla — ja huomanneet, mitä siitä seurasi.
Monesti hän oli vainunnut kuolemaa teltoista ja majoista, vaikkei ollut mennyt sisälle, ja useita kertoja hän oli sieraimissaan tuntenut kuoleman salaperäisen läsnäolon, vaikkei se vielä ollut tapahtunut, vaan oli vasta tulossa — samoin kuin hän oli jo kaukaa tajunnut myrskyn ja tulen hienon varoituksen. Ja tämä salaperäinen asia tuntui nyt olevan hyvin likellä, kun hän ketjunsa päässä seurasi rekeä. Se teki hänet rauhattomaksi ja monta kertaa, reen pysähtyessä, hän nuuski karhuntaljaan kätkettyä pikku ihmistä. Joka kerta, kun hän näin teki, riensi Joan hänen rinnalleen ja taputti kahdesti hänen arvettunutta, harmaata päätänsä, kunnes Kazanin joka verenpisara hyppelehti vallattomassa riemussa, jota ei päältäpäin kuitenkaan näkynyt.
Pääasia, jonka Kazan tänään oppi, oli se, että reessä makaava pikkuruinen olento oli perin kallisarvoinen naiselle, joka silitti hänen päätään ja puhutteli häntä, ja että se oli kovin avuton. Koira huomasi myöskin, että Joan oli enimmin iloissaan ja että hänen äänensä oli hellempi ja värisytti syvemmin silloin, kun hän tarkkasi tuota pientä, lämpöistä, karhuntaljaan kiedottua elävää olentoa.
Pierre Radisson istui kauan tulen ääressä, sittenkun he olivat leiriytyneet. Tänä iltana hän ei tupakoinut. Hän tuijotti suoraan liekkeihin. Kun hän viimein nousi mennäkseen telttaan naisen ja lapsen luo, kumartui hän Kazanin puoleen ja tarkasti tämän haavoja.
"Huomenna joudut valjaisiin", sanoi hän. "Meidän täytyy huomisillaksi ehtiä joelle, jollei —"
Hän ei lopettanut lausettaan. Hän koetti tukahduttaa rintaa repivää yskänkohtausta, kun teltan oviläppä painui umpeen hänen takanaan. Kazan makasi jäykkänä ja valppaana, silmissä kummallinen rauhattomuus. Häntä ei miellyttänyt se, että Radisson meni telttaan, sillä entistä voimakkaampana ympäröi häntä tuo painostava salaperäisyys, ja se tuntui olevan osa miehestä.
Kolmasti hän sinä yönä kuuli uskollisen Harmaan Hukan kutsuvan metsän syvyydestä, ja joka kerta hän vastasi. Aamupuolella kumppani taas tuli ihan likelle leiriä. Kerran hän haistikin Harmaan Hukan, joka kierteli tuulen puolella. Silloin Kazan kiskoi ja vikisi ketjunsa päässä, toivoen hänen tulevan leirille ja kyykistyvän viereensä. Mutta tuskin Radisson liikahti teltassa, kun Harmaa Hukka jo oli tipotiessään. Miehen kasvot olivat laihemmat ja hänen silmänsä punaisemmat tänä aamuna. Hänen yskänsä ei ollut niin kovaa eikä niin repivä. Se oli kähinää, ikäänkuin jokin hänen sisässään olisi murtunut, ja ennenkuin nainen tuli esille, piteli hän käsillään usein kurkkuansa. Joan kalpeni nähdessään isänsä. Hänen silmiinsä ilmestyi huolestumisen sijalle pelko. Kun hän kietaisi kätensä Pierre Radissonin ympärille, nauroi tämä ja yskäisi näyttääkseen, että oli puhunut totta.
"Näethän, Joan, yskä ei ole niin paha", sanoi hän. "Se alkaa loppua. Et kai ole unohtanut, ma chérie? Ainahan siitä jää heikoksi, ja silmät veristävät."
Tämä päivä oli kylmä, valju ja hämärä, ja Kazan ja mies kiskoivat rekeä edellä, Joanin seuratessa jälkiä myöten perässä. Kazanin haava ei enää vaivannut. Hän veti vakavasti kaikin voimin, eikä mies kertaakaan lyönyt häntä, vaan taputti kinnaskädellään päähän ja selkään. Päivä pimeni yhä, ja puiden latvoista kuului hiljaista tuulen vinkunaa.
Pimeys ja myrskyn uhka eivät saaneet Pierre Radissonia leiriytymään. "Meidän pitää ehtiä joelle", hoki hän itsekseen. "Meidän pitää ehtiä joelle — meidän pitää ehtiä joelle." Ja alinomaa hän kehoitti Kazania ponnistamaan lujemmin omien voimiensa käydessä vetohihnan päässä yhä heikommiksi.
Myrsky oli jo alkanut, kun Pierre puolenpäivän aikaan pysähtyi tekemään nuotiota. Lunta satoi niin sakeana valkoisena ryöppynä, ettei muutaman kymmenen metrin päästä voinut erottaa puunrunkoja. Pierre nauroi, kun Joan väristen painautui tiukasti häneen, lapsi sylissään. Vain tunnin hän viipyi, sitten kiinnitti Kazanin taas reen eteen ja sovitti hihnat omillekin vyötäisilleen. Synkässä hiljaisuudessa, joka oli melkein yhtä pimeä kuin yö, Pierre piteli kompassia kädessään. Vihdoin iltapäivällä myöhään he saapuivat metsässä aukeaman laitaan, ja heidän edessään oli tasanko, jonka poikki Radisson riemuiten osoitti kädellään.
"Tuolla on joki, Joan", sanoi hän heikolla, käheällä äänellä. "Tähän voimme nyt leiriytyä ja odottaa myrskyn asettumista."
Tiheän kuusikon suojaan hän pystytti teltan ja alkoi koota polttopuita. Joan auttoi häntä. Kohta kun he olivat keittäneet kahvia ja syöneet illallisekseen lihaa ja paahdettua leipää, lähti Joan telttaan ja vaipui uupuneena palsamipuun oksista valmistetulle vuoteelleen, käärien itsensä ja lapsen tiukasti nahkoihin ja peittoihin. Tänä iltana häneltä ei liiennyt sanaakaan Kazanille. Ja Pierre oli iloissaan siitä, että Joan oli liiaksi väsynyt istuakseen tulen ääressä ja puhellakseen. Ja sittenkin —
Kazanin valppaat silmät näkivät hänen äkkiä hätkähtävän. Hän nousi istualtaan reen laidalta, astui teltan luo, veti oviläpän syrjään ja pisti sisään päänsä ja hartiansa.
"Nukutko, Joan?" kysyi hän.
"Melkeinpä, isä. Etkö sinäkin jo tule — pian?"
"Jahka ensin tupakoin", vastasi mies. "Onko sinun hyvä olla?"
"On. Olen niin väsynyt — ja — uninen —"
Pierre nauroi hiljaa. Pimeässä hän tarttui kurkkuunsa.
"Olemme melkein kotona, Joan. Tuolla on meidän joki — Little Beaver. Jos minä tänä yönä menisin matkoihini ja jättäisin sinut, osaisit sitä pitkin jatkaa matkaa suoraan majallemme. Sinne on vain neljäkymmentä mailia. Kuuletko?"
"Kuulen, minä tiedän —"
"Neljäkymmentä mailia — suoraan jokea alaspäin. Sinä et voisi eksyä,
Joan. Sinun tarvitsisi vain varoa jäällä avantoja."
"Etkö tule nukkumaan, isä? Sinä olet väsynyt — ja melkein sairas."
"Tulen — kun olen tupakoinut", toisti mies. "Joan, kuule, muistutatko minulle huomenna avantoja? Voisin ehkä unohtaa. Sinun on helppo tuntea ne, sillä lumi ja hanki on niiden kohdalla valkeampaa kuin muualla ja huokoista. Muistatko — avannot —"
"Kyl-l-l-ä —"
Pierre päästi oviläpän ja palasi tulen ääreen. Hän hoiperteli kävellessään.
"Hyvää yötä, halli", sanoi hän. "Kai minun on parasta mennä sisään lasten luo. Kaksi päivää vielä — neljäkymmentä mailia — kaksi päivää —"
Kazan tarkkasi häntä hänen astuessaan telttaan ja kiskoi kaikella painollaan ketjunsa päätä, kunnes kaulavyö salpasi häneltä hengen. Hänen jalkansa ja selkänsä vavahtelivat. Tuossa teltassa, johon Radisson oli mennyt, olivat Joan ja pikku lapsi. Hän tiesi, ettei Pierre tehnyt heille pahaa, mutta hän tiesi myöskin, että Pierre Radissonin mukana liiteli jotakin kamalaa ja uhkaavaa heidän lähellään. Hän halusi saada miehen sieltä ulos — tulen ääreen, missä voisi paikallaan maaten pitää häntä silmällä.
Teltassa oli hiljaista. Harmaan Hukan huuto kuului lähempää kuin ennen. Joka yö hän tuli yhä lähemmäksi leiriä kutsumaan toveriaan. Kazanin teki mieli saada hänet hyvin lähelle itseään tänä yönä, mutta ei edes vikissyt vastaukseksi, kun ei tohtinut häiritä teltan merkillistä äänettömyyttä. Hän makasi hiljaa kauan aikaa, edellisen päivän matkasta väsyneenä ja heikkona, mutta unta saamatta. Nuotio paloi alemmaksi; tuuli taukosi puiden latvoissa, ja paksut, harmaat pilvet vyöryivät jykevien esirippujen lailla taivaankannen alitse. Tähdet alkoivat kiilua valkeina ja metallinhohtoisina, ja kaukaa pohjoisesta kaikui heikosti väreilevä, valittava ääni, ikäänkuin teräsanturaiset reet olisivat kiitäneet jäätynyttä hankea pitkin — revontulten salaperäisessä yksitoikkoisuudessa. Sitten sää kävi yhtä mittaa nopeasti kylmäksi.
Tänä yönä ei Harmaa Hukka kierrellyt tuulen mukaan, vaan seurasi kuin hiipivä varjo Pierre Radissonin aukaisemaa jälkeä pitkin, ja kun Kazan taas kuuli hänen äänensä kauan aikaa puolenyön jälkeen, makasi hän pää koholla ja vartalo jäykkänä, paitsi että lihakset omituisesti värähtelivät. Harmaan Hukan äänessä oli uusi sävy, surun sävel, joka sisälsi enemmän kuin kumppanin kutsun. Se oli viimeinen tervehdys. Ja sen kuullessaan Kazan luopui äänettömyydestään ja pelostaan, ja pää suorana taivasta kohti ojennettuna hän ulvoi sillä tavalla kuin pohjolan kesyttömät koirat ulvovat telttojen edessä silloin, kun niiden isännät juuri ovat kuolleet.
Pierre Radisson oli kuollut.