XV

TAISTELU TÄHTIEN ALLA

Takakoivillaan istuen Kazan ja Harmaa Hukka odottivat. Kului viisi minuuttia, kymmenen — viisitoista — ja Harmaa Hukka kävi rauhattomaksi. Ei ollut kuulunut mitään vastausta heidän kutsuunsa. Taas hän ulvoi, Kazanin vavahdellessa ja kuunnellessa vieressä, ja taas seurasi öinen kuolonhiljaisuus. Tämä ei ollut parven tapaista. Harmaa Hukka tiesi, ettei parvi ollut edennyt hänen äänensä kuuluvilta, ja sen vaitiolo hämmästytti häntä. Ja silloin molemmat äkkiä tajusivat, että parvi tai se yksinäinen susi, jonka huudon he olivat kuulleet, oli ihan lähellä heitä. Haju oli lämmin. Hetken kuluttua Kazan näki kuutamossa liikkuvan olennon. Sitä seurasi toinen, ja vielä toinen, kunnes niitä kompuroi viisi puolikehässä heidän ympärilleen, kuudenkymmenen metrin päässä. Sitten ne laskeutuivat mahalleen lumeen ja olivat liikahtamatta.

Ärinä sai Kazanin silmät kääntymään Harmaaseen Hukkaan päin. Hänen sokea puolisonsa oli väistynyt taaksepäin. Valkeat torahampaat välkkyivät uhkaavina tähtien valossa, ja korvat olivat painuneet litteiksi. Kazan hämmästyi. Miksi Harmaa Hukka teki hänelle vaaran merkkejä, vaikka tuolla lumessa oli susia eikä ilves? Ja miksi sudet eivät tulleet lähelle ja ruvenneet syömään? Hitaasti hän eteni niitä kohden, ja vikisten Harmaa Hukka kutsui häntä. Hän ei siitä välittänyt, vaan jatkoi kulkuaan, keveästi astellen, pää korkealla ilmassa, selkäkarvat jäykkinä.

Vierasten hajussa Kazan tunsi jotain merkillisen tuttua.

Se veti häntä nopeammin niitä kohden, ja kun hän vihdoin pysähtyi kahdenkymmenen metrin päähän siitä paikasta, missä pikku ryhmä lojui pitkänään lumessa, alkoi hänen tuuhea häntänsä hiukan heilua. Yksi eläimistä hyppäsi pystyyn ja läheni. Toiset seurasivat, ja kohta oli Kazan niiden keskellä, haistellen ja haisteltavana, ja heilutti häntäänsä. Ne olivat koiria eivätkä susia.

Niiden isäntä oli kuollut jossakin yksinäisessä erämaan mökissä, ja ne olivat lähteneet metsään. Vielä tuntuivat niissä rekivaljaitten jäljet. Kaulan ympärillä niillä oli hirvennahkaiset hihnat. Karva oli kupeilta kulunut lyhyeksi, ja muuan laahasi vieläkin perässään kolmen jalan verran nahkaista vetoköyttä. Niiden silmät hehkuivat punaisina ja nälkäisinä kuun ja tähtien valossa. Ne olivat hoikkia ja laihoja ja nälkiintyneitä, ja Kazan pyörähti äkkiä ympäri ja juoksi niiden edellä kuolleen härän kupeelle. Sitten hän poistui ja istahti ylpeänä takakoivilleen Harmaan Hukan viereen, kuunnellen leukojen lusketta ja lihan raastamista, kun nälkiintynyt parvi herkutteli.

Harmaa Hukka painui ihan kiinni Kazaniin ja nuoleskeli hänen kaulaansa, ja Kazan hyväili häntä kielellään vikkelästi koiran tapaan, vakuuttaen hänelle, että kaikki oli kunnossa. Harmaa Hukka laskeutui mahalleen lumeen, kun koirat olivat lopettaneet syöntinsä ja tulivat koirien tavalla häntä nuuskimaan ja lähemmin tutustumaan Kazaniin. Kazan kohottautui suojaavasti hänen ylitsensä. Tavattoman iso, punasilmäinen koira, joka yhä laahasi vetohihnan pätkää, kosketti kuonollaan Harmaan Hukan pehmeää kaulaa murto-osan sekuntia liiaksi kauan, ja Kazan päästi kuuluviin hurjan varoitusäänen. Koira vetäytyi kauemmaksi, ja hetken aikaa niiden torahampaat välähtelivät Harmaan Hukan sokeitten kasvojen päällä. Se oli suvun taisteluhaaste.

Iso vetokoira oli joukon johtaja, ja jos toisista koirista yksikään olisi ärissyt sille niinkuin Kazan ärisi, olisi se hyökännyt kiinni kurkkuun. Mutta Harmaata Hukkaa suojaavassa, raivoisana ja puolivillinä seisovassa Kazanissa se ei huomannut merkkiäkään rekikoiran orjanluonteesta. Tässä oli mestari mestaria vastassa; Kazanin kannalta siinä oli vieläkin enemmän, sillä hän oli Harmaan Hukan puoliso. Jos sitä olisi kestänyt silmänräpäystäkään kauemmin, olisi Kazan hypännyt puolisonsa ruumiin yli taistelemaan hänen puolestaan innokkaammin kuin johtajan asemasta. Mutta koira poistui yrmeänä, muristen, hiljaa äristen, ja purki raivoaan näykkäisten rajusti erästä valjaskumppaniaan kylkeen.

Harmaa Hukka käsitti, mitä oli tapahtunut, vaikkei nähnytkään. Hän painautui tiukemmas Kazaniin. Hän tiesi, että kuu ja tähdet olivat olleet todistajina sellaiseen asiaan, joka aina tiesi kuolemaa — taisteluhaasteeseen avio-oikeuden tähden. Viehättävällä ujoudellaan, vinkumalla ja vienosti kuonollaan hyväilemällä Kazanin hartioita ja kaulaa hän koetti houkutella toista pois härän ympärille tallatusta kehästä. Kazanin vastauksena oli syvältä kurkusta kuuluva pahaenteinen tukahtunut jyrähtely. Hän laskeutui maahan Harmaan Hukan viereen, nuoleskeli nopeasti tämän sokeita kasvoja ja katsoi vieraisiin koiriin päin.

Kuu painui yhä alemmas ja katosi vihdoin läntisten metsien taakse. Tähdet kävivät valjummiksi. Toinen toisensa jälkeen ne häipyivät taivaalta, ja jonkun ajan kuluttua tuli pohjolan kylmä, harmaa hämärä. Tässä hämärässä kohosi iso johtajakoira lumeen tekemästään kolosta ja palasi härän luo. Varuillaan oleva Kazan oli heti jalkeilla ja ilmestyi myös sinne. Molemmat kiertelivät pahaenteisesti, päät matalalla, harjat kankeina. Koira peräytyi pari kolme askelta, ja Kazan kyyristyi härän kaulan ääreen ja alkoi kiskoa jäätynyttä lihaa. Hänen ei ollut nälkä. Mutta tällä tavalla hän osoitti oikeutensa lihaan ja kielsi toisella olevan siihen mitään oikeutta.

Hetkeksi hän unohti Harmaan Hukan. Koira oli varjon lailla pujahtanut takaisin ja seisoi taas kurkottaen Harmaan Hukan yli, haistellen tämän kaulaa ja ruumista. Sitten se vinkui. Tähän vinkunaan sisältyi intohimo, haaste, villieläimen vaatimus, ja niin nopeasti, että silmä tuskin kykeni tarkkaamaan, upotti uskollinen Harmaa Hukka välkkyvät torahampaansa sen hartioihin.

Harmaa viiru — ei sen kouraantuntuvampaa kuin viiru harmaata, ääretöntä ja pelottavaa, syöksähti halki kolkon hämäryyden. Se oli Kazan. Hän tuli ärähtämättä, parkaisematta, ja samassa hän ja koira olivat hirveän taistelun temmellyksessä.

Muut neljä koiraa juoksivat kiireesti paikalle ja seisoivat odottamassa kymmenkunnan askeleen päässä kamppailevista. Harmaa Hukka makasi mahallaan, kyyristyneenä. Jättimäinen vetokoira ja neljänneksen verran sudensukuinen Kazan eivät tapelleet samalla tavalla kuin rekikoirat tai sudet. Raivo ja viha saivat heidät hetken aikaa tappelemaan kuin sekarotuiset. Molemmat saivat otteita. Milloin oli toinen alla, milloin taas toinen, ja niin nopeasti vaihtuivat asennot, että kaikki neljä odottavaa rekikoiraa olivat ymmällä ja seisoivat liikahtamatta. Muuten ne olisivat hyökänneet kiinni siihen tappelijaan, joka ensimmäisenä joutui selälleen, ja repineet sen palasiksi. Semmoinen oli susien ja susi-koirien tapa. Mutta nyt ne pysyttelivät taempana, epäröiden ja pelokkaina.

Iso koira ei ollut milloinkaan joutunut tappelussa tappiolle. Valtavilta tanskalaisilta esi-isiltään se oli perinyt jättimäisen ruhonsa ja leuat, jotka kykenivät murskaamaan tavallisen koiran pään. Mutta Kazanissa se ei tavannut vain sutta ja koiraa, vaan kaiken sen, mikä kummassakin on parasta. Ja Kazanilla oli etuna muutaman tunnin lepo ja täysi vatsa. Ja sitäkin tärkeämpi asia oli se, että hän taisteli Harmaan Hukan puolesta. Hänen torahampaansa olivat uponneet syvälle koiran hartioihin, ja koiran pitkät hampaat kohtasivat toisensa Kazanin kaulan nahan ja lihan läpi. Tuuman verran syvemmälti — ja ne olisivat puhkaisseet hänen kaulavaltimonsa. Kazan tiesi sen, rusentaessaan vihollisensa lapaluuta, ja joka silmänräpäys — kiivaimmassakin temmellyksessä — hän oli varuillaan voimakkaiden leukojen toista ja onnistuneempaa haukkausta vastaan.

Vihdoin se haukkaus tuli, ja itse suttakin sukkelammin Kazan tempautui vapaaksi ja hyppäsi syrjään. Verta tippui hänen rinnastaan, mutta hän ei tuntenut kipua. He alkoivat hitaasti kierrellä, ja vaanivat rekikoirat astuivat pari askelta lähemmäs, ja niiden leuat riippuivat hermostuneesti, ja punaiset silmät kiiluivat, kun ne odottivat kohtalokasta hetkeä. Niiden katse oli suunnattuna isoon koiraan. Siitä tuli Kazanin laajemman kierroksen keskus, ja kääntyillessään se onnahteli. Sen lapa oli viallinen. Korvat olivat litteinä; se tähyili Kazania.

Kazanin korvat olivat pystyssä, ja kevyesti koskettivat hänen jalkansa lunta. Kaikki hänen taistelutaituruutensa ja kaikki valppaus oli palannut häneen. Hetkisen kestänyt sokea raivo oli poissa, ja hän taisteli nyt niinkuin oli taistellut pahimman verivihollisensa, pitkäkyntisen ilveksen kanssa. Viisi kertaa hän kiersi koiran ympäri ja karkasi sitten kuin pyssynlaukaus kiinni, paiskaten kaiken painonsa koiran hartioita vastaan, otettuaan vauhtia kymmenjalkaisella hyppäyksellä. Tällä kertaa hän ei tavoittanut otetta, vaan iski umpimähkään koiran leukoja kohden. Se oli kaikista hyökkäystavoista tuhoisin, kun armoton kuolemantuomion lautakunta seisoi odottamassa voitetun ensimmäistä kaatumista. Jättimäinen koira suistui jaloiltaan. Kohtalokkaaksi silmänräpäykseksi se keikahti kyljelleen, ja samassa silmänräpäyksessä sen neljä valjaskumppania hyökkäsi siihen kiinni. Kaikki se viha, joka niissä oli viikkoja ja kuukausia kytenyt pitkähampaisen johtajan niille valjaissa ärhennellessä, kohdistui nyt siihen, ja se revittiin suorastaan palasiksi.

Kazan tepasteli Harmaan Hukan viereen, ja iloisesti vinkuen tämä laski päänsä hänen kaulalleen. Kahdesti hän oli suorittanut kuolemantaistelun Harmaan Hukan puolesta. Kahdesti hän oli voittanut. Ja sokeudessaan Harmaan Hukan sielu — jos hänellä oli sielu — kohosi riemuisena kylmälle, harmaalle taivaalle, ja hänen sydämensä sykähteli Kazanin hartioita vasten, kun hän kuunteli, kuinka hampaat rusensivat hänen herransa ja mestarinsa kukistaman vastustajan lihaa ja luuta.