XLIX LUKU.
Kaksi päivää oli kulunut hra Bennetin palaamisesta, kun Jane ja Elizabeth talon takaisessa puutarhassa kävellessään näkivät taloudenhoitajattaren etsiskelevän heitä. Arvellen hänen tuovan heidän äidiltään kutsun tämän luo he kiiruhtivat häntä vastaan; mutta kutsun sijasta hän rupesikin toimittamaan Janelle:
"Suokaa anteeksi, neiti, että häiritsen teitä kävelyllänne; mutta kun toivoin teidän ehkä voivan kertoa hyviä uutisia Lontoosta, rohkenin tulla kysymään."
"Mitä te tarkoitatte, rouva Hill? Emmehän me ole saaneet mitään uutisia
Lontoosta."
"Hyvä isä sentään!" huudahti rva Hill ihmeissään; "ettekö sitten tiedä, että herra Gardinerilta on tullut isännän luo pikalähetti? Hän oli täällä puoli tuntia, ja isäntä sai hänen myötään kirjeen."
Tytöt karkasivat kyselemään, kerkeämättä edes puhelemaan keskenään. He juoksivat eteisen läpi ruokasaliin, sieltä kirjastoon — isää ei näkynyt kummassakaan; ja he olivat aikeissa kiivetä yläkertaan etsimään häntä äidin luota, kun pöydänkattaja sattui heitä vastaan ja huomautti: "Jos etsitte isäntää, hyvät neidit, niin hän käyskelee paraikaa ulkona tuota pikku viidakkoa kohti."
Sen tiedon saatuaan tytöt suihkasivat eteisen läpi ulos nurmikentälle isänsä perään, joka rivakoin askelin käveli aitauksen takana olevaa vähäistä metsäsaareketta kohti.
Jane, joka ei ollut niin ketterä juoksemaan kuin Elizabeth, jäi jälemmäksi; sen sijaan tavoitti hänen sisarensa aivan hengästyneenä isän ja huusi hänelle kiihkeästi:
"Ah, isä — mitä uutisia, mitä uutisia? Oletteko saanut enolta mitään tietoja?"
"Tulihan niitä; sain häneltä tuonaan kirjeen pikalähetin myötä."
"Niin — ja minkälaisia uutisia tuli — hyviäkö vai huonoja?"
"Mitäpä hyvää sitten oli odotettavanakaan?" ärähti isä, ottaen kirjeen taskustaan. "Mutta ehkäpä sinua haluttaa lukea se itse."
Elizabeth sieppasi kärsimättömästi kirjeen hänen kädestään. Janekin ennätti parahiksi paikalle.
"Lue se ääneen", sanoi isä, "sillä minä tuskin pääsin oikein selville sen sisällöstä."
"Rakas lankoni. — Vihdoin viimeinkin kykenen lähettämään sinulle joitakin kuulumisia tyttärestäsi, vieläpä sellaisia, joiden toivon tyydyttävän sinua. Kohta sinun lähdettyäsi täältä viime lauantaina onnistui minun saada tietooni, missä Lontoon osassa he asuivat. Yksityisseikkain kertomisen jätän siksi, kunnes tapaamme jälleen toisemme. On kylliksi, että tiedät, että heidät on löydetty; minä olen tavannut heidät kumpaisenkin…"
"Sitten on käynyt, niinkuin aina toivoinkin", huudahti Jane ilahtuneena; "he ovat siis todellakin naimisissa!"
Elizabeth jatkoi lukemistaan:
"Minä olen tavannut heidät kumpaisenkin. He eivät ole naimisissa, enkä voinut heidän huomata aikoneenkaan mennä naimisiin; mutta jos suostut hyväksymään eräät myönnytykset, jotka olen omin päin tehnyt sinun nimessäsi, niin toivon ettei vihkimystä enää kauankaan tarvitse viivyttää. Kaikki mitä sinulta vaaditaan on, että vakuutat myötäjäiskirjalla tyttärellesi Lydialle hänen osuutensa siitä viidentuhannen punnan pääomasta, joka on taattu lastesi perinnöksi sinun ja vaimosi kuoleman jälkeen; ja että sen lisäksi suostut maksamaan Wickhamille sata puntaa vuodessa niin kauan kuin elät. Tällaiset ne ehdot ovat, joihin — kaikki asianhaarat huomioonottaen — en ole epäröinyt sinun puolestasi suostua. Lähetän tämän kirjeen tulemaan pikalähetin myötä, jotta vastauksesi saantiin ei kulu liiaksi aikaa.
"Näistä seikoista helposti käsittänet, etteivät herra Wickhamin raha-asiat ole vallan niin toivottomat kuin niiden on yleisesti luultu olevan. Maailma on pettynyt siinä suhteessa; ja minä olen onnellinen voidessani lisätä, että sittenkun kaikki hänen velkansa ovat maksetut, jää jäljelle vielä vähän rahoja asetettavaksi sisarentyttäreni nimiin. Jos sinä siis — kuten oletan sinun tekevän — lähetät minulle valtakirjan toimittaa kaikki nämä asiat sinun nimessäsi, niin annan oitis lakimiehemme Haggerstonin toimeksi valmistaa lainmukaisen myötäjäiskirjan. Ei mikään seikka vaadi sinun tuloasi tänne; pysy siis vain kaikessa rauhassa Longbournissa ja luota minun huolellisuuteeni ja joutuisuuteeni. Lähetä vastauksesi ensi tilassa ja koeta kirjoittaa niin selkeästi kuin taidat. Me olemme päättäneet paraimmaksi, että sisarentyttäreni naitetaan meidän talostamme, ja toivon sinunkin suostuvan siihen. Hän tulee meille tänään. Minä kirjoitan taas uudestaan, kohta kun jotain on tullut päätökseen. Sinun j.n.e.
"Edw. Gardiner."
"Onko se mahdollista?" huudahti Elizabeth, lopetettuaan kirjeen lukemisen. "Voiko todellakin olla mahdollista, että hän suostuu naimaan Lydian?"
"Wickham ei siis olekaan niin arvoton kuin olemme olettaneet", sanoi hänen sisarensa. "Rakas isä, minä onnittelen sinua vävypojastasi."
"Oletteko jo vastannut enon kirjeeseen?" kysyi Elizabeth.
"En; mutta se on heti tehtävä."
Mitä hartaimmin Elizabeth pyysi häntä jouduttamaan vastauskirjettä.
"Ah, rakas isä", hän huudahti, "lähtekää nyt oitis kirjoittamaan hänelle. Arvaattehan itsekin, kuinka kallis jokainen silmänräpäys on tällaisessa asiassa."
"Antakaa minun kirjoittaa teidän puolestanne", pyysi Jane, "jos se on teille itsellenne vastenmielistä."
"Se on minulle todellakin sangen vastenmielistä", vastasi hra Bennet; "mutta mihinkäpä siitä pääsee."
Näin sanoen hän kääntyi heidän kanssaan kotia kohti. "Saanko kysyä, isä", sanoi Elizabeth, "aiotko suostua hänen ehtoihinsa?"
"Suostuako niihin — tietysti! Minua vain hävettää, että hän pyytää niin vähän."
"Ja heidän on pakko mennä naimisiin! Ja kuitenkin hän on sellainen mies!"
"Niin, niin kyllä, naimisiinhan heidän täytyy mennä. Siitä ei pääse mihinkään. Mutta kaksi asiata tahtoisin hyvin mielelläni tietää — kuinka paljon rahoja enosi on saanut uhrata taskustaan saadakseen asiat tälle kannalle; ja kuinka minä koskaan kykenen maksamaan ne hänelle takaisin?"
"Rahoja — enoko?" huudahti Jane. "Mitä sinä oikein tarkoitat, isä?"
"Tarkoitan vain, ettei kukaan järjissään oleva mies olisi halukas sieppaamaan Lydiaa niin kehnolla syötillä — ajatteles, vain sata puntaa vuodessa minun eläissäni ja viisikymmentä sitten kun olen haudassa."
"Se on hyvin totta", sanoi Elizabeth, "vaikka minä en tullut sitä ollenkaan ajatelleeksi. Hänen velkansa ovat maksetut viimeiseen saakka, ja sittenkin jää vähän jäännöstä! Ah, sen täytyy olla enon uhrausta! Minä pelkään, että tuo hyvä ja jalomielinen mies on saattanut itsensä vaikeuksiin sen kautta. Mikään vähäinen summa ei siihen ole riittänyt."
"Ei olekaan", myönsi hänen isänsä. "Wickham olisi pähkähullu, jos hän olisi tyytynyt penniäkään vähempään kuin kymmeneentuhanteen puntaan. Minua surettaisi ajatella hänestä niin paljon pahaa jo näin sukulaisuutemme alkuasteella."
"Kymmenentuhatta puntaa! Herra varjelkoon! Millä kyetään sellaisesta summasta suorittamaan edes puoletkaan takaisin?"
Hra Bennet ei vastannut mitään; ja syviin ajatuksiin vaipuneina astelivat isä ja tyttäret vaitonaisina kotiin. Isä meni suoraapäätä kirjastoonsa laittamaan vastauskirjettä valmiiksi, ja tytöt lähtivät ruokasaliin. Nyt vasta he muistivat, että heidän äitinsä arvatenkaan ei vielä tiennyt mitään koko tapahtumasta. He menivät senvuoksi kirjastoon ja kysyivät isältään, eikö hänenkin mielestään asiasta olisi ilmoitettava äidille. Hän oli kirjoitushommassa, ja päätään kohottamatta hän vastasi kylmästi: "Tehkää miten tahdotte."
"Saammeko ottaa enon kirjeen mukaamme ja lukea sen hänelle?"
"Ottakaa mitä haluatte ja puittikaa tiehenne."
Elizabeth otti kirjeen pöydältä, ja he lähtivät yhdessä yläkertaan. Mary ja Kitty olivat paraikaa rva Bennetin luona, joten asian voi yhdellä kertaa ilmoittaa koko perheelle. Rva Bennetin oli vaikea pidättää riemuaan. Kohta kun Jane oli lukenut hra Gardinerin toiveesta, että Lydian vihkiminen voi olla jo hyvinkin lähellä, hän puhkesi huutamaan ihastuksesta, ja jokainen seuraava lause lisäsi yhä hänen iloaan. Hänelle riitti tieto, että hänen tyttärensä joutui naimisiin. Häntä ei häirinnyt pelko Lydian tulevaisesta onnesta, ei suru hänen kevytmielisestä käytöksestään eikä huoli langon rahallisista uhrauksista.
"Voi, se rakas kullannuppu Lydia!" hän ihasteli. "Nämäpä vasta olivat hyviä sanomia! Hän menee naimisiin! Minä saan nähdä hänet naituna rouvana! Naimisissa jo kuudentoista vuoden ikäisenä, ajatelkaas sitä! Se hyvä, kelpo lankoni! Tiesinhän minä, että hän saisi asian järjestetyksi. Kuinka minä ikävöinkään nähdä Lydiaa! Ja sitä kelpo vävypoikaani myöskin! Mutta entäs vaatteet, hääpuvut! Minä kirjoitan niistä oitis sisarelleni. Lizzy, rakkaani, juokse alas isäsi tykö ja kysy, paljonko rahaa hän tahtoo antaa Lydialle hääpukuihin. Tai odotahan, minä lähdenkin itse. Soita kelloa, Kitty, jotta rouva Hill saapuu tänne. Minun täytyy päästä pukeisiini. Voi, se rakas sydänkäpyseni Lydia! Kuinka iloisiksi me tulemmekaan, kun saamme jälleen nähdä toisemme!"
Hänen vanhin tyttärensä koetti hillitä äitinsä rajua iloa huomauttamalla, että he olivat suuressa kiitollisuudenvelassa hra Gardinerille tämän jalomielisestä uhrautuvaisuudesta.
"Meidän täytyy lukea tämä onnellinen päätös yksinomaan hänen ansiokseen", hän sanoi. "Me olemme aivan vakuutetut siitä, että hän, vaikka hänellä itselläänkin on lapsia, joiden tulevaisuudesta hänen on huolehdittava, on sitoutunut suorittamaan Wickhamille tämän vaatiman rahasumman."
"Mitäpä siitä", huudahti hänen äitinsä, "voisiko muuten ollakaan? Onhan hän Lydian tädin mies, ja jollei heillä itsellään olisi lapsia, perisin minä ja minun lapseni kaikki heidän rahansa; ja ensi kertaa hän nyt vasta tekeekin jotain meidän hyväksemme, joistakin pikku lahjoista puhumatta. Ei siitä siis sen pitemmältä! Voi minun päiviäni, kuinka minä tunnen itseni onnelliseksi! Kohta saan yhden tyttäristäni naimisiin! Rouva Wickham — kas se kuulostaa joltakin! Ja hän täytti vasta kuusitoista vuotta viime kesäkuussa. Jane rakas, minä olen niin riemastunut, että ihan vapisen; enkä luule, että kykenen kirjoittamaan riviäkään. Ota sinä kynä käteesi, minä sanelen sinulle mitä kirjoitat. Me puhumme isäsi kanssa raha-asioista sitten myöhemmin; mutta Lydian puvut on oitis saatava tilatuiksi."
Mutta hänen päänsä oli niin sekaisin musliini-, silkki- ja pitsihuolista, että Janen oli helppo taivuttaa hänet lykkäämään pukutilaukset siksi, kunnes niistä ennätettäisiin isän kanssa sopia. Äidille tulikin kohta toisia ajatuksia mieleen.
"Ehkä minä lähdenkin tästä heti Merytoniin", hän sanoi, "kohta kun saan vaatteet ylleni, viemään iloisia sanomia sisarelleni Philipsille. Ja takaisin tullessa voin poiketa Lady Lucasin ja rouva Longin puheille. Kitty, juokse alas ja toimita vaunut portaiden eteen. Arvaan, että ajelu ulkoilmassa palauttaa terveyteni. Tytöt, voinko minä suorittaa teille mitään asioita Merytonissa? Ah, tuollahan rouva Hill tulee! Rakas Hill, oletteko jo kuullut hyviä uutisia? Lydia neiti menee kohta naimisiin, ja te saatte valmistaa maljallisen punssia, jotta iloitsemme yhdessä heidän hääpäivänään."
Rva Hill alkoi purkaa onnittelujaan ja aivan sairaana ympäristönsä hupsutuksista pakeni Elizabeth huoneeseensa saadakseen ajatella rauhassa. Lydia paran tilanne oli tosin niin paha kuin suinkin; mutta omaiset saivat olla kiitollisia, ettei se ollut käynyt vielä pahemmaksi.