XLVIII LUKU.
Koko perhe odotti seuraavana aamuna hra Bennetiltä kirjettä, mutta posti tuli tuomatta häneltä riviäkään. He tosin tiesivät hänen olevan perin haluttoman ja leväperäisen kirjeenkirjoittajan, mutta he olivat toivoneet, että hän edes tällaisena ajankohtana olisi tehnyt poikkeuksen tavoistaan. Heidän oli pakko tästä päätellä, että hänellä ei ollut mitään mieluisia tietoja lähetettävänä; mutta sittenkin he olisivat halunneet kuulla jotakin varmaa. Hra Gardiner oli odotellut vain postin tuloa; sitten hän lähti oitis matkaan, luvaten lähettää varmoja tietoja ja taivuttaa hra Bennetin palaamaan kotia niin pian kuin mahdollista — suureksi huojennukseksi kälylleen, joka ainoana lohdullisena varmuutena toivoi tietoa, ettei hänen miehensä ollut kaatunut kaksintaistelussa.
Rva Gardinerin piti jäädä lapsineen Longbourniin vielä muutamiksi päiviksi, jotta hänen läsnäolonsa olisi huojennukseksi hänen sisarentyttärilleen. Heidän toinenkin tätinsä kävi ahkerasti heidän luonaan, ja kun hänellä aina oli kerrottavana uusia piirteitä Wickhamin kehnoudesta ja huikentelevaisuudesta — muka heidän hauskutuksekseen ja virkistämisekseen, niinkuin hän sanoi — jätti hän heidät joka kerta yhä alakuloisempaan ja lohduttomampaan mielentilaan.
Koko Meryton tuntuikin muuten käyvän yksimielisesti mustaamaan miestä, jota vielä kolme kuukautta sitten oli pidetty valkeuden enkelinä. Hänen väitettiin jääneen velkaa jok'ikiselle paikkakunnan kauppiaalle, ja hänen juonensa — joita kunnioitettiin viekoitteluyritysten nimellä — olivat ulottuneet jok'ikisen kauppiaan perheeseen. Jokaisen mielestä hän nyt oli maailman pahin syntisäkki; ja jokainen keksi perästäpäin, että oli jo alunpitäen epäillyt hänen tekopyhää olemustaan. Vaikka Elizabeth ei voinut uskoa puoliakaan siitä, mitä hänestä puhuttiin, luuli hän kuitenkin tietävänsä tarpeeksi ollakseen vakuutettu sisarensa täydellisestä perikadosta; ja yksinpä Janekin, joka vielä vähemmän uskoi juoruihin, kävi vallan lohduttomaksi, varsinkin kun käsissä oli jo aika, jolloin karkulaiset hyvästikin olisivat ennättäneet Skotlantiin (minne hän yhä vielä luuli heidän lähteneen), ilman että heiltä kuitenkaan tuli mitään tietoa.
Hra Gardiner oli lähtenyt Longbournista sunnuntaina; tiistaina hänen vaimonsa sai häneltä kirjeen, jossa hän ilmoitti heti etsineensä lankonsa käsiinsä ja suostuttaneensa hänet tulemaan kotiinsa Gracechurch-kadun varrelle. Edelleen, että hra Bennet oli ennen hänen tuloaan turhin toimin tiedustellut pakolaisia Lontooseen pohjoisesta päin tulevien teiden varsilta, ja että hän nyt oli päättänyt etsiskellä läpikotaisin kaikki Lontoon huomattavimmat hotellit, koska hän arveli karkulaisten kaupunkiin tultuaan majoittuneen johonkin niistä, ennenkuin olivat saaneet hankituksi vuokra-asunnon. Hra Gardiner ei omasta puolestaan odottanut suurtakaan tulosta moisesta etsiskelystä; mutta kun lanko oli saanut sen lujasti päähänsä, tahtoi hän auttaa häntä. Hän lisäsi, että hra Bennet oli lujasti päättänyt olla vielä nykyisin lähtemättä Lontoosta, ja lupasi kirjoittaa kohta uudelleen. Kirjeessä oli seuraava loppulisäys:
"Olen kirjoittanut eversti Forsterille ja pyytänyt häntä tiedustelemaan Wickhamin upseeritovereilta, onko tällä mitään läheisiä sukulaisia tai tuttavia, jotka voisivat arvailla, mihin osaan kaupunkia hän on saattanut kätkeytyä. Tätänykyä meillä ei ole siihen vähintäkään viitettä. Arvaan eversti F:n tekevän kaiken, minkä hän suinkin voi. Mutta nyt tulin ajatelleeksi, että ehkäpä Lizzy voi paremmin kuin kukaan muu kertoa meille, onko hänellä sellaisia sukulaisia, joiden luona hän nyt voisi asua."
Elizabeth ymmärsi oitis, mistä syystä häneen oli vedottu; mutta hänen ei ollut mitenkään mahdollista hankkia haluttuja tietoja.
Jokainen kuluva päivä oli Longbournin perheelle murheen ja ahdistuksen päivä; ja kaikkein suurimmaksi kohosi jännitys aina postin saapuessa. Mutta ennenkuin he taasen kuulivat uutisia hra Gardinerilta, tuli hra Collinsilta heidän isälleen osoitettu kirje. Kun Jane oli saanut valtuuden avata kaikki isälle tämän poissaollessa saapuvat kirjeet, luettiin tämä oitis. Elizabeth, joka tiesi, kuinka eriskummallisia tuon arvoisan hengenmiehen kirjeet aina olivat, kuunteli sitä ensin miltei huvitettuna, mutta sitten hyvin katkeroituneena. Se kuului seuraavasti:
"Parahin herra Bennet. — Sukulaisuutemme ja korkea kutsumukseni velvoittavat minua ottamaan hartaasti osaa siihen Sallimuksen kipeään iskuun, jonka alla te nykyisin kärsitte ja josta Hertfordshirestä saamamme kirje on meille ilmoittanut. Olkaa vakuutettu, hyvä herra, että rouva Collins ja minä tunnemme vilpitöntä myötätuntoa teitä ja koko teidän arvoisaa perhettänne kohtaan nykyisessä surkeudessanne, jonka täytyy olla mitä katkerin, koska sen on aiheuttanut asia, jota ei edes aikakaan pysty korjaamaan. Vastaanottakaa minun puoleltani kaikki mahdolliset vakuuttelut, jotka voivat huojentaa niin raskasta onnettomuutta sekä huojentaa surua, jonka täytyy olla mitä rasittavin vanhempain sydämelle. Tyttärenne äkillinen kuolema olisi ollut teille pelkkää siunausta tähän verrattuna. Ja tätä surkeutta täytyy valittaa sitäkin enemmän, koska on syytä otaksua — kuten rakas Charlotteni on antanut minun ymmärtää — että tyttärenne syntinen ja kevytmielinen käytös on hedelmä vanhempien rikoksellisesta välinpitämättömyydestä lastensa kasvattamisessa; vaikka minä samalla olen taipuvainen — teidän ja rouva Bennetin lohdutukseksi — otaksumaan, että tyttärenne sydän on jo luonnostansakin paha, koska hän ei muuten olisi niin nuorella iällä voinut tehdä itseään vikapääksi näin hirveään syntiin.
"Mutta kuinka asianlaita lieneekin, on teitä sydämestä säälittävä; ja tätä mielipidettä ei minun kanssani ole ainoastaan rouva Collins, vaan myöskin Lady Catherine ja hänen tyttärensä, joille olen kertonut asiasta. He ovat myöskin siinä yhtä mieltä minun kanssani, että tämä yhden tyttärenne harha-askel ehdottomasti turmelee kaikkien toistenkin lastenne elämänonnen: sillä kuka, niinkuin Lady Catherine itse alentui huomauttamaan, tahtoo enää perhesitein liittyä sellaiseen perheeseen? Ja tämä näkökohta saa minun tyytyväisin mielin muistelemaan erästä teille tiettyä tapausta viime marraskuun ajalta; sillä jos siiloin olisi käynyt toisin, olisin minäkin nyt pakosta sotkeutunut kaikkeen teidän suruunne ja häpeäänne. Sallikaa minun neuvoa teitä, rakas herrani, etsimään lohtua sieltä, mistä sitä parhaiten löydätte, hylkäämään ainaiseksi kelvottoman tyttärenne isällisestä rakkaudestanne ja antamaan hänen korjata viimeiseen saakka törkeän syntinsä katkerat hedelmät. — Teidän j.n.e."
Hra Gardiner ei kirjoittanut, ennenkuin oli saanut eversti Forsterilta vastauksen; ja sittenkään hänellä ei ollut mitään lohdullista ilmoitettavana. Ei oltu näet saatu selville, että Wickhamilla olisi elossa ainuttakaan sukulaista, jonka kanssa hän ylläpitäisi suhteita. Tuttavia hänellä oli ennen ollut paljonkin; mutta sotaväkeen liityttyään hän tuntui rikkoneen kaikki välinsä heidän kanssaan. Ja yhtä paljon kuin pelko, että Lydian sukulaiset pääsisivät hänen jäljilleen, aiheuttivat arvatenkin perin kehnot raha-asiat häntä pysymään piiloutuneena; oli käynyt selville, että hän oli huikentelevalla elämällään hankkinut niskoilleen melkoisen velkataakan. Eversti Forster arveli, että enemmän kuin tuhat puntaa tarvittiin selvittämään yksin hänen Brightonissakin tekemiään sitoumuksia. Hänellä oli koko joukko velkoja ympäri kaupunkia, mutta hänen kunniavelkansa upseeritovereille olivat vielä suuremmat. Hra Gardiner ei yrittänytkään salata näitä seikkoja Longbournin perheeltä. Jane kauhistui niistä kuullessaan. "Peluri!" hän huudahti säikähtyneenä. "Se oli kokonaan odottamatonta; en olisi voinut mitään sellaista aavistaakaan!"
Hra Gardiner lisäsi, että he voivat odottaa isäänsä kotiin seuraavana päivänä, joka oli lauantai. Masentuneena etsiskelynsä hyödyttömyydestä hän oli suostunut lankonsa taivutteluun, että palaisi perheensä luo ja antaisi hänen yksinään parhaansa mukaan jatkaa tutkimuksia. Saatuaan kuulla miehensä palaavan rva Bennet ei ilmaissutkaan niin suurta tyytyväisyyttä kuin tyttärensä olivat odottaneet, muistellen hänen siihenastista hätäänsä miehensä hengestä.
"Mitä! Tuleeko hän kotia, ja ilman Lydiaa?" hän parkaisi. "Varmastikaan hän ei voi lähteä Lontoosta, ennenkuin on saanut heidät käsiinsä. Kuka sitten taistelee Wickhamin kanssa ja pakottaa hänet naimaan Lydian, jos hän tahtoo livistää pakoon?"
Kun rva Gardinerilla oli jo ikävä Lontooseen, sovittiin että hän lähtisi lapsineen heti hra Bennetin palattua. Hän oli hyvin utelias tietämään jotain enempää Elizabethin ja hra Darcyn suhteista ja oli odotellut viimeksimainitulta kirjettä tulevaksi kohta heidän peräänsä. Mutta tämä toivo oli rauennut turhiin, eikä Darcyn nimeä oltu mainittu kertaakaan heidän keskensä.
Kun hra Bennet saapui kotia, oli hän näennäisesti sama filosoofinen elämäntarkastelija kuin ennenkin. Hän puheli yleensä hyvin vähän eikä virkkanut sanaakaan Lontoon-matkastaan; ja kesti kotvan aikaa, ennenkuin hänen tyttärensäkään rohkenivat ottaa sen puheeksi.
Vasta tulopäivän illalla, kun hän oli istunut perheensä kanssa teepöytään, uskalsi Elizabeth kosketella kaikkien mielissä tuskallisesti pyörivää kysymystä. Tyttären lausuttua surkuttelunsa kaikesta siitä, mitä isä matkallaan oli saanut kestää, vastasi tämä vain: "Älä puhu siitä! Kenenkäpä tästä pitäisi kärsiä, jollei minun? Koko juttuhan on johtunut minun syystäni, ja minun pitäisi itseni hyvin tietää se."
"Te ette saa tuomita itseänne liian ankarasti, isä", sanoi Elizabeth.
"Hyvä on, että varoitat minua sellaisesta pahennuksesta. Ihmisluonto onkin aina niin hätäinen lankeemaan juuri tuohon syntiin! Ei, Lizzy, anna sinä vain minun edes kerran eläissäni tuntea, kuinka suuri syntikuorma on oikein niskoillani. En minä muuten pelkääkään, että nujerrun sen alle. Syyllisyyden tunto haihtuu taas liiankin pian mielestäni."
"Luuletteko heidän siis olevan Lontoossa?"
"Tietysti; missäpä muualla he voisivatkaan piileskellä niin hyvin kuin siellä?"
"Ja Lydia ikävöikin aina päästäkseen Lontooseen", ehätti Kitty väliin.
"No, nyt hän varmaankin tuntenee itsensä onnelliseksi", sanoi isä kuivasti; "ja hänen oleskelunsa siellä kestänee arvatenkin pitemmän aikaa."
Lyhyen äänettömyyden jälkeen hän jatkoi:
"Lizzy, minä en kanna sinulle yhtään kaunaa, vaikka osuitkin oikeaan varoittaessasi minua tämän jutun suhteen jo viime toukokuussa. Jo tämän seikan pitäisi todistaa jommoistakin määrää ylevämielisyyttä minun puoleltani, kun ottaa huomioon kaiken harmini ja vaivannäköni."
Hänet keskeytti Jane, joka tuli noutamaan äidilleen teetä.
"Kas tällainen sairasparaatihan on oikein mieltä ylentävä", hän huudahti; "se antaa onnettomuudellekin jonkinlaisen kirkkauden sädekehän. Huomisesta lähtien minä rupeen tekemään samalla tavalla: istua kökötän kaiken päivää kirjastossani, yömyssy päässä ja puuterivaippa hartioilla, ja annan toisille jalkajuonta minkä ennätän — vai odottaisinko ehkä siksi, kunnes Kitty vuorostaan lähtee karkuun."
"Minä en vain karkaakaan, isä", tuiskahti Kitty närkästyneenä. "Jos minä koskaan pääsen Brightoniin, niin silloin olenkin toisenlaista tyttöä kuin Lydia."
"Sinäkö pääsisit Brightoniin! Sinua en uskaltaisi päästää Merytonia kauemmaksi — en, vaikka minulle maksettaisiin viisikymmentä puntaa! Ei, Kitty, nyt olen ainakin oppinut varovaiseksi, ja sinä saat tuta sen seurauksia. Ei ainutkaan upseerinkuvatus saa enää tulla minun talooni — ei edes kulkea kylämme läpi. Tanssiaisiin menosta ei ole puhettakaan, jollei joku sisaristasi lupaa seisoa vierelläsi kaiken iltaa. Etkä sinä saa edes liikahtaa ulos ovestakaan, ennenkuin olet voinut osoittaa, että kykenet istumaan säädyllisesti sisässä kymmenen minuuttia päivässä."
Kitty, joka otti nämä uhkaukset vakavalta kannalta, pillahti itkemään.
"No no, malta nyt mielesi", sanoi isä, "äläkä turhan takia tee itseäsi onnettomaksi. Kun olet jaksanut pysyä kilttinä tyttönä kymmenenkin vuotta peräkkäin, vien sinut niiden päätyttyä katselemaan sotaväenparaatia."