II.
Eräänä iltana muutamia päiviä myöhemmin Onni Kalpa tuli kotiin uudesta toimestaan kaupungissa. Hän oli iloinen mieleltään ja kulki selkä suorana. Hänen uusi esimiehensä kohteli häntä hyvin, hänellä oli sekä parempi palkka että ruoka kuin ennen. Oli hyvä, että se kirottu rusinalaatikko sattui halkeamaan.
Tienvieruspuut tuoksuivat, sillä oli juuri satanut. Joka tuulenpuuskauksella niistä karisi välkkyvä vesikuuro kuin hyväkin ilotulitus. Myös lintujen laulu kuului niin omituisen uudelta ja kirkkaalta.
Oikotiellä Kalle seisoi viheltelemässä, nojaten toisella kyynärpäällään Iisakki-enon portinpieleen. Heti kun hän huomasi tappelutoverinsa kevään monista rytäköistä Rörströmin poikain kanssa, hän tottuneesti sytytti paperossin, pisti tulitikkulaatikon liivintaskuun ja rupesi rallattamaan jotakin marssinpätkää. Hän tuli hitaasti Onnia vastaan, merkitsevän näköisenä polviansa notkutellen. Huomasi hänen tietävän tärkeitä salaisuuksia.
— He-hei hyppyhiiri!
— Hei, Kalle.
— Tieräks' mitä? — Hän kietoutui savuun, joka virtasi hänen sieraimistaan.
— No?
Kalle ei vastannut heti. Hän vahvisti sanojensa merkitystä taidepaussilla, jonka kestäessä hän nosti avaria sakilaislahkeitaan kiertämällä kiivaasti yläruumistaan. Sitten hän katsoi arvokkaasti Onniin ja sanoi hitaasti:
— Kohta pamahtaa. Aivan toden teolla.
— Miten niin?
— Näes, venäläiset aikovat asettaa valtaistuimelle erään miehensä, jonka nimi on Lennin. Hän on meikäläisiä. Vain se on selvää, että silloin pamahtaa tässäkin maassa. Piru vie. Me väännämme niskat jok'ainoalta porvarilta, ja sitten me itse istumme piileihin. Siitä se ilo alkaa. Joitakuita jätämme henkiin, jotta voivat tyhjentää potut meiltä ja venäläisiltä. Ja kun tämä poika sitten tahtoo tulta, niin hän huutaa vain, että hei, perkeleen pankkitirehtööri, tules sytyttämään Kalle Mäkisen paperossi. Mutta joudukin, muuten ammun! — Se se maistuu, se.
Onni ei heti vastannut. Hän katsoi Kallen kenkiin, joiden haljenneet kärjet näkyivät ylen leveiden lahkeiden alta. Vihdoin hän sanoi:
— Mistä sinä kaikki tiedät?
— Lauri kertoi, veljeni, vastasi Kalle lyhyesti. Eikä hän olekaan mikään pieni herra. Parast'aikaakin on neuvottelemassa venäläisten kanssa aseista, joita meille hankitaan.
Onni sylkäisi.
— Aina vain ryssät ja ryssät… Ettekö te itse mihinkään kykene?
— Voi pirua ja hänen helvettiään! huusi Kalle, 'sus sitä suuta! Mekö emme kykene? Mutta täytyyhän olla kiväärejä, ennenkuin voi ampua! Sinä tietysti et tiedä, että herrat varustautuvat minkä kerkiävät. Laittavat lahtarikaartejaan! Sinä kai liityt heihin, hä!
Hän paiskasi paperossinsa portinpielustaan, pyörähti kantapäällään ja asteli pois hulmuavin housuin. Kun hän poikkesi Oikotieltä, pisti hän kädet taskuihin, käänsi vähän päätään ja huusi:
— Joudu kotiin nyt, lahtarinulikka, ja pussaa mammaasi takapuoleen.
Onni otti tieltä kiven. Mutta hän katui samassa, viskasi sen portin toiseen pieleen ja meni sisään.
Jo porstuaan hän kuuli vieraan äänen innokkaasti puhuvan. Pöydän ääressä istui joku tuntematon mies, joka ei ollut työläinen eikä herrakaan, vaan jotain siltä väliltä. Hän oli puettu samanlaiseen kumitakkiin kuin kotiin palanneet siirtolaiset tavallisesti, ja kaulustaan hän piti pystyssä tuvan lämpimässäkin. Mustan lippalakkinsa hän oli työntänyt pois hikiseltä otsaltaan. Hänen kasvonsa olivat laihat ja kiiltävästi harmaankalpeat. Suunnaton alaleuka jauhoi vaahtoavaa sanatulvaa. Se mäiskähti iljettävästi miehen joskus hengähtäessä. Hänen silmänsä kiersivät pistävin katsein ympäri huonetta, esineestä toiseen.
Kahvikuppi hänen suunsa alla hypähti joka kerran, kun hän laski nyrkkinsä pöytään.
— Porvarit väittävät, että meillä on kaikki mitä tarvitsemme. Älkää uskoko heitä, ne valehtelevat, koirat! Vai onko ehkä teillä mitä te tarvitsette? (Yllyttäjä viittasi kädellään äitiin, joka seisoi hellan ääressä ja juuri kaatoi pannuun uutta erää jauhettua kahvia. Hänen kätensä vapisi kiihtymyksestä, mutta odottamattomasta vetoomuksesta häneen itseensä hän kovin hämmentyi eikä saanut vastatuksi muuta kuin: ei kai … ja senkin hyvin typerästi). Selvästi teillä ei ole mitä tarvitsette. Katsokaa vain käsiänne — ojentakaa ne, näyttäkää niitä! Täynnä rakkoja ja känsiä! Te seisotte päivät pitkät pesupunkkienne ääressä hieromassa herrain pyykkiä. Hienoja pitsipaitoja, jotka haisevat rahalta ja rasvoilta kaikenlaisten sikaisuuksien jälkeen Ranskan uusimpaan tapaan. Mutta varokaa vain repimästä rihmaakaan rimsuista — muuten saatte tuntea elävänne! Ja kun vain porvarispentu ryvettää housunsa, kohta lähetetään sonnat teille. Mutta niiden fiinit mammat ajavat hajuvettä naamaansa ja heittäytyvät sohvalle nokka romaanissa ja koiranpenikka sylissä. Entäs sitten herrojen paidat, miten siunatun leveitä ne aina ovat mahan kohdalta! Ettekö ole huomanneet? Aivan kuin tynnyrit. Punssi, nähkääs, ja kaikki muu ihra, mitä ne nahkaansa kaatavat. Ja sitten te saatte muutamia likaisia seteleitä raadannastanne, juuri sen verran, että voitte pitää hengen itsessänne ja lapsissanne. Juuri sen verran, että jaksatte pestä herroille yhä edelleen ja tehdä lapsenne samanlaisiksi orjiksi kuin itsekin olette. Niin se on laskettu — viekkaasti, nähkääs. Tätä sanotaan sitten demokratiaksi, ja demokratiaa saarnaavat kaikki herrat hyvin mielellään. Sillä he luulevat, että me tyydymme vain kauniiseen sanaan, ja itsellään niillä kyllä on keinonsa. Mutta ei se sana meitä lihoita. Yhtä suuret leipäannokset, kaikki tavarat kortille, yhdenmukainen jakelu, kaikille samasta mitasta — kyllä helvetissä! Tarvitaan rahaa, että pääsisi osalliseksi tällaisesta tasanjaosta, ja täällä me värjötämme taskut tyhjinä ja pureskelemme korttejamme. Mutta porvarien portaissa juoksee kyllä keinottelijoita vehnäjauhosäkkeineen ja voipyttyineen, ja komerot ja kahverit sullotaan täyteen lattiasta kattoon asti. Sitä nykyään sanotaan demokratiaksi. Mutta me olemme jo nähneet tarpeeksemme; ei se aate meitä auta. Ja sentähden me huudamme uutta sanaa. Kommunismia! Bolshevismia!
— Sana kun sana, mutisi Iisakki-eno. Ei ole toinen sana toistaan parempi. Asiasta kaikki riippuu.
Hän oli vetäytynyt pois pöydästä ja istui paitahihasillaan ikkunan ääressä piippuansa poltellen. Pörröisten kulmakarvojensa alta hän katsoi epäluuloisesti pauhaajaan. Hän oli harvapuheinen mies, joka työväenkokouksissa jo oli ehtinyt kyllästyä tällaisiin sanatulviin. Eivät olot puhumisesta paranneet, kävipä se sitten suomeksi, ruotsiksi tai venäjäksi.
Mutta yllyttäjä kääntyi hänen puoleensa ja jatkoi: Luuletteko niiden kahdeksan tunnin työpäivästä paranevan? Vielä mitä! Paranevat … tietysti … minkä paranevat. Pari tuntia vähemmän orjuutta. Mutta orjuudesta ette kumminkaan sillä parannuksella pääse. Eikö ole toista, kun porvarit istuvat muutamia tunteja konttoreissaan, laskevat, töhertävät jotain paperille, soittavat vähän puhelimeen ja röhöttävät vain pehmeissä tuoleissaan sikari suussa? Eikö ole toista, sanon minä, seista kahdeksan tuntia kumartuneena sorvin ääreen jossain orjain huoneessa? Ja kun te sitten illoin hikisinä ja masentunein mielin tulette kotiin kurjien ruokamurustenne kimppuun ja kolottavin selin heittäydytte kovalle vuoteellenne, silloin porvarit asettuvat mukaviin piileihin ja ajaa suhauttavat kesäiloihinsa. Siellä ne istuvat verannoillaan naisineen ja tuoksuvine tupakoineen, nauravat jotta maha hyllyy ja tuntevat elämänsä suloiseksi voidessaan pettää tyhmiä työmiehiä. Ei, ette te muuta rikkaitten rakennuksiin kahdeksine tuntinenne, ette pääse lihapadoille ettekä nojatuoleihin. Ei niistä edes selkänne suoristu, ette tule kylläisiksi ettekä saa parempia vaatteitakaan. Te jäätte sellaisiksi kuin olette, ja orjia te olette, joita laiskanviekkaat herrat ryöstelevät. Teitä ja teidän lapsianne…
— Eihän minulla mitään lapsia ole, keskeytti hänet Iisakki-eno.
— Vai ei … no niin no… Ei se sitäpaitsi mitään merkitse, onko juuri teillä… Mutta meidän lapsemme, orjien lapset, ne eivät milloinkaan jaksa nousta ja kasvaa ihmisiksi, ellemme me itse tee sitä ensin. Sillä nyt on hetki lyönyt, kerran tuhannessa vuodessa! Ja meidän velvollisuutemme on olla epäröimättä. Meidän velvollisuutemme, sanon minä! Emme saa olla raukkoja emmekä pelkureita. Työväki on herännyt, orjakansa valveutunut. Herrat vapisevat jo ja aseistavat lahtarikaartejaan. Mutta se on liian myöhäistä — kuuletteko! — liian myöhäistä. Musta kausi on lopussa ja nyt alkaa punainen! Kapitalistit ovat jo neljä vuotta sotineet ja tapelleet maailman aivan riekaleiksi. He ovat syösseet meidät nälkään ja helvettiin. Ja mekin olemme antaneet vertamme heidän hyväksensä, heidän saastaisiin asioihinsa. Meidän isättömät lapsemme huutavat leipää, ja äidit kiroavat sitä päivää, jolloin synnyttivät heidät tähän herrojen maailmaan. Mutta älkäämme surko! Parasta oli että kävi niinkuin kävi. Hyvä että mätä maailma repesi liitoksistaan. Herrat ovat näyttäneet mihin he kelpaavat. Nyt on meidän vuoromme. Työtä tekevää kansaa, tätä kurjaa repaleköyhälistöä — ennen tuskin muistettiin, että sitä edes oli olemassa. Mutta nyt juuri me nousemmekin syvyydestä, kiväärit käsissä ja punainen lippu tienviittanamme. Ja siihen lippuun on kirjoitettu: alas murhaajavalta! Ympärillämme palaa maailman kaikilla äärillä. Ettekö ymmärrä mitä se merkitsee? Maailmanpaloa, maailmanpaloa! Se on aamuruskoa meille ja meidän oikealle asiallemme. Kommunismin pyhälle asialle, liikkeen, joka on luova paremman maailman tästä herrojen helvetistä.
Nyt löi agitaattori nyrkkinsä pöytään viimeisen kerran. Hiki valui virtoina hänen kalpeilta kasvoiltaan, joita hän pyyhki verenpunaisella nenäliinalla. Hän huohotti raskaasti, sytytti uuden paperossin ja ojensi kahvikuppinsa täytettäväksi.
Äiti kaatoi siihen, mutta hänen kätensä vapisi nyt vielä ankarammin. Hänellä oli kirjavia pilkkuja poskissa ja oli sen näköinen, kuin olisi tahtonut lyödä jotakuta.
Ikkunan ääressä istui Iisakki-eno kuten äskenkin, imi piippuaan ja murisi jotain itseksensä. Eivät olleet helliä ne katseet, joita äiti häneen sinkosi.
— Niin, niin, sanoi äiti. Kunpa vain onnistuisimme! Moni omistammekaan ei tahdo meitä ymmärtää.
Agitaattorin voimat olivat tyystin lopussa. Hiljaa ja väsyneesti hän vastasi:
— Älkää olko levoton. Sanoinhan jo, ettemme jää yksin mekään. Me saamme miljoonia venäläisiä tovereita puolellemme. Heidän asiansa eivät vielä ole aivan selvät. Mutta kohta, kohta…
Onni oli istunut ovensuupenkillä. Nyt hän uskalsi mennä Iisakki-enon luo. Paljon ajatuksia vilisi hänen päässään, mutta yksi ainoa, joka johtui vatsasta, karkoitti vähitellen kaikki muut: eikö jo saisi illallista?
Agitaattori iski häneen terävät silmänsä. Niissä välähti uusi ajatus.
Hän vetäsi syvät savut, joi pohjaan kahvinsa ja kääntyi äidin puoleen.
Tämä on kai poikanne. Täysi mies kantamaan kivääriä, sitten kun tarvitaan. Arvelenpa hänelläkin olevan jotain kostettavaa. Sitähän meillä on kaikilla, meidän on kiitettävä vuosisatojen kärsimyksistä. Mutta juuri tuolla pojalla, luulen ma, on aivan omat syynsä upottaa hiukan lyijyä porvarisläskiin… Siltä kuoli isä räjähdysonnettomuudessa, on minulle kerrottu. Onnettomuus … niin, siksihän sitä sanotaan … eikä se kenenkään syy ollut, ei tietysti. Mutta sanokaapas, onko herrojen tapana kuolla räjähdysonnettomuuksissa! Onko kukaan kuullut ainoastakaan herrasta, joka olisi kuollut sillä tavalla? Ei, kyllä ne tapaturmilta itsensä varjelevat. Mutta meidät sen sijaan pannaan kaikille vaarallisille paikoille, herrojen vehkeisiin. Ensin me elämme kuin koirat ja kuolemme sitten kuin teuraat. Entäs kuinka teidän kävi? Puille paljaille, kuten tavallista. Ajatelkaa asiaa tarkemmin. Porvarit ovat opettaneet meidät kutsumaan sitä onnettomuudeksi. Mutta minä sanon teille, että sellainen onnettomuus on miesmurha. Älä unohda, poika, että herrat tappoivat isäsi!
Onni Kalpa nousi ylös. Hän meni suoraa tietä ulos ja unohti lakkinsa penkille.
Oli uudestaan ruvennut satamaan. Tumma pilvi levisi synkän jättiläislinnun tavoin yli illan taivaan. Laajoista siivistään se harvakseen pudotteli lyijynraskaita pisaroita. Maassa ei käynyt tuulta, puut seisoivat tuuheina ja liikkumattomina; putoavat pisarat vain rapisivat niiden lehvistöissä. Mutta kuitenkin pilvilintu jatkoi matkaansa halki taivaan, ja sen jälessä nousi uusi näköpiirin takaa. Pimeni nopeasti, sadekuurot tihenivät.
Onni harhaili päämäärättä sinne tänne. Oikotiellä ei näkynyt ristinsielua eikä sielläkään, missä maantie päättyi talojen väliin. Aseman suunnalla junat vihelsivät ja puskurit kolisivat kuten tavallista, ja eräillä portailla koira istui kuono taivasta kohti ulvomassa.
Oli hyvä, ettei tarvinnut tavata ketään. Ja suloista oli, kun suuret, kylmät vesipisarat putoilivat tukkaan.
Hän oli jo hyvän matkaa Oikotieltä, mutta yhä vain hän ajatteli samaa ajatusta: — Jos yksi asia oli valhetta, oli kai valhetta kaikki tyynni…
Valhetta, valhetta, kohisi sadekuuroissa. Valhetta — ainakin minulle.
Sepä se! Ainakin minulle, Onni Kalvalle. Mutta ehkä ei muille. Ei Kalle Mäkiselle, ei äidille, ehkä ei kenellekään tutulle koko tienoolla. Ei edes Rörströmin pojille, noille häijyläisille…
Hän oli yksin ajatuksin.
Yksin, yksin, kohisivat kuumina. Vesi valui hänen kasvoilleen. Mutta oliko se vain sadetta, poltti niin ihmeellisesti?
Hän pyyhkäisi kämmenellä silmiään. Itkikö hän? Ei, vain akkaväki itki.
Mutta hän, Onni Kalpa, huusi.
Helpotti huutaa kohiseviin sadekuuroihin. Hän asettui keskelle maantietä, heristi nyrkkejään ja huusi minkä jaksoi sateiseen hämärään:
Kaikki on valhetta, kirottua valhetta! Valhetta! Onni Kalvalle, mutta ei hänen äidilleen!
Nyt syntyi hänen toinen ajatuksensa. Se huusi itse äänensä kuuluville, ja sitä hautoen hän kulki sateessa edelleen.
Tänä iltana se täytyy sanoa, vielä tänä iltana! Minä olen vaiennut siitä, ja sentähden minä olen niin yksin. Mutta nyt täytyy totuuden tulla ilmi, kävi miten kävi.
Hän kääntyi kotiin päin.
Ei yhtään ihmistä ulkona. Mutta yhdistyksen talosta tulvi valoa ja musiikkia. Kun hän kulki siitä sivu, tuntui hänestä, että koko rakennuksen olisi pitänyt haljeta moisesta melusta: torvien räminästä, huudoista ja jalkojen töminästä. Ikkunaruuduissa lepattivat tanssivien varjot, mutta joissakuissa niistä varjot pysyivät hiljaa, parittain kiinteästi toisiinsa valettuina. Ei saattanut erehtyä erään lippalakin muodosta eikä irtonaisista olkalapuista.
Oliko toinen noista varjoista Anna-siskon? Sitä hän ei voinut päättää tihkuvassa pimeydessä.
* * * * *
Onni Kalpa avasi kotioven.
Hän huomasi heti, että agitaattori oli poissa. Pöydän ääressä istui äiti ja luki sanomalehteä, hän oli sytyttänyt lampun. Iisakki-eno istui piippu suussa kuten äskenkin, oli vain muuttanut toisen ikkunan ääreen.
Onni meni valuvin vaattein suoraan pöydän luo.
— Äiti, sanoi hän, äiti…
Mutta kun äiti katsoi häneen, tarttui puhe kurkkuun.
— Mitä sinä sateessa juoksentelet, vekara! Sensijaan että kuuntelisit ymmärtäväisen ihmisen puhetta ja oppisit jotain. Kiipeä vinnille ja hae kuivia päällesi; liotat koko tuvan. No!
Vaieten Onni nousi narisevia portaita. Mutta hän ei mennyt ullakolle asti, vaan istuutui kynnykselle. Siellä pimeässä ei kukaan häntä nähnyt. Hän hautoi jotain. Sade ropisi raskaasti pärekattoon aivan hänen päänsä päällä.
— Yhdytkö lakkoon tiistaina? kuuli hän äidin äänen alhaalta lampunvalosta.
Ja Iisakki-eno vastasi:
— En tiedä vielä varmaan. En oikein pidä tuosta ainaisesta lakkoilemisesta. Menen kai verstaaseen ja katson ensin, miltä siellä näyttää. Jos on tyhjää, niin on, enkä minä yksinänikään koneen ääreen asetu.
Sitten oli vähän aikaa äänetöntä, ainoastaan sanomalehti rapisi. Mutta nyt sanoi taas äiti:
— Missähän se Annakin kuljeksii tällaisessa koiranilmassa?
Iisakki-enon ääni ei kuulunut tavalliselta, kun hän vastasi:
— Niin, niin, olenhan minä aina sanonut, ettei hyvästi lopu. Sinun pitäisi pitää silmällä tyttöä. En voi sietää tätä yölaukkaa sen ryssän kanssa. Jok' ikinen yö sama juttu. Annas ollakaan, niin tulee äpärä taloon, sen saat vielä nähdä. Mustavillainen kasakkapenikka, ja siinä sitä sitten on häpeämistä.
Nyt äiti suuttui.
— Ole ärsyttämättä, Iisakki! Tiedät yhtä hyvin kuin minäkin, ettei hän mikään kasakka ole. Mies on siistin näköinen, ja olenhan minä sanonut, että heillä on sormuksetkin. Venäläiset ovat meidän ystäviämme, ja nousee vielä päivä, jolloin sinäkin ymmärrät heitä kiittää. Tämä on sitäpaitsi jokin kersantti, eikä sitä tiedä, mikä hänestä vielä tulee. Minä näes ajattelen tulevaisuutta, minä.
— Mutta ryssä on aina ryssä, sanoi Iisakki-eno.
Nyt lampunvalo hävisi. Äiti meni kamariin ja paiskasi oven kiinni jälestään. Mentiin makuulle.
— Onni, tule nukkumaan! Pöydällä on vähän ruokaa! Iisakki-eno se niin huusi alhaalta pimeästä.
Mutta Onni istui vielä hetkisen ropisevan katon alla ja odotti. Sitten hän riisui märät vaatteensa, levitti ne vinnin lattialle ja hapuili paitasillaan alas.
Iisakki-eno nukkui. Varpaillaan hän meni kamarin ovelle ja kuunteli.
Äiti nukkui myös.
Hän avasi varovasti oven ja hiipi sisään. Silloin hänen paljas jalkansa sattui Annan sänkyyn, ja hän pysähtyi. Hän katsoa tuijotti sisarensa tyhjään vuoteeseen, ikkunasta lankesi siihen heikko ja surullinen valo.
Ei, ei hän voinut sitä sanoa!
Hän hiipi takaisin tupaan ja sulki oven. Hän istui kotvasen vuoteensa laidalla, sitten hän rykäisi ääneen, ensin kerran ja sitten toisen vielä äänekkäämmin. Vihdoin Iisakki-eno liikahti ja mutisi jotakin.
Silloin Onni meni hänen luokseen, kopeloi hänen kättään pimeässä, löysikin sen ja puristi sitä omituisen kovasti.
— Hyvää yötä, eno, sanoi hän hiljaa.