III.
Syksymyöhä oli muuttumassa talveksi. Verinen marraskuun lakko oli äsken päättynyt, eivätkä ensimmäiset lumet vielä olleet ehtineet langeta murhattujen haudoille.
Varhain eräänä sunnuntai-aamuna Onni Kalpa heräsi siihen, että oli kuulevinaan jonkun kaukaa huutaneen häntä nimeltä. Samassa räiskähti kourallinen pieniä kiviä ikkunaruutuun hänen vuoteensa kohdalla.
Hän kavahti pystyyn ja katsoi ulos. Ei vielä ollut aivan valoisa, ja hierottuaan unen silmistään hän ensimmäiseksi näki paperossin tulen, joka tuikutti häntä vastaan sinisenharmaasta hämärästä. Sitten hän huomasi kahdet kasvot, jotka nyökyttelivät ikkunan alta. Rörströmin pojat siellä olivat, omituista kyllä.
Mutta portilla seisoi Kalle Mäkinen hajasäärin ja tupakka hampaissa. Hänen selässään roikkui suuri sotilaskivääri, pistin piipussa. Hän viittasi kädellään.
— Tule ulos, sanoi hän, niin saat kerrankin ampua kunnollisella pyssyllä.
Onni hieroi uudelleen silmiänsä. Hän ei tiennyt näkikö hän oikein. Kalle ja Rörströmin pojat yhdessä! Olivatko he sopineet? Ja itse hän oli vihoissa kaikkien kolmen kanssa. Mutta nyt he seisoivat tuolla ja viittoilivat hänelle niin ystävällisesti. Ei suinkaan se vain ollut viekkautta?
Hän tuumi hetkisen. Mutta kivääri houkutteli. Hän hyppäsi housuihinsa, viskasi takin niskaansa ja hiipi hiljaa ulos. Iisakki-eno ei herännyt.
Portilla hän heti sai selityksen. Kalle otti häntä toverillisesti takinrinnuksesta ja piti seuraavan puheen:
Tämä poika on kyllä Kalle Mäkinen, sinä olet Kalvan Onni ja meidän vieressämme seisovat molemmat Rörströmin pojat. Näen että ihmettelet, ja totta helvetissä tämä kokoonpano onkin hiukan kummallinen. Mutta minäpä sanon sinulle asian laidan. Nyt on sellainen aika, että kaikkien reilujen jassien on pidettävä yhtä. Meillä on nyt tärkeämpää ajateltavaa kuin vanhat riitamme. Sentähden Kalle Mäkinen ojentaa rauhankämmenen entisille vihollisilleen ja aikoo opettaa heidät ampumaan. Sillä pian alkaa paukkua lahtarikaarteja kohti. Ja jos vielä olet käärmeissäsi siitä, että kutsuin sinua lahtarinulikaksi, niin ymmärräkin, että tein sen vain piruuttani. Kyllä minä tiedän, että olet reilu jaska ja kuulut meikäläisiin. Mutta sinun täytyy vain pitää suusi tupessa ja olla haukkumatta venäläisiä, sillä muuten sinun käy pahasti.
Hän näpäytti merkitsevästi kiväärin lukkoa, sylkäisi paperossin hampaistaan ja kiersi ruumistaan avaria housujansa nostaakseen. Sitten hän pyörähti ympäri, korjasi kiväärinhihnaa olkapäällään ja lähti maantielle. Toiset seurasivat häntä.
— Mistä sinä sait tuon pyssyn? kysyi Onni.
— Veljeltäni, sanoi Kalle lyhyesti. Mutta kun he kulkivat rautatien yli, lisäsi hän:
— Näettekö tuon kirkontornin? Jos siellä nyt istuisi lahtari kuularuiskuineen, niin ei teidän ollenkaan pidä luulla, että matka on liian pitkä. Tosin hän näyttää pieneltä kuin itikka, mutta kun vain on vankka kädeltään, niin aina sen sieltä pudottaa. Tällainen pyssy ampuu kolmen kilometrin päästä kymmenen miehen läpi. Eivätkä siinä seinätkään estä.
Pojat katsoivat kaupunkiin ja tarkkasivat osoitettua kirkontornia, jonka huipun nouseva aurinko kirkasti yhä koreammaksi. Silmät selällään he tuijottivat vasten keltaista valoa, ja sekä ylpeys että aamukylmä puistatti heitä.
Mutta Kalle keskeytti:
— Älkää siinä enää töllistelkö, meillä on nyt tärkeitä tekeillä.
Hän taputti housuntaskuaan, jossa patruunat kalisivat.
— Joutukaa nyt! Tänään on näytettävä, mihin tässä kelvataan. Muodostamme juuri F-komppaniaa, mutta Lauri on sanonut, ettei ketään huolita mukaan joka kaatuu ensimmäisestä laukauksesta.
He kulkivat edelleen ketojen yli metsänreunaa kohti. Aamu oli huurteinen ja kirkas. Pelloilla olivat multakokkareet kovia kuin kivet, ja ohutta jäätä rapisi niiden välissä siellä täällä. Kiivettiin aidan yli, joka oli liukas ja ikäänkuin pakkasen hopeoima. Ja metsän laidassa kimmelsivät koivujen lehdettömät oksat.
— Mihin me oikeastaan menemme? kysyi Onni.
Kalle osoitti ylempänä mäellä olevaa rakennusta.
— Paukuttelemme tuohon Lindströmin riiheen Ja jos joku tulee häiritsemään, niin minä vain otan esille punaisen nauhani, eikä silloin itse pirukaan uskalla käydä kimppuumme. Ei ole enää kuten ennen maalimassa, jolloin piti paeta poliisia. Nyt, pojat, on toiset ajat.
He pujottelivat puiden välitse ja pysähtyivät riihen aukeamalle. Maata peittivät keltaiset oljenkorret, sitä tiheämmältä kuta lähemmäksi he tulivat riihen ovea. Sen raosta tunkeutui ulos kupo puituja tähkiä.
Onni kiskoi irti yhden korren ja alkoi pureskella sitä. Hänen oli paha olla. Hän ei laisinkaan ollut sopusoinnussa itsensä kanssa. Eikä se johtunut ainoastaan nälästä, vaan myöskin Kallen kivääristä.
Nousi sitten kysymys, kuinka ampuminen järjestettäisiin. Syntyi neuvottelu, jonka kestäessä Kalle veti esiin pullon ja pani sen kiertämään.
— Hei pojat, ryyppy kuuluu virantekoon! Voidetta pitää olla suussa niinkuin on pyssyssäkin, silloin se sujuu. Jahka olemme ampuneet porvarit, niin juomme joka päivä että säkenöi. Tätä tavaraa kuuluu kyllä olevan heidän kellareissaan…
Hän otti kelpo kulauksen, irvisti ja maiskutteli. Rörströmin veljekset tekivät samoin, ja punainen hehku nousi heti heidän kaikkien poskillensa. Kun pullo tuli Onnin kohdalle, ähkäisi hän vielä pahemmin kuin toiset, mutta pisti kielensä tulpaksi suulle, kun nosti pohjan ilmaan. Hänellä oli ikäviä kokemuksia ja salainen lupaus takanaan.
— Minusta me ammumme kilpaa, ehdotti nuorempi Rörströmin pojista.
— Tueleeraamiseksi sitä sanotaan, oikaisi hänen vanhempi veljensä.
— Emme me voi ampua toisiamme, selitti Kalle holhoojan ylemmyydellä. Kaikki menee silloin helvettiin, eikä pidä tuhlata väkeä tarpeettomasti. Kyllä meitä vielä tarvitaan. Mutta onhan meillä lakkimme, niihin voimme ampua.
Ehdotus sai yleistä kannatusta, jota vahvistettiin uusilla ryypyillä.
Sitten mentiin seinän vierustalle, työnnettiin neljä keppiä hirrenrakoon ja ripustettiin lakit riviin. Senjälkeen palattiin aidalle vähän matkan päähän.
Kalle otti housuntaskusta patruunamakasiinin ja latasi. Sitten hän taas hörppäsi pullostaan ja sytytti paperossin.
— Nyt aloitamme, huusi hän. Piruako te minun pyssyäni töllistelette?
Kyllä se pamahtaa, jahka liipaisen.
— Mutta miten me ammumme? kysyi Onni.
— Äärimmäinen lakki oikealla on minun, ja minä tietysti olen punakaartilainen, se on selvää kuin paloviina. Mutta kahden meistä on ruvettava lahtariksi, jotta saamme sodan.
— Minä en rupea, huusi vanhempi Rörström. Minä olen yhtä punainen kuin
Kallekin. Veljeni saa ruveta valkokaartilaiseksi.
— Minä rupean ryssäksi, huusi tämä.
— Mutta silloinhan me olemme samalla puolella.
— Vaikka, mutta lahtariksi minä en rupea.
— Rauhoittukaa, jyrisi Kalle. Joka ei tahdo, hänen ei tarvitse. Mutta minä kysyn nyt, eikö teistä kukaan tahdo tätä kertaa ampua lahtarien puolesta? Leikkiähän tämä vain on, jumaliste!
— Minä ammun, sanoi Onni.
Hän huomasi heti sanoneensa jotain vaarallista. Kallen verestävät silmät tulivat aivan pyöreiksi ja valkeiksi kuin korskuvan hevosen, ja Rörströmin veljekset tirskuivat ilkeästi. Mutta kukaan ei sanonut mitään, kunnes Kalle asetti heidät kaikki neljä riviin aidan viereen.
— Nyt me kukin ammumme viisi laukausta, ja minä, joka taidan tempun, lataan teille. Kukaan ei hievahdakaan, ennenkuin kaikki on valmista. Pelin pitää olla rehellistä. Valkokaartilaisella on kolme lakkia valittavanaan, ja me muut taas ajamme lyijyä tuohon lahtarirääppänään, niin että se tulee reikäiseksi kuin mummon seula.
Onnin silmissä välähti, mutta hän hillitsi itsensä ja vastasi ainoastaan:
— Sepähän sitten nähdään.
Hän huomasi, että toiset arveluttavasti horjuivat, ja hänen itseluottamuksensa kasvoi yhä, kun Kalle taas otti ryypyn ja ojensi pullon puoluelaisilleen. Se palasi omistajalleen käymättä rivin toisessa päässä, missä Onni seisoi. Hän huomasi taas olevansa eristetty ja yksinään. Hän tuli yht'äkkiä omituisen levolliseksi.
Kun Kalle kohotti pyssyn, tuli hän vieläkin rauhallisemmaksi. Piippu huojui pitkässä kaaressa, ja Kalle ummisti silmänsä, ennenkuin laukaisi pahasti irvistäen. Rörströmin pojat hätkähtivät.
Sovitut viisi laukausta pamahtivat tiheään. Onni katsoi lakkiaan, mutta ei voinut huomata sen heilahtavan.
Tuli sitten veljesten vuoro. Kalle latasi ja ojensi käsi suorana kiväärin. Lämmennyt piippu höyrysi aamun koleudessa.
— No, pojat, laskekaa nyt lahtarin reuhkaan!
Veljekset kiistelivät siitä, kumpi ensin ampuisi. Molemmat tahtoivat jäädä jälkimmäiseksi. Kalle ratkaisi riidan nuoremman tappioksi.
Onni huomasi heti hänet vaarattomaksi. Hän nojasi jalallaan aitaan, polvet notkuivat sekä pelosta että paloviinasta, ja laukaistessaan hän käänsi päänsä syrjään. Hän muisti selvästi varoituksen, ettei saanut kaatua. Kalle huomasi kyllä hänen surkeutensa, mutta aatetoveruuden vuoksi piti säästää ankaria sanoja.
Tuskin vanhempi velikään onnistui paremmin. Onni ei vielä ollut voinut huomata lakkinsa yhtään liikahtaneen.
Sitten tuli hänen vuoronsa. Hiljainen väristys kulki hänen ruumiinsa läpi, kun hän tarttui raskaaseen aseeseen. Hän oli kyllä jo kokeillut ampujana, useankin kerran, mutta ainoastaan kivääreillä, jotka olivat olleet vain leikkikaluja tähän mörssäriin verrattuina. Täytyi oikein ponnistaa saadakseen sen ojennetuksi. Mutta heti kun hän rupesi tähtäämään, tyyntyivät sekä jalat että kädet. Koko hänen koottu tahtonsa keskittyi pyssyn mustaan tähtäimeen ja suuntautui jyvän kautta maaliin riihen seinässä. Hänen täytyi onnistua, hän janosi kostoa häväistykselleen, voittoa yksinäiselle asialleen. Ensimmäisestä laukauksesta saattoi vähimmin toivoa, sen hän hyvästi ymmärsi. Sentähden hän suuntasi sen toiseen Rörströmien lakeista, tähtäsi kauan ja laukaisi.
Lakki pysy; liikkumattomana. Mutta kun hän katsoi seinään, näki hän suuren mustan reiän hirressä juuri lakin yläpuolella.
Nyt hän käänsi piipun Kallen lippalakkia kohti, joka riippui siinä niin mahtavana lihavine täytteineen. Se näytti hänestä mustalta porsaalta, ja siltä porsaalta hän nyt tahtoi puhkaista vatsan.
Hän tähtäsi tarkemmin ja laukaisi. Näkihän sen aivan selvästi — lakki vavahti. Eikä hirressä näkynyt mitään sen ympärillä.
Nyt hän oli varma asiastaan. Seuraavat laukaukset hän laski nopeammassa tahdissa, kaikki koin samaan maaliin. Viimeistä edellisen jälkeen hänen uhrinsa vähän kääntyi, ja viimeisestä lakki suorastaan rupesi heilumaan. Sen mahtoivat Kallenkin sumuiset silmät nähdä, sillä kuuluipa hänen suunnaltaan tukahdutettu kirous.
Pojat syöksyivät kaikki seinän viereen.
Kaikki muut lakit olivat samanlaisia kuin ennenkin. Ainoastaan Kallen lakissa oli tapahtunut täydellinen muutos. Sen läpi näki taivaan monesta kohdasta, ja sisukset riippuivat ulkona.
— Piru ja hänen opetuslapsensa! huusi Kalle. Asiahan on selvä kuin viina. Humalapäissäni olen ampunut omaan kunnialliseen lakkiini tuon lahtarirääppänän asemasta. Mutta otetaan virsi uudestaan, sanoi lukkari. Uusi kierros siis, pojat!
— Odottakaa vähän, sanoi Onni. Minä käyn ensin riihen takana.
Hän oli saanut kokea sodan ja vatsan välisen suhteen. Mutta kyyröttäessään riihen takana hän kuuli jotain ilkeää olevan tekeillä toisella puolella. Kirouksia, riemunremahduksia ja naurua soi hiljaisessa syysilmassa, ja kaiku vastasi kalliosta. — Vielä, vielä! rähisi Kalle puuroisella äänellään. — Päkistä lisää vaan!
Kenelle hän huusi?
Onni palasi kiireesti. Toverit irvistivät voitonriemuisesti, ja Kalle näytti kieltään turvottuneesta naamastaan.
— Nyt on punainen kukko käynyt munimassa lahtarin sylinteriin.
Onni meni lakkinsa luo. Se riippui siinä missä äskenkin, mutta siitä valui jotain pitkin seinää.
Hän kiskaisi sen käteensä, syöksyi Kallea kohti ja paiskasi lakin hänen silmilleen. Samassa olivat Rörströmin veljekset takaapäin hänen kimpussaan.
Kaikki neljä kierivät kiljuen jäiseen mäkeen. Kivääri kaatui rämisten seinänviereltä. Milloin he olivat sekasortoisena myttynä, milloin taas vähän erisivät, iskeäkseen yhteen heti uudestaan, myllertäväksi läjäksi jännittyneitä selkiä, huitovia käsiä ja potkivia jalkoja. Möhkäle vieri myötämäkeä sähisevänä pallona.
Onni tapasi maasta kiven ja nuiji sillä olkapäätä, joka painoi hänen rintaansa. Se oli kai nuoremman Rörströmin. Kiljunta siitä vain yltyi, mutta tilanne parani, paine helpotti ja rymy vyöryi edelleen. Silloin tuli hänen onnettomuutensa. Hän putosi takaperin kuoppaan — vai ojako se oli? Joka tapauksessa hän menetti kaiken liikkumatilan. Samalla jonkun käsivarsi alkoi työntää häntä leuan alta — kai vanhemman veljen. Onni koetti potkaista häntä takaraivoon, mutta turhaan, hän makasi liian kovassa puristuksessa. Ruumis painoi häntä yhä pahemmin, hän joutui yhä syvemmälle kuoppaan.
Heti senjälkeen ilmestyi Kalle kivääri kädessä. Aikoiko hän ampua? Ei, hän ryhtyy pistinhyökkäykseen. Hän kaivaa kärjen kuin naskalin Onnin reiteen. Se puhkaisee housut, ihon — nyt se tunkeutui lihaan…
Hän huusi tuskasta ja raivosta. Kuin teräsjousi hän ponnahti pystyyn kuopasta ja sinkosi taakan rinnaltaan. Mutta silloin Kalle pudottaa pyssynperän hänen takaraivoonsa, ja hän menettää tajuntansa.
* * * * *
Myöhäissyksyn aurinko teki jo laskuaan, kun hän havaitsi ruhjotun ruumiinsa riihimäen alta. Ensin tuli heikko tajunta vain toiseen silmään; hän näki, että jossain punerti. Ruskottiko ilta-aurinko riihen kattoa, vai oliko puna hänen omassa silmässään? Puunrunkojen välissäkin oli ilma kuin silkkaa verta.
Vähitellen hän alkoi liikuttaa käsiään. Hän koetteli ja kopeloi. Hänhän se oli kumminkin. Mutta hirveästi pakotti ruumista. Päässä tuntui olevan suuri kivi, se vinkui ja vikisi koko ajan. Ja housut olivat tarttuneet johonkin kohtaan, joka poltti — nyt hän muisti Kallen pistimen.
Hän pui nyrkkiä, puri hammasta ja nousi vaivaloisesti seisoalleen. Ei näkynyt ketään. Paljain päin ja repaleisena hän ontui kotiin päin.