IV.
Iisakki-eno laski käsivartensa katetulle joulupöydälle, katsoi lattiaan ja ryki. Epävarmasti ja miltei pyydellen hän sanoi:
— Kyllä minusta ainakin tänä iltana pitäisi saada olla rauhassa siltä haisevalta ryssältä. Ja kyllä minä sen sanon, että jos Anna tuo sen tänne … jos se sen tuo tänne niistä tanssiaisistaan, niin kyllä minä menen kamariin ja suljen oven jälestäni, kunnes hän on lähtenyt.
— Olisit ennen sanonut. On nyt aika, kun asia jo on sovittu ja he voivat tulla millä hetkellä tahansa. Yksi kerta ensimmäinen, eikähän häntä voi uloskaan ajaa. Sitäpaitsi olet kyllä ahtanut itseesi sotilasruokaa viime aikoina, mutta eivät näy suolesi tietävän mitään kiitollisuudesta. Se ei ole sopivaa, se pitäisi porvarinkin ymmärtää. Ja jos minä sinut oikein tunnen, niin itse vielä pisimpään röyhkit tämäniltaistenkin kekkerien jälkeen. Niin, niin, lahjat kyllä kelpaavat, mutta antaja osoitetaan ovelle. Tiedät kyllä yhtä hyvin kuin minäkin, mistä kaikki nuo on saatu.
Äiti näytti pöytää, joka oli ruokia täynnä. Keskessä oli oikea torni venäläisiä säilykkeitä.
— Ei ole mikään nälkäjoulu tässä talossa, lisäsi hän.
Onni Kalpa käsitti, ettei muuta voinut tehdä: hän kähmäisi lakkinsa ja takkinsa ja hiipi ulos pimeään.
Niin se joulu vietettiin…
* * * * *
Jokunen ohut lumihiutale putoili tähdettömältä taivaalta. Oliko lämmin vai kylmä? Sitä ei voinut sanoa. Hänen sydämensä jyskytti, kiihtynyt veri suhisi korvissa. Hän tunsi, kuinka se polttavana nousi ja laski aina sormenpäihin saakka. Olisipa vain ollut jotain pahaa ja vihattavaa noissa sormissa! Nyt hän olisi voinut kuristaa, juuri sinä iltana. Joulurauhan ja Vapahtajan nimeen! Amen.
Hän pusersi lumipallon ja rutisti sen rikki nyrkissään, niin että lumi räiskyi kasvoihin.
Tie oli autio. Vain kaksi humalaista sotamiestä hoiperteli rallatellen työväentalolle, josta tuuli toi kumeita bassonääniä. Kuului kuin olisi jokin hirviö mörissyt valssia kaukana pimeydessä. Toinen ryssistä oli paljain päin ja heilutti ilmassa revolveria. He kaatuilivat vuorotellen ja auttelivat pystyyn toisiansa.
Onni Kalpa riensi eteenpäin. Tuntui kuin olisivat torventöräykset sysänneet häntä selästä. Ilkeä hirviö ajoi häntä takaa pimeässä, se seurasi häntä kauheasti ulvoen ja kiidätti edelleen. Hän tunsi hiostuvansa juostessaan. Silloin kuului junan vihellys radalta ja hälvensi kauhistuksen. Ei se ääni koskaan ennen ollut kuulunut niin hyvältä ja lohdulliselta. Hyvä ja valpas ihminenhän siellä seisoi tuossa kohisevassa koneessa ja nykäisi vetimestä, juna tulee jouluyössä! Ja noissa valaistuissa vaunuissa istui paljon ihmisiä, monta hyvää ihmistä…
Hän pysähtyi. Junan jyrinä painui vähitellen kuulumattomiin, mutta torviakaan ei kuulunut enää.
Hän kulki hitaasti kaupunkiin päin. Ehkenpä hän siellä näkisi vilauksen joulusta? Ainakin oli siellä valoisampaa. Valot heijastuivat valkoiseksi kuvuksi utuiseen ilmaan ja sytyttivät matalat pilvet tuleen. Se oli kuin yhden ainoan suuren joulupöydän valoa.
Hän taajensi askeleitaan.
Joulupöytä… Ennen seisoi aina kuusi keskellä pöytää, neljä kynttilää oksilla, mutta nyt siihen oli pinottu sen ryssän läkkilaatikoita. Ja kuusen juurella oli isän iso raamattu, josta hän aina luki palasen, ennenkuin käytiin pöytään ja kynttilät sytytettiin. Se kuului asiaan, sanoi hän, niin oli joulu aloitettava.
Mutta nyt siellä kellotti ryssänlimppu raamatun vanhalla paikalla.
Ei sen puolesta että se lukeminen juuri olisi ollut hauskaa. Mutta tänä iltana hän kyllä olisi syytänyt pihalle kaikki ryssänherkut, jos kuusi ja raamattu vain olisivat olleet siinä missä ennenkin…
Hän pysähtyi ja katseli ympärilleen. Johan hän oli keskellä kaupunkia.
Mutta ei sielläkään ollut sellaista kuin hän oli luullut. Talot näyttivät niin surullisilta, tulet sammuksissa melkein kaikkialla. Puotien suuret ikkunat mustia ja kuolleita kaikki tyynni, ei mitään ihmisiä, vain joku yksityinen, joka riensi tiehensä niska kyyryssä ja kaulus korvilla. Ei hän milloinkaan ollut nähnyt kaupunkia niin pimeänä. Eivät katulyhdyt koskaan olleet valaisseet niin yksinäisinä. Taisivat vain kurjat katulyhdyt lähettää valoa taivaalle, vaikka se etäältä näyttikin niin komealta.
Hän sai kulkea lukemattomien talojen ohi, ennenkuin näki joulukuusen latvan kimmeltävän mistään ikkunasta. Mutta silloin häntä alkoi paleltaa.
Minne hän menisi?
Hän kulki ja kulki. Aina tuntui olevan vastatuuli, mistä kulmasta hän kääntyikin. Ja tuuli kiihtyi, yltyi lumipyryksi.
Nyt hän huomasi seisovansa oman liikkeensä kohdalla. Hän tuijotti mustiin, kuolleisiin näyteikkunoihin. Mitä hänellä siinä oli tekemistä, kauppahan oli kiinni?
Kadunkulmassa ajuri nukkui istuimellaan, puoleksi lumettuneena. Laiha hevoskaakki seisoi kuin kivettynyt etujalat levällään, turpa riippui miltei maassa. Ei, nyt tuuli heilautti hevosen häntää, ja se nykäisi hiukan toista takajalkaansa.
Onni pudisti ajuria hiljaa hihasta.
— Saanko hetkeksi ryömiä nahkasen alle? Jos joku tahtoo kyydin, lähden tieheni. Kaksi markkaa voin maksaa.
Ajuri tavoitteli unisena piiskaa. — Mene helvettiin, pojan perkele, murisi hän.
Onni kääntyi taas jostain nurkasta. Tuulenpuuska painoi hänet seinää vastaan ja tuprutti lunta kauluksen väliin. Häntä värisytti. Muu ei auttanut, täytyi mennä sisään jonnekin.
Hän kulki katuviertä ja koetteli kädenripoja. Vihdoinkin kulmausten keskivälillä yksi antoi myötä. Hän oli porraskäytävässä.
Hän painoi valoa ja nousi suoraa päätä neljänteen kerrokseen. Kuta ylemmäs sen parempi, sitä mahdollisempaa saada olla rauhassa, sen hän ymmärsi. Oli vielä viideskin kerros, mutta sitten tuli vastaan vinnin raskas, rautainen ovi. Täällä oli hyvä, ei tänne ketään tulisi. Hän istuutui kivilattialle, selkä ovea vasten. Valo sammui samassa, itsetoimivan sähkölaitteen naksaus kajahti avarissa portaissa. Sitten oli aivan hiljaista ja pimeää. Rautalevyt vain kumisivat hänen selkänsä takana, kun hän nojasi niihin hartioitaan.
Niin se joulu kului…
Hän kaivoi housuntaskustaan tulitikkulaatikon ja alkoi ampua pistoolilla, kuten poikain kesken sanottiin. Jotainhan hänen oli tehtävä. Hän asetti tikunpään kerrallaan laatikon kylkeä vastaan ja tyven etusormensa alle sekä laukaisi toisella kädellä. Tikku tikun jälkeen lensi räiskyvänä kaarena ilmaan, putosi kiviseen permantoon, leimahdutti sieltä pari pientä sinistä liekkiä ja sammui. Jos se vielä hehkui, sylkäisi hän maalia punaiseen pilkkuun pimeässä. Ei ollut helppo osua.
Mutta tulitikkulaatikko tyhjeni pian. —
Portaista alkoi kuulua ääntä, ja kuta tarkemmin hän kuunteli, sitä selvemmin se kuului. Jostakin kerroksesta levisi hirveä melu. Se kasvoi oikein ukkoseksi; puheenhälinää, naurua ja särkyvien lasien kilinää. Rähisevä seura juopuneita herroja, jotka kaikki huusivat yht'aikaa. Onni muisti yllyttäjän sanat herrasväen elämästä hienoissa asunnoissa, punssista ja täyteen sullotuista säiliöistä… Ehkä hän oli oikeassa?
Nyt avattiin eteisen ovi rämisten ja ryskien, koko humaltunut seurue vyöryi alas portaita. Uiko-ovi läjähti kiinni heidän jälestään, sitten oli taas hiljaista hetkinen.
Mutta nyt alkoi piano soida juuri Onnin alapuolella. Lasten ääniä yhtyi sävelmään. Se oli hidas ja hiljainen laulu, kuului aivan virreltä.
Hän laskeutui joitakuita askelia alemmaksi, kumartui kaiteen yli laulua kohti ja kuunteli. Vain lasten ääniä; ne kuuluivat niin iloisilta, mutta kuitenkin niin liikuttavan vakavilta. Ne vapisivat:
Piu, pau, kellot kajahtaa, piu, pau, kaikki kutsun saa joulujuhlaan.
Jää nyt, Jeesus, meidän luo, jouluilo meille suo, armos tuo! — — —
Hän hiipi takaisin ylös ja kyyristyi kumisevaa ovea vastaan. Niin hän istui kauan, ennenkuin huomasi itkevänsä.
Mutta kun lapset lauloivat Porilaisten marssin, oli hän jo nukahtanut.