V.
Nyt taas herra Berglund puhui pakkalaatikkojen takana. Hän alensi ääntänsä:
— Minä voin sanoa, herra Ström, ettei enää ole kysymys kuukausista eikä viikoista, tuskin päivistäkään. Millä hetkellä hyvänsä se jo voi alkaa. Ei enää auta puhua tyhjiä uhkauksia ja sanoa, ettei sellaista saa eikä voi tapahtua. Emmekö jo ole oppineet, että mitä hyvänsä voi tapahtua? Lapsikin saattaa nähdä, mihin tämä vie. Punaiset kiertävät jo kaupunkia ryövärijoukkoineen. Joka juna pohjoiseen saattaa olla viimeinen. Minä lähden tänä iltana. Pohjanmaan sotakouluun ja talonpoikaisarmeijaan. Kävin aamulla sanomassa hyvästi isännälle. Hän on jo tottunut tällaisiin matkoihin. Kyllä hän sentään on hieno mies, se täytyy myöntää. Täysi palkka koko ajalta, pitää paikan auki ja lupaa avustusta kaatuneiden perheille. Tokkopa mikään muu liike koko kaupungissa…
— Mutta talohan jää tällä tavalla aivan tyhjilleen, huusi herra Ström, varastomestari. Toinen lähtee toisensa perästä eikä täällä kohta ole ristinsielua, ainoastaan punaiset poikaviikarit. Eihän se vetele, sanon minä. Virka ennen kaikkea!
— Ei ennen isänmaata, herra Ström.
Varastomestari mutisi jotakin, mutta sitä ei enää kuultu. Askeleet etenivät sementtiosastolle päin, kumahdellen holveissa. Sitten ne taas lähenivät siellä pakkalaatikkojen takana, mutta silloin ei kukaan enää sanonut mitään. Ainoastaan varastomestari murahti joskus kuin äkäinen koira.
Onni Kalpa seisoi yhä hievahtamatta, toisessa kädessään paistinpannu ja toisessa suuri tukku lastuvilloja. Hän oli purkamassa vastatullutta lähetystä. Oli paraillaan ruoka-aika ja tyhjää rautatavaraosastossa, mutta varastomestari oli varmasti unohtanut pyytäneensä häntä käymään syömässä jonkun myöhemmän ryhmän vuorolla lauantaisin, jos sattuisi suuria lähetyksiä purettaviksi.
Nyt hän ymmärsi, minkätähden niin moni viimeaikoina oli hävinnyt liikkeestä hiljaa ja selityksittä. Pohjanmaalle, sotakouluun… Ja tänään lähtisi herra Berglund.
Hän pani paistinpannun päällimmäiseksi ja heittäytyi polvenkorkuiseen lastuvillaläjään korkean laatikkoseinän suojassa. Hänen piti ajatella. Ei enää kuukausia eikä viikkoja, tuskin päiviäkään…
Silloin, yht'äkkiä, kuului taas askelia toiselta puolelta. Ennenkuin hän aavistikaan ja ehti pystyyn pehmeästä kuopastaan, kiersivät molemmat herrat seinän takaa hänen luokseen.
Hän nousi ylös, otti lakkinsa ja kahlasi laatikolleen. Mutta vaikka hän kuinka kaivoi, niin herrat yhä seisoivat paikallaan. He tuijottivat häneen kauan sanomatta sanaakaan. Oli jotain ilkeää ilmassa.
Hän tirkisti heihin takkuisten lastuvillojen läpi, joita hän syysi läjään laatikon laidalle. Herra Berglundin kasvot punoittivat hiukan, mutta varastomestari oli tavallista kalpeampi lihavasta naamastaan, ja hänen silmänsä ällistelivät, kuin olisi hän vanhaan tapaansa aikonut sanoa: on se nyt pirua sentään…
— Oletko sinä … onko Kalpa ollut tässä kauankin;' kysyi herra
Berglund.
Silloin Onni nykäisi lakin päästään, hotaisi pahimmat lastut vaatteistaan ja meni heitä kohti.
— Herra Berglund, sanoi hän, en minä ole niitä, jotka antavat ilmi. Ja laakerimestarikin voi olla aivan rauhassa minusta.
* * * * *
Hän kulki tavallista tietään kotiin kaupungista. Alkoi jo kylmästi hämärtää, lumi näytti yhtä likaisenharmaalta kuin taivaskin. Oli niin omituisen hiljaista kaikkialla, ikäänkuin olisivat ihmiset pysyttäytyneet syrjässä ja odottaneet jotakin… Missä oli tavanmukainen "työläiskaravaani", pitkä jono mustaa väkeä, joka hitaasti lunta polkien palasi kaupungista? Hän katsoi taakseen. Ei sitä tänään näkynyt, vaikka juuri olikin sen aika. Hän oli yksin koko tiellä. Kaksi vanhaa akkaa vain kantaa retuutti jotain myttyä toisiansa haukuskellen.
Ja missä olivat vihellykset ja jyry radalta? Hän seisahtui, kuunteli, odotti.
Junat eivät kulkeneet.
Oliko herra Berglundin ennustus näin pian toteutunut? Silloin oli häneltä itseltäänkin matka jäänyt sikseen.
Oli kuin kaikki olisi odottanut jotakin. Kuin sekä hän itse että koko maailma olisivat olleet sidotut suureen säkkiin, jossa ei uskaltanut liikahtaa eikä olisi voinutkaan. Mutta säkin täytyi haljeta — vaikka itse piru ja rykmentti ryssiä … sen täytyi haljeta! Kyllä hän sen puhkaisisi, repisi riekaleiksi vaikka kynsin ja hampain! Näin ei käynyt kauempaa. Hänen täytyi sanoa sanottavansa, huutaa se säkin reiästä!
Hän lähti taas liikkeelle, pani melkein juoksuksi. Hänen päässään myllersi vanha tuska, jonka vain hän tunsi, mutta jotain uuttakin, josta hän ei vielä ollut selvillä. Hänellä oli kiire kotiin; siellä taistelu ratkaistaisiin. Siellä säkki halkeaisi.
Nyt tuli ihmisiä kauempana tiellä, kokonainen musta lauma. Ne olivat miehiä, näki hän, neljä aina rivissään. Ne marssivat tahdissa kaupunkiin päin. Jo pitkän matkan päähän näkyivät kiväärit, jotka keinuvien lakkien yli erottuivat lumista taustaa vasten. Neljä, kahdeksan, kuusitoista, kaksikymmentäneljä…
Hän väistyi tieltä ja antoi niiden kulkea ohi. Niillä oli kaikilla punainen nauha käsivarressa. Siinä menivät Piilonen ja Hellman ja Mäkisen Lauri — joukossa oli sekä tuttuja että tuntemattomia. Niiden naamat näyttivät niin omituisen julmilta ja harmailta, jokainen katsoi vain suoraan eteensä, kohti kaupunkia. Joidenkuiden hampaat kalisivat. Paleltikohan heitä? Etunenässä kulki ryssä, päässä pörröinen lampaannahkalakki; hän löi tahtia revolverilla: ras-tvaa, ras-tvaa…
Heti heidän jälkeensä tuli kaksi punakaartilaista lisää. Toinen oli Kalle Mäkinen. Välissään he kuljettivat paljaspäistä vankia; se oli ensimmäinen kirjanpitäjä asemalta.
Kalle kulki ohi aivan Onnin vierestä. Mennessään hän heilautti roikkuvaa kivääriään, niin että perä sattui Onniin. Sitten hän kääntyi taakseen ja sylkäisi. Mutta tuuli tarttui sylkyihin ja kaarsi ne pitkälti ohi maalin. Oli ruvennut tuulemaan, tuisku yltyi ja puhelinlangat kumisivat. Alkoi pimetä.
Omituinen oli se lauantai-ilta kotikulmillakin. Jok'ikinen tupa oli kuin kuohuva kattila. Niissä kiehui yli äyräitten. Miehet kiroilivat iloisesti ja akat nauroivat väliin. Ohuet ikkunaruudut rämisivät ja laskivat melun ulos asti. Ovissa paukkui, portaissa kolisivat kannat ja kiväärit. Taajana kuin rummunpärinä vyöryi rymy pihalle. Portaista pujahteli mustia olentoja, jotka hävisivät illan pimeään. Ja hajallansa siellä täällä seisoivat vahdit kiväärit jalalla ja paksut paperossit suussa, joista tuuli tuprutti punaisia kipinöitä.
Yhdistyksen talolla lattia tömisi marssivien askelten alla. Raivostunut ääni komensi. Ras-tvaa, ras-tvaa … stoi! Ja sitten kiväärit ukkosena laskettiin jalalle.
Onni Kalpa kiiruhti ohi. —
* * * * *
Avatessaan kotioven hän heti näki ryssän.
Mutta tänään hän kestäisi kaiken. Ja hän istui kärsivällisesti ja katsoi, kuinka siellä vietettiin ilojuhlaa likaisen kersantin kunniaksi.
— Nämä ovat sisaresi kihlajaisia, sanoi äiti. Ja ne vietetään suurena päivänä, tiedä se. Sillä tänään alkavat paremmat ajat tässäkin kurjassa maassa.
— Terve, terve, baremmat ajat! kirkui ryssä. Hän ojenteli suurta konjakkipulloa; hiki valui hänen punaisesta naamastaan. Iisakki-enokin nyökkäili hänelle miltei ystävällisesti, käänsi pohjan taivasta vasten ja ähkyi mielissään: äh! Mutta Anna oli pukeutunut parhaimpiin pyhävaatteisiinsa ja kiinnittänyt veripunaisen rusetin rintaansa; hän taputti kuin hullu käsiään ja lensi likaisen kersantin kaulaan. Ne suutelivat toisiansa pöydän yli niin että läiskähti. Silloin Iisakki-eno murahti jotakin ja katsoi syrjin, mutta äiti vain nauroi.
Muutaman ryypyn jälkeen ryssä hyppäsi pystyyn. Hän otti nurkasta kiväärinsä, asettui hoiperrellen keskelle lattiaa ja alkoi näyttää temppuja. Hän veti hanasta ja heittäytyi pitkälleen, hän huusi ja reuhtoi. Ja hän tähtäsi uuniin: — Valgoinen biru — mjaiskis! — hjuvasti…
Sitten kallistettiin taas jonkun ihmeellisen asian hyväksi, jota Onni ei ymmärtänyt. — Kommunism, uraa! kiljui ryssä.
Kaikkea tätä hän katseli kärsivällisesti. Ja kun äiti kääntyi häneen päin ja sanoi:
— No, Onni, eikö jo ole aika sinunkin ilmoittautua punakaartiin; sinnehän kuuluvat jo kaikki kunnialliset ihmiset, — niin vastasi hän ainoastaan:
— Ei kai sillä mikään kiire ole.
Keskiyön jälkeen ryssä nousi horjuen ylös ja jätti hyvästi. — Minä menen häntä vähän saattamaan, sanoi Anna, mikä merkitsi, että hän tulisi kotiin vasta aamulla.
Mutta ryssä ei ottanut kivääriä lähtiessään. Se jäi nurkkaan. Vieressä lattialla roikkui punainen hihanauha.
— Kuuluuko eno punakaartiin? kysyi Onni hiljaa.
Iisakki-eno vastasi:
— Enhän minä oikeastaan kuulu niihin, jotka ampuvat ihmisiä. Mutta, katsos poikaseni, asia koskee nyt kuitenkin meidän luokkaamme. Ja nyt me menemme levolle rauhassa kaikesta.
Onni loi häneen omituisen katseen, puoleksi hellän, puoleksi säälivän.
Hän ikäänkuin olisi tahtonut sanoa jotakin. Mutta eno ei huomannut sitä.
Hän oli istuutunut sängynlaidalle ja veti saappaat jalastaan. Äiti oli jo mennyt kamariin.
Naksuttava seinäkello tyrkki viisariaan minuutti minuutilta. Onni
Kalvan sydän jyskytti yhä kovemmin.