VI.
Vihdoinkin hän seisoi äitinsä sängyn vieressä.
— Äiti, sanoi hän pimeään, — äiti!…
Hän kuuli äidin nousevan istualleen.
— Mitä sinä tahdot? sanoi äiti.
Onni korotti ääntään.
— Äiti, ei se ole totta, niinkuin te luulette! Minä yksin tiedän sen…
Äiti nousi vielä pystympään.
— Puhutko sinä unissasi vai oletko tullut hulluksi? Mikä ei ole totta?
— Ei siitä mikään ole totta, koko jutusta!
— Minkä sinä tiedät yksinäsi?
— Minä vain sen tiedän … ja ehkä myös Anna. Ainoastaan minä tiedän, että ryssät ne isältä hengen ottivat.
Kun hän sen oli sanonut, ei hänen eläessään vielä milloinkaan ollut ollut niin hiljaista. Sydänkin seisahtui hetkiseksi, mutta sitten se taas alkoi ravata kuin pillastunut hevonen. Hän haukkasi ilmaa pimeässä.
Sanat olivat niin suuret ja raskaat, ne ikäänkuin tukkivat kurkun.
Mutta äiti oli noussut lattialle. Hän tarttui Onnia lujasti olkapäihin.
— Mitä, Herran nimessä, sinä sanot…
— Totta se on, mitä minä sanon, äiti, eikä mikään muu olekaan totta. Aioin kyllä pitää sen omana tietonani hautaan asti… Annan vuoksi … mutta…
— Puhu, Jumalan tähden! Tapaturmahan se oli, tiedän mä, pora…
— Kyllä kaikki niin oli käynyt kuin me itse näimme. Mutta sitä ennen… Ryssä sen patruunan isän poranreikään pisti, ei sitä sinne oltu unohdettu. Muistaahan äiti, että isä sillä viikolla porasi yksin omalla kohdallaan… Näin oli asia, yhtenä pyhänä minä sen näin, päivää ennen isän kuolemaa. Muistaahan sen äiti, tattarisilmäisen sotamiehen, jonka kanssa Anna juoksenteli viime keväänä. Vaikka hän kyllä tiesi, ettei isä siitä pitänyt; hän kirosikin aina, kun näki heidät yhdessä. Ja muistaa kai äiti, että me kaikki paitsi Anna sinä sunnuntaina kävimme kaupungissa, mutta isä ja minä tulimme aikaisemmin kotiin.
Minä jäin asemalle katsomaan, kun humalaista miestä ajettiin junasta. Isä lähti yksin kävelemään. Mutta kun minä tulin kotiin ja juuri seisoin meidän oven edessä, lensi se ryssäntattari pää edellä alas portaita, niin että vinkui. Vahinko vain ettei se lyönyt itseään kuoliaaksi kivilattiaan. Sitten se nousi ylös ja kirosi, pui nyrkkiä ja lähti tallustamaan. Mutta sisässä Anna makasi sängyn päällä ja ulisi tyynyyn. Isä kulki edestakaisin huoneessa, mutta ei sanonut mitään.
Samana iltana minä sitten menin radan yli, niiden haarakiskojen kohdalta, tietäähän äiti. Juuri kun tulin sille louhokselle, missä isä porasi, ilmestyi sieltä kaksi ryssää. Muita ihmisiä ei ollut lähettyvillä. Ne käänsivät heti selkänsä, olivat puhelevinaan ja viheltelevinään ja lähtivät sitten tiehensä. Mutta kyllä minä sen toisen tunsin. Se liikkasi vielä sen potkun jäliltä.
Sen illan perästä en häntä enää ole nähnyt, ja onneksi se on saattanut hänelle ollakin. Korjasi aikanaan luunsa, roisto. En heti ymmärtänyt mitä oli tekeillä, ja sentähden kävi niinkuin kävi. Mutta kyllä minä nyt perästäpäin tiedän, miten patruuna joutui isän poranreikään. —
Hän oli puhunut puhuttavansa. Nyt hän seisoi ja odotti. Eikö tapahtuisi mitään tavatonta? Pitäisihän kaiken nyt muuttua, kun totuus oli sanottu! Saattoivatko seinät ja katto enää sen kuultuaan jäädä entiselleen? Entäs äiti, kuinka hänen kävisi? Ehkäpä hän odotti, että äiti karkaisi pystyyn, sytyttäisi tulta ja vannoutuisi irti kaikesta pahasta, kunnes hän olisi sama kuin monta vuotta sitten, jolloin Onni oli pieni ja leikki hänen polvissaan?
Hän tunsi nyt sanoneensa suurimman ja katkerimman sanansa koko elämässään. Hän oli kantanut sitä sydämessään vain muita säästääkseen. Kärsivällisesti hän oli vaiennut, mutta valhe kasvoi hänen ympärillään vain sen vuoksi, että hän vaikeni. Sentähden täytyi totuuden tulla ilmi. Ja nyt hän oli singonnut sen viholliselle. Oli niin omituisen tyhjää ja juhlallista hänen mielessään kuin ainoastaan silloin voi olla, kun on purkanut sieltä kaiken painon. Nyt ei se enää ollut sydäntä rasittamassa, vaan jossain tuolla pimeässä, missä se kävi, paloi ja iski… Jotakin täytyi tapahtua.
Hän seisoi ja odotti — kauan.
Mutta mitään ei tapahtunut. Pimeys verhosi huonetta yhtä hiljaa kuin äskenkin, äiti istui yhä sänkynsä laidalla ja itki.
Sitten hän sanoi:
— Nyt se on sanottu, ja minä toivon, että kaikki tästä lähtien muuttuu.
Hän ei enää odottanut mitään vastausta. Mutta silloin itku yht'äkkiä lakkasi.
— Minkä sinä toivot muuttuvan, Onni?
— Kaiken, äiti, kaiken! Minä toivon äidin lupaavan, ettei se Annan ryssä enää tule meidän seiniemme sisälle.
— Mutta eihän se hän ollut, sanoi äiti ja korotti ääntänsä, joka taas muuttui kimeäksi ja teräväksi. — Itsehän sen sanoit.
Onni polkaisi jalkaa.
— Kaikki ne ovat samanlaisia, joka ainut. Ryssä kuin ryssä, samaa lajia ne ovat kaikki tyynni. Ja sisareni on ryssänheila! Ja sinä, äiti…
— Suus kii, sähisi äiti. Ja mene tiehesi täältä!
Onni Kalpa seisoi aivan liikahtamatta muutamia silmänräpäyksiä. Nyt tapahtui jotain kuitenkin. Kamppailu ratkaistiin, säkki halkesi.
— Kyllä minä menen, sanoi hän, minä menen nyt.
Hän hapuili ulos ja sulki kamarin oven.
Tuvassa Iisakki-eno istui sängynlaidalla tupakoiden. Hän oli herännyt melusta ja sytyttänyt lampun.
Onni ojensi hänelle kätensä. Sitten hän suoraa päätä meni ovelle, kiersi avaimesta ja syöksyi pihalle.
— Hyvästi, eno, sanoi hän.
Jokin pojan äänenpainossa ajoi Iisakki-enon pelkissä alusvaatteissa hänen jälkeensä portaille. Mutta tuiskulumi pieksi häntä kasvoihin, hän näki vain mustan vilauksen, joka pujahti portista ja hävisi kaupunkiin vievälle tielle.