III.
Suomen metsät eivät milloinkaan ole olleet kauniimpia kuin niinä kuukausina, jolloin pitkä harmaa tarkka-ampujaketju pohjoisesta pujottautui niiden läpi, puusta puuhun, kivestä kiveen. Milloinkaan eivät lumettuneet korvet ole humisseet vilppaammin ja voimistavammin eikä pohjaton taivas kaartunut kirkkaampana yli maan. —
Oli juuri sellainen päivä. Oli pakkasaamun hetki heti myöhäisen auringonnousun jälkeen.
Päivän punaisesti sarastaessa olivat tykistöt alkaneet jylhän keskustelunsa korkeilta kukkuloilta. Kuului kuin olisi jymissyt kysymyksiä ja vastauksia peninkulmaisten harjujen välillä. Ne syytivät vihaansa toisiaan vastaan yli avaran, rauhaisan metsämaan, joka korkeudesta katsottuna näytti ennenkuulumattoman kauniilta ja tuuhealta jättiläisturkikselta. Vain joku yksityinen honka siellä täällä rikkoi tasaisuutta, kohosi muita korkeammalle ja nosti punakimalteisena ilmoille lumisen latvansa. Nyt ketju luikerteli alas toiselta harjulta. Loppumattoman pitkä se oli, kyyristyneitä miehiä riitti niin kauas kuin silmä kantoi. Paikoitellen ketju oli omituisen harva, joskus se pitkiksi matkoiksi aivan katkesikin. Mutta jos aukoista oikein etsi, liikkui niissäkin pieniä levottomia pisteitä pitkin rinnettä. Niillä kohdilla kulkivat lumikaavut.
Lumi välkkyi edessä, kiväärinpiiput kimmelsivät, ja valkeana vyörynä valui ampujain ketju alas jyrkännettä, häviten metsään. Joka mies kynti sinisen vakonsa, jokainen vako johti petäjikön korean siniseen varjostoon.
Mutta korkealla ilmassa heidän päittensä yllä surisi kuin lauma äkäisiä jättiläisampiaisia. Joskus, kun oikein kova pamaus kaikui laaksossa, putosi äänettömiä lumihiutaleita puiden oksilta.
Metsän sisässä kiiruhdettiin reippaassa tahdissa eteenpäin. Valoa ja varjoa pilkahteli vuorotellen miesten jännittyneille kasvoille. Silmä siristyi kirkkaan auringonsäteen siihen sattuessa, mutta laajeni taas runkojen suojassa. Kaulat kurottuivat, etsittiin ja etsittiin.
Ei vielä oltu ammuttu yhtään laukausta. Mutta samaan hankkeeseen oli ryhdytty vastapäiselläkin harjulla heti valkoisten linjan lähdettyä liikkeelle. Kuitenkin liikuttiin siellä raskaammin ja väsyneemmin, osittain aivan hapuillen. Miesten ryhti paljasti haluttomuutta toisissa ja toisissa taas raivoa. Ei ollut kysymyksessä vastahyökkäys, ainoastaan puolustus.
Valkoisten linja oli jo ehtinyt melkein keskelle laaksoa. Siellä notkossa se joutui jäätyneeseen ja lumettuneeseen rämeikköön, joka kasvoi vain jonkun vaivaisen räkämännyn tai oli aivan avaraa. Samassa alkoi paukkua vastakkaisesta metsänlaidasta. Ilmassa soi, oksia taittui räiskyen, ja lumi tuiskahti hiirenhäntänä milloin täällä, milloin tuolla.
Valkoisten ketju sukelsi lumeen ja hävisi.
Nyt alkoi loputon ryömiminen, rätinän yhä yltyessä toisella puolella ja yksityisten laukausten jo vastatessakin. Ei ollut helppo päästä eteenpäin sinä päivänä. Sillä laakson avoimeen pohjaan auringon ja tuulen luoma hankiainen ei oikein murtunut, mutta ei kestänytkään. Vaistomainen varovaisuus ja saadut määräykset käskivät pysyttäytymään niin syvällä kuin mahdollista, ja monelle oli jo käynyt huonosti koettaessaan kavuta pinnalle. Piti sentähden leikkiä jäänsärkijää kyynärpäillä, kivääri kokkapuuna hangen reunassa. Hiki alkoi valua.
Niin jatkettiin hetkinen harvassa männikössä, mutta matka metsänlaitaan oli vielä hyvin pitkä. Eteneminen kävi yhä hitaammin väsyneeltä miehistöltä, vihollisen kuulat rupesivat osumaan yhä useammin, ja pettävä hanki teki avoimen hyökkäyksen mahdottomaksi. Kuinka Herran nimessä tämä päättyykään! ajatteli moni.
Silloin tuli käsky kierien pitkin linjaa, ryhmästä ryhmään, komppaniasta komppaniaan: Seis — lepo — laulua!
Ja keskellä vihollisen tulta pisti koko pitkä rintama lauluksi. Miesten raikkaat äänet kaikuivat kautta lumisen laakson ja sekoittuivat kirjavaksi kokonaisuudeksi tykinjyskeen ja käsiaseiden katkonaisen paukkinan kanssa. Jotkut miehistä kääntyivät rauhallisesti selälleen valkeissa haudoissaan, ottivat hatun hionneesta päästään ja lauloivat minkä jaksoivat kohti sinistä taivasta, jolla silloin tällöin vilahteli salamannopeita, mustia lintuja. Yhdeltä suunnalta kuului yksi laulu, toiselta taas hajanaisia tahteja jostakin muusta. Hiljaiset ja urheat körttiläiskomppaniat Etelä-Pohjanmaalta virittivät hartaan virren, kauempana kiskottiin täysin keuhkoin erästä suojeluskuntamarssia, ja vielä kauempaa taisi Maamme laulukin kajahtaa korkeuksiin. Mutta Onni Kalvan komppania veti kaikin voimin muuatta rekiviisua, joka alkaa näin:
Jos kaikki Suomen järvet viinaksi muuttuisi, — — —
Luutnantti, joka makasi muutaman askeleen päässä Onnista, lauloi täyttä kurkkua. Mutta hetkeksikään hän ei laskenut kiikaria silmiltään. Vasta kun laulu oli lopussa ja miehet kinastelivat siitä, mikä nyt otettaisiin, hän kääntyi taakseen ja huusi:
— Pojat! Punikeilla on se paha vika, etteivät he osaa laulaa!
Sitten hän taas kääntyi viholliseen päin ja jatkoi silmät kiikarissa:
— Tuolla ne vain lojuvat metsässä ja kiroilevat hampaittensa välissä.
Ja sentähden me voitamme tänään. Olkaa varmat siitä, pojat!
Onni Kalpa ryömi lähemmäksi päällikköään.
— Luutnantti, saanko kysyä yhtä asiaa?
— No?
— Voiko sanoa, että punikit ovat urhoollisia?
— Voi kyllä, Onni. He ovat usein sangen urhoollisia. Mutta he ampuvat huonosti. Ja me taistelemme paremman asian puolesta. Sentähden me laulammekin.
Nyt komennettiin taas etenemään. Mutta ei enää linjassa, vaan nopeammin, ryhmittäin.
Harmaita miehiä kavahti pystyyn yksi kerrallaan, he hyppäsivät muutaman askeleen halki vinkuvan ilman ja hävisivät taas päistikkaa lumeen. Se oli sanomattoman rasittavaa. Juuri kun oli saanut kantapäänsä kinoksesta ja jännittänyt kaikki lihaksensa harppausta varten, silloin hanki aina murtui. Tosin pienet petäjät vähän peittivät vapaata näköalaa, mutta kokemus oli opettanut, että lyijysäteet erikoisen halukkaasti tunkeutuivat juuri sellaisiin suojuksiin. Avoimessa lumessa oli melkein parempi.
Kuitenkin osumat yhä tihenivät. Siellä täällä huohottava ruumis luhistui kinokseen kesken harppauksen, ja näki kyllä, ettei ainoastaan hanki murtunut.
— Seis! komensi Luutnantti, ja käsky toistettiin miehestä mieheen koko komppanialle. — Olemme edenneet liian pitkälle. Joka mies kaivautukoon niin syvälle lumeen kuin voi. Joukkuepäälliköt tähystävät.
Tuli äkkiä omituisen hiljaista. Taempana, missä toiset komppaniat tulivat, paukkui ja huudettiin kuten ennenkin. Mutta täällä suhahti kuulia vain harvakseen korkealta pään ylitse, ja joku yksityinen laukaus vinkui ohi vinosti takaapäin, omien puolelta. Saattoi kuulla hengästyneiden naapuriensa läähätyksen.
— Nyt ryömimme taas eteenpäin jonkun matkan, komensi Luutnantti. Mutta varovasti. Kukaan ei saa nostaa päätään.
Ja hän lisäsi vielä huutaen:
— Näin ryömimme vaikka Suomenlahteen asti, jos tarvitaan! Sillä eteenpäin meidän täytyy päästä, pojat!
Mutta itsekseen hän sadatteli:
— Kirottu hankiainen, kuka sitä saattoi mäeltä nähdä! Se sahaa rikki vaatteet, eikä meillä niitä liikoja ole…
Niin tunkeuduttiin siis vähän eteenpäin taas, ja sitten tuli jälleen hetken pysähdys. Toiset olivat vielä pitkällä jälessä.
Onni Kalpa sukelsi esiin lumesta erään kiven takana aivan Luutnantin kintereillä. Kiven toisella puolella kinos kohosi korkeana aaltomaisine harjoineen, joka oli kuin jäätynyt merentyrsky. Vain aallon särmän oli helmikuun aurinko jo heloittanut hiukan tylpäksi. Tällä puolen kiveä oli maa melkein paljas. Sinne oli muodostunut avonainen tuulenkuoppa; räkämäntyjen juuret nousivat esiin ja sattuivat ryömijän kyynärpäihin kuin kovettuneet jänteet. Aurinko paistoi kirkkaana ja korkealta halki tuulettoman ilman, saattoi jo tuntea kiven huokuvan hennosti kehkeytyvää lämpöä.
Oliko jo tosiaankin niin paahteisen lämmintä, aivanhan kyynärpäät tuntuivat kosteilta?… Onni katsoi. Niissä oli suuri reikä kummassakin; toisesta tirkisti verelle raapeutunut iho. Hän katsoi Luutnantin kyynärpäitä. Sama juttu.
Mutta ei ollut koskaan ollut niin ihanaa kuin tänään! Hänestä tuntui kuin olisi kaikki ollut juhlaa. Komea oli laakso, täynnänsä sotilaita, ruutia ja kuolemaa, ja korea oli ilma.
Aivan kiven ääressä kasvoi pari länkäpetäjää, jotka punoutuivat tiukasti kiven ympärille ja nousivat sitten tuuheaksi, leveäksi päähineeksi sen laelle. Välkkyi vain ylhäällä oksissa, koko päähine näytti oikealta kristallikruunulta. Valo suorastaan säihkyi siitä. Sillä oksien lumi oli eilen sulanut, mutta jäätynyt taas yöllä, ja nyt riippui joka neulasessa kirkas jäähelmi kuin mikäkin pieni kello.
Onni ei voinut hillitä itseään. Hän kurotti toisen kätensä ja heilautti kruunun helistimiä. Ne kilisivät hauraasti, ja valon säkeniä hyppelehti ilmassa.
Samassa Luutnantti tarttui hänen käsivarteensa ja kiskaisi sen alas. — Sitä sinun ei olisi pitänyt tehdä, sanoi hän. Käy nyt tuohon pitkällesi minun taakseni!
Hänen aavistuksensa toteutui pian. Muutaman hetken perästä räsähti kiven etusivua vastaan, lyijyn murusia ja kiven siruja sinkosi ympäri, ja jäähelyt särkyivät säpäleiksi. Suihku tuli kuularuiskusta. Kuului siltä kuin olisivat nopeat vasaraniskut koettaneet hakata kiven palasiksi.
Pehmeä ihmisruumis ei ollut suuren arvoinen sellaisena hetkenä. Mutta kivimöhkäle kesti, ja kun vielä yksi patruunanauha oli rummuttanut sen kovaan seinään, tuli taas hiljaista. Jääkruunu riippui risaiseksi tuhottuna. Ja Luutnantti sanoi:
— Sen sinä sait aikaan, houkka. Aivan syyttä suotta.
— Kuinka pitkältä tästä on punaisiin? kysyi Onni.
— Tuskin enää sata metriä.
Mutta Luutnantti ajatteli taas:
— Tästä koituu meille vielä verinen leikki. Enpä tahtoisi tänään olla päällystön housuissa…
Nyt kuitenkin toiset komppaniat alkoivat työntyä eteenpäin ja tulivat näkyviin laajana kaarena molemmilta puolilta. Niiden takana räme levisi myllerrettynä kuin kynnetty pelto, siellä täällä tummia läiskiä valkealla pinnallaan. Lantatunkioita! ajattelivat varikset, jotka lepatellen luovivat taistelukentän yllä.
Pillit vihelsivät; annettiin merkki olla valmiina. Sitten tuli muutaman hetken pysähdys, valkoisten kuularuiskut piilopaikoistaan syysivät kiihkeästi lyijyä vastapäiseen metsänreunaan. Sillä aikaa laulu taas alkoi uudestaan, vaikkakin kehoituksetta, heikkona ja hengästyneenä. Hiljaiset körttiläiskomppaniat virittivät virren. Se kasvoi ja laajeni, ja pian lauloi jälleen koko pitkä rintama. Mutta lauluun sekoittui äänekkäitä valituksia, ja saattoi nähdä, kuinka joku äkkiä painoi suunsa lumeen ja vaikeni.
Luutnantti vei vihellyspillin huulilleen ja odotti. Sallisiko päällystö, että virsi lauletaan loppuun tässä luotisateessa?… Taitaa sallia, vielä ei kuulunut mitään — viisasta se kaikissa tapauksissa oli. Ja nyt tulivat virren viimeiset hitaat tahdit. Nyt — nyt se loppui.
Silloin kajahtivat kaukaa vihellysmerkit. Luutnanttikin puhalsi minkä jaksoi.
Koko linja syöksyi pystyyn lumesta ja hyökkäsi huutaen metsänreunaa kohti. Kaaduttiin ja noustiin taas, kaaduttiin ja siihen jäätiin. Ensimmäiset ammuskelivat jo läähättäen puiden välissä.
Punaisten ketju väistyi heti, ne jotka pysyivät paikallaan kaatuivat. Metsänreuna oli kohta miehitetty koko pituudeltaan. Mutta valkoiset sotilaat vaipuivat väsyneinä maahan kaatuneiden vihollisten sekaan.
Ei kuitenkaan voitu levähtää kauan. Oli vielä vallattava punaisten asemat harjun laelta, siellä olivat linnoitetut talot.
Nyt alkoi eteneminen ylös pitkin metsäistä rinnettä, kivestä kiveen, puusta puuhun. Koko ajan oli ammuttava väijyksistä. Hyökkäys maksoi tavattoman mieshukan ja kesti illansuuhun saakka. —
Aurinko teki jo laskuaan laaksonpohjan läntisellä äärellä, kun valkoiset joukot lähenivät määränsä päätä. Onni Kalpa makasi taas lumessa vatsallaan Luutnantin vieressä. Suoraan heidän edessään aukean vieremän alla sijaitsi piloille ammuttu kartano, ja vinosti vasemmalla kohta sen vieressä toinen. Luutnantti kiikaroi niitä ja huuteli käskyjä rynnäkköä varten.
Vielä ampui valkoisten tykistö laakson yli. Projektiilit putoilivat räiskyen taloihin ja heittivät ilmaan paksulti maata, kiviä ja lunta, joka hohti likaisenpunaiselta auringonlaskussa. Näytti siltä kuin maa olisi pursunut ja turhaan pyrkinyt ulos milloin mistäkin kolosta.
Rakettimerkki kohosi korkeuteen jostain alempaa. Heti senjälkeen valkoinen tykistö vaikeni.
— Tuleeko nyt rynnäkkö? kysyi Onni.
— Kohta, vastasi Luutnantti.
— Mutta sanokaas Luutnantti, eikö tänä päivänä yhtään ryssää olekaan matkassa?
— Kyllä niitä on tuossa oikeanpuoleisessa pihassa. Mutta se ei kuulu meille.
Nyt pillit vihelsivät rynnäkköön.
Onni Kalpa syöksyi pystyyn muiden mukana. Mutta hän ei juossut sinne, minne oli käsketty, hänellä oli oma päämääränsä. Minkä keltaisista pieksusaappaista lähti hän kiisi vinosti kentän yli oikeanpuoleiseen pihaan. Hän tahtoi olla ensimmäisenä perillä.
Vingahti pari kertaa hänen sivuitsensa ja nykäisi vaatteista. Kerran hän kompastui johonkin näkymättömään — ei tiennyt mihin — joka takertui saappaisiin. Mutta hän nousi ylös ja juoksi eteenpäin, kiersi erään rikki ammutun ladon nurkitse, hyppäsi kiviaidan yli ja syöksyi hurjasti huutaen yksinänsä pihaan.
Hän joutui takaapäin keskelle venäläistä kuularuiskuväkeä, joka jo oli kääntynyt paetakseen. Hän ampui ja pisti, huusi ja löi ja kaatui tainnoksissa maahan.
Mutta toisetkin olivat jo tulleet — sen hän ehti nähdä viimeisessä vilahduksessa.
* * * * *
— Tällä pirulla on kuusi kuulanreikää vaatteissa, mutta ruumiissa ei hitto vie yhtään! sanoi sanitääri, joka oli polvistunut hänen ääreensä. Ei mitään vaaraa — pelkkiä naarmuja. Hän on vain tainnoksissa.
Onni Kalpa käännähti, huokasi ja sanoi:
— Joko nyt on reijät housuissakin?
Kosolti väkeä seisoi hänen ympärillään. Hän makasi yhä pihalla; hän kohottautui kyynärpäänsä varaan ja kysyi, oliko Luutnantti hengissä.
— Sitä ei täällä tiedetä, vastattiin, eihän hän kuulu tähän joukkoon.
Silloin Onnille tuli kiire. Nyrjähtänein nivelin hän lähti ontumaan kohti naapuritaloa. —
Seuraavana päivänä hän alkoi huomata tulleensa kuuluisaksi mieheksi, hänen nimensä oli levinnyt ympäri koko rykmentin. Mutta Luutnantti sanoi:
— Hyvin tehty, pikku Kalpa! Mutta pitää vain olla järjestys urhoollisuudessakin. Sentähden sinä et ensi kerralla saa rientää matkaan noin omin päin.
— Kuten käskette! vastasi Onni ja teki vaivaloisesti kunniaa.