IV.
Päivä toisensa jälkeen kului taisteluissa ja seikkailuissa. Hän oli jo kauan käynyt sotaa Luutnantin rinnalla, ja usein hän seisoi hajasäärin jossakin miesjoukossa, jossa häneen katsottiin kuin vanhaan soturiin ja tiedusteltiin häneltä sotataidon monia salaisuuksia.
Hänen hiljaiset laskelmansa olivat jatkuvasti sekaisin. Ainoastaan se oli varmaa, että luku kymmenen ei suinkaan ollut saavuttamattomissa, vaan että tämä summa pikemminkin jo alkoi olla täysi. Mutta kuta lähemmäksi hän tuli kostolleen asettamaansa päämäärää, sitä vähemmän tyydyttävältä se hänestä tuntui. Yhä oli hänessä kuin tyhjä imureikä, joka janosi hyvitystä, ja hän tunsi, että kaadettujen vihollisten ruumiit varsin vähän olivat voineet sitä täyttää. Siellä se reikä oli entisellään, monet tärisyttävät tapahtumat olivat vain jonkun verran sen reunoja hämmentäneet.
Joskus hän ajatteli korottaa summan kaksinkertaiseksi, joskus taas — ja se tapahtui useammin — hän päätti olla ottamatta lukuun mitään "puolikkaita" ja laskea ainoastaan täysiarvoisessa tavarassa. Tappaa tavallisia punikkeja oli jo kauan ollut vain halpaa käsityötä, joka tuotti mainetta ja jonkinlaista tyydytystä, mutta ei ollut missään tekemisissä hänen varsinaisen himonsa kanssa.
Hän ei vielä ollut ilmaissut mitään Luutnantille, mutta usein hän kysyi:
— Kuinka täälläpäin on niin vähän ryssiä? Ovatko ne säikähtäneet ja pötkineet tiehensä vai joko ne ovat lopussa?
— Venäläisiä joukkoja ei yleensä ole tällä rintamalla, vastasi
Luutnantti. Ne on keskitetty idemmäksi.
— Miksi emme siis mekin siirry idemmäksi?
Luutnantti hymyili, mutta kun Onni eräänä päivänä taas kysyi:
— Sanokaas, Luutnantti, emmekö jo ala siirtyä itäänpäin? — niin vastasi hän:
— Kuules nyt, pikku herra adjutantti, luuletko sinä, että sitä noin vain saa siirtyä minne tahtoo. On taisteltava siellä missä käsketään. Mutta jos olet niin helvetin ahne ryssille, niin rauhoitu. Pääset kyllä niihin käsiksi, jahka ehdimme kaupunkeihin etelässä.
Tämä vastaus sekä hänen alati kasvava sotilasmaineensa rauhoittivatkin Onnia paljon. Hän päätti toistaiseksi tyytyä epäselviin laskelmiinsa ja levollisesti odottaa sitä suurta, jonka tuleman piti. Että se vielä tavalla tai toisella todellakin tulisi, sen hän kyllä aavisti ja tunsi. Kaikki oli vasta alussaan, tie vasta puolivälissä tuntematonta päämäärää kohti.
Sillä sisimmässä mielessään hän hautoi rohkeaa toivomusta. Hän uskalsi tuskin myöntää sitä itselleenkään, mutta hän tiesi, että se toivomus koko ajan oli ollut hänen käsivartensa syvimpänä voimana, salaisimpana kannustimena hänen juoksumarssissaan vihollista vastaan. Hän ei ehkä olisi ymmärtänytkään, mitä hän oikeastaan toivoi, jollei tuon tuostakin olisi huomannut etsivänsä jotakin. Esimerkiksi silloin, kun hän jätti Luutnantin ja koko komppanian ja juoksi viereiseen pihaan. Hänellä oli kai sama salainen ajatuksensa silloinkin; olisihan voinut sattua… Ja kuinka usein hän kulkikaan kaatuneita vihollisia tarkastamassa, käännellen kaikkia harmaatakkisia! Eikä hän koskaan jättänyt näkemättä ainoatakaan ryssävankia.
Hän etsi eräitä kasvoja. Hän hautoi sitä rohkeaa toivomusta, että hän tosiaankin näiden penikulmaisten metsien ja tuhansien taistelevien keskeltä löytäisi mitä etsi. Vai tapahtuisiko se jossain raunioksi ammutussa, savuavassa kylässä vai ehkä jossakin ryöstetyssä kirkossa, joka juuri aiotaan sytyttää tuleen ristiinnaulitun papin nähden? Vaiko vasta jossakin etelän kaupungeista? Syöksyisikö hän siellä johonkin kellariin, räjäyttäisikö jonkun oven ja jostakin pimeästä nurkasta löytäisi hänet — sen oikean — vapisevaksi mytyksi maan alle kyyristyneenä?
* * * * *
Näihin aikoihin Luutnantti äkkiä kutsuttiin pois rintamalta muutamaksi viikoksi. Kahdelle uudelle komppanialle reipasta rannikkoväkeään oli hänen annettava viimeinen voitelu ja tuotava ne tuleen.
Onni Kalpa jäi rintamalle. Hän sai entisenlaisen aseman jättiläiskasvuisen ja harvasanaisen jääkärikapteeni Karrin palveluksessa. Uuden paikan suhteen ei ollut mitään valittamista, päinvastoin kutkutti hänen ylpeyttään, että täten vähän ikäänkuin oli kohonnutkin asteissa. Mutta saappaiden puhdistus ynnä muut senkaltaiset askareet lisääntyivät ikävä kyllä, ja sitä paitsi kiusasi häntä kapteenin synkkyys, mikä saattoi hänet laskemaan päiviä. Ei käynyt enää päinsä kysellä päälliköltään kaikkea, mikä mieltä painoi. Ei, kukaan ei ollut sellainen kuin Luutnantti.
Kaikesta kunniasta huolimatta ei siis ollut kuten ennen, ja Onni Kalpa perusti toivonsa siihen, mitä kapteeni oli sanonut:
— Minä otan hänet siksi aikaa — —