V.
Erään tuulisen päivän hämärtäessä hiihtäjä Lehtinen tuli kapteeni
Karrin puheille ja teki kunniaa.
— Herra kapteeni, sanoi hän, tuuli yltyy pyryksi tänä iltana, ja minä aion lähteä retkeilemään. Mutta minä tarvitsen mukaani apurin, joka kantaa pommejani, jonkun nokkelan poikasen. Kuten kapteeni ehkä on kuullut, joutui minun entinen apulaiseni tyhmyydessään vangiksi ja kidutettiin kuoliaaksi, mokoma hölmöläinen…
— Lehtinen tarvitsee siis uhrilampaan, ehtiäkseen itse pakoon vai — mitä?
Lehtinen sävähti ja tuntui suuttuvan.
— Mitäs se tarkoittaa! sanoi hän ja muljahti kiukkuisesti kapteeniin.
— Lehtinen rauhoittuu, minähän vain kysyin. Jatkakaa!
Mutta Lehtinen vaihtoi perusasentonsa pöyhkeän hajasääriseksi, suoristi tanakkaa vartaloaan ja nosti kätensä lanteille.
— Kapteenin ei tarvitse sanoa tuollaista hiihtäjä Lehtisestä, joka kyllä tunnetaan kautta Hämeen!
— Eipä vähän. Mutta jatkakaa.
— Niin, jatkoi hiihtäjä ja siirsi taas kantapäitänsä vähän lähemmäksi toisiaan, — kapteeni saa uskoa mitä kapteeni tahtoo, mutta kyllä asia on niinkuin minä sanoin. Kun olin hiihdolla tässä keskellä viikkoa, sain tehdyksi vain puolet työstä, vain senvuoksi että olin yksin. Sillä juuri kun minun oikein piti ruveta syytämään, loppuivat pommit. Olen sentähden katsellut tuota Onni Kalpaa. Hän lienee oikeata puuta.
— Tehtävä on vapaaehtoinen, sanoi kapteeni.
— Olen jo puhunut pojalle ja hän on suostuvainen.
— Mutta minäkään en mielelläni tahtoisi häntä menettää.
— Siitä ei ole pelkoa, herra kapteeni, tämänöisessä lumipyryssä pääsee kyllä helposti pakoon. Ja sitäpaitsi minä arvelen, ettei punikkeja huomenna naurata, jos onnistumaan sattuu. Olen kyllä ottanut selvän asemasta…
Lehtinen astui askeleen lähemmäksi ja kuiskasi jotakin.
Kapteeni ilostui ja ojensi hänelle kätensä.
— Hyvästi sitten, Lehtinen, ja onneksi olkoon!
Onni Kalpaa harjoitettiin kotvanen käsigranaatin heittämiseen ja Lehtinen antoi hänelle isällisin sanoin viimeisen voitelun. Sitten hän sai valkoisen kaavun yllensä, pistoolin taskuunsa, pitkän tuppipuukon kupeelleen, ja kuusi granaattia roikkui vyössä. Hän oli harvoin tuntenut itsensä niin asestetuksi kuin tänään.
Ilta pimeni kohisevan tuulen pyöritellessä sakeata lumituprua. Mutta
Lehtinen odotti vielä hetkisen.
— Annetaan niiden ensin rauhassa mennä makuulle, sanoi hän. Vahdit eivät vielä ole jäykistyneet lumeen. Tätä pyryä kestää kyllä.
Vasta keskiyön korvissa he astuivat suksille ja hiihtivät matkaan.
Lumi vyöryi raskaina aaltoina yli kentän. Heillä oli myötätuuli, ja niskaan ja hartioille ajautui kostea kinos. Sukset eivät luistaneet; kulku oli kuin kahlaamista rannattomassa valkoisessa järvessä, joka aaltoili jaloissa. Onni tunsi, miten suolainen hiki valui suuhun.
He kyntivät hiljaa liukuen alas mäkeä ja pysähtyivät rantaan. Siellä äärimmäiset valkoiset vahdit kävelivät edestakaisin pimeässä kuin elävät lumiukot, selkä kyyryssä, kivääri kainalossa ja kädet hihansuihin työnnettyinä.
— Lehtinenkö se on? huusi eräs heistä. Ja heidän tultuaan vahdin kohdalle hän jatkoi:
— On ilmoitettu, että kaksi meikäläistä tänä yönä menee linjan poikki, ja että tunnuksena on "Lehtinen".
— Tiedämme sen. Mutta miten on punikkivartioiden laita?
— Niinkuin itse näette, vastasi vahtisotilas ja viittasi järvelle.
Kaukaa läpi paksun, myllertävän pimeyden tunki heikko tulen valo, himmeänä kuin säkistä. Se painui nopeasti, kävi pieneksi kuin lumilyhty ja hävisi. Mutta äkkiä valo taas nousi, suurena ja selkeänä, niin että tuiskun juovat näyttivät mustilta sitä vastaan. Se tuli vastapäiseltä rannalta.
— Oho, sanoi Lehtinen, vai sillä tavalla ne pojat hoitavat asiaansa!
Mutta kuinka hiidessä ne saavat tulen palamaan? Tässä ilmassa!
— Taitavat kaadella öljyä rovioon, vastasi vahti.
— Niin, niin. No, koska siellä noin lystiä pidetään, niin luulenpa, että rauhassa voimme painaa vinosti järven poikki. Hei, pommipoika, lähdetääs sitten!
He suuntasivat kulkunsa jään yli, tuli vinosti edessään. Nyt oli laitatuuli ja toinen korva sulloutui täyteen lunta, joka pieksi poskea. Vihollisen rannalla tulenliekki suli kokoon ja leimahti taas kuten ennenkin säännöllisin väliajoin. Lehtinen sanoi:
— On varottava tulemasta liian lähelle heidän roviotaan. Ei voi tietää, kuinka paljon öljyä ne siihen sattuvat valamaan.
— Ymmärräthän, lisäsi hän vähän ajan kuluttua, että kun olemme tehneet tehtävämme ja kummankin on palattava kotiin ominpäin, niin ei tämä järvi enää ole sopiva tie. Jäällä olet kuin pappilan hopeisella vadilla, jos tuisku sattuisi taukoamaan ja kuu pilkahtaisi esiin. Pujahda mieluummin metsään kylän tältä puolelta ja pysyttele lähellä rantaa, että löydät kotiin. Äläkä luule, että on hiihdettävä, jotta sukset katkeavat. On parempi malttaa mielensä ja katsoa ympärilleen. Voi kyyröttää kuin metsähiiri kivenkolossa ja antaa hurjimusten ravata ohi.
Nyt he lähenivät punaisten rantaa. Jo vilahteli pieniä utuisia valopilkkuja edestäpäin, kaltevasti ylhäältä; sitten taas joku pyryn paksu aalto ne peitti. Ne olivat kylän valoja vähän matkan päässä rannasta.
Vartiotuli oli heistä nyt miltei suoraan oikealla. Kun se kerran taas leimahti liekkiin tavallista voimakkaammin, saattoivat he sen lepattavassa valossa nähdä mustia hahmoja liikkuvan rovion ympärillä, aivan kuin intiaaniromaanien kuvissa. Toiset huitoivat käsillään, ne harjoittivat luultavasti ajuripainia tai pudistivat lunta vaatteistaan. Monta niitä oli; sinne kai oli kerääntynyt koko heidän vartioketjunsa.
Lehtinen pysähtyi ja koetteli pistooliaan. Sitten hän hyvin hitaasti ja kaula kurossa hiihti maihin. Onni seurasi latua. Mutta mitään ei kuulunut, ainoastaan tuulen yksitoikkoinen kohina ja myllertävien lumivyöryjen huohotukset. Tuota pikaa he tulivat rantapuiden suhinan ulottuville ja liukuivat ulvovan vihurin mukana kivien väliin.
Sukset kainalossa he kömpivät ylös jyrkännettä ja hävisivät metsään.
Hetken perästä he taas sukelsivat ilmoille, hiihtivät kyyryssä kappaleen aidanviertä, kääntyivät ja pujahtivat läpi harvan petäjikön.
He olivat kylän laidassa.
Olisi ollut aivan pilkkosen pimeä, ellei heikko harmaa valo olisi ilmaissut, että kuu paistoi taivaalla lumipilvien takana. Kaikki näytti kuitenkin niin hämärältä ja epämääräiseltä kuin syvän, samean virran pohjassa. Tuuli vyöryi raskaana yli mäntyjen latvain, lumi lankesi silmien ohi paksuna, harmaana ja loppumattomana. Valo, jota siellä täällä tuli talojen ikkunoista, pääsi vain muutaman metrin päähän, kun jo tukahtui.
Kivenheiton päässä heistä häämötti ryhmä rakennuksia; jotkut ruudut olivat valaistuja, ja parista piipusta tuprusi nopeasti sammuvia kipinöitä ja paksua savua, joka ajautui alas petäjikköön ja kärysi heidän nenäänsä. Raakoja huutoja tuli silloin tällöin kuuluviin savun mukana; siinä talossa ei selvästikään nukuttu. Mutta huutojen ja naurunrähähdysten lomista nousi joskus joku virrenkatkelma.
— Ovatko punikitkin ruvenneet laulamaan virsiä? kysyi Onni.
— Vielä mitä, vangitut talonpojat siellä veisaavat.
— Emmekö vapauta heitä?
— Turha vaiva, vahdit heidät kuitenkin ampuisivat! Meillä on tärkeämpää tehtävää.
— Minne me sitten oikeastaan pyrimme?
— Esikuntaan tietysti. Näetkö nuo suuret ruudut oikealla kädellä, ylempänä? Tule!
He hiihtivät läheltä erään ulkorakennuksen taitse. Mustien hirsiseinäin läpi tunkeutuivat laulavien äänet heikkoina ja laahaavina, mutta rauhallisina kuin kirkossa:
Sun haltuus, rakas Isäni, mä aina annan itseni. Mun sielun, ruumiin, tavaran, ne ota, Herra vastahan! Siis omas ota huomahas, en pelkää Sinun suojassas. —
Nyt he luovivat erään pellon ympäri, ryömivät ylös erästä mäkeä ja hiipivät pitkään, kapeaan solaan kahden ulkorakennusrivin välissä. Siellä oli aivan pimeä, vain pihanpuoleinen suu oli kuin valoisa ikkuna, josta lunta silloin tällöin tuiskahti sisään.
— Tänne jätämme sukset, kuiskasi Lehtinen. Olemme nyt esikunnan pihassa.
Samassa hän tarttui Onnia lujasti käsivarteen. Mustan solan päässä liikkui jotakin. Eräs kinos oli siellä yht'äkkiä ruvennut elämään; siitä pisti esiin käsiä ja jalkoja ja kivääri. Senjälkeen kuului humalaista lallatusta, joka pian sammui tuuleen. Joku oli jäänyt istumaan kivelle ja lumettunut siihen.
— Ryssä, kuiskasi Lehtinen, ja tukkijuovuksissa. Se on pistettävä.
Lehtinen veti puukkonsa tupesta ja alkoi ryömiä. Mutta hän satutti nenänsä Onni Kalvan pieksusaappaan pohjaan — poika ryömi edellä. Lehtinen koetti siepata häntä säärestä, pidättääkseen, mutta turhaan; pieksuilla oli hyvä vauhti. Lehtinen nielaisi huolestuneen kirouksen ja jäi odottamaan.
Mutta Onni konttasi eteenpäin pimeässä käytävässä, puukko hampaissa. — Miten kaikki tänään muistuttikaan intiaanikertomusta! ajatteli hän siinä ryömiessään. Mikäs sen nimi nyt olikaan? — ei hän enää muistanut. Sen hän vain muisti, että roisto siinä kirjassa sai ansaitun palkkansa. Kautta koko villin lännen etsi kostaja häntä, tapasikin hänet viimein ja syöksi syvyyteen. Ja ovathan Amerikan metsät sentään paljon suuremmat kuin Suomen!
Niin hän ajatteli hiipiessään kuin kissa juopunutta ryssää kohti.
Taempana solassa Lehtinen makasi maassa ja odotti. Hoitaakohan poika asian? Ehtiiköhän ryssä kiljaista? — Nyt hänen jo pitäisi olla perillä…
Nyt jotakin vierähti kumoon solan suussa; ja sieltä kuului kuin hiljainen kuorsaus. Siinä kaikki, sitten taas vain pyry ulvoi.
Onni Kalpa palasi varovaisesti ruumista hinaten. Lehtinen sanoi:
— Sinä olet perso puurolle, senkin kukonpoika. Mutta taitavasti menettelit ja viisaasti teit, kun toit sen tänne pimentoon. Onko se nyt aivan kuollut?
Onni ei pysähtynyt. Hän laahasi hengettömän ryssän solan toiseen päähän saakka, jonne harmaata valoa lankesi mäeltä. Siellä hän kumartui kuollutta tarkastamaan.
Lehtinen hiipi kiireesti jälestä.
— Hittojako siinä ilveilet! Mitä hänestä enää kääntelet?
Onni ei vastannut. Mutta Lehtinen kuuli, kuinka hän huokasi syvään ja surullisesti.
— On jo aika ryhtyä työhön, kuiskasi hiihtäjä. Sinä saat pitää kolme pommia, minä otan loput. Luuletko olevasi mies heittämään ne kaikki sisään peräkkäin ja mieluimmin eri ikkunoista?
— Luulen, sanoi Onni.
— Vain niistä, missä on valoa, muista se.
— Kyllä.
— Puiki ulos tätä tietä sitten ja hiivi heti vasemmalla kädellä olevan tuvan luo. Siellä ei ole mitään vahteja, ja tupa on täynnä punikkeja. Mutta jumal'auta jos heität ennen minua. Vasta sitten, kun olen huutanut. Tiedäthän, mitä minulla on tapana huutaa?
— Tiedän, vastasi Onni.
— Hyvä on. Suuresta esikuntarakennuksesta pidän itse huolen. Ja sitten heti suksille. Ool räit, sanoi enkelsmanni.
Lehtinen hävisi talojen pimeään välikköön. —
Muutamia silmänräpäyksiä myöhemmin Onni jo makasi paikallaan kolme käsigranaattia edessään lumessa.
Tupa oli suoraan avointa mäkeä vastapäätä; pihalla ei ollut mitään vahteja tällaisessa ilmassa. Sisässä oli jokseenkin hiljaista, vain joku yksityinen ääni kuului silloin tällöin, ja joskus paukahti jokin ovi. Punikit tuntuivat nukkuvan. Ainoastaan kahdessa ikkunassa oli valoa. Valo tuli niistä kahtena lyhyenleveänä kartiona, joissa lumihiutaleet elävästi hyppelehtivät. Onni tuijotti toiseen ikkunaan. Siihen oli ilmestynyt varjo. —
Silloin pamahti pistoolinlaukaus — Lehtinen ampui jonkun vahdin. Ja heti senjälkeen huusi jylhä ääni:
— Tämä on taas Lehtinen! Sitten kuului särkyvän lasin kilinää, sitten neljä kumeaa räjähdystä peräkkäin ja luhistuvien hirsien romahduksia. Sitten taas kaksi pamausta ja viimeiseksi vielä yksi, lähempää.
Onni Kalpa oli syöksynyt pystyyn granaatit käsissä. Hän astui muutamia nopeita askelia seinää kohti. Mutta sitten hän pysähtyi äkkiä, ei sytyttänyt eikä heittänyt. Hän seisoi liikahtamatta sekunnin verran, kääntyi sitten kiireesti ympäri, ripusti granaatit vyölleen ja riensi suksilleen.
Lehtinen oli jo lähtenyt. Onni iski sauvat lumeen ja laski täyttä vauhtia mäkeä alas, metsään.
Hänen takanaan kylässä nousi helvetillinen melu. Oli kuin kaikki talot olisivat revenneet, ne vyöryttivät ulos unenhorroksisen väkensä, joka huusi ja ampui. Koko tienoo oli äkkiä syttynyt tuleen, rätisi joka taholta. Ja tuiskutuuli ulvoi yli kaiken.
Onni pysähtyi hetkiseksi ja katseli läähättäen ympärilleen puiden välissä. Eikö hänen nyt pitäisi olla lähellä petäjikköä ja sitä taloa, jossa vangitut talonpojat olivat?… Aivan oikein, nyt pamahti yhteislaukaus, mutta kaukaa ja heikosti, jostakin sisästä. Hän ymmärsi, mitä se merkitsi. Vangit ammuttiin.
— Olisi kai minun pitänyt heittää! sanoi hän ääneensä. Mutta käteni ei tahtonut…
Hän kiipesi edelleen kinoksiin, hien valuessa suolaisena suuhun.
* * * * *
Oli jo täysi päivä ja aurinko oli kohoamassa tuulettomalle taivaalle, kun hiihtäjä Lehtinen astui alas kapteenin portaita. Hän oli käynyt sisässä ilmoittamassa yön tuloksista, hän näytti ylpeältä ja tyytyväiseltä.
Samassa Onni Kalpakin hoiperteli pihaan. Toisessa kädessään hän kantoi katkennutta suksea ja oli sen näköinen kuin olisi maannut sairaana kymmenen vuotta.
— Vai elät sinä vielä, huusi Lehtinen. Mutta mikset heittänyt, pirulainen?
— En uskaltanut, sanoi Onni.
— Et uskaltanut? — oho! Sinä uskallat mitä tahansa.
— En minä uskaltanut, olin unohtanut taidon.
Hän hoiperteli eteenpäin, astui erääseen makuusuojaan ja heittäytyi oljille. Sama näky oli koko ajan hänen silmissään: ikkuna valokartioineen ja keskellä utuista valoa varjo. Ei, ei hän tiennyt mitään siitä varjosta, ei kenen se oli, eikä mitä se hänestä tahtoi. Mutta se oli kuitenkin sellainen, että käsi kieltäytyi tottelemasta.