VI.
Kapteeni Karr oli raivoissaan:
— Se vielä puuttui, että meidän yöksi piti saada tämä ylimääräinen työ! Olemme jo kaksi tuntia reistanneet tuon saakelin laatikon kanssa. Ja nyt alkaa pimetä.
Hän hyppi palelevilla jaloillaan ja potki niitä toisiansa vastaan, niin että saappaanvarret läiskivät. Sitten hän taas otti kiikarin ja tähysteli puiden runkojen välitse. Mutta talo seisoi yhä muuttumattomana. Mustista rikkonaisista ikkunoista laukaukset pamahtivat säännöllisinä kuten ennen; alkoi jo nähdä niiden leimahdukset tihenevässä hämärässä. Muuten oli kaikki yhtä teljettyä ja salaperäistä, ei liikahdustakaan koko talossa. Pihalla vain pari haavoittunutta kääntelihe ja ojenteli ilmaan käsivarsiaan, ja yksi säikähtynyt lehmä oli karannut navetasta ja juoksi mylvien edestakaisin portaiden ja kaivon väliä, edestakaisin. Asemassa ei voinut huomata mitään parannusta. Metsänlaidasta kartanon ympärillä paukkui unisesti ja umpimähkään kuten ennenkin, ja miehet, jotka olivat päässeet navetalle asti, makasivat väsyneinä ja neuvottomina, painautuen suojaan sen korkean kivijalan taakse. Heti kun he vain ojensivat esiin kiväärinpiipun, soi lyijyä nurkan takaa.
— Iske rikki tuo lantaluukku, huusi kapteeni Karr eräälle aliupseerille. Käske niiden ryömiä läävään, niin pääsevät lähemmäksi. Ei siellä mitään punikkeja ole. Ja ampukaa minkä kerkiätte, tästä täytyy vähitellen jo tulla selvä!
— Tämä on koko helvettiä, jatkoi hän vieressään seisovalle vänrikille. Miehet ja hevoset ovat väsyneitä kuin rievut, ja nyt meidän pitäisi saada nukkua, jos mieli perille huomenna. Mutta sen sijaan olemme takerruttaneet tykistön erämaahan — ja tässä me nyt seisomme. Kaikki tuon saakelin laatikon vuoksi! Ja vaikka saisimmekin pari kanuunaa asentoihin tällaisessa maaperässä, niin mitä se auttaisi? Jos sytytämme roskan tuleen ja savuutamme sen ilmaan, niin jäämme itse ilman yösijaa. Perhanan uunit…
Paksut vanhanaikaiset uunit aiheuttivat kapteeni Karrille tämän vastoinkäymisen. Hän oli saanut käskyn oikotietä melkein asumattoman seudun läpi kuljettaa tykistönsä tärkeisiin asemiin kaakossa. Herkeämättä hän oli jo yli vuorokauden kiskonut kurjassa maaperässä, jossa raskaat tykit vajosivat aivan lähtemättömiin ja hevoset piestiin verille. Nyt hän oli enää vain puolen päivänmarssin päässä päämäärästä, kun voimat loppuivat. Juuri silloin piti hänen kohdata odottamaton vastus keskellä tätä rintamatonta erämaata, jota pikemminkin oli pidetty valkoisena kuin punaisena, mikäli siellä ollenkaan voitiin puhua ihmisistä. Oli tavattu kolme ampuvaa kartanoa, juuri ne, joihin oli aiottu yöpyä. Niissä oli harvalukuinen, mutta sitkeä punikkimiehistö. Oli kuitenkin ollut verrattain helppo vallata kaksi ensimmäistä kartanoa, mutta tämä kolmas teki tenän. Se oli pitkulainen, kokonaisen kansakoulun mittainen talonpoikaistalo ja vahva kuin mikäkin hirsilinnoitus. Mutta sen vastustusvoiman salaisuutena olivat nuo vanhat kirotut jättiläisuunit, jollainen, paitsi tuvassa, näytti komeilevan joka ainoassa huoneessakin vähän matkan päässä ikkunasta. Punikit olivat kiivenneet niiden päälle ja ampuivat pimeistä piiloistaan rikkonaisten ikkunoitten läpi, näkymättöminä ja kuulien saavuttamattomissa. Pari yritystä räjäyttää teljetty ovi käsigranaateilla oli päättynyt huonosti: heittäjät eivät ehtineet astua montakaan askelta pihaa pitkin, kun jo kaatuivat.
Nyt navetta kuitenkin alkoi syytää lyijyä suoraan pihamaan yli. Läävään oli saatu kuularuisku ja muutamia miehiä lantaluukun kautta.
Vihdoin työntyi seiväs ja sen nenässä valkoinen riepu ulos eräästä ikkunasta; ammunta harveni ja lakkasi vähitellen kokonaan. Tuli yht'äkkiä niin hiljaista, että saattoi kuulla lukon vingahtavan, kun oven takana väännettiin avainta. Hullaantunut lehmä vain silloin tällöin mylvähti kaivolla, missä se silmät valkeina tuijotti ilmaan, ja pihamaalta nousi heikkoa valitusta.
Ovi aukeni raolleen, mutta epäröiden ja ilman että ketään näkyi.
Kapteeni Karr lähetti neuvottelijan.
Mies läheni jo portaita. Silloin pamahti laukaus porstuasta, ja hän kaatui suulleen lumeen. Heti paikalla alkoi pauke uudestaan, ovi nykäistiin kiinni ja riepuseiväs vedettiin sisään ikkunasta.
Kapteeni Karr pui nyrkkiä. — Naapuritalon vangit tänne, komensi hän.
Emme enää voi tuhlata väkeä. —
* * * * *
Onni Kalvalle se ei ollut mikään onnellinen päivä. Keltaisissa pieksusaappaissa ei ollut mitään vauhtia; vastoin tapojaan ja pohjimmaista luonnettaan hän ei edes ollut mennyt navetalle kuten kaikki muut rohkeimmat. Hän makasi vain piilossa metsänreunassa vähän matkan päässä kapteenista. Joskus hän umpimähkään lähetti luodin johonkuhun noista mustista ikkunanreijistä, jotka tuijottivat kuin pahat silmät valkeanharmaaseen lumihämärään. Paras oli ampua silloin, kun pimeydestäkin leimahti, ja pitää punavalkoinen juova varmana maalina. Mutta hän huomasi aina myöhästyvänsä; leimahdus oli jo sammunut ja vain pettävä musta aukko oli enää ammottamassa. Sitäpaitsi matka oli aivan liian pitkä, sen hän kyllä tiesi.
Nyt kun heidän neuvottelijansa oli ammuttu, kiihtyi valkoisten tuli äärimmilleen, ja läävästä alkoi toinenkin kuularuisku äkäisesti rätistä. Myöskin Onni taajensi vähän laukauksiaan, mutta ainoastaan näön vuoksi, kun kaikki muutkin tekivät niin. Hän tunsi itsekin, ettei hänellä tänään ollut mitään vakavaa halua pitää puoliaan. Väsyksiin asti raastettu hän oli kuten kaikki muutkin, mutta se ei ollut ainoa syy — syitä oli syvemmälläkin. Tuntui kuin se varjo, jonka hän muutamia päiviä sitten oli nähnyt ikkunassa, se joka lamautti hänen kätensä, jälleen olisi näyttäytynyt. Hän ei tosin nähnyt sitä missään, mutta se ikäänkuin oli kaikkialla; se piileskeli pihan hämärässä ja täytti niin tuskallisesti ilman hänen ympärillään. Se leijaili kuin hirveä synkkä lintu metsän yllä, se lankesi aivan hänen päänsä päälle ja katsoi häneen. Laskeutuiko se alas nyt, asettuiko hänen selkäänsä ja iskikö kyntensä hänen niskaansa? Mitä se tahtoi, mistä se tuli, tämä hirviö? Hän tunsi selkäänsä palelevan, mutta otsa valui hikeä lakkaamatta, ja yhä rajumpi tuska rutisti hänet kokoon ja painoi maata vasten. Hän pelkäsi tänään, toisen kerran kivääriin tartuttuaan. Vai oliko hän sairas? Vaivoin hän sai ammutuksi muutamia kurjia, epävarmoja laukauksia.
Se riippui jollakin tavalla ympäröivästä hämärästä ja noista ammottavista, mustista ikkunoista, jotka kaikki tyynni ikäänkuin tuijottivat juuri häneen, vaatien häneltä jotakin. Hän pelkäsi niitä. Ja niistä ammutut laukaukset kuuluivat niin omituisen kolkoilta ja tarkoittavilta, ikäänkuin ne olisivat tahtoneet sanoa hänelle jotakin. Hän pelkäsi niitäkin, ne eivät olleet kuin tavalliset laukaukset.
Nyt tuotiin vangit naapuripihasta. Ne asetettiin riviin metsänreunaan, ja kapteeni meni pistooli kädessä heidän luokseen.
— Joka ei tottele, ammutaan, selitti hän heti.
Senjälkeen hän kääntyi ensimmäisen puoleen rivissä. Se oli pitkä, rääsyinen työmies, surullista, kuihtunutta tyyppiä, jonka kasvot eivät ilmaisseet muuta kuin keltaisenkalvasta, harminsekaista uupumusta. — Omituista, kuinka hän sentään muistutti jotakin, tuntui Onnista.
— Teidän on särjettävä tuon talon ovi käsigranaateilla, käski kapteeni. — Menettekö?
Työmies ei vastannut mitään. Ikäänkuin ei olisi kuullutkaan. Hän katsoi maahan ja huokasi.
— Menettekö? huusi kapteeni.
Mutta hän ei saanut vastausta. Vasta kun laukaus pamahti, kuului käheä ääni, joka tuntui kuiskaavan: "Jeesus."
Kapteeni astui ruumiin yli seuraavaa vankia kohti.
— No, menettekö te? kysyi hän painokkaasti ja heristi pistooliaan.
— Minä en auta lahtareita, vastasi vanki. Kapteeni Karr ampui hänetkin.
Vasta kolmas oli suostuvainen. Hän oli lyhyenläntä mies, hyvästi syötetty ja ehyesti puettu, johtaja-asemassa oleva; hänen kasvonsa olivat kalmankalpeat kauhusta.
— Minä menen, minä menen … sanoi hän.
— Mutta tietäkää, että teillä on kymmenen kiväärinpiippua selässänne, ja jos vähänkään käännähdätte, olette kuoleman oma. Ei maksa vaivaa koettaa heittää pommeja meitä kohti. — Kersantti pitää huolen hänestä! Mutta joutukaa.
Mies vietiin juoksumarssissa navetan taakse, siellä kersantti neuvoi häntä ja antoi hänelle kaksi voimakasta käsigranaattia. Vapisevin polvin hän juoksi nurkan ympäri. Mutta hän pääsi vain muutamia askelia pihaa myöten, kun kaatui omiensa luodin lävistämänä.
Neljäs piti taas ampua. Viides oli leveäleukainen sakilaispoika, hyvin röyhkeän näköinen. Omituista miten hänkin muistutti jotakin, tuntui Onnista.
— Eläköön vallankumous! huusi hän ja sylkäisi kapteenia kasvoihin. Hän pullisti rintansa lävistettäväksi.
Rivi alkoi lyhetä. Mutta kuudes vanki totteli ja onnistui jossain määrin murskaamaan oven. Hän heitti liian pitkän matkan päästä, pommi räjähti portaiden edessä. Sitten hänetkin omat miehet ampuivat. Ja vastustus jatkui.
Kaksi peräkkäin oli kapteenin taas tapettava, hän pani jo kolmannen makasiinin pistooliinsa. Mutta seuraava, eräs vanha mies sanoi:
— En osaa tuota pomminheittoa, mutta jos herra tahtoo, niin voin kyllä mennä puhumaan heidän kanssansa.
— Hyvä on, vastasi kapteeni, menkää sanomaan niille, että jolleivät he kymmenen minuutin kuluessa antaudu, niin ammumme heidät murskaksi tykistöllä. Tai kysykää, tahtovatko ne pari sytytyspommia katon kautta ja palaa sisään kuin luteet. Kymmenen minuuttia!
Mies meni. Nostetuin käsin ilmassa huitoen hän astui askeleen kerrallaan pihan yli.
— Minä olen punainen, minä olen punainen! kiljui hän.
Ilman että häneen ammuttiin, hän pääsi erään ikkunan alle ja esitti asiansa. Hän seisoi kotvasen ja odotti; pihassa oli taas aivan hiljaista. Senjälkeen huudettiin hänelle jotain sisästä ja hän palasi.
— He lupaavat antautua, sanoi hän.
Punikkien voimat lienevät itse asiassa olleet lopussa. Rämisten lensi kivääri toisensa jälkeen ulos ikkunasta, ja muutamia miehiä hoiperteli kuin juopuneina portaille. Tuskin he jaksoivat pitää käsiään ylhäällä, ja surkeita he olivat katsoa — likaisia, tylsiä ja tuhottuja.
Onni Kalvan tuska kasvoi kasvamistaan, hänen sydämensä löi yhä rajummin. Hän tuijotti oveen, josta vangit astuivat ulos. Sieltä tulivat sekä Piilonen että Hellman — tulisiko muitakin?
Nyt horjui esiin uusi ryhmä — ei, siitä hän ei tuntenut ketään! Sitten ei enää tuntunut muita tulevankaan; joko ne nyt loppuivat? Joko ne todellakin loppuivat!
Hän juoksi pihan poikki ja työntäytyi muutamien sotamiesten välistä ovelle. Porstuassa hän kompastui erääseen ruumiiseen, joka makasi pää melkein kynnyksellä. Se oli Kalle Mäkinen. Hän makasi kasvoillaan, suu keskellä verilätäkköä, ikäänkuin olisi juonut siitä. Hän irvisti ilkeästi, kuin olisi se ollut paloviinaa, ja näytti aivan samanlaiselta kuin sinä aamuna siellä riihellä. Varmasti juuri hän oli ampunut neuvottelijan.
— Joko ne ovat kaikki? huudettiin jostakin.
Ja toinen ääni vastasi:
— Vielä täällä on muutamia kuolleita ja haavoittuneita uunien päällä. Ja vinnillä on pari vanhaa kaakkia, jotka eivät tahdo jaksaa tulla alas. Hei, joutukaapas jo sieltä ylisiltä!
Nyt Onni ymmärsi mitä tapahtuisi. Hänen tarvitsi vain nähdä ensimmäisen miehen jalat, jotka hapuilivat alas ullakon pimeitä portaita, kun hän jo tiesi sen: ne olivat Iisakki-enon.
Hän nojautui hetkeksi ovenpieleen, ettei kaatuisi. Sitten hän syöksyi ulos ovesta ja kimpaisi yli pihan…
* * * * *
— Seis, mihin sinulla on noin saakelin kiire?
Kapteeni se niin huusi, ja hän jatkoi:
— Säästä vain voimiasi, sillä nuorimpana saat kuin saatkin vartioida vankeja tämän yön. Emme jaksa ampua niitä enää tänä iltana; nyt on nukuttava.
Onni tuli aivan lähelle.
— Ei, kapteeni, ei! sanoi hän epätoivoissaan, — en tahdo vahtia niitä. En tällä kertaa!
— Annettua käskyä ei milloinkaan peruuteta, vastasi kapteeni lyhyesti. Mutta koska olet noin surkea tänä päivänä, niin saat istua sisässä niiden kanssa, ettet tarvitse palella. Ne pannaan tuohon vanhaan hökkeliin ja toinen mies ulkopuolelle. Äläkä unohda pitää tulta huoneessa, jotteivät karkaa niskaasi. Vänrikki tulee myöhemmin tarkastamaan. Eteenpäin mars ja hyvää yötä!
Oli jo pimeä. Kylmä, tähtikirkas yö levisi yli metsäisen tienoon. Kaikkialla työskenneltiin, jotta olisi päästy levolle, rakennukset puhdistettiin ja ambulanssi majoitettiin, asetettiin vahdit ja johdettiin kenttäpuhelin naapuritalosta. Vihdoin ajettiin viimeinen tykki pihaan ja riisuttiin hevoset. Tuli yhä hiljaisempaa.
Mutta kaivolla seisoi Onni Kalpa. Hän oli menossa vahtipaikkaansa, mutta jäi hetkeksi jäisen vivun nojaan. Hän painoi päänsä käsivarrelleen ja ajatteli:
— Ei ole Suomessa niin suuria metsiä. Niissä kohtaa kyllä toisensa…