AAVE
Ei hauku koirat enää. Äänetönnä valoisa yö nyt lepää seudun yllä. Ei linnut laula. Peltoon kätkeyneinä nukkuvat leivot, eikä karmas laulu ruisrääkän vielä ole alkanut. Kylvyssä kasteen uinuu liikkumatta ruisvainiot; ei leyhy pieninkään huojuta hoikkaa, kimmeltävää viljaa, se hengittää kuin rajatonta rauhaa ja heilimöinnin aikaa unelmoi. Vain uduttaret leijaa valkosiivin kuin unten harso lakeuden yllä; joella aaltoilee se taajoin joukoin ja virranvedon myötä karkeloi järveä kohden, joka lepää alla tiheiden usvaverhojen kuin vanki.
Ei kuulu virttä virrankaan. On laannut keväinen vuolas vuoksi alla sillan, ja tukitkaan ei enää syöksähtele kuin sonnit kumeasti rantaa vasten. Lehteä tuskin liukuu pitkin pintaa kirkasta sen, kun kalvaan taivaan sulkee se syleilyynsä alla lumpeiden.
Silloinpa sillan varjon alta nousee kuvastus valkeampi virran usvaa. Kuin lumihaamu ääneti se liukuu vedessä ohi toista rantaa kohden. Se katoaa. Ja virta eelleen vierii ja kuvastelee taivaan kalpeutta.
Vaan tietä pitkin kulkee kumma hahmo, enemmän hengen kaltainen kuin naisen, valkeissa hartehilta kantapäihin, pään ympärillä hiusten tumma hämy.
Hän kirkon portille on ehtinyt. Hän minne aikoo? Ohi käy hän siitä, ei taakseen katso lainkaan, vaeltaa vain kylän halki lakeutta kohden. Hän jäykin askelin käy avojaloin, niin kuolleen jäykin, mutta varmoin silti, kuin kohden noiduttua aurinkoa hän kulkisi ja unhoon jäisi maa. Ei kuulu haamun askeleita, joskus vain puvun laskos hiljaa kahisee. Ja hänen suunsa! Kumman jäykistynyt, lumottu hymy on sen seutuvilla kuin jäykkä valos onnen salaisen, luo minkä tie on pitkä, tuskaa täynnä. Ja silmät! Niinkuin lamput valkoiset kalvaista kasvoista ne katsovat, sokeina, mutta silti näkevinä, värähtämättä ilmaan tähdäten jotakin kohden, jota muut ei näe. Ja niistä nousee fosforinen hohde, kuin kiiltomadon taikka virvatulen, ja entää hänen edellänsä yössä.
Niin astuu hän kuin aave kylätietä ohitse äänettömäin rakennusten. Vaan kylän ulkopuolle tultuansa, ruisaava jossa alkaa, jossa vuoret sinessä kohoo lakeuden takaa, pettävän lähellä yön kalpeudessa, hän nostaa niitä kohden käsivarret. Ruismeri hänet ottaa, kätkee joskus tähkien taa, kuin heräävien, jotka väistyvät värähdellen pelokkaina. Hän väliin peittyy udutarten harsoon, valkoiset kumpikin, ja sekin liikkuu ja riippuu hänessä kuin laahustin. Taas näkyy hän; ja yhä kauempana hän kulkee tietä ojennetuin käsin.
Tienhaaran luo hän ehtinyt jo on ja puolitiehen ulos lakeudelle, ja kohta häntä tuskin erottaa. Hän silloin seisahtuu, ja kädet vaipuu, hän tarttuu päähänsä ja kirkaisee ja kaatuu heränneenä kylmään maahan.
* * *
Vaan kylän taloissa ei saatu unta. Tien varren väki valvoi joka yö, levottomasti kummaa odotellen. Aikuiset värjöttivät tutkistellen jotakin merkillistä lauselmaa lehdiltä Johanneksen Ilmestysten, ja lapset vääntelivät vuoteillansa, äitiä rauhatonna huudellen. Myös naapureita saapui näinä öinä, naisia, miehiä ja lapsiakin, ja joukko kasvoi yhä akkunoissa tien vierustan, kun aika lähestyi. Kahdeltatoista kaikki rykelmässä tähysti palsamin ja myrtin takaa, varroten kuiskausta: nyt hän tulee…
Ja Klaara kulki tietä, vaan ei nähnyt kasvoja, jotka kahden puolen teitä kauhusta kalvenneina häntä katsoi. Avoimin suin ja ruutuun painettuina ne kurkottivat, kunnes viime vilke valkoisen vaatteen peittyi kulman taa. Ne silloin vetäytyivät pois ja hiljaa suut vapisevat rukousta kuiski. Vaan kun jo tiettiin hänen ehtineen omalta nurkkaukselta kyllin kauas, avattiin hiljaa haka akkunan, ja ulos pisti päitä kaikkialta.
Tähysti silmät, korvat kuuntelivat: se kohta tulee… Kavahdettiin taas, kun kuului tieltä karmas kauhunhuuto, ja moni ruutu kiinni kiskaistiin. Hän tielle jääkö? Herra armahtakoon! Vahtiiko taas tuo uskalias hupsu, käsiksi joka aaveisiinkin käy? — Jo kuului kärryn jyry kaukaa tieltä, ja piiskan läimäykset läjähteli.
Joosua istui näet kaiket yöt, etikkakäärein odotellen häntä ja lämmin maito lieteen varattuna. Ja ensi kertaa valvoi renkikin eläissään, seitsenkymmenvuotias, ja valjahissa ootti vanha tamma ja kuopi tallissansa joka yö.