LEVOTTOMUUDEN AIKAA
Nyt tarttui kylään kuvaamaton kammo. Kuin riivattuna muuttui kaiken muoto. Se poltti ruumista kuin tervasrohdin ja vielä ankarammin sielu parkaa. Tuvissa juostiin, juostiin julkitielle vereksin turmanviestein, päivitellen niin lähimmäisiään kuin itseänsä. Kuin nokipilvi kiersi kylää juoru ja peitti päivän kirkkaan totuuden. Ja taikausko tuulta siipiin sai, monille syntyi kuusikuinen lapsi, ja vasikoita tippui käyrin sarvin, niin oli kylä sekasortoon syösty.
Kerranpa oli Kalson ukko nähnyt keskellä päivää mustalaisten joukon portaitten eteen ajaa porhaltavan ja hevoshuippausta hoilailevan. Vaan kun hän katsoi, oli piha tyhjä, portaille vaikka jäljet johti, eikä pois kääntyneistä rahtuakaan nähty; ja muut ei heitä nähneet olleet lainkaan. — Ja Koskenkorva oli käen nähnyt, vaan tavallinen käki ei se ollut, kymmentä kieltä haastoi se kun mies, vaan kukkunut ei lainkaan, Herra nähköön. — Ja milloin tiettiin, että tukkilaiset hirmuisin asein kylää kohden suuntaa nyt kostoretken, johtajana Markus. Ja milloin saapui idän puolta tauti, kamala rokko. Siihen sairastunut jo oli Vanhantalon äksy leski; hän huitoi ilmaan niinkuin riivattuna, ja niinkuin piki oli katse synkkä, se oli varmaan hälle kuolemaksi, — niin, toiset heti rangaistuksen saavat. — Kaikkea nähtiin tuohon kurjaan aikaan. Itsepä Beelsebubin oli nähnyt jo Viilus — vaan hän valhetteli kelmi, kalpeneville nauraa virnotellen, ja pyysi nuuskaa perkelettä varten. Kuin noiduttuna oli kaikki nyt, ja tähän äärimmäisen kauhun aikaan ruis heilimöi ja siitepöly leijui.
Jo askareita laiminlyötiin. Lehmät seisoivat lypsämättä ammuen apilasniityillänsä vehrehillä, utarin paisunein kuin pajanpalkeet, halkeamaisillaan. Ja moni uljas hevonen kuopi tallissansa jouten, lakea kohden lannan kera nousten. Jäi laimin ruokakin ja saunankaynti, vaan yksiin kokoonnuttiin kaikkialle. Tyhjäksi tosin Joosuan jäi riihi, lähteille syvemmille sielu pyrki, kaikkea kohden henki kurkotteli, pilvissä mikä taivaisena liehui. Joosuan luona tyhjää oli vielä. Vaan pappi jälleen rahvaan sisuskuntaan käsiksi pääsi, sitä korventaen ja kaivellen, vaan yhä suuremmaksi sekaannus kävi, kasvoi ahdistus. Jyrisi pappi saarnastuolistansa — takaisin täytyi ottaa hetken tullen vahingot ajan pakanallisen. Naisia pyörtyi joka sunnuntai, ja miehet itki. Mutta kirkon jälkeen taas yhtä neuvotonta oli kansa. Portilla kirkon tölläili kuin lampaat he toisiansa: mitä tehdä voimme, me kurjat lapset tämän kauhun kylän?
Niin eli kylä tähän kesäaikaan levottomuuden kouriin joutuneena: sen vanhaa järjestystä järkyttivät salaiset, väkevämmät luonnonvoimat. Vaan korkeudessaan vanha kirkonkukko keltaisin kyljin istui ihmetellen ennen niin rauhallista maailmaansa.
* * *
Totista totta oli ainakin se, että Vanhantalon muori saanut ankaran kuumeen oli, joskus nähnyt näkyjä sekä täysin nöyrtynyt, niinkuin on laita lopun lähetessä. Hän sanoi maisen matkan monet vaiheet vaeltaneensa väärin, harhateitä. pappia kutsui yhtenään ja aina pipliaa piti pieluksensa alla. Vaan Kyösti sanoi, kysyttäissä hältä, katumus että häntä vaivaa vain, ja ettei hengenvaaraa ollut lainkaan. Ei ilahtunut juuri kukaan tuosta. Kernaasti muori uhrattu näät oisi vihalle Herran — silloin rangaistus omansa ottain kylän voisi heittää.
Hoivaili häntä tytär, joka jälleen takaisin kotiin oli muuttanut, Pankarin vaimo vaikka olikin hän papin mukaan — mutta mukaan lain ei kenenkään, niin väitti kivenkovaan samalla puolen moni ja sen vannoi. Valhetta oli, pakkokauppaa pelkkää vihkimys näät ja äitimuorin juonta, sen tiesi kaikki, ja se mielipide Pankarin rannallakin yhä kasvoi. Pelättiin myös, jos Klaara vietäisiin takaisin Pankarille, että jälleen alkaisi aaveen kammottavat käynnit, joita ei viime öinä ollut nähty.
Nyt istui siellä hän, tuo kalvas raukka, hoivaten huolekkaasti äitiänsä, velhoa, parittajaa ilkimieltä. Sanottiin heidän paljon haastelleen ja itkeneen. Ja tietää saatiin myös veljien, Kyöstin, Jannen, Pikku-Matin, Pankarin kanssa puhelleen ja tämän rovastin luona käyneen pari kertaa. Nyt istui huoneessaan hän kaiket illat ääressä kynttilän ja mietiskeli jotakin ankarasti, seuranansa vain raskaat aatokset ja yksinäisyys.