JUOMINGIT
Ehtoona muutamana rengillensä Pankari virkkoi: »Nyt on heinät tehty, ja valmista on sahti, sanoo piiat. Nassakka ota, Vaskisaareen souda, niin kumoamme naukut iltasella. Vaan joudu sekä varo pukkiruojaa!»
Vilpittömältä vallan tuntui ääni, ja talon rahat taskussansa renki, nassakka kainalossa, ruuheen astui ja souti, jotta joen vesi velloi. Järvelle ehdittyään airot heitti hän hetkeksi ja vaipui mietteisiinsä. Mitähän tiesi tämä viinannouto?
Niin hiljaisena siinsi järvenselkä. Ei soinut vetten yllä hyttystanssi, ei äännähdellyt sorsa ruohikossa, ei kala ainoakaan molskahdellut. Kuin lasi kirkas oli järvenpinta välissä kahden samanlaisen mailman, samoine päivineen ja rantoineen.
Mitähän tiesi tämä viinannouto?
Niin tarttui uudelleen hän airoihin.
Hän maistanut ei ollut sitten kevään, kun sattui puukkojuttu Klaaran vuoksi, sen jälkeen alkoi onnekkaampi aika. Vaan nyt hän oli menetetty. — Renki veteli kiivaammin, ja viinaleili somasti hohti ilta-auringossa ja heilui soudun tahtiin houkutellen.
Vedessä kaksin kerroin saari kellui, kaksine metsinensä, sauhuinensa, vain tummempana hieman aluspuolta. Ja kaksi pukinkuvatusta seisoi keskellä kuvaa, tuijotellen häntä — nyt liikkuivat ne, kunnes yhtyivät yhdeksi pitkäkoipi rumilaaksi rajassa vedenkalvon. Siinä seisoi tuo nelisarvinen ja kaksipäinen punainen kummitus ja vartoi; eikä Jannea missään Markus renki nähnyt.
Hän kaarsi niemenkärjen, souti saaren ympäri aivan — pukki kulki myötä ja teki käännökset kuin sotamies, kun hänkin ruuhtaan käänsi sinne, tänne. Vaan viimein loppui rengin mielenmaltti. Hän työnsi kiivahasti ruuhen rantaan ja heitti nassakkansa ruohikkoon. Ja pukin valmistautuessa puskuun, lekkerin lennättääkseen järveen, hän veneestä loikki veden roiskuessa ja tarttui hirmun sarviin takaapäin ja puristi kuin pihteihin sen kiinni. Niin kulkivat he Jannen majaa kohden.
»Kas, iltaa», sanoi Janne, »sepä vasta on ehtoopolskaa — eihän pukki vienyt sinulta tyttöäsi, häh-häh-hää? Vaan miks'et hihkaissut, sen sonnimulli?»
* * *
»No, missä viipyy vieraat?» kysyi renki, kun viinoinensa tupaan astui jälleen ja lautamiehen yksin näki siellä, — »kun sahdit sekä viinat vartoo tässä.» Karisti tuhkan piipustansa ukko ja virkkoi lyhyeen: »Ei tule ketään, me kahden ryypyt tänään kallistamme.»
Silmäsi ällistyen häntä renki; hän jäykkeni ja kädet nyrkkiintyivät. Nuo sanat kimposi, kuin jännittänyt ois jousen Pankari, ja sitten syntyi äänettömyys kuin ennen kamppailua.
He istuutuivat kahden puolen pöytää kookkaina, jäykin ilmein vastatusten. Pöydällä honkaisella kummallakin edessään oli tuoppi sekä kippo; toisella puolla paksun nassakan, toisella sahtitynnörin näit suuren pöydälle nousseen, tappi irrallansa. Kun ensin oli kipot viinaa täyteen kaadettu, sitten vahvaa oltta tuopit, Pankari kipon pöytään kopahutti, ja yhtä rintaa miehet pohjaan joivat, vaan vaiti vallan, vaikka päähän veri ja kurkkuun sanat syvyyksistä nousi.
Hämärtyi heidän ympärillään tupa. Ei käkeäkään kohta nähnyt enää, kuin jostain kaukaa pimeyden maasta se kukkui, mutta yhä hiljaisemmin ja vihdoin tuskin kuului rengin korvaan. Vaan vaskipannut uunin reunustalla kuin käärmeet Mooseksen nyt kiemuroivat, ja leili, hohtaen kuin öinen kuu, tanssia alkoi hiljaa pöydän päällä. Vain kopse pöytään yhä kuului, vaikka rengistä sekin tuntui harvenevan, ja yhä kohoilivat kipot, tuopit.
Kuin hyökylaineet viinavirrat velloi lävitse rengin sielun, vyörytellen elämän hurmaa yllä hornankuilun, jäljessä souti sahdin mainingit kuin huokaukset tummat syvyydestä. Hän vuoroin tanssi kukkatanhuvilla auringon paisteessa kuin kuningas, ja koko mailma häntä kumarteli, ja joku armahasti tähkäin takaa avoimin sylin häntä vastaan astui, kultaiset rahat joka sormen päissä. Ja vuoroin vaipui hän kuin joen pohjaan, liejua täynnä suu, kun kaikki toiset hääsaattueessa yllä soutelivat, eivätkä kuulleet hänen huutojansa… Hän silloin nyrkin löi kuin kiven pöytään ja virnisti kuin susi Pankarille.
Nyt huomasi hän, että kieli liikkui ja haastoi kaikenlaista, selvennellen sanojen sisältöä monin kuvin. Elämä oli ensin näyttänyt kirkkaalta ilon sinitaivahalta; hän sitten itki, kurjaakin se oli ja kurttuista kuin vanha lehmänlanta; ja vuoroin taas se tuntui käyvän laatuun, kun suosiossa naisten on kuin hän; hän komeili ja kerskui pitkän tovin, hän kunnes jälleen vaipui aallon pohjaan, ja viimein pääsi hänen huuliltaan väkisin, niinkuin kuolevalta — »Klaara».
Nyt luuli hetken tulleen lautamies työ täydentää. Hän nousi nopeasti ja yli pöydän kurkoittautuen lähelle rengin korvaa painoi suunsa. Hän jotain käheästi kuiski tälle, valahtain valkeaksi kasvoiltansa. Hän jotain kysyi, vastausta vaati.
Oliko myöhä? Sammuneena nukkui nyt jättiläinen vaiti penkillänsä. Ei vastausta. Rengin pää vain painui alemma alla kysymyksen taakan. Myönsikö renki? — yhä kalvaammaksi nyt kävi lautamies ja vavahteli. Hän kumartui ja kysyi uudelleen ja kuulosteli tuskin hengittäen. Pää rengin painui alemmaksi taas, vaan mykäksi jäi avonainen suunsa. Nyt kiersi jäykän renkaan uumenille renkinsä Pankari ja polvellansa ponnisti selkään velton jättiläisen ja raastoi hänet vihdoin jaloilleen. Ovelle retkahdellen mentiin näin ja portaille — sai siinä ruho vauhdin ja syöksyi suin päin ulos tummaan yöhön.
Sumussa pää, vaan iloisella miellä eteenpäin hoiperteli Markus kohden jotakin ylhää, joka viittoi yössä. Niin kumman suuri oli kirkonkylä, ja ihmeen muuttuneelta kaikki näytti. Hei, maakin pyöri jalkain alla niinkuin kirjoissa jossain siitä kerrottiin, ja auma, jonka ohitse hän kulki, — se oli merkillinen liikkumaan ja vastaan ilmestyi, jos minne kääntyi! Pankari kunne jäi, se kurja raukka? Hänenkin kelvannut ois tätä nähdä. — Hiis vieköön, kuinka kaita, hauska kuja!… … kuin rotan loukko… seinät kylkiin kolkki molemmin puolin, kulki vaikka kuinka. Kas niin, nyt päästiin viimein pintehestä… Hän talsi, talsi kärsivällisesti. Hän pyrki jotain kajastusta kohden, hymyillen joka hohti häntä varten. Ja joskus tuntui, niinkuin vahva käsi näkymätönnä ohjailisi häntä. — Pankari kunne jäi, se piru parka?…
Nyt näkyi ovi — tässä oli varmaan… Ja kas — nyt aukeni se itsestänsä, ja sisään joutui hän kuin lentämällä. Johonkin pehmeään hän kompastui, vaan hyvä oli siinä hänen maata kuin ruusuvuotehella konsanansa, ja jokin lämmin, pullea ja pehmyt lähestyi häntä, koski olkapäähän… Hän silloin autuaana lepoon painui ja uneen vaipui kädet ristikkäin.
Vaan sikolätin eessä lautamies hetkisen vielä seisoi kuulostellen, sisällä kunnes kaikki järjestyisi. Hän sitten astui kaivon luo ja nosti jääkylmää vettä syvyydestä sen, valellen kauan sillä kasvojansa. Sen jälkeen huoneessaan hän puvun vaihtoi, samettiliivit kauniit ylleen puki, säkenin kirjaillut, ja valkopaidan; huolella siistiytyi hän peilin eessä; sytytti sitten lyhdyn sekä lähti.
Hän väleen palasi, ja lyhdynhohde valaisi seuralaista valkeata ja säikkynyttä — siinä oli Klaara. Hän johti neidon sikolätin luokse, avasi oven sekä lyhdyllänsä valaisi asukkaita pahnojen. Lihava, punasilmä emäsika heräsi unestansa röhkien, vaan sian kupehella näkyi jotain valtaista, kuorsaavaa ja tummahkoa. Pankari lyhdyllänsä lähemmältä valaisi sekä näytti kädellään: »Kas, siinä hänet näet, vuoroin makaa hän sinun luonasi ja vuoroin sian.»