PROFEETAN LUONA
Tienhaaran vanha riihi hönkäeli savua niinkuin sauna lauantainen, ja lämpö katon yllä karkeloi tähtiä kohden, jotka iltaan syttyi. Tungokseen asti näet kansaa siellä penkeillä, permannolla istuskeli. Hämyssä piippunysät hehkuvat valaisi tuolla täällä nenänselkää kuin tulisilmät päiden rykelmässä; nuoriso nurkkiin oli ahtautunut, ja siellä kävi kujeilu ja tirske; vaan rahvaan eessä seisoi pöytä, jolla odotti kaksi kynttilää, sen takaa näit rengin harmonikan tynnörillä kuin kiinni pannun jättipostillan. Ryintä yltyi, kiihtyi odotus: jokohan kohta mahtaa näytös alkaa?
Vaan puolen kylän väki keskellänsä erillään istui loukoissaan nuo kaksi rakastavaista, jotka hiipi sinne. Näkymätönnä heidän välillänsä hämärän halki johtolanka kulki ja viestit vaihtoi: täällä olen, rakas! Nyt saapui renki. Hieman huojahdellen luo pöydän astui vanhus harmaapää, sytyttäin arvokkaasti kynttilät. Hän kämmeniään paukutti ja lausui kuin apostoli ikään: Nyt hän saapuu! Profeetta astui sisään, turkit yllä, uhalla lämmön arvokkuus niin vaati; ja ukon juhlallinen, harmaa parta valtoinna valui turkin rinnuksille; kuin tietäjällä kirkas oli otsa, hiessä tosin nyt, ja kädessänsä hän piti pitkää saarnakirjoitusta. Hän rengillensä nyökkäsi, ja tämä hanuriin tarttui, tynnörille istui, ja niinpä alkoi ilovirsi soida:
Hei, armaat siskot, armaat veljet, kokoontukaamme karkeloon, karkoittakaamme pahan eljet, ja ilon virsi raikukoon!
Kas, päivä iloisesti paistaa,
ruis kohoo kolmeen kyynärään,
ja kaikki luojan luomat maistaa
riemua saavat onnen tään.
Kirkossa paksu pappi jakaa
viiniä, mannaa taivaitten,
vaan hikipisaramme takaa
ehomman meille autuuden.
Maan multa varmempi kuin usko
on taivaan kultaportaisiin,
ja lempeemmin kuin pilvenrusko
luo lanta hymyn raatajiin.
Niin, veikot, siskot, riemuitkaamme nyt temppelissä elämän, niin kauan kuin me maistaa saamme iloja armon laakson tään!
Tuo armon laakso ilovirren päässä sai naurun kukkasadon versomaan savusta sankan riihen hämärässä. Ja kotvan kesti naljaa vallatonta, vaan viimein vaiettiin, ja humahtaen hanuri kiinni painui rengin vanhan. Profeetta silloin nousi pöydän takaa. Hän hetken seisoi kookkahana vaiti, ja valo hohti hänen otsaltansa ja parran haivenista. Sitten otti hän kirjoituksen, josta haastoi: »Veljet, ken teistä ei ois nähnyt, kuinka kukko elämää julkikuritonta viettää? Ja silti… kuitenkin… en, hiis vie, näe!…» Lähemmä liekkejä hän kumartui, vaan riihen hämärästä joku nulkki — lie ollut kirkkorannan veitikoita — kuin kukko kiekui, jolloin naurunpuuska taas hämyn täytti. Kun se vihdoin laantui, aloitti ukko uudellensa saarnan lähellä kynttilöitä aivan: »Veljet, ken teistä ei… no hitto soi, kun hämää!…» Ja tirske alkoi jälleen valtoinnaan.
Profeetan pöydän luona apostoli kuin varjo hiipi, siirtäin kynttilöitä paikasta toiseen parran ympärillä. Henkeään pidätteli kesäilta, vetoa hilliten ja odotellen viekkaana tuokiota otollista. Taas liekit lekkumatta paloivat. Kolmannen kerran liki kynttilöitä aloitti profeettamme saarnan: »Veljet…» Vaan silloin liekki salakavalasti lehahti paperiin ja siitä partaan, sähisten niinkuin itse piru oisi Joosuan tulenloimuun sytyttänyt, ja renki kiirein tulta sammutteli, ja riihen täytti melske hirmuinen.
Kun ukko vihdoin pääsi pälkähästä ja muuttuneena, tyrmistynein mielin silmäili ympärilleen, sekamelskan hän näki julman: penkit särjettyinä lojuivat sikin sokin permannolla. Ulkoa vielä kuului kirkunaa ja huutoja, ja maassa polvillansa profeetan eessä renki harmaapää rukoili sangon pohjaan nojaten, ristissä käsin, vettä valuvana.
Ja hänen koko suuruutensa häilyi kuin katku äitelä ja tympäisevä yön tyhjyydessä polttoroviolta.
Kylässä monta päivää naurettiin. Vaan Joosua ei liikuskellut missään, hän lymyi kituen ja äkeissänsä. Profeetan tähti parran kera laski, sieluja kirkko hallita sai yksin, ja lihan kauppa säilyi ennallansa.