ETSIJÄT
Kuin kulo kiersi kylää juoru nopsa ovelta ovelle, ja kielet jauhoi kosintaa Pankarin nyt minkä ehti. Ken kiitti, ken taas moitti, yhtä vain epäilty ei: kun Pankari vei kihlat, on liitto vankka niinkuin hovin päätös.
Ja moni pulska poika alla päin, nolona niskavillojansa kouri ja mietti: »Löyhemmässä istui hän, kun renki hänen kintereillään kieppui. Nyt on hän ikuisesti ankkurissa.» Ja ulos aurinkoon hän noituin työntyi ja ruuhen jokeen riuhtaisi ja souti keskellä luojan päivää Vaskisaareen. Kun pois hän pyörsi kasvot punoittaen, heristi nyrkkiään hän yli virran ja vannoi ennen iltaa jokaiselta nujertavansa niskat sillä puolla. Niin syttyi tappeluita tuima sarja yht'äkkiään kuin kesken uittoaikaa, vaan tässä vihan vimman aallokossa kuin vuori vankka seisoi lautamies.
Vain yksi vääryydeksi julkeaksi julisti tapahtuman sanoin suorin. Tienhaarassa hän kylän ulkopuolla asusti, Joosua, tuo urho hupsu, »profeetan» nimen saanut parrastaan ja sananjulistamisinnostansa. Hän vaeltanut oli mailmanrantaa laajalti nuoruudessaan — nyt hän istui vakaana tuvassansa kera rengin, isännän kumppanin ja rakkaan veljen, jo seitsenkymmenvuotiaan, vaan silti hän paras oli tanssimestareista, jos kohta kihdin tuttu sääriltänsä. Profeetta oli ilon harmaa airut, mies uskon oman, joka eri teitä kuin pappien ja kirkon oppi kulki. »Ne katon liian korkealle kaartaa, kuin lämmittäisi meitä tuulentuvat», hän haastoi. »Taivaan tiedän, joka kiertyy kuin lampaanvilla sielu paran selkään, ja se on, veljet, paljon lämpimämpi.» Ja sunnuntaisin juuri kirkkoaikaan, kun kansaa kulki tiellä mustanaan, hartaana, virsikirjat vatsan päällä. Tienhaaran ikkunoista kaikui soitto herjaavan, remahtavan riemukas; vanhukset messusivat voimain takaa iloista uuden uskon virttä siellä. Papille oli hän kuin rutto, vitsaus, ja saarnoissa hän oli pannaan pantu, vaan siinä kaikki — sillä nuhteetonta vaellus miehen oli kaikin puolin. Ei kellekään, ei edes itsellensä hän pahennusta koskaan tuottanut. Jumalanpalvelusta todellista hänestä oli kylvö-, kyntötyöt, ja jollei omat pellot riittäneet, hän kävi rallatellen naapuriin. Vaan eipä ollut koko pitäjässä hevosta sellaista kuin profeetalla, niin pulskaa, kiiltokarvaa, kengätöntä; ja eipä ollut koko maailmassa renkiä moista, seitsenkymmenistä: hän vuoroin lauloi, tanssi, vuoroin nukkui. Ei suotta arveltukaan lutikoita profeetan luona hyvin ruokituiksi. Vaan pappia ja kirkkoa hän noitui. Yleensä veti hymyyn suut tuo saarna, epäilevinä osoitettiin otsaa. Hän löyhkä oli, siitä oltiin varmat, vaan myöskin onnellinen tavallansa, uskossa jotta olla taisi voimaa. Ei ollut ihme, että harventui penkeissä kirkon väki toisinansa, ja suntio sai panna säppiin oven; profeetta hartaudenharjoitukset riihessä näet piti riemukkaammat.
No niin, hän viime kokouksessansa julisti kuulijoille julkisesti: On rakkaus rahaa paljon arvokkaampi, ja yhtä hyvät renki, lautamies.
* * *
Vaan Pankarista kaikui ryske, pauke, pöly ja turve jokeen tuprahteli. Onnensa templin raunioilla seisten sai Markus renki rautakankeineen hammasta purren hävitystä tehdä. Jokainen hirsi, joka maahan vieri, vei osan elämästä mennessänsä syvyyteen mätkähtäen, ja hän katsoi sen jälkeen hetken rannan roukkioon. Pankari itse toista sauvaa käytti toisessa päässä hirttä, ja he väänsi kyräillen äänetönnä toisiansa. Niin sortui luhti nopeasti maahan.
Nyt muuttui yötkin niinkuin muuttui päivät. Hän siirtyi tuvan sänkyyn, ylempään, tuon vanhan kellon alle, jonka käki rämisten kukkui hänen murheelleen. Pankarin varkaanpelko vallannut äkisti vallan oli, koiranunta höröllä korvin nukkui hän ja vahti ovea eteisen, hän varhain nousi ja myöhään valvoi sekä muisti aina kamarin oven työntää auki yöksi. Kuin toiseen maailmaan jäi Klaara nyt yht'äkkiä, ja sillä lailla viikko hitaasti, kiusaavasti loppuun vieri.
Jo aamuvarhaisesta sunnuntaina asuaan renki peilin eessä siisti ja lähti sitten suoraan yli sillan luo lesken varmuus täytyi hänen saada. Jyskytti sydän, tuntui aivan siltä kuin joku seuraisi, ja portahilla hän hetken epäröiden taakseen katsoi. Vaan sitten tarttui jättikoura lukkoon.
»Huomenta», virkkoi hän. Ja alta armoin »huomenta» nyökähytti Klaaran maammo. Hän seisoi luona lieden, katsahtaen tulijaa ilkein, vilkuilevin silmin. Vaan Klaara oli, hyvä kyllä, poissa. Penkillä veljet tupakoiden istui, tuo rehti Kyösti, Janne, Pikku-Matti. He häneen katsoivat kuin sanoakseen: Parempi meistä oisi ollut kauppa, jos raha rengin seuraa rakastaisi, vaan hiiskö mailman menon muuttaa voi. — Hän painoi puuta, katsoi permantoon, ja painostavan hiljaisuuden rikkoi vain padan porina ja kellon rakse. Hän hattuansa pyöritteli kotvan ja vihdoin suunsa avasi ja virkkoi: »Sanomaan tulin, että joskin renki, niin varoja on perintönä kyllin. Isäni toisen pitäjän on mies ja talo vankka hänellä on siellä, vaan ahtahaksi kävi ukon luona. Kai kohta siellä maat ja mannut vartoo. Niin jotta sen vain tahdoin täällä virkkaa. Nyt kääntyi maammo pidätellen salaa kuin naurua ja sanoi mielin kielin: »Jos Klaaraa tuolla puheellasi tähtäät, niin jouduit myöhään, hyvä renkimies. On luvattu jo hänet Pankarille, ja kihlat tilattu on kaupungista.»
Hän silloin nousi, sylkäisi ja lähti. —
Ei oikeutta saanut ihmisiltä! Hänestä tuntui, että tiellä käyvät ivallisesti supatti ja vilkui: tuo raukka tyttönsä on menettänyt, saa nähdä, käykö känää huuhtomaan mies Vaskisaareen?… Varo pukki ruojaa… Hän kulki, kulki niinkuin etsien, ja sydän jyski niinkuin vainotun, vaan pyörryttävä tyhjyys oli päässä. Hän vainioiden halki kuljeskeli ja huomaamattaan raastoi tähkäpäitä. Niin joutui järven rantaan. Viilus ukko portaillaan kyhnötteli poltellen takkuinen rotta, päivään ryöminyt. Murahti Viilus huomenen, ja Markus istuutui äijän viereen Hän virkkoi: »Voitko sinä, valkohapsi, minulle antaa neuvon, tiennet, kuinka on laita, Pankari kun tytön otti?» Urahti tuima ukko: »Totta vie on särjelläkin sappi niinkuin hailla.» Hän vaikeni ja nysää lataeli kourilla, joissa suomut hopein hohti kuin kuurankiteet multakokkareissa. Ja syljen ruskean hän ruiskahutti kuin halkeavan murskun mujun, jonka se mäkeen pursuttaa, ja juttu jatkui: »Nyt piru vie saat kuulla multa neuvon. Kun viime viikon maissa kokemassa luodolla tuolla olin pyydyksiä, niin oli, piru vieköön, koukussani sellainen hauki, ettei ennen nähty. Se painoi paljon toista leiviskää ja paksu oli pahus niinkuin porsas. Vaan niinpä olen aikaa myöten käynyt heikoksi moisiin vetkaleisiin nähden, kun vaivoin käyristäytyy jäykät kädet. Tein kaikki, mitä mahdoin, kuitenkin, olihan synti heittää moinen saalis. Me rimpuilimme iltamyöhäiseen, ja vesi kuohui vallan helkkaristi. Sain veneen luo sen kerta kerran jälkeen, vaan veneeseen en saanut perältäkään, kun puuttui kirves ja kun käsissäni ei ollut voimaa — ymmärrätkö, poika? Aurinko laski, hämy maille painui. Sen silloin viime kerran kiskoin luokse veneeni, siunasin ja sanoin tuolle: 'No mene herran haltuun, mutta muistaa minua saat, sen takaan' — sitten painoin sen toisen silmän peukalolla puhki. Katkaisin siiman sekä soudin kotiin. — Kas, täytyy ottaa mitä suinkin saa, ennenkuin jättää — ymmärrätkö, poika?»
Vaan renki nousi, sylkäisi ja lähti.
Ei, neuvoa ei saanut ihmisiltä!
Hän kulki pois ja kirkkoon turvautui.
Kahdettatoista Matteuksen siellä selitti pappi, kuinka Jeesus kulki kultaisen viljan halki sapattina, ja apostolit taittoi tähkäpäitä, vaan synniksi ei katsonut hän sitä. Se oli kaunista. Ja renki vaipui mietelmiin, kuuli rukiin kahisevan, ja muistot elpyi — kuinka hän ja Klaara yhdessä viljan kesken vaelsivat. Vaan silloin nousi rintaan tuska taas. Ei, Matteus ei häntä auttaa voinut, ei lohdutusta suonut kirkkokaan! Hän tunsi niinkuin häntä vilkuiltaisiin: hän tuolla istuu, raukka, jolta tytön isäntä riisti, nyt kai kelpaa pappi… Kun alkoi lähtövirsi, torninkello kumahti soimaan, ryntäsi hän ulos, ja sydän rinnassa myös rynnisteli, vaan pyörryttävä tyhjyys oli päässä. Ja vainioille taas hän yksin kulki, vain kirkonkellon soitto seuranansa.
Vaan mitä tuolla? Tuulenpuuskan käyden, kun tähkät juuri taipui maata kohden, punaista jotain sieltä vilahteli ja hiljaa tuli vastaan polun uomaa. Se Klaara oli, mutta muuttuneena: hän kulki katse painuneena maahan kuin jotain etsien; ja pyhähuivi valunut niskaan oli, hiukset peitti kuin pitkän matkan kulkeneella pöly, ei auringossa hohtaneet ne nyt. Ruismeren keskellä he kohtasivat, seisoivat vaiti hetken, tuijotellen toisiinsa, kunnes kyyneleitä tulvi. He silloin epäröiden tarttuivat toistensa käsiin ja niin virkkoi Klaara: »Aamusta asti olen vaeltanut kuin jotain etsien, en tiedä, mitä.» Ja Markus sanoi: »Olen lähestynyt Jumalaa, ihmisiä, mutta turhaan.» Kipeä hiljaisuus. Näin murheisena ruis kuiskinut ei ollut koskaan ennen. Päin painunein he tuijottivat kauan. Ja Klaara virkkoi: »Yksi säälii meitä kylässä vain ja hänkin hupsu lienee. Tienhaaraan kuljin, puhuin Joosualle, hän sanoi: Lapseni, voin auttaa kyllä sinua varmastikin pälkähästä. Hän puhui jotain, ettei riemu riipu onnesta, eikä onnettomuudesta tai muusta roskasta, niin vaikka luullaan, kun tuska sydämessä kaihertaa. Kysymys oli silti pulmallinen, hän tuumi, sieti harkintaa ja paras se paperille oli kirjoittaa, hän siksi iltakokoukseen sen siirsi. Vaan totisesti kylän puhdistan kaupasta lihan silloin, niin hän vannoi. En luota paljon tuohon apuun, mutta on hyvä sinun myöskin sinne tulla, hän ehkä jotain sentään virkkaa voi.»
Niin Klaara. Suruissaan he erkanivat ja arastellen eri tahoillensa ruisvainioiden kautta poistuivat.