MARKUS JA KLAARA
Pankarin kukko ensi kertaa kiekui ja siipiänsä lyöden kurkotteli päin aamun ruskotusta helttakaulaa. Ja tarhikolta kuului kilke karjan, jo neljä vuotta emäntäänsä vailla. Vaan yksikään ei vielä juossut piika kiuluineen pihan poikki, vielä uinui mustissa liesitorvissansa sauhut.
Joelle kallistuvan luhdin täytti yön hämy laupiaasti vielä hetken, maatessa vankan Markus rengin, jolla päänalaisena oli heinätukko, vaan joka lammasnahkavällyt orteen jo juhannuksen maissa oli pannut. Apilantuoksussa hän nukkui, josta ei tienneet muut, ja silmäluonten alle salainen onni hymynhäivän loi; hän hymyili ja kylkeänsä käänsi ja käden työnsi heiniin hyväillen kuin haparoisi armaan palmikkoa. Muut kylässä ei nähneet sitä unta, jos näkivät, se heille valhetteli.
Sarasti päivä. Kirkkaat sädekimput raoista lahon seinän pilkisteli, ja aukon valosilmä nukkujaan kuin herättävä henki katseen heitti. Nyt nousi renki, pörröpäinen karhu, tapaili luhdin kattoon laki pään, ja jäykkä hieman oli vielä jalka iskuista noista, jotka urhotyöstä hän, luojan kiitos, kevähällä sai. Hän katsoi ulos. Joki välkkyi siellä jo puhjenneine lumpeenkukkineen, ja Vanhantalon yläikkunoihin auringon hehku syttyi loistamaan. Kas, nyt se syttyi Klaaran ikkunaan. Vaan hänen merkkiään ei vielä näy, ei ketään liiku talon tanhualla. Hän hieroi silmiään. Ei nähnyt mitään hän päässä tangon, joka esiin pisti kuin linnunorsi päätyikkunasta. Nyt liikkui tuvanovi. Ah, se oli tuo äksy, paksu leski; portahille hän astui kädet puuskassa ja hiukset sileinä, ruskeassa sielikossaan. Hän seisoi märehtien päivää päin jotakin kihdinlyömää öistä kaunaa. Ja luhdissansa märehti myös renki kuin ilkkuen, kuin havitellen purra. Nyt poistui muori oven sulkien.
Me ehdimme siis ensimmäisnä tänään. Hän mietti: »maanantai — siis luhtaniitty»… Ja sitten kömpi perimmäiseen nurkkaan hän, missä seinä yhtyy katon harjaan, kohdalle kurkihirren tuuliviirin. Näkyipä siellä reikä pärehissä ja pieni väkipyörä ynnä kamaa jos minkämoista: viisi kangaspalaa, puurengas kullattu ja paljon muuta.
Viikate pieni nousi ilmaan nyt ja rengas sekä lehdeksiä — näinpä limonsa koristi hän lemmekkäästi. Se virkkoi: »Sinun olen, siinä onni, ja heinään lähden, ettäs tiedät sen.» Ja jatkon muisti Klaara viimeisestä. Niin, Klaara, nokkelasti keksi tempun jos toisenkin hän aina, millä päivät iloksi kääntää, virran kaventaa. — Vaan nyt on aika käydä puuron kimppuun.
Tuvassa heiskahteli pulskat piiat, lusikat pöydän kahta puolta kalkkui kuin lerkut pohjiin kulhojen. »Kas, Markus, no huomenta — no mitä luhtiin kuuluu? — et kotvaan ole pistäytynyt meille, he-hee, jaa-jaa, me emme enää kelpaa, se nähdään kyllä…» Niin ne lauloi kielet. Vaan nurkastapa kuului kumma yskä, ruosteinen, raskas: vanha kello siellä kamppaili hetken, kunnes luukku aukes ja käki paksunokka ulos puski ja kukkui toimekkaasti neljä kertaa. Nyt kuului askeleita, kamarista isäntä, leski, astui kynnykselle; hän huomenensa virkkoi tapaan jäykkään, ja piikain tirske taukosi kuin taioin. Vaan mitä tämä? Mustat liivit yllä, sametinhienot, punakiehkuraiset, ja pyhäpaita — juhlapukineissa näin maanantaina kesken heinänteon! Kaapista tammilippaansa hän otti ja aukaisi sen peilin kamarissa, hän veistä hioi kauan saapasvarteen, sunnuntaisiivoukseen sitten ryhtyi. Näin maanantaina kesken heinänteon…
Ei, ruoka juuttui rengin kurkkuun tänään kuin noiduttu ja käsi jäykistyi. Terävä veitsenrapse kamarista, se pahaa ennusti, kuin viilteleisi se riekaleiksi hänen arintansa. Ei tiennyt hän, vain aavisteli kummaa. — Hän hatun otti sitten, mutta viipyi ovella vielä hetken epäröiden. Peilistä katsoi häntä tuikeasti nelissäkymmenissä pyörivät piikovat, ylväät lautamiehen kasvot, ohimohiukset harmaat saippuassa. Nyt liikkui tyynen pinnan alla häive levottomuuden uhkaa, tuima suu sai juonteisiinsa ilmeen: saapa nähdä! Ja renki virkkoi vaivalloisin äänin: »Käyn luhtaniitylle, vaan minne sinä näin maanantaina pynttäät itseäsi?» Pankari nousi, pani syrjään veitsen ja katsoi häntä ilkein pilkanilmein: »Aionpa tästä joen taakse käydä. Yrittää vanhakin voi, kussa nuoret. Niitylle saavun sitten myöhemmin.» Hän oven sulki. Renki viikatteensa vaarnalta otti, verkkaan rantaan kulki ja työnsi ruuhen veteen mietteissänsä.
Niin allapäin hän oli, ettei tullut katsastaneeksi Klaaran ikkunaan, oliko mitään vastausta siellä. Ei nähnyt mitään soutaessaan tyyntä jokea hän, ei piikasia, jotka hänelle rantamilta huutelivat. Ei nähnyt aurinkoa hän, ei nähnyt lumpeita, jotka tarttui airoihin. Joella liukui venhe vanhaa tietään, ja siinä istui jäykkä jättiläinen, päin pohjaa tuijotellen synkeästi. Nyt töksähti se. Kas, jo Kalsonmutka, hän saattoi nousta ruuhestaan ja mennä niitylle oikotietä pellon poikki. Hän nousi maalle, veti ruuhen rantaan ja nosti olallensa viikatteen.
Vaan yllä rengin rantaäyrähällä nyt huojui vilja niinkuin puuskan käyden. Se hiljaa aukeni, ja tähkäin kesken punaista vilkkui. Siellä korkealla jo Klaara nauroi, päivän loistaessa kuin tulen kulta hänen hiuksissansa. Hän avosylin tervehdystä vartoi.
Kestääkö murhe mustinkaan, kun onni käy luokse säihkysilmin karkeloiden? Pilvikö voisi lähteen varjostaa, kun aurinko sen kalvoon loisteen luo? Vain vähitellen hämy lankeaa taas ihmissieluhun, ja sinitaivaan uhkaavat ukkospilvet synkistää.
Piennarta pitkin kulki eellä Klaara, jäljessä astui Markus raskahammin. Aurinko myöskin pellon halki kulki, idässä vyöryen kuin tulipyörä laineilla lakeuden hohtavan; se väliin painui, väliin jälleen nousi merestä viljan yhä ylemmäksi, se kunnes kyllin korkealle ehti. Hän katsoi Klaaraa, joka kevyesti edellä sipsutti kuin västäräkki, ja muisti, mitä kerran oli kuullut »profeetta» Joosuan, tuon hupsun, suusta: »Se tyttö vallan tanssii kulkeissansa, hän on kuin talvivarsa, totta vie, niityllä ensi kertaa kirmaamassa». Tuon tanssin täytyisikö muuttaa nyt niityltä tuimaan tupaan Pankarin?
Alemmas yhä painui rengin pää, syvempään painui saveen saappaankannat. Ja siinä, missä Kalsonoja ehtii niitylle, missä järvi silmään siintää, hän kompastui ja pientarelle painui kuin alla raskaan taakan istumaan. Nyt kääntyi Klaara, tuli rengin luokse ja säikähtäen tämän käsiin tarttui, ja renki sydämensä murheen purki: »Jos Pankari ja äitimuori vetää nyt yhtä köyttä, tukossa on tiemme. Jo kauan moista aavistin, vaan tänään varmuuden sanansa ja liivit antoi.» Vaan Klaara vastasi: »Ei liivit mitkään minua niin saa hourupääksi koskaan, sydämen lemmittyä etten tunne. Käsistä tukkilaisten minut autoit, ja puolta kylää vastaan kamppailit lauantaitansseissa, vain sinä yksin luhtiini olet päässyt lepäämään, pihalla vaikka pojat kurkkivatkin tusinakaupoin, uhkaillen ja pyytäin. Oon sinun, Markus, nyt ja ikuisesti.» — »Vaan jospa vängällä vie sinut ukko, jos äiti vaatii, mitä sitten tehdä?» Nyt painui Klaaran pää ja neuvotonna hän huoahti: »Niin, enpä tiedä, mitä…» Vaan kohta kirkastui hän: »Sen vain tiedän, ettei niin häijy Pankari voi olla, sen että tekee. Ei niin väärä mailma, se että riistää toisiltansa meidät, näin vankat sydänsiteet katkoen. Sen tunnen kuitenkin, jos kuinka käynee, — jos äiti Pankarille pakottaa, jos pappi, lukkari ja vallesmanni kahlitsee minut hänen vuoteeseensa, jos mereen menen, hourupääksi tulen, jos maa ja taivas nousee vastahankaan — niin sinun olen silti ikuisesti.» Nuo sanat lohdun karvaan suloisen valoivat sieluun vaikenevan rengin. Pian keksivät he kielen, joka liensi paremmin vielä, viljan kahistessa. Aurinko nousi, eron aika joutui ja kutsui päivän työhön kumpaistakin. Kuin liekki hulmahteli rengin silmään punainen Klaaran puku rukiin halki saralta saralle, se kunnes häipyi. Sieraansa silloin Markus renki tarttui ja ryhtyi teroittamaan viikatettaan.
* * *
Pankari saapui heinään päivemmällä työvaatteissaan ja haravoitsijoineen. Hiessä otsin katsoi häntä renki, vaan mitään ilmaisseet ei piirteet ukon. Hän otti viikatteen, kuin tapahtunut ei mitään ois, ja kumpainenkin niitti näin äänetönnä heinää mittavaa kuin kilpaa rinnatusten, kunnes päätyi tie niitoksen jo järven rantamalle. Pankari silloin päätään nostain virkkoi: »Huomenna toiseen työhön ryhdytään. Puretaan vanha luhti joen luota, en sitä enää siedä silmissäni. Noin pulska renkimies kuin sinä, Markus, tuvassa kehtaa kesäisinkin maata.»
Hän katsoi rengin käyrää jättiselkää. Ei vastausta tullut. Viikatteensa vain kumman terävästi suhahteli.