KOHTAAMINEN
Ylhäällä metsän katvehessa kiersi savua tukkikämppäin seutuvilla, »uoreine hirsinensä jotka hohti äärellä torpan, mustan, ränstyneen. Mäellä sauna höyrysi, ja sieltä raosta oven tunki pihkan tuoksu; sisälle lattiasta kattoon saakka ladottu oli nuorta kuusipuuta ja niitä kuumennettiin pehmeäksi. Ja sitten torpanakka nokinaama ne ulos hankeen höyryisinä heitti.
Lähellä saunaa seisoi kymmenkunta jykevää, kuorittua paalupuuta; jokaista kiersi ympyrässä mies kuin sirkushevonen, vaan raskahammin. Hän otti norjan, kuuman kuusenrungon, hän painoi latvapuolen paalun koloon ja väänsi sitä niinkuin köyttä kiertäin useaan kertaan paalun ympärille; nykäisten kiinnitti hän tyvipään, ja nyt se oli valmis tukkipuomiin. Hän sitten kiekon väänsi siitä, heitti sen röykkiöön ja tarttui seuraavaan.
Kirous viilsi ilmaa tuolloin tällöin, kun jokin juuttui, mutta muuten rehki äkäisen äänetönnä joka mies. Viinakset näet loppuun juotiin eilen lauluin ja kortein, eikä tässä säässä tuo matkain takaa uutta pirukaan. Hongikko kohisi, ja kohta alkoi pyryttää lunta läpi kämpänsauhun, se pieksi nuttua kuin vitsat nuoret, ja laaksoon päin jos alas katseen loit, sokeni kaikki pyryn pyörrepilviin.
»Hei», huusi joku, »hitto täällä rehkii, kortteja käydään pirttiin läiskimään tytön ja eukon luo — hei, kellä on pelata ryyppy onko sulia, Markus?» — Paaluilleen kaikki pysähtyivät, mutta jäi vaiti kaikki. Silloin joku huusi: »Jos keltään hitolta ei heru viinaa, niin pannaan peliin, että hävinneen on hankittava juomaa ennen iltaa.» Se tuuma hyväksyttiin hälisten. Vaan Markus virkkoi: »Kurkkuani kuivaa, ei, pojat, minä lähden Koskenkorvaan, teen vaihtokauppaa, siellä lienee viinaa.» Sanoi ja kiekkoja hän seipään selkään tusinan verran poimi olallensa. Ja vakaisena vaelsi hän pyryyn, leveä hattu reilun kallellansa, ja hapset tuulen myötä heilahdellen.
Silmissä vilahteli lakkaamatta lomitse puiden, joissa tuuli viuhui; kinokset kiertyi, lensi tuulen myötä kuin rantakuohut ohi saappaanvartten. Nyt valtatielle juuri harjanteella hän joutui, jolta selkeällä säällä sai nähdä neljät kirkontornit. Mitään nyt nähnyt ei. Vain kivenheiton verran erotti, kuinka kuuset niinkuin peikot vaipuivat umpimereen valkoiseen ja hukkuivat, ja kaikki häipyi pois. Kirottu tie, se johti alas tuonne häpeän, muistojen ja tuskan kylään! Hän seisoi hetken raskain aatoksin, ja sydän löi, ja kädet nyrkkiin kiertyi.
Vaan silloin mitä tuolla? Nietoksista sukelsi esiin piste, joka kasvoi. Ensinnä erotti hän hevonpään ja sitten vähitellen reen ja reessä lumisen miehen koiraturkit yllä.
Ne lähestyivät. Mutta Markus seisoi keskellä tietä jäykkänä kuin louhi. Seivästä piti vasen käsi, toinen väsyneen orhin suitsiin tarttui kiinni. Hän katsoi kiinteästi miestä silmiin, turkeista jotka esiin pilkistivät kerällä kalpenevain kasvojen.
»Pois tieltä!» huusi hälle lautamies, »eteenpäin ajan, sen kait näet, lurjus!» Ohjista tempoi orhinsa hän pystyyn. Vaan Markus painoi jälleen maahan sen, ja reki seisoi hankeen naulittuna.
Pankari silloin suuttui tosissaan. Hän uhkaavana kömpi ylös reestä, pois heitti turkit sekä mörähdellen hyökkäsi kimppuun rengin entisen.
He yhteen iskivät, nuo jättiläiset, pidempi toinen, toinen leveämpi. He karjuivat kuin ärsytetyt karhut, ja orhi pillastui, vaan suistui ojaan. He lunta pöllytellen vierähtivät maantieltä metsään, nietosten ja puiden keskellä kamppaillen ja karjahdellen yhä ja kieriskellen kallioilla. Nyt vaikenivat. Kaatohonkaa vasten on alla Pankari ja päällä renki, painaen tämän rintaa polvellansa. »Nyt, piru, sulle maksan sian hinnan…!»
Hän veti puukon, nosti käsivarren, vaan hämmästyen pidättikin iskun; hän nosti puukon uudelleen, ei lyönyt. »Rohkea olet saatanasti, mies, et silmää räpäytä — säästän puukon!» Ja Markus työnsi tuppeen sen, vaan nauroi pilkallisesti: »Ehkä olet kyllin kolhittu, senkin karju, niinpä sitten vien sinut paikkaan, jossa kipu lientyy.»
Hän raastoi tielle lyödyn miehen, joka loukkaantuneelta näytti, joka ähki ja kättään tuskin liikuttamaan pystyi. Hevosen sitten ojasta hän auttoi, toi kiekkonsa ja turkit Pankarin ja sovitti ne rekeen huolitellen. Viimeksi isännän hän perään nosti ja viereen istahti ja ohjiin tarttui. »Naisesi luokse ajan sinut nyt… Hei, Ville, juokse, vanha veikkoseni!»
Karkua täyttä mentiin. Vauhko orhi pyyhälsi alamäkeen tuulispäänä, vaahtoa pärskyi siitä pyryn halki, ja metsät vilahteli usvain lailla. Alaspäin aina, alas painui tie, ja ohjat kireällä Markus hihkui ryöppyä kohden, joka heidät saarsi.
Nyt hiljensi hän vihdoin. Metsä loppui, ja lakeuden tasahanki alkoi. Kappale vielä. Näkyi kirkkomaa ja paljaat, tuulen tuivertamat koivut ja portti kullattuine silmineen, nyt ruosteessa — se oli varmaan auki… Hän hiljensi, hän käänsi oikealle, sivalsi orhia — ja sisään mentiin aukosta muurin keskeen ristien, kummulle lumiselle kunnes resla komean rautaristin viereen juuttui. »Naisesi luokse jätän sinut nyt…»
Hän nosti lautamiehen ylös reestä ja pani hänet varovasti hankeen, ristiä vasten nojalleen. Sen jälkeen hän otti närekiekon, aukoi sen ja kietoi miehen kaulan ristiin sillä kuin häpeällisesti kahleisiin.
»Rauhassa istu, senkin kesy karju, ja varro, kunnes apu ehtii tulla kylästä, toivon että viihdyt tässä…» Hän turkit kietoi hyvin vangin ylle, ohjaksiin tarttui, rekeen istuutui ja hyvästiksi nyökkäsi ja lähti.
* * *
Pankarin orhi täyttä laukkaa saapui valjaitta kotiin niinkuin viestin tuoja, ankarat piiskanjäljet pakaroissa. Havaittiin heti tapahtuneen jotain. Väkeä lähti etsimään ja orhi opasti heidät kirkkomaalle. Portin keskellä seisoi tyhjä reki siellä, sisälle viitaten. Ja kirkkomaalta keskeltä hautain vihdoin löydettiin. Vaimonsa hautakummun päällä istui Pankari ristiin kytkettynä kiinni, lumettuneena koiraturkeissansa. Murtunut oli pari kylkiluuta ja toinen käsi, eikä puhe käynyt.
Varoen kuljetettiin hänet kylään, lääkäri kaupungista noudettiin. Ja viikkokaudet kuumetta hän poti, kevääksi vasta toipuin ennalleen. Häät, jotka piti pääsiäisnä viettää, sai äitimuori siirtää kesään saakka. —
Ja vallesmanni tuli rautoinensa, ja suurin joukoin alkoi takaa-ajo. Useat päivät metsää samoiltiin, vaan intoa ei tainnut oikein olla, näät vaikka raakaa työtä moitittiin, niin rengin puoleen mieliala kääntyi. Hän pahemminkin kostaa oisi voinut tytön ja sian vuoksi, tuumi moni. Ja rengin maine kasvoi edelleen.
Mieliä hämmästytti myöskin tieto, Pankari että syytteeseen ei vaadi renkiä teostansa. Ehkä mietti hän niinkin, että varmempaa on juttu kuitata tasan sekä päättää leikki, tai ehkä jalomielisyyttä näytti hän tytön vuoksi — eihän tietty varmaan. Vaan jonkun kuukauden, ei auta mikään istua saa hän, sanoi vallesmanni.
Ja viimein hänet vuorten metsiköistä vangiksi saatiin villin nälkäisenä. Vaan kylän lävitse kun häntä vietiin ja reki lähti kirkon ahtehelta, hurrasi puoli kylää sillan luona. Ja Vanhantalon vinninikkunasta esille pisti jotain hohtavaista: tuo vanha, uskollinen puinen rengas. Ja ikkunassa huiski silkkihuivi, vielä kun reki mutkan taakse peittyi.