TALVI
Valkoinen vaippa kattoi seudun nyt, sen alla nukkui virta, järvi, pellot, valveilla joskus ihmiset vain liikkui. He kyhnöttivät tuvan lämpimissä ja tungeksivat liki toisiansa luo lieden, vaieten ja tuijotellen. Ja pirtit samoin: oli niinkuin kaikki ne lumikatoin kirkon ympärille kyyrylleen olisivat painautuneet kuin tonttulauma pyöröhilkkoineen, etsien turvaa, yksin peljäten talvisen lakeuden autiutta.
Ne palmikoivat yhteen sauhujansa kuin vakuuttautuen ja julistaen: on meitä monta, lämpöä myös paljon. Ja kaikki kyyristyivät kokoon, milloin puhuri pohjan lietsoi kylää kohden kuin huokauksin raskain manan mailta. Vaan kirkko seisoi ryhmän keskustassa, kohottain siunaavasti kukkoansa pilviä kohden, jotka pimittäen ylitse lakeuden purjehtivat.
Raskaassa hämärässä illoin istui uneliaina miehet, tuprutellen haikuja takkaan, lasten, vaimojen ja palkollisten hiljaa kuunnellessa, erottikohan korva ulkoisalta jotakin kummempaa kuin tuulen kohun. Harvakseen putoilivat jäykät sanat kuin jäästä vaikeasti sulaen. Lausuttiin ehkä sana rengistäkin, aamulla joka niiton päätyttyä karkasi metsiin, jääden sille tielle. Hän majailee nyt vuorten korpimailla tuon tukkilaisten mustan joukon luona, keväällä joka täällä jälleen reuhaa. Kerranpa hänet näki Kalson ukko, kun metsissänsä siellä liikuskeli. Se oli ollut hurjaa joukkiota, ja renki oletteko kuulleet — sanoi: »Terveiset Pankarille sano, että on renki hälle velkaa kiitokset olvesta vielä» — niin hän sanoi, ollen pakanan suulas päissään, tuumi ukko, se oli päivänselvää niinkuin viina. Hän juovan kuului heistä hurjimmin, hän, joka ennen oli itse kunto, niin vaihtuu tytöt pulloon kerkeästi. Vaan kuitenkin hän näytti olleen päämies tuon villin joukon, tuumi Kalson ukko, — sepähän saadaan nähdä kevään tullen. Sanoipa joku: »Niinpä taitaa juosta joesta vettä sakeampaa silloin. Ken tänä vuonna tytöt pelastaa ja turvaa vallesmannin kunnian, kun itse pöpö vaihtanut on puolta. Mahtaapa tästä nousta moinen melske, ettei sen vertaa ole nähty ennen. En silloin, totta vie, kun hän on täällä, saappaissa vallesmannin mieli käydä. Siasta maksun varmasti hän vaatii.»
Niin haastoi miehet iltain ankeudessa, ja lapset, naiset kuuntelivat kammoin; haikuja tuleen puhalsivat miehet juroina vain, ei muuta tiennyt kukaan. Ja rengin varjo kasvoi pimennossa, osaksi peikkomaisen uhkaavana, osaksi sankaruuden hohtehessa — se painostaen seudun yllä viipyi kuin synkänharmaat pilvet nuo, se syöpyi aikuisten mieliin, lasten unikuviin. Pankariin hiukan kieroon katsottiin jo, pahan alkuun, mutta enimmälti taloista virran vastakkaisen puolen.
Niin joutui joulu viikon valaisten ja loppiainen, jolloin ruudut kielii: nyt ollaan voiton puolla kaikitenkin. Niin kaikui tervetullut kellonsoitto kynttilänpäivän vihdoin avaruuteen, ylemmä joka yhä valaistui. Heräsi eloon koko kylä taas; karisti kaikki yltään talven horteen, ja miehen luonto nousi toimintaan. Taas katot erkanivat auringossa, jokainen pirtti erillänsä seisoi, omine sauhuineen ja torvilleen.
Virkeä, ihmeen kirkas aika, joka lumella, pakkasella, auringolla mielemme hurmaa! Syntyi aimo telme, kun lapset vapauteen laskettiin. Rannoille satapäinen pilttijoukko pyrähti hyörimään kuin mettisparvi; suin päin he kelkoillansa alas syöksi äyräiltä kahta puolta, kohdaten keskellä jäätä toisensa ja käyden käsiksi hanakasti toisihinsa, niin että lumipilvet tuprahteli. Kulkuset kilisivät pakkasessa, jalakset kaiken päivää natisivat, pelloille suuntasivat lantareet, vuorilta liukui alas tukkikuormat, hevoset höyrysivät, miehet lauloi, ja jokaisella tuima taskumatti huurteisen turkin rintaa pullistutti.
Lakeus sarastuksen kirkkaudessa levisi vielä niinkuin valkoarkki kirjoittamaton, ensin punertuen ja sitten valkoisena kimmeltäen. Vain tuolla täällä joku lantakasa kuin mustetahra, joku aidanseiväs kuin huutomerkki nousi hangen alta. Vaan kohta kylän keskipistehestä säteittäin piirtyi hieno kirjoitus laduista metsiin, suolle, järven jäälle. Tuo kirjoitus se monet ilot kätki. Jäniksen jäljet nähtiin, seurailtiin tuoreita vinkuroita metsän reunaan risukkojen ja kaatopuiden sekaan. Etsittiin, vaanittiin ja saarrettiin salainen makuupaikka, kiertäin kehää, vireessä hana, tarkkaan tähystellen, näkyikö jossain pitkä korvapari tai silmä pelokas — ja laukaus pamahti, kaiun kauan kiiriessä vuorilla, joilta viime ääni saapui, kun saalis oli saatu kuopastansa.
Vaan suolla oli vielä kauniimpaa! Reunoilla kimalteli joka oksa, jäähileissänsä männyn rungot loisti kuin tulenkulta alla pakkastaivaan. Ja vielä pehmeällä hankisella näkyivät riekon kirjaellut jäljet, ja siivet nousi hohtain pensaikosta. Ansoja viritettiin ovelasti ja entisiä koettiin, kun niihin langennut oli riista siellä täällä. Ja juuri laskiessa auringon ja kylmän puraistessa palailtiin hämyssä kotiin kelpo saaliit myötä, kun kaikkialla hyinen pakkasilta tervehdyslaukauksiansa ampui. Ehkäpä syttyi tänään revontulet, ehkäpä niinkuin jättiriekon siipi tulessa taivaanlaki leimahteli. Vaan harvoin oli liian valoisata lauantaiöitsinnälle tuttuun tupaan.
* * *
Vaan tämän reippaan ajan kulki Klaara synketen yhä valon karttuessa, kalveten yhä joka aamuruskoon. Hän oli jäykennyt ja kuihtunut kesästä lähtein, jotta kävi sääli.
Tuvassa Vanhantalon ommeltiin, häät tahtoi maammo viettää pääsiäisnä, vaan tytär itsepäisnä liikkui poissa. Hän kulki vuoriin kauas tuijotellen, tuhansin talven värein jotka hohti.
Hän tuonne kauas oli kadonnut, ei hyvästiä heittänyt hän ollut. Vaan vieläkin hän tunsi, että kulki tie ajatusten eestaas ilmain halki. Ne purjehti kuin pilvet talviset, valoisin toivein, synkän toivotonna, ne laskeutuivat jyrkänteiltä tuolta, palaten jälleen, painuin niiden taakse. Välistä kietoi usvat tummanraskaat päivästä päivään metsät kaukaiset kuin suruhuntuun, kaikki kätkevään. Hän silloin kyyneltyi ja kylmää kärsi. Välistä syttyi siellä kumma hohde: valoa yliluonnollista loistain lepäsi metsät, laet lumivaipat, henkien mailma, puhtaampi kuin mainen, häipyen valkopilviin, siintoon taivaan. Hän katsoi, katsoi, kunnes sokaistuna hän horjui, täynnä valkeutta rinta. Laella korkeimmalla silloin luuli hän näkevänsä jonkun olennon avoimin sylin laaksoon katsovan. Ja käsivarsin ojennetuin Klaara vuoria kohden kauan kurkotteli kuin vastaukseksi, kunnes havahtui hän uupuneena pakkaseen ja lumeen.
»Sinervä vallan olet», sanoi maammo, »kai suret tässä järjen itseltäsi mokoman juoppolallin rengin tähden. Käy lautamiehen Juokse, lapsoseni, ja hali hiukkasen, niin lämpenet.» —
* * *
Ei ollut Pankarinkaan päivät hauskat, se nähtiin kyllä, eikä liioin yöt, kylässä vaikka tavat salli paljon. Entistä jurompi ja suljetumpi hän oli, jotain harkitsevan näytti, aamusta iltaan kaikkialla raatoi, kernaimmin kuitenkin hän metsään lähti. Talvisen valon vuoksi ehkä hohti enemmän harmahtavaa ohimoilla, kuin hänkin äkin oisi vanhentunut. Köpelö sulhasmies, niin tuumi väki, saas nähdä, saako tyttö asuskella takana virran vielä vihittynä?
Vaan kerran tuli kylään hauska laulu, ei tietty mistä; sitä lauloi ensin vain harvat, mutta kohta joka talo. Aikansa renkuteltiin laulunpätkää hölkässä tukkikuorman, luona kehdon seudulla laajalti. Se kuului näin:
Emäsika on Pankarissa
kuin tynnöri mahdoton.
Ja renki virkkoi: sika tuo
sydänkäpyseni on.
Sioista, viinast' auta meitä, Herra.
Näät lemmittynsä luota
mies karkasi metsihin,
ja pääsiäiseksi lahdataan
sika paksu Pankarin.
Lohduta tyttö raukkaa silloin, Herra.
Vuorilla murheissansa
nyt istuu renki tuo
ja hioo pitkää puukkoaan
ja viinaa, villi, juo.
Puukosta auta Pankaria, Herra.
Niin kertoo meille laulu,
opin minkä siitä saa?
Pankari ehkä sikoineen
hautaansa taivaltaa.
Käännytä kaikki häijyt sielut, Herra.
Profeetan runotaidon arveltiin versovan jälleen parran kasvaessa. Mene ja tiedä. Vaikka kirkonpuoli laulannan lopettikin huhun vuoksi. Ei ollut arkalasta lautamies, hän joka toinen viikko hakkuumailleen vuorille lähti, usein aivan yksin.
Niin joutui muuan aamu pilvinen. Jo varhain alkoi hiljaa hiutaleida, ja väleen yltyi pyry sankeaksi, vapaaksi päivän tehden ajotöistä. Vaan Pankari ei välittänyt säästä, hän koiraturkit otti, rekeen vääntyi ja ajoi talvitietä ylös virtaa. Kohdalla kirkon, jossa pyry pyöri vaiheilla muurin harmaakivisen ja nietoksia nosti hautuumaalle, hän kiihdytti ja ajoi äyrähälle ja tietä eelleen kohden vuorimaita Hän kohta joutui metsän reunaan, sai tuulensuojan sekä kelpo kelin, tie joskin alkoi vähitellen nousta.