TOINEN NÄYTÖS.
1:NEN KOHTAUS.
Arikia. Ismene.
ARIKIA.
Mua Hippolytos hyvästellä anoo?
Mua etsii, vartoo hän? Ken sitä sanoo?
Ismene, erhettynyt lienet kai?
ISMENE. Sen kuolo Theseuksen aikaan sai. Pian vastahasi rientää kaikkialta sydämet, päässeet inhan ikeen alta. Arikia on vihdoin vapaa, Hellaan pian kaiken polvistaa hän oikeudellaan.
ARIKIA.
Siis kaikki käynyt onko huhun mukaan?
En enää orja ois, en vihattukaan?
ISMENE. Sua vainoomast' on laannut sallimus, luo veljeis henkein käynyt Theseus.
ARIKIA.
Seikkailu mikä hälle tuotti turman?
ISMENE. Käy puheet kummat syystä suuren surman. Yks virkkaa: lemmen uuden liehtomana mies uskoton tuo mereen uppos. Sana käy toinen: astui urho alle maan, sai Peirithoksen kanssa tuonelaan ja näki virran tumman, rannat raisut, elävä itse, varjoin kodit vaisut; pois enää päästänyt hänt' yö ei musta, hän sinne sortui, mist' ei palausta.
ARIKIA.
Inehmo voisko ennen kuolon yötä
näin käydä tutkimahan tuonen työtä?
Kuin häntä viehättää vois tie niin harmaa?
ISMENE. On kuollut Theseus, se vaan on varmaa. Ateena huokaa, tunnustaa Troizen Hippolytoksen nyt jo herrakseen, ja Phaidra, joll' on pelko pojastansa, hätäilee ystävineen linnassansa.
ARIKIA.
Isäänsä oisko inhimillisempi
siis poika, kahleeni nyt kevyempi?
Mua surkuttelis hän?
ISMENE.
Niin luulen.
ARIKIA. Jäinen Hippolytos on eikä sääliväinen. Hän naista vihaa. Miksi luulet sinä, ett' oisin hälle mieluisampi minä? Näät itse, kuinka karttelee hän meitä: miss' emme me, hän niitä etsii teitä.
ISMENE. Ma olen kuullut, ett' on kylmä hän; näin sinun luonasi tuon ylpeän ja ylpeytensä maineen tähden juuri ol' huomioni kaksinkerroin suuri. Huhua vastannut ei käytöksensä; ens katsees eestä karkkos ylpeytensä, hän hämmentyi, hän silmät laski alas, taas kaihoten ne katsantoosi palas. Nimeä lemmen säikkyy korska mieli, mut sen on silmät hällä, vaikk' ei kieli.
ARIKIA. Sanojas kuinka ahnahasti kuulee tää sydän, vaikka turhuudeks ne luulee! Ismene, tunnet mun, ah, onneton osani, mielein musta ollut on, se kasvoi alla itkun, katkeruuden; nyt tuta saisko lemmen tuskan uuden? Kuningassuvun kuulun viime veri, mun yksin säästi sodan, vainon meri: kadotin kesken nuoruutensa kukkaa kuus veljeä… O, heimon heljän hukkaa! Löi heidät rauta, tulviltansa, voi, Erekteuksen verta manner joi. Niin tehtiin laki, ettei kukaan mua helleeni lempiä saa kirottua: pelättiin, että siskon arka uhka ois tuli, josta syttyis veljein tuhka. Mut tiedät myös, mill' ylenkatseella näin voittajani epäluuloa. Lien luonnostani lemmen vihollinen; mut usein mun hänt' oli kiittäminen, ett' ylpeydelleni hän turvaks tuli. Niin näin ma poikansa, niin sydän suli. En silmin vaan ma häntä ihaillut, sulonsa mua ei yksin hurmannut, ei lahjat kauniit luonnon laupiaan, joit' itse, ylväs, ei hän huomaakaan; avuja lemmin häness' armaampia, isänsä hyveitä, en puuttehia, rakastan ylpeätä miehuuttansa, jot' taivuttanut viel' ei lemmen ansa. Lie Phaidran onni Theseuksen lempi, ma olen tunteistani ahnehempi, en huoli lahjaa, jonka sai jo sata, en miestä joka tuulen tuttavata. Mut miehuus taivuttaa tuo taipumaton, tuo sydän syttää tuskan tuntematon, mies vapaa vangita, mi kummissansa pois pyrkii, sentään kaipaa kahleitansa, se onni mun ois! vaan hän vapaaks jää: helpompi Herakles ol' kesyttää, useemmin voitettu, siks voittaville vähempi kunnia myös katsehille. Mut ah, Ismene! Olen tyttö tuhma! Lie liian vankka mulle urhon uhma, kentiesi kerran huokaan nöyrtyen vuoks ylpeyden, jot' tänään ihailen. Mua lempis hän? Mik' auvon aurinko sulatti jäänsä? Ei…
ISMENE.
Hän saapuu jo.
2:NEN KOHTAUS.
Hippolytos. Arikia. Ismene.
HIPPOLYTOS. Matkaani ennen tahdoin esiin kantaa, mink' osan, impi, elos arpa antaa. Isäni kuollut on. En väärin luullut, kun hänestä niin kaukaan en ma kuullut: voi yksin kuolo, sankartöiden raja, niin pitkä olla urhon piilottaja. On souttu tuonen tumma pursi hälle, Alkidin veikolle ja ystävälle; vihasi varmaan nimet kuulla voi nuo, joista kaikki maat ja meret soi. Yks sentään murheessain on lohtu mulla: ei enää kahlehia sorron sulla, peruutan lait nuo väärät, ruhtinatar, oot sydämesi vapaa valtiatar. Pittheuksen perintö, Troizen, nyt on mun valtakaupunkini ehdoton, mua kuulee herranaan. Ma lähden. Sinä jäät tänne, vapaa, vapaampi kuin minä.
ARIKIA. Hyvyytes, prinssi, liian suuri lie. Pois ota osa, ettei jälleen vie se mua ankarampaan ikeesen kuin mistä päästit raukan sydämen.
HIPPOLYTOS. Kuningasriita Ateenasta raikuu, sun nimes, mun, ja Phaidran pojan kaikuu.
ARIKIA.
Mun nimeni?
HIPPOLYTOS. Ma tiedän, estävän mua näyttää määräys lain ylpeän: on syytös siitä, että muukalainen mun oli äitini, ei Hellaan nainen. Mut jos ois kilpani vain kanssa veljen, tuon kyllä voittaa voisin tyhjän eljen. Tunnenpa laillisemman kilpailijan; sun tieltäs väistyn, myönnän sulle sijan, myös valtikan, jot' esitaattos kantoi, Erekteuskin, poika Maan. Sen antoi Aigeuksen käsiin ottolapsen laki. Maineensa kaukomailta Theseus haki, kartutti kaupungin, ja riemuissansa sukusi unhotti Ateenan kansa. Nyt sua kutsuu se. Jo kyllin kesti se riitaa, riehunutta vimmaisesti, jaloa kyllin joi jo heimos verta maa, josta sukukuntas kasvoi kerta. Troizen on minun. Phaidran poika saa osakseen kedot Kretan. Attikaa sa hallitse! Ma lähden nyt ja sulle kokoan äänet, jotka suodaan mulle.
ARIKIA. Kaikesta, kummakseni jonka kuulen, kuin unta näkeväni, outo, luulen. Vai valvonko? Mik' on tuo aikees uus? Mik' asuu rinnassasi jumaluus? Sun kuului kunniasi kaikkialta, näyt sentään suuruuttasi suuremmalta. Uhraatko itses auttain sorrettua? Se eikö kyllin, ettet vihaa mua, ett' olet vihaamatta olla voinut…?
HIPPOLYTOS.
Liet väärin ylpeyteni arvioinut.
Vihata sua? Taivaan vallat! Ken?
Se kantama ois äidin hirmuisen.
Mi tapa raaka, mikä raivo vihan
ei sinut nähden hiljeneisi ihan?
Sulolle sokko ollut oisinko…?
ARIKIA.
Kuin, prinssi?
HIPPOLYTOS. Haastanut lien liikaa jo. Ma huomaan, järki jättää pääni polon, mut koska katkaisin nyt vaitiolon, niin täytyy jatkaa. Turha enää peittää on tulta, joka kipunoita heittää. Näät eessäs esimerkin ylpeydestä, näät prinssin säälittävän. Enää kestä en lemmen tuskaa, turhaan uhmailen, vaikk' ennen tuomitsin ma vangit sen. Rannalta nähdä rajutuulet tahdoin, nuo, joihin sortuu sulhot hyrskyin, vahdoin. Nyt seison myrskyssä, käy kuohuin veri, kuin muutkin, minut ahmaa valtameri! Yks hetki rangaissut on rohkeanki: tää sydän ylpeä on vihdoin vanki. Kuus kuuta onnetonna käynyt olen, povessa vasama, yön teitä polen, häpeilen haavojani, väistyn, kun sa läsnä oot, kun poissa, löydän sun; kuvasi metsäin syvyydestä läikkyy, valosta päivän, varjoista yön väikkyy, nään aina piirtees, orjuuteeni samaan mua kaikki, kaikki yhtyy kavaltamaan. Min palkan taistoistani, parka, sainkaan? En enää itseäni löydä lainkaan, jäi multa jousi, viini, vaunut jouten, en viihdy viileätä merta souten, vain huokauksin nyt ma täytän salot, mun ääntä ratsuni ei tunne jalot. Punehdut työtäs ehkä. Huima taru on hurjan lempeni. Lie liian karu tää puhe sydämen, mi rakastaa; siks ei se sulle liene halvempaa. Vierasta kieltä haastan, muista impi; on kahle tässä orjaa kaunihimpi. Sa kuule huokaus, mi ilman sua ei koskaan oisi huojutellut mua.
3:S KOHTAUS.
Hippolytos. Arikia. Theramenes. Ismene.
THERAMENES. Sua, prinssi, valtiatar tervehtää: hän sua etsii.
HIPPOLYTOS.
Miks?
THERAMENES. En tiedä. Tää sanansa on: sua ennen matkaasi tavata tahtoo hän.
HIPPOLYTOS. Mit' toivovi minulta Phaidra? Mitä hälle sanon?
ARIKIA.
Ah, häntä kuuntele, ma pyydän, anon.
Sinulle kuinka lie hän vihollinen,
kuitenkin itkevää on sääliminen.
HIPPOLYTOS. Sa poistut. Loukkasinko, tiedä en, suloja, joita lemmin, ihailen, en arvaa, mik' on arpa sydämeni.
ARIKIA.
Ylevä prinssi, lähde! omakseni
Ateena tee ja Attikan myös rannat.
Sult' otan vastaan kaikki, minkä annat.
Mut valtakunta suuri, maineikas
tää viel' ei kallein mulle lahjoistas.
4:S KOHTAUS.
Hippolytos. Theramenes.
HIPPOLYTOS.
Nyt matkaan! — Mutta tuoss' on Phaidra jo. —
Käy, hanki kaikki! — Tuima tuokio! —
Järjestä, juokse, anna merkki! Palaa,
niin pääsen puhelusta, jot' en halaa.
5:S KOHTAUS.
Phaidra. Hippolytos. Oinone.
PHAIDRA (Oinonelle taustassa).
Poveni pakahtuu, kun hänet nään.
Unohdan kaikki. Mitä mielinkään?
OINONE.
Jää poikas, muista, muuten turvaa vaille.
PHAIDRA. Ma kuulen, prinssi, lähdet kaukomaille. Lisäksi muiden tuskiesi tulen ja surren poikani sun huomaas sulen. Isätön on hän nyt. On toisen huolen pian saapa hän, kun, kurja äiti, kuolen. Jo sadat vaarat, vihat lasta vainoo; sa olet onnettoman suoja ainoo, mut pelkään sulkeneeni korvat sulta sen itkuille, mi levon vie nyt multa: ma pelkään, että vihas oikea lapselle äidin syyt on kostava.
HIPPOLYTOS.
En ole niin ma halpamielinen.
PHAIDRA. Jos vihaisit, sua siitä soimais en. Mun näit sua vainoavan katkerasti; et nähnyt sydämeni pohjaan asti. Sua vihaamaan ma aivan antausin, sun asuinsijoiltani karkoitin, salassa, julki sua vahingoitin, veet väljät välillemme nostaa koitin. Nimeäs kielsin kattoni myös alla ma lausumasta lailla ankaralla. Mut suruuni jos syyni verratahan, jos viha vaan sun saattaa vihaamahan, vähemp' ei vihaas ansainnut lie nainen, enemp' ei sääliäsi, nuorukainen.
HIPPOLYTOS. Lastensa tähden vihaa äitipuoli useinkin poikaa, jolta maammo kuoli. Tuon tiedän. Tavallista on, ett' toisen avion liitto kaunan kylvää moisen. Ma muilta saanut saman öisin ihan, kentiesi kahta katkeramman vihan.
PHAIDRA.
Ah, miksi sallei taivas, jota huudan,
tuost' että poikkeus ma olen muudan!
On myrsky muu, mi mua kalvaa, kaivaa!
HIPPOLYTOS. Sa ällös turhin tuskin mieltäs vaivaa: kenties ei kuollut vielä miehes, tulla voi urho, silloin uus on riemu sulla. Poseidon taattoni on turva, päästää hädästä voi hän, ystävänsä säästää.
PHAIDRA. Ei kahta kertaa nähdä tuonen maita, ei manan valkamia varjokkaita. Sa toivot turhaan: jumalat ei auta urosta, jonka ahnas nieli hauta. Mitä ma virkan? Kuollut ei hän, kun hän elää eessäni, kun nään ma sun; ma hälle haastan, hälle hehkun, hurja… Ah, prinssi: turhaan tulta peitän, kurja.
HIPPOLYTOS. Sua lempes, murhees kuvat kuumat painaa: lie aina eessäs hän, mi nyt on vainaa; mies kuoli, rakkaus jäi sydämeen.
PHAIDRA. Niin, Theseusta lemmin hulluuteen; en sellaisena kuin hän kuoloon kulki, tuhannen naisen jumaloima julki, nyt varmaan Manan vaimon sulho huima; vaan nuori, uskollinen, kenties tuima, kohtaava kaikki povet syttyvinä, kuin ovat jumalat, kuin olet sinä! Sun oli silmät, ryhti, käynti hällä, tuo ujous jalo, jok' on ylpeällä, kun souten sankarina Kretan merta Minoksen tyttären hän kihlas kerta. Miss' olit silloin sinä? Miks et siellä, kuss' oli Hellaan parhaat purren tiellä? Miks olit nuori liian kilpasille? Miks saapunut et saaren valkamille? Sun tappamasi Minotauros ois, sa oisit sokkelosta päässyt pois, sinulle siskoni ois tehnyt kerän, sa nähnyt oisit taasen päivänterän. Mut ei! Sen minä tehnyt öisin. Mulle ois lempi suonut apu saattaa sulle ja laajan labyrinthin sokkeloissa ma ollut oppahasi oisin noissa. Kuink' oisin turvannut ma pään tuon armaan! En langan varaan jättänyt ois varmaan, vaan seurannut sua öisin vaaraan asti ja itse eelläs käynyt uljahasti; jos kuolo kohdannut sun oisi, yksin et kuollut oisi, vaan me vieretyksin.
HIPPOLYTOS. Jumalat! Mitä kuulen? Unhotatko sen miehen, jonka olen polven jatko?
PHAIDRA.
Miks uskot, että unohtaisin sen?
Ma kuinka kunniaani muistais en?
HIPPOLYTOS.
Anteeksi, valtiatar: punastun;
puheesi syytön oli, syy vain mun.
Häveten siksi poistun, jätän sinut…
PHAIDRA. Ah, julma, ymmärsit jo liioin minut. Jo kyllin puhuin, ettet väärin luule. Siis tunne Phaidra, Phaidran raivo kuule! Rakastan. Uskot, että syyttömänä hyväksyn itseni sua lempivänä. En! Lempi hurja, joka pääni huumaa, minulta hehkuaan ei saanut kuumaa, sen synkät sallineet on vallat taivaan, ne tuominneet mun ovat tuskaan, vaivaan, vereni velloneet tään myrkyn kautta; mua kiroot, inhoon itseäin sen tautta. On julma riemu valtain autuasten näin sortaa sydämiä ihmislasten! Ei kyllin, että sua pakenin, sa itse muistat, sinut karkoitin, vihaasi etsin, toivoin petomaisna sen välttää, jota välttänyt en naisna. Mit' auttoi se? Jos mua vihasitkin, sua, raukka, rakastin ja enemp' itkin; ol' onnettuutes sulle uusi sulo, mut mulle uutten murhepäiväin tulo: jos joskus nähnyt minut lienet missä, mua muuten nähnyt et kuin kyynelissä. Luuletko, ett' on mulle mieluinen tää tunnustus? Sen tiedän kurjuuden. Puhua lapsestani tahdoin, tulin sua anomaan… ah, sydänsuruun sulin! Tein turhaan lauseparret monin mutkin: sinusta yksin lienen puhunutkin! Rankaise rakkaus tää hirmuisin: olethan poika Theseus-sankarin, siis surmaa hirviö, mi huokaa huoltaan! Isäsi leski lempii poikapuoltaan! Paeta aio en ma miekkas alta; täss' sydämeni! Iske! Ihanalta sovitus tuntuva on rikokseni, siks kohti kalpaas rientää sydämeni. Lyö! Taikka lienee rikos liian musta, suloista suo et sille rangaistusta, et kättäs saastuta sa vereen halpaan, minulle säilä suo, käyn itse kalpaan; se anna!
OINONE.
Tullaan. Taivaan vallat! Pois!
Häpeäs ikuinen tää näky ois.
Pakene! Joudu!
6:S KOHTAUS.
Hippolytos. Theramenes.
THERAMENES.
Phaidrako pois läksi?
Tai oikeammin: näin pois vietäväksi?
Mut, prinssi, miks tää muoto valjun vaivan?
Miks miekatonna, sanatonna aivan?
HIPPOLYTOS.
Pakene, Theramenes! Paetkaamme!
Nyt kauhut kaikki päälle lankee maamme.
Näät Phaidra… ei, tää uni hirmun maatkoon
maan alla, mua kiusaamasta laatkoon!
THERAMENES. On valmis laiva, purje paisuvana. Mut Ateenasta saapunut on sana: valittu valtiaaksi veljes on ja Phaidran puoli päässyt voittohon.
HIPPOLYTOS.
Kuin?
THERAMENES.
Airut käteen kuningattaren
on tullut tuomaan kansan päätöksen.
On Phaidran voitto.
HIPPOLYTOS.
Alla auringonko?
Jumalat, hyveensä tää palkka onko?
THERAMENES.
Sill' aikaa kuninkaasta kertoo —
HIPPOLYTOS.
Kuka?
THERAMENES.
Epeiroksessa nähty ois hän muka.
Hain häntä sieltä, tiedän paremmin…
HIPPOLYTOS. On huhu tutkittava kuitenkin sen saakka juuriin. Jos on totta, jäämme, jos tyhjäks näyttäytyy se, lähtekäämme. Ja vannon, maksoi minkä maksoi, saa käs' arvoton ei kantaa valtikkaa.
Esirippu.