KOLMAS NÄYTÖS.
1:NEN KOHTAUS.
Phaidra. Oinone.
PHAIDRA. Pois kunnia, mi mulle tarjotaan! En tahdo ketään nähdä päällä maan. Koetat lohduttaa mua kirottua. Mua kätke! Kiellä puhumasta mua! Jo haastoin, mit' ei kertoa sais kieli, jo yli huulten purskui hurja mieli. Ja hän! Hän kuinka tunteetonna taiskaan sanani välttää, joit' ei virkkaa saiskaan! Pois pyrki hän, mun silloin sortui ääni, hän punehtui, se lisäs häpeääni. Miks estit minut tuonen tuiman työstä, kun sydämeeni miekan tahdoin syöstä? Hän estikö? Hän kalpeniko? Ei. Ma koskin kättänsä, hän pois sen vei, ma koskin kalpaa, hän pois antoi kalvan kuin heti saanut ois se saastan halvan.
OINONE. Näin huolta huutain, purkain sydäntäsi et sammuta, vaan lietsot liekkiäsi. Ylväämpi tyttärelle Minoksen ois hoiva huolten arvoisempien, paeta paennutta, kunnotonta, Ateenaa hallita ja saarta monta.
PHAIDRA.
Ma, hallita! Ma, kantaa valtikkaa!
Kun itseäni en voi ojentaa!
Kun itse, intohimon viemä vinhan,
en pois ma pääse alta ikeen inhan!
Kun sorrun!
OINONE.
Lähde!
Phaidra.
Tänne jää hän, oi!
OINONE.
Kirota häntä voit, et jättää voi?
PHAIDRA. Myöhäistä! Hän jo tuntee synkän syyni. Ujouden rajat ratkotut on tyyni, on hälle häpeäni tuotu julki; poveni kautta sentään toivo kulki. Sa itse neuvoin mairehin mua kiehdoit, eloni sammuvaisen liekin liehdoit sanoilla, joista saatoin arvata ma että voisin hälle huolia.
OINONE.
Ah! Syytön taikka syypää turmiosi,
mit' en ois tehnyt avuks ahdinkosi?
Mut loukkaus jos loukata voi sua,
tuon ylenkatse voisko unhottua?
Hän kuinka jättikään sun maahan, julma!
Kuink' oli ilkkuva tuon silmäkulma!
Ma kuinka vihasin tuot' ylpeätä!
Ah, mun jos silmin nähnyt oisit tätä!
PHAIDRA. Hän ehkä jättää korskan ylpeytensä; korvessa kasvanut on sydämensä, mielensä villi on kuin metsän tuuli; hän ensi kerran rakkaudesta kuuli. Kenties hän hämmästyi, siks jäi hän vait: me väärin häntä tuomitsemme kait.
OINONE.
Hän, muista, laps on äidin barbaarin.
PHAIDRA.
On lempinyt barbaari-äitikin.
OINONE.
Hän vihaa koko naisen sukupuolta.
PHAIDRA. Näin muista naisista ei mulle huolta. Nyt ällös neuvojasi turhaan hukkaa, tue raivoain, äl' enää järkirukkaa! Hän kylmänä pois luotaan lemmen torjuu. Heikommin ehkä kunnialle horjuu? Hän välittävän näytti Ateenasta: kenties hän huolia vois valtikasta? Hän lähdöss' oli, laivat merta uivat, jo purjeet valloillansa pullistuivat. Oinone, mennös, ylväs etsi tuo, silmäinsä eteen kruunun kiilto luo! Hän saakoon diadeemin. Painan sen ma itse päähän hälle riemuiten. Hän saakoon valtakunnan; opettaa mun poikani hän hallitsemaan saa. Kenties hän tahtois isä olla tälle; ma pojan annan äitinensä hälle. Sa hänet loihdi tähän vallan taikaan! Sun sanas enemmän kuin mun saa aikaan. Kuvaile hälle Phaidra kuolevana, huokaile, itke, itse huolevana, kaikk' keinot käytä! Sinuun yksin luotan. Palaja pian! Tuskallisna uotan.
2:NEN KOHTAUS.
Phaidra.
PHAIDRA. O, Aphrodite, joka näät sen vaivan, mi mua sortaa, maahan murtaa aivan, sa leppymätön! Jo mun voitit. Miksi mua enää kiusaat? Sulle huudan siksi: itselles uutta kunniaa jos aiot, mua, taiottua, turhaan enää taiot. On sulla vihollinen uhmaisempi, min niskaa notkistanut viel' ei lempi, tuo prinssi ylpeytensä paaduttama. Lyö hänet siis! On asiamme sama. Hän lempiköön!… Oinone, palaat jo? Hän ei sua kuullut? Mua ilkkuuko?
3:S KOHTAUS.
Phaidra. Oinone.
OINONE.
Tuo turha lempi saa nyt sammua.
Nyt hyvettäsi muista muinaista!
Kuningas elää, vaeltaa maan päällä;
on Theseus saapunut, hän on jo täällä.
Kaikk' kansa rientää, häntä huutaa vain.
Kuin käskit, menin, prinssiä ma hain,
niin riemu-äänet raikui kaikkialta…
PHAIDRA.
Mun mieheni on tullut tuonelalta.
Se riittää! Tehnyt olen herjan hälle.
Nyt hyvästit ma lausun elämälle.
OINONE.
Kuin?
PHAIDRA.
Tahdoin kuolla, siitä estit mun,
tunteeni tuskan voitti itkus sun.
Miks kuollut en, kun voin sen puhtahana?
Sua kuulin: kuolen kunniattomana.
OINONE.
Sa kuolet?
PHAIDRA. Taivas! Mit' oon tehnyt ma? Käy tänne Theseus kera poikansa, nään jälleen rikollisen rakkauteni, hän näkee, kuinka haastan miehelleni povessa huoli lemmen poljetun, silmässä kyynel harhahaaveilun! Hän eikö puoltain isän kunniata ilmaise lempeäni kamalata? Pettäinkö isäänsä ja valtiastaan hän vihaansa ei ilmi tois mua vastaan? Mut vaikk' ois vaiti hän, ma tiedän syyni, en ole nainen rikoksissa tyyni, en niitä, jotka otsa korkealla syypäitä ovat miellä rauhaisalla. Ma tunnen rakkauteni raivokkahan, minusta on kuin valmiit huutamahan ois miehelleni muurit, holvit julki jo täällä, mitä mieli vaimon sulki. Tuonelle tahdon. Lepo lienee tuolla. Niin onko suuri onnettomuus kuolla? Ei peljättäne murheellista Mana. Nimeä pelkään, jonka painavana jälkeeni jätän lasten kurjain kantaa. Zeun veri heille rohkeuden saa antaa! Mut suku vaikka piirtyis pilviin saakka, on äidin rikos aina raskas taakka. Kenties he kerran kantaa saavat soimaa emosta, joll'ei hyveen ollut voimaa; kentiesi heidät syyni kuorma murtaa tai mieliala allapäinen turtaa.
OINONE. Ma myöskin heitä säälin; milloinkaan ei pelko ollut oikeampi. Vaan miks saattaa moisen kauhun alle lastaan? Miks itse nousta itseänsä vastaan? Pian huhu kertoo: Phaidra syypää on, petetyn väistyi tieltä puolison. Prinssille tuolle riemu lie se suuri, kun kuollen voittonsa sa kruunaat juuri. Ma mitä vastaan vainoojilles sitten? Ma hämmentyvä oon eess' syyttäjitten. Hän nauttiako häpeästäs saisi, sen ensi kuulijalle kuuluttaisi? Ei! Liekki taivaan minut lyököön ennen! Mut rakastatko vielä kuoloon mennen, lie vielä, virka, kullan kallis sulle tuo julkea?
PHAIDRA.
Hän hirviö on mulle.
OINONE. Miks hälle sallia siis voiton hurma? Ma neuvon tiedän, paremman kuin surma: sa ensin syytä häntä siitä, mistä sua syyttäis hän. Tää kaikk' on täydellistä: tuo miekka — onneks sulle soi hän sen — murheesi mennyt, tuskas nykyinen, maanpako prinssin, aikomukses kuolla; sua kaikki puoltaa, hänt' ei mikään puolla.
PHAIDRA.
Ma mustaisinko syyttömyyttä?
OINONE. Sinun vait olla tarvis vaan. Suo haastaa minun! Mun tuntoni myös kyllä soimaa sitä. Mieluummin tekisin ma vaikka mitä! Mut sinut koska muuten kadotan, sun tähtes tunnon vaivat vaiennan. Ma puhun. Theseus maanpakoon vaan poikansa varmaan tyytyy ajamaan. Isä on isä, vaikka rankaisee; vähästä leppyy, jälleen hymyilee. Mut miksi vuotais veri syytön, kun uhattu vaadi kunnias ei sun? Se liian kallis kadottaa on kivi, muu mustukoon, kun vaan se sädehtivi, muu kaikki väistyköön, jos muun se häätää; myös hyve pois, jos kunnias niin säätää. Jo tullaan. Theseus!
PHAIDRA.
Ja prinssi! Nään
jo turmioni hänen silmistään.
En mitään voi ma alla ahdinkoni.
Tee tahtos! Sulle jätän kohtaloni.
4:S KOHTAUS.
Theseus. Phaidra. Hippolytos. Oinone. Theramenes.
THESEUS. Taas mulle leppynyt on sallimus, saan jälleen syleillä…
PHAIDRA. Seis, Theseus! Ei sovi nyt nuo tunteet sydämen: en ole syleilysi arvoinen. Sa olet loukattu, sun poissa ollen kateinen onnes oli puolisollen, ansaitse enää miellyttää en sua; on ainut aatoksein nyt piilottua.
5:S KOHTAUS.
Theseus. Hippolytos. Theramenes.
THESEUS.
Oudosti otetaan sun taattos vastaan.
HIPPOLYTOS. Tään Phaidra selittää voi ainoastaan. Mut ällös toivolleni tehkö tenää: suo, että poikas häntä nää ei enää, suo ainiaaksi täältä mennä mun miss' asuu puolisosi.
THESEUS.
Kummastun.
Jätätkö mun?
HIPPOLYTOS. Hänt' etsinyt en minä. Maan tämän ääriin hänet saatoit sinä. Suvaitsit jättää näille rannoillen Arikian ja kuningattaren; sain vielä toimeks heitä täällä puoltaa. Nyt tuota tarvis enää ei mun huoltaa. Metsällä mennyt nuoruus mult' on laiska, mua enää viehätä ei otus raiska, ma tahdon suuremmat jo voitot voida, jalommin verin tieni purppuroida. Et ollut ikäiseni vielä, kun tyrannit, hirviöt jo tunsi sun, ja kaatui käsivartes painon alla ikehet ihmiskunnan kaikkialla. Rauhoitit rannat meren kahden, tiesi jo turvass' olevansa matkamiesi; toi mainees Herakleenkin korvaan tuuli, hän töistään huoahti, kun työsi kuuli. Mut minun — taaton suuren poika polo! — ees emon vertainen ei vielä olo. Siis salli, että miehuutein ma nostan! Jos jätit kostamatta jonkun, — kostan, tuon sinun jalkoihisi voittosaaliin tai kuolen, pääsen kunnian päämaaliin, ja muisto kaiuttaa kautt' aikain kerta, ett' oli poika sankartaaton verta.
THESEUS. Mi pelko perheeni näin hajoittaa? Mi kauhu kaikki pakenemaan saa? Jos saavuin ikävöitynä näin vähän, miks, taivas, taas mun kutsuit elämähän? Yks ystävä mull' oli. Puoliso Epeiron tyrannin tään hurmas jo. Ma lempivätä autoin kumppania; niin kohtalo löi meitä molempia. Tyranni yllätti mun aseetonna, mut armaan ystäväni, ah, tuo konna pedoille jätti, ihmisverin joita lihoitti luonansa hän kauheoita. Mun itseni hän syvään sulki rotkoon, tie mist' ei pitkä ollut tuonen notkoon; kuus kuuta näännyin, vihdoin jumalat mua kuuli, nousin, petin vartiat, pääs tyrannista Epeiroksen kedot, lihoitti lihallaan hän omat pedot. Palajan, riemuiten nään paikat, kunne kalleimman jätin, mitä tunsi tunne, kun kuolemasta eloon noussut rinta kohtausta kohden rientää ihaninta, kun itse tulen, saavun syleilyksin, mua pelko, tylyys täällä kohtaa yksin. Mua kaikki pakeneeko siis maan päällä? Miks ennen vanki en kuin vapaa täällä? Puhuihan Phaidra loukkauksestani. Ken petti mun? Miss' oli kostajani? Useinkin turva olin kaiken Hellaan. Se syyllisenkö suojas manterellaan? Miks vastaa et? Sa ethän syyllinen? Lie liitossa et turman tehneiden? On tullut minuun epäilyksen henki; ma tahdon tietää syyn ja syyllisenki. Saa Phaidra mulle tästä tehdä selon.
6:S KOHTAUS.
Hippolytos. Theramenes.
HIPPOLYTOS. Ma seison patsahana kauhun, pelon. Tuo vaimo voisko, vielä raivoissansa näin syyttää itseään ja rakkauttansa. Hän itseltäänkö riistäis päivän valon? Ah, mikä myrsky päällä tämän talon! Ma myöskin lemmin neittä nuorta; taatto, ah, häntä vihaa! Mikä murhesaatto mun kangastuu jo sielun kammioista! Mut, sydän, syytön olet! Pelkos poista, ja mieti, miten taaton taipumaan sa saisit rakkauteesi rohkeaan. Mut vaikk' ei taipuis hän, tää rakkaus kestää hän koko voimallaan sit' ei voi estää.
Esirippu.