NELJÄS NÄYTÖS.
1:NEN KOHTAUS.
Theseus. Oinone.
THESEUS. Ma mitä kuulen? Poika kunnoton isälle tehnyt tämän herjan on! O, sallimus, on kätes rautainen! Miss' olen, kuka, enää tiedä en. Hyvyyden palkka huono on, sen huomaan. Mi julkeus! Mi halu turmaa tuomaan! Himonsa mustan päästäksensä määrään, hän vielä turvas väkivaltaan väärään! Ma tunnen miekan tuon, ma itse hälle sen annoin, aioin työlle ylväämmälle. Kaikk' katkenneet on veren siteet. Mutta miks Phaidra ilmaissut ei julkeutta? Vait'olollaan hän syyllisen näin säästi.
OINONE. Näin puolison hän murhatyöstä päästi. Häpesi Phaidra rakkautta hurjan, tuon tulta rikollista pojan kurjan, ja kuolla tahtoi. Kalvan nosti hän, jo valo riutui silmän syyttömän; ma silloin riensin, jouduin, estin aikeen, pelastin puolisolleen vaimon haikeen. En tiedä, kuin tään kertoneeksi tulin; näin murhees, hänen myös, ja sääliin sulin.
THESEUS.
Tuo konna! Kuitenkin hän kalpeni!
Mun nähdessään hän, valju, vapisi.
Sen näin ja jäykistyin jo kylmyydestään.
Ei tervehdyskään tullut sydämestään.
Mut Ateenassako jo uhmaten
hän julki saattoi liekin syyllisen?
OINONE.
Sa muistat Phaidran valitukset kai?
Tuon konnan lempi hänet vihaan sai.
THESEUS.
Troizenissa taas uudistui se?
OINONE. Miten sinulle kerroin, kaikk' on käynyt siten. Mut valtiatar surussansa varmaan jo mua kaivannee, luo riennän armaan.
2:NEN KOHTAUS.
Theseus. Hippolytos.
THESEUS. Tuoss' on hän! Taivas! Muodon jalous moinen! Siit' eikö pettyä, kuin ma, vois toinen? Kuin päässä miehen, mi syyn pohjaan ehti, voi palaa hyveen pyhä otsalehti? Miks muodosta jo ilmi käy ei sielu, tuo rikollisten kuolevaisten nielu?
HIPPOLYTOS. Tohdinko kysyä, miks käyneet pilveen on kasvos jalot?
THESEUS. Jättää voit jo ilveen. Eteeni, konna, tulla tohditko, min liian kauan säästi taivas jo? Maailman hirviöistä vapahdin, sa elät, tunget riettain tuntehin vuoteelle taaton oman lempes vimman. Kuin näyttää tohdit pääs tuon katalimman? Miks vielä maahan jäät, min olet löyhkä? Miks etsi et jo pakopaikkaas, pöyhkä, all' outoin taivasten, luot' oudon laineen, jot' uurtanut ei vana taattos maineen? Pakene! Vihaani äl' uhmaa! Tuskin voin sitä hillitä; jo sallimuskin se julma on, ett' olen siittäjäsi; siis poistu, ettei saastuisi tää käsi, niin kuulu sankartöistä, kunniasta nyt oman, kurjan lapsen kuolemasta! Pakene! Varo, ettet milloinkaan satuta jalkaas rantaan tämän maan, tai lisäät, vannon, hirviöiden luvun, mun surmaamieni jo suuren suvun. Pakene! Katsomatta jälkeesi, vapauta näöstäs maakuntani! Poseidon, kuule! Jos ma joskus lien rangaissut rosvot kautta rantas tien, nyt muista palkka pitkäin taistojen: lupasit täyttää mun ens' rukouksen. Ma vanki olin, vaivaa näin ma monta, rukoillut voimaasi en kuolotonta, ahnaasti avun säästin luvatun, siks kunnes tuimempi ois tuska mun. Nyt sua pyydän: isä kurja kosta, tään päälle konnan kaikki kauhus nosta, hukuta haluinensa herja, surmaa! Hyvyytes tunnen, jos nyt tuotat turmaa.
HIPPOLYTOS.
Syyttääkö Phaidra mua syylliseksi?
En moiseen kauhistukseen sanaa keksi.
Niin monta iskua yht'aikaa! Pääni
mun sekoo, kuivuu kitalakeen ääni.
THESEUS. Sa toivoit, että Phaidra vaieten tuon hautais unhoon raa'an rakkauden? Mut miekan miksi unohdit sa hälle? Todistus on se lempes häpeälle, Miks kerran kantain viallista mieltä et hältä vienyt henkeä ja kieltä?
HIPPOLYTOS. Näin musta valhe! Suu on mykkä mulla. Ois aika totuuden nyt esiin tulla, mut jääköön salaisuus, mi loukkais sua. Hyväksy tunne tää, mi estää mua, ja itse lietsomatta tuskaas suurta mua tutki, mieti luontehen tään juurta! Syyn suurimman käy eellä rikos pieni; mut syytön, puhdas mun on elontieni. Pyhimmät ken lait rikkoo jumalain, vähemmän pyhät ensin rikkoi ain. Asteensa paheell' on kuin hyveellä: ei ensin tehdä työtä synkintä. Ei kunnon miestä päivä yks, ei kaksi tee konnaksi tai salamurhaajaksi. Imetti minut sankar-äiti kaino, peritty hält' ei himon häijyn paino, ja Pittheus, viisas, kauas-kuulu, jalo, ol' varhain järkeni jo nuoren valo. Kehua itseäin en tahdo sulle, mut hyveen jonkun jos sa myönnät mulle, vihani kyllin lienen näyttänyt ma siihen, josta mua syytät nyt. Siks olen tuttu Hellaan kaiken kautta, en lempeni, vaan kylmyyteni tautta, on tietty tarmo karun nuoruuteni. Päiv' ei lie puhtaampi kuin sydämeni. Ja nyt mua syytetään, ett' tunteet hullut…
THESEUS. Tuo ylpeys juur' on tuomiokses tullut. Nyt tiedän syynkin: Phaidran yksin piirsit sa sydämees, muut naiset syrjään siirsit. Kun yksin loisti sulle lempi irstas, se kuvat puhtahamman lemmen pirstas.
HIPPOLYTOS.
Ei, isä. Peittää sit' en voi nyt sulta:
tää sydän tuntee lemmen kainon tulta.
Rakastan, vaikka kieltoasi vastaan,
Arikian oon orja ainoastaan.
Tuo Pallaan heimon tytär poikas voitti,
hän vastaan käskyäs mun kapinoitti.
Ma hälle huokaan, hehkun, siksi uhmaan…
THESEUS. Sa lemmit? Ei! Sa keinoon turvaat tuhmaan: syyn tunnustain, näin pyrit syyttömäksi.
HIPPOLYTOS.
Kuus kuuta nähneet mun on lempiväksi.
Kuus kuuta häntä seuraan, karttelen.
Sun kuinka saisin uskomaan ma sen?
Sen sulle aioin kertoa juur' ikään.
Mut eikö erheestäs sua auta mikään?
Min kautta vannon, meren, taivaan, maanko?…
THESEUS.
Niin helposti nyt väärin vannotaanko?
Jo lakkaa, lakkaa! Turhaan käytät suuta,
jos hyveelläs ei enää turvaa muuta.
HIPPOLYTOS. Sen valheeks sanot. Mulle suurempaa suo oikeutta sydän Phaidran.
THESEUS. Haa! sun julkeudellasi ei ole rajaa.
HIPPOLYTOS.
Siis milloin, minne pois mun tahdot ajaa?
THESEUS. Takana Herakleenkin patsaiden liet mulle vielä liian läheinen.
HIPPOLYTOS. Kun isä syyttää syystä raskahasta, ken sääliä vois isän hylkylasta?
THESEUS. Hae mies, mi paheen, rutsan hyväksyy, hän varmaan ystäväkses ylentyy; vain konna, kunniaton, kiittämätön sun olkoon ystäväsi, ystävätön!
HIPPOLYTOS.
Sa puhut paheesta ja rutsasta.
No niin, on Phaidra äidin kantama,
min suku tiedät, kyllin tuntee niitä…
THESEUS.
Jo eikö raivos hurjan riehu riitä?
Pois silmistäni! Viime kerran käsken.
Sa kuulit kohtalos, min lausuin äsken.
Varrotko, että väkivaltaa käytän,
ja häpeällä pois tien sulle näytän?
3:S KOHTAUS.
Theseus.
THESEUS. Mies kurja, kuljet surmaas kohti varmaa. Poseidon, jumalainkin kauhu harmaa, sanansa pitää, täyttää tuomion. Et vältä kostajaa, käyt kuolohon. Rakastin sua. Vaikk' on synkkä syysi, tää sydän syöstä tahtois syleilyysi. Mut liioin, polo, loukkasit sa mua; maan pääll' ei isää, enemp' poljettua. Jumalat, näätte isän sydämen: kuin siittää lapsen voin niin syyllisen?
4:S KOHTAUS.
Theseus. Phaidra.
PHAIDRA. Kuningas, riennän tänne kauhuissani, soi vihan ääni saakka korvahani. Sukuas säästä! Pelkään, myöhään jo ma tulen, täytetty lie tuomio. Ah, vertas sääli! Veri huutais maasta. Ijäksi sydämeeni jäis tää saasta! Tois murheen mulle ikilohduttoman, jos poika kaatuis kautta taaton oman.
THESEUS.
Ei saastuta mua vielä pojan murha,
mut uhka kuulemas ei ollut turha.
Käs' kuolematon häntä kohtaa pian,
Poseidon kostaa, täyttyy palkka vian.
PHAIDRA.
Poseidon? Kuinka? Hältä anoit? Mitä?
THESEUS. Pelkäätkö, että hän ei kuullut sitä? Mieluummin pyyntöihini pyhiin yhdy, syyn synkän tämän rangaistukseen ryhdy, vihaani lietso liian hiljaisaa: et vielä kyllin tunne rikkojaa. Hän turvaa parjauksiin nyt raivoissansa. Sanasi kiistää hän ja armahansa Arikian hän olleen väittää ainon.
Phaidra.
Kuin?
THESEUS.
Valheellaan hän välttää tahtoo vainon.
Tuo uusi temppu turha, irstas on.
Poseidon täyttävä on tuomion.
Käyn itse alttariltaan anomaan,
hän että muistais ikilupaustaan.
5:S KOHTAUS.
Phaidra.
PHAIDRA. Mi kauhun viesti viilsi korviani! Mi herää turman tuli rinnassani! Uus ukkonen! Uus turman salama! Ma riensin auttamahan poikaansa, Oinonen jätin, tunnon ääntä kuulin, katumus huusi mulle valjuin huulin. Ken tietää, mitä tehnyt oisin nyt? Kentiesi itseäni syyttänyt! Kentiesi — onneksi hän suuni sulki — ois totuus peljättävä tullut julki. Siis Hippolytos lempii, vaan ei mua! Arikia siis yksin hurmaa sua! Ah! Kun hän ylpeytensä mulle näytti, mua kohtaan tuota kieltä korskaa käytti, ma luulin, samoin hällä silmäkulma ois koko sukupuolta kohtaan julma. On toinen taivuttanut ylvään tarmon! Löys hänen eessään toinen nainen armon Kenties hän altis onkin taipumaan; mua yksin ylpeytensä hylkii vaan. Minäkö häntä puolustaisin? En!
6:S KOHTAUS.
Phaidra. Oinone.
PHAIDRA.
Oinone, tiedänpä ma uutisen.
OINONE.
Et itseäsi ilmaissut sa liene?
Perille aiettas et hurjaa viene?
Pois sääli heikko! Sen ei tässä sija.
Phaidra.
Oinone, minulla on kilpailija.
OINONE.
Kuin?
PHAIDRA. Hippolytos rakastaa. Mies ylhä, ma jota lannistanut en, tuo jylhä, niin kylmä kyyneleille huokaavaisten, tuo tiikeri, tuo kauhu kaikkein naisten, kesynä kohdannut on voittajansa: tuon vanginnut Arikian on ansa.
OINONE.
Mitä ma kuulen?
PHAIDRA. Ah! Mi kuilu vaivan! Tää uusi isku minut murtaa aivan. Mit' oli kaikki lemmen kyynellähteet, tulet ja tuskat, epätoivot, tähteet mun ylpeyteni, herja hirmuinen, nyt tähän tuonen vaivaan verraten? He lempivät! Kuin? Missä? Mistä asti? Miss' oli silmäni! Ah, raivoisasti rakastavatko? Sinä tiesit siitä, et kertonut. Miks et? Sua siit' en kiitä. Useinko yhdessä he nähdään? Missä? Kentiesi metsän synkän siimeksissä? Ah, täysin valloin toisiaan he tapaa! Lie lempi viatonten ollut vapaa; sen kuuli taivas ilman kauhistusta, sees heille päivä paistoi, mulle musta. Nous heille aamut, aina kirkkaat, mulle vain tummat itkun illat tuiretulle; mua kiros, hylki koko luomakunta, vain kuolemasta nähdä tohdin unta. Söin katkeruutta, kyyneleillä elin, iloa tuskissani teeskentelin, suruinen sydän pyrki mullan alle, ma otsan kirkkaan nostin taivahalle, en tohtinut ees aina itkeä, kun täytyi muilta murhe kätkeä.
OINONE.
Vain hetken heille lemmen hurma kesti.
PHAIDRA. He toistaan rakastavat ijäisesti! Myös nyt, kun puhun, — ah, mik' aatos tuonen! — yhteistä tuntevat he tulta suonen. Maanpako heit' ei estä muistamasta! Nyt tuhat valaa vannovat he vasta. Tuo lempi loukkaa mua, sit' en siedä; Oinone, auta! Miten? Kuin? En tiedä. Arikian jo turma tulkoon! Nuku ei Theseun viha. Kuolkoon Pallaan suku! Lievästi älköön kostako hän kyytä: syy siskon suurempi on veljein syytä. Rukoilen itse häntä raivoissani. Kuin? Hulluusko jo kulkee aivoissani? Mun elää mieheni, ma lemmin toista. Kateisna rukoillako voisin moista? Ketä ma lemmin? Kuka eestäin kostaa? Jokainen sana hiukset päässä nostaa. Rikosten päässyt olen täyteen määrään: halajan rutsaa, turvaan herjaan väärään! Miesmurhaiset nää kädet janoo verta, ne viatonta kyllin saakoot kerta. Mua kurjaa! Kuin maan pintaa enää polen? Kuin nähdä päivän voin, min lapsi olen? On heimoani herra jumalten ja taatto, kaikki vallat kaikkeuden. Ma kuhun piilen? Pohjaan kuolon kuurnan? Isäni siell' on herra tuiman uurnan, on tuomar' ihmissyiden Minos vakaa, hän arvat ankarat maan lasten jakaa. Varjonsa kuinka vavahtaisi nähden nyt tyttärensä, kauhistuis tuon tähden, kun pakko ois mun taru alkaa paton, myös tuonen yölle vielä tuntematon! Ah, isä, varmaan et sa ääntä saisi, kädestäs valta-uurna valahtaisi, ja uutta rangaistusta etsein, oman veresi pyövel' oisit valottoman. Armahda! Julmat jumalat nuo särki sukusi, sumentui myös lapses järki, mut poiminut en syyn tään hedelmätä, sen vaikka kannan ikihäpeätä. Pimeistä päivistäni lopun teen; mua tuska seuras hetkeen viimeiseen.
OINONE.
Ah, kauhu väärä povestas jo poista!
Ansaitse erhe tää ei pieni moista.
Rakastat: kuka määrää kohtalonsa?
Lumoa salliman ken vältti konsa?
Et ensimmäinen lemmen uhri liene.
Se eikö muita myöskin harhaan viene?
On luonnollista heikkous ihmisen;
sa osaan tyydy kuolevaisien.
Sa ikivanhan ikeen alla huokaat.
Ma sanon: tänne jumalatkin tuokaat,
nuo, joill' on syyllisille aina nuoli,
vasama valmis, — hekin samoin huoli.
PHAIDRA. Ma mitä kuulen? Mitä tohdit haastaa? Et minuun muuta jättäisi kuin saastaa. Nyt huomaan, kurja, kuin mun myrkytit, ma kuolla tahdoin, sinä estelit, ma Hippolytosta myös vältin, sinä toit hänet sinne, missä olin minä. Miks teit sen? Miksi häntä herjasit? Paheeksi miksi hyveen parjasit? Hän kuolee nyt kenties. Pian kohtaava on häntä surman-sana taattonsa. Pois hirviö! Sun ei mua tarvis puoltaa. Ma tahdon kohtaloni itse huoltaa. Jumalat oikein palkitkoon sun vaivas ja kauhistakoon sinut kostain taivas jokaista, joka laillas kielastain sydämet kiehtoo heikkoin valtiain ja syöksee heidät, minne mieli vie, ja näyttää, mist' on syihin suorin tie! Lahjoista vaarallisin kohtalon maan ruhtinaille imartaja on.
OINONE (yksin).
Ah! Häntä hellin, lemmin lapsenani!
Tään sain nyt palkan, houkka, vaivoistani.
Esirippu.