VIIDES NÄYTÖS.
1:NEN KOHTAUS.
Hippolytos. Arikia. Ismene.
ARIKIA. Kuin? Vaarassako vielä totuus peittää? Erheesen taatto oma, armas heittää? Jos, julma, itkuni sua ei voi estää, jos helposti voit eron huolet kestää, niin lähde, tänne jätä tyttö rukka; mut oma toki turvaa elos kukka, vapauta häpeästä kunniasi, peruutus valan vaadi taatoltasi! Viel' aika on. Vuoks oikun miksi hälle suot voiton, syylliselle syyttäjälle? Tuo julki totuus!
HIPPOLYTOS. Kuin sen virkkaa voisin? Isäni häpeänkö ilmi toisin? Edessä puolisonsa synkän kuvan mun nähdä pitäis hänen punastuvan? Vain sinä tiedät sen. Ei mulla muita kuin jumalat ja sinä uskotuita. Sinulle kerroin sen, mit' itseltäni salaisin: tunne etkö lempeäni? Unohda, mitä sulle virkoin! Muista sinetti salaisuuden tään! Ei suista noin puhtahista koskaan soiko taru tää tuonen-tuima, kamala ja karu. Jumalten vanhurskauteen luottakaamme, kai kerran heiltä oikeutta saamme, ei silloin rangaistuna Phaidra vältä syyn häpeää, mi nyt jäi säästöön hältä. Tään säälin yksin sulta vaadin ma, muu kaikk' on vihalleni altista. Mua seuraa! Orjuudesta pois! Maanpakoon! Käy kerallani kohtaloiden jakoon! Paikasta pois, miss' asuu turma, syy, min ilmass' itse hyve myrkyttyy! Pakoas auttaa sekasorto, mitä mun nostaa pakoni; sa käytä sitä! Voin taata kaikki: vartiat on minun, on heiltä helppo pujahtaa pois sinun. Meit' Argos vartoo, Sparta kutsuu; meillä on ystäviä, mieli altis heillä ja voima auttamaan. Ei sietää saa näin että Phaidra meidät karkoittaa molemmat istuimelta isäin suurten, ja Phaidran poika saa maat jumal-juurten. On kaunis tilaisuus. Se täytyy käyttää. Mut sua horjuttavan pelko näyttää? Etusi oma sitä vaatii. Päätä! Ma olen tulta, sinä miksi jäätä? Pelkäätkö matkaa kanssa kirotun?
ARIKIA. Ah, suurin autuuteni ois se mun! Jos liitetty ma kohtaloosi öisin, ilolla kaikki unohtaa ma voisin! Mut kun ei meillä side suloinen, ma voinko siveästi tehdä sen? En loukkaa kunniaa, jos täältä karkaan; sen lait ei koskea voi vankiparkaan, pakene enhän vanhemmiltani. Paon lupa on, kun sortaa tyranni. Mut mua lemmit, prinssi. Kunniani…
HIPPOLYTOS. Sen turva vahvin mun on rinnassani. Ma olen huolta pitänyt sun tiestäs: pakene vainoojias, seuraa miestäs! Olemme vapaat, taivaan tahdon mukaan, vaikk' onnettomat; meit' ei käske kukaan. Ei aina soihdut häihin tarpeen. Tuolla Troizenin porteilla, sen hautain puolla, rotuni missä ruhtinaat nuo nukkuu, on templi; siellä valat väärät hukkuu. Siell' ei voi valhetella kieli mainen, saa koston kohta siellä kuolevainen, ja kaukaa karttaa paikkaa viekas sana, miss' itse tuoni seisoo vartiana. Jos mua uskot, siellä lemmen vala ikuinen vannokaamme, pyhä, sala; sen todistakoon herra kalmiston, hän isän sijaiseksi tulkohon, ja valan taatkoon koko taivas jylhä, Artemis kaino sekä Hera ylhä, ja kuulkoot rakkauteni nuoren, raisun jumalat sekä vainaat tuonen vaisun.
ARIKIA. Kuningas saapuu. Poistu! Täällä hetken ma viivyn, peittääkseni pakoretken. Lähetä opas, jonka kanssa karkaan, ma etten jäisi epäilykseen arkaan.
2:NEN KOHTAUS.
Theseus. Arikia. Ismene.
THESEUS. Zeus, poista epäilys! Tuo julki valta totuuden, jota etsin kaikkialta!
ARIKIA.
Ismene, mene, kaikki matkaan hanki!
3:S KOHTAUS.
Theseus. Arikia.
THESEUS.
Arastut, neito. Tiedän aremmanki:
Hippolytoksen näin. Mit' teki täällä?
ARIKIA.
Hän mulle lausui hyvästit maan päällä.
THESEUS. Sun silmäs hänet hillinneet siis ovat, ens kertaa kesyttäneet tunteet kovat.
ARIKIA. Totuuden sanoa ma tahdon sulle; ei perinyt hän vihaas, julmaa mulle, mua kohdellut ei lailla syyllisen.
THESEUS.
Ymmärrän: vannoi sulle rakkauden.
Äl' usko miehen viekkaan valoihin:
hän samoin vannonut on muillekin.
ARIKIA.
Hän?
THESEUS.
Häntä miks et tehnyt vakaammaksi?
Kuin siedit lemmen, jota jakaa kaksi?
ARIKIA. Ja sinä, kuinka siedät herjausta? Kuink' uskot, että valkea ois musta? Niin vähän poikaas tunnetko? Jos milloin syy samaa on kuin viattomuus, silloin hän syypää lie. Voin silmäis kaihin poistaa. Nää hyve, joka jokaiselle loistaa! Ah, hänkö sortuis herjan halvan tiehen? Peruuta valas, vala murhamiehen, tai pelkää, että suuttuin sulle näyttää voimansa taivas sekä pyyntös täyttää. Uhrimme usein vihass' ottaa se, sen lahjat ovat kosto töistämme.
THESEUS.
Sa tahdot häntä puolustaa mun nähden.
Sua lempes sokaisee tuon kurjan tähden.
On todistajat varmat, uskon heitä:
oon nähnyt, nähnyt tosi kyyneleitä.
ARIKIA. Sa varo: kätes voittamattomat löi monet hirviöt jo kamalat, yks elää sentään… Tähden poikas en voi jatkaa. Isää kunnioittaen hän puhumasta kieltänyt on mua. Sanani liioin loukkaisivat sua. Ma tahdon kaino olla niinkuin hän, pois menen, virkkaa voisin enemmän.
4:S KOHTAUS.
Theseus.
THESEUS.
Mit' tarkoittaa hän? Miksi kiertelee,
niin usein alkaa, jälleen vaikenee?
Hämärän mikä on tuon puheen jatko?
Mua teeskennellen pettää tahtovatko?
Mut minä itse? Miksi rinnastani
soi valitus nyt vasten tahtoani?
Salainen sääli mua kalvaa, kaivaa.
Oinone puhukoon! En kestä vaivaa,
syyn täyden tietää tahdon, saa en sitä.
(Vartioille:)
Oinone luoksein tulkoon, yksin.
5:S KOHTAUS.
Theseus. Panope.
PANOPE. Mitä, ah, aikoo valtiatar, tiedä en, pahinta pelkään. Tuska hirmuinen hänt' ahdistaa, jo tuli sammuu suonen, on kasvoillansa kalpeus jo tuonen. Oinone häväisty pois ajettiin, hän syöksyi meren synkän syöveriin. Miks sen hän teki, nyt ei kerro kieli: jo ainiaaksi hänet aalto nieli.
THESEUS.
Mitä ma kuulen?
PANOPE. Kuningattaren ei tuosta laannut myrsky. Itkien syleilee, synkkä, usein lapsiansa kuin laulatellen omaa murhettansa, hän milloin heille äidin lemmen myöntää, taas kohta kauhistuen syrjään työntää. Hän harhailee kuin määrää vailla, horjuu, ei meitä tunne tai pois luotaan torjuu. Kolmasti kirjoitti hän kirjehen, taas kolme kertaa rikki repi sen. Suvaitse nähdä häntä!
THESEUS.
Kauhun sana!
Oinone kuollut, Phaidra kuolevana!
Miss' on mun poikani? Hän tulkohon!
Nyt altis hälle isän korva on.
(Yksin.)
Poseidon julmat säästä hyvättyösi
tai hautaa pyyntöni tuo pohjaan yösi!
Lien ollut liian herkkäuskoinen,
kohotin kiron liian varhaisen.
Nyt epätoivoon kaikki hukkuvi.
6:S KOHTAUS.
Theseus. Theramenes.
THESEUS.
Ah, Theramenes! Miss' on poikani?
Ma hänet lapsest' asti uskoin sulle.
Mut miksi itket? Min tuot viestin mulle?
Miss' on hän?
THERAMENES. Turha nyt on siitä huoli, myös turha hellyys. Hippolytos kuoli.
THESEUS.
Jumalat!
THERAMENES. Kuoli armain ihmisistä, ja vannon: syyttömin myös syyttömistä.
THESEUS.
Hän kuollut! Juur' kun kaipaan kasvojansa,
jumalat salli hänen kuolemansa.
Kuin kaatui hän? Mik' iski taivaan nuoli?
THERAMENES. Troizenin porttien hän eessä kuoli. Hän vaunuiss' istui. Itse suunsa sulki, ja mykkinä myös sotamiehet kulki. Mykenan tietä ajatuksissansa hän ajoi, astui orhit valloillansa, nuo ylväät, jotka tulta korskui ennen, kun kuuli äänen tutun, vitkaan mennen, päin painunein nyt säestävän näytti mietteitä, jotka miehen mielen täytti. Aalloista silloin ärjyn ääni raikui, veet jylisivät, kaikki taivaat kaikui, maan sydämestä huokaus hirmuinen sekaantui ilman, meren melskeesen. Veremme jäätyi poven'pohjaan asti; hepojen harjat nousi. Nopeasti lähestyi vesivuori kuohuin, pauhuin, se meitä kohden synkin syöksyy sauhuin, jo särkyy, kidastansa oksentaa veen hirviön, jot' ei lie nähnyt maa: pääss' sarvet uhkaavaiset, julma-juomut, leveä otsa, yli ruumiin suomut, kesytön härkä, lohikäärme, jonka longersi puiden yli purston lonka; rakosi ranta, kun se pitkään mylvi, se pilviin saakka kauhistusta kylvi, maa luja liikkui, ilma saastui tuosta, myös aalto säikkyi, alkoi taapäin juosta. Pakeni kaikki uhkaa turman-tuojan. Me lähitemppelistä saimme suojan, vain Hippolytos, poika urhon, jää; pysäytti vaunut, keihään tempas tää, jo tähtää hirviöön, vä'än varman linkoo, mi viuhuin pedon kylkeen syvään sinkoo. Raivosta, tuskasta tuo mylvähtäin hepojen eteen vaipuu, kääntyy päin ja sylkee kidastansa tulta, verta, savua, niinkuin suurta myrskymerta. Hevoset pelko valtaa, eivät muista nyt enää suitsimiestä eikä suista; turhaksi kääntyy käskijän jo tahto, ne puree kuolaimiaan, suussa vahto; jumala joku myös on piikein kirmaa hepojen kiihoittavan nähty virmaa. Ne kautta kallioiden syöksyy kauhuin, jo särkyy akseli, jo vaunut pauhuin paloiksi lentävät, hän itse kiertyy orheinsa ohjiin, kaatuu, maahan viertyy. Anteeksi tuskani: tuo kauhun kuva vain iki-itkuin mult' on murentuva. Näin, valtias, näin poikas poloisen jaloissa ruokkimainsa ratsujen, hän kutsui heitä, hevot ääntään säikkyi, jo hurme haavoist' yli ruumiin läikkyi. Me huusimme, soi kiro, tuska, kimma! Niin vihdoin pysähtyi myös orhein vimma ne jäivät hautain luo, miss' iki-unta sun nukkuu isäis suuri sukukunta. Ma sinne syöksyin, seuras vartiat, veriset jäljet meitä johtivat, kivissä kirjat näkyi, pensahasta osoitti oksa hurmehista hasta. Ma juoksen, huudan, käden tarjoan, hän silmän aukaisee jo sammuvan, näin virkkaa: "Kuolen syyttömänä. Arka Arikia nyt huolees jää, tuo parka. Jos isä joskus, murhepäivänänsä, mun muistaa surmaa, väärin syyttämänsä, jos kuulee varjoni hän vaikeroivan, hän vangillensa hyvän suokoon hoivan." Hän veti henkäyksen viimeisen, syliini jäi vain ruumis verinen, tuo kurja, kuolevainen, lyöty liha, min sorti jumalten ja taaton viha.
THESEUS.
Ah, poikani! Mun rakas toivoni!
Mua liian nopsaan taivas palveli.
Mi jää nyt povelleni murheen paino!
THERAMENES. Arikia luo silloin saapui kaino: paeten vihaas, tuli hän tuon tähden, min mieheks ottaa tahtoi taivaan nähden. Hän tuli, huomas hurmeen puuntavaisen — mi näky rakastavan nähdä naisen: mies valju runneltuna lepäsi! Hän ensin onnettuuttaan epäili, ei häntä tuntenut, vaan tyynnä pysyi, ja hänet nähden yhä häntä kysyi. Mut murheestansa vihdoin varma, hän loi taivahalle silmän syyttävän, vavisten, valjuna, kuin kuoloon suureen hän kaatui, kaunis, sulhon jalkain juureen. Ismene häntä, itkevä ja hellä, elohon, tuskaan kokee herätellä. Ma tulin tuomaan, päivää kiroten, sinulle urhon tahdon viimeisen, ja toimen täyttämään sen onnettoman, min mulle uskoi varjo poikas oman. Mut tuossa tulee vainoojansa varmin.
7:S KOHTAUS.
Theseus. Phaidra. Theramenes. Panope. Sotilaita.
THESEUS. On kuollut poikani. Voit jättää harmin. Ah, miksi pelkään, epäilen? Miks annan anteeksi hälle, kaunaa toista kannan? Mut hän on kuollut. Täys on vihas määrä, lie ollut oikea se taikka väärä. Ma synnyin pettymään, sen myönnän minä. Hän lienee syyllinen, kun syytät sinä! Kuolonsa kyllin mua murhettaa, en etsi selvyyttä ma kauheaa, kun ei se sentään häntä eloon saisi, vaan ehkä vaivaa uutta valmistaisi. Veristä kuvaa poikani ma pelkään. Pois maille muille! Pois veen vieraan selkään! Tahtoisin paeta pois maailmasta! Näin surman suru unohtuisi vasta. Mut kunne pakenen, ah, kurja isä? Nimeni mainekin on tuskan lisä. Vähemmän kuulu, kätköön käydä voisin. Ah, jospa jumalten ees hylky oisin, he eivät täyttäneet ois pyyntöjäni; en pyydä enää, itken itseäni. Lie korkea mua kohtaan taivaan hyvyys, sit' ei se korvaa, min vei tuonen syvyys.
PHAIDRA.
On aika vaitiolon verho heittää.
Syyn varjo ei saa poikas hautaa peittää:
hän syytön oli.
THESEUS.
Ah! ma onneton!
Sun tähtesi hän kuoloon käynyt on!
Sa julma! Anteeks saanehes äl' luule!…
PHAIDRA. On kalliit hetkeni. Mua, Theseus, kuule! Ma pojan kainon kunnioittamisen katseella maksoin sukurutsahisen. Poveeni taivas turman liekin nosti; muun ohjannut Oinone on. Hän kosti hylätyn rakkauteni, peljäten Hippolytos ett' ilmi toisi sen. Hyväkseen heikkouttani hän käytti, sun eessäs häntä syyttäin syynsä täytti ja välttäin vihaani hän liian lievän löys rangaistuksen alla aallon vievän. Mun kohtaloni ratkaissut ois rauta, mut tunnon tuska esti mun, ei hauta; hitaammin tahdoin manan maille tulla, ett' oisi ensin täysi selko sulla. Niin otin myrkkyä Medeian. Tuonen jää jäähdyttää jo tulta kuuman suonen, se saapuu saakka sydämeeni, hyinen vavistus kiertää mun kuin verkko kyinen; nään taivahan kuin sumun summan kautta ja puolison, mi kauhistuu mun tautta; jo kuolo saapuu, silmän sammuttaa; maan tahra olin, kirkas taas on maa.
PANOPE.
Hän kuolee!
THESEUS. Jospa pohjaan kuolon yönsä myös sammuis muisto hänen mustan työnsä! Herännyt olen erhetyksestäni, ma tahdon nähdä pojan lempimäni, verensä syyttömän pois itkein pestä, näin päästä kiron väärän vääntehestä. Ansaitun saakoon kuollut kunnian. Kentiesi leppyy varjo vainajan, myös synkät haamut Pallaan heimon, konsa on tytär mulle hänen morsionsa.
Loppu.