XV LUKU.
Patty ja piispa.
Kellot soivat sunnuntain aamujumalanpalvelukseen ja Patty laski huoaten kirjan kädestään ja meni seisomaan avonaisen akkunan ääreen. Ulkomaailma oli kimmeltävän viheriä ja keltainen ja ilma oli täynnä orvokkien ja tuoreen maan tuoksua.
"Patty", huusi Priscilla makuuhuoneestaan, "saat pitää kiirettä, jos tahdot, että panen kiinni pukusi. Minun pitää mennä laulamaan kuorossa."
Patty kääntyi ympäri ja alkoi hitaasti irroittaa kauluksensa hakasia. Sitten hän istuutui sohvan reunalle ja tuijotti hajamielisenä ulos akkunasta.
"Miksi sinä et pukeudu?" kysyi Priscilla ilmestyessään samassa makuuhuoneen ovelle ja katsellen epäluuloisesti huonetoveriaan.
"Minä kyllä panen itse pukuni kiinni; ei sinun tarvitse odottaa", sanoi Patty kääntämättä silmiään akkunasta.
"Piispa Copeley saarnaa tänään ja hän on sellainen hauska vanha ukko; katso vaan, ettet myöhästy."
Patty nosti hiukan leukaansa ja kohautti olkapäitään.
"Etkö aio mennä kappeliin?"
Patty käänsi katseensa pois akkunasta ja katsoi kuin rukoillen Priscillaan. "On niin ihana ilma", sanoi hän, "että viettäisin päiväni paljon mieluummin ulkona; olen varma, että se olisi paljon parempi minun henkiselle hyvinvoinnilleni."
"Ei nyt ole kysymys henkisestä hyvinvoinnista, vaan suorastaan poisjäämisestä. Sinä olet jo ollut kaksi ylimääräistä kertaa poissa tässä kuussa. Mitä aiot vastata Itsehallintokomitealle, kun se pyytää sinulta selitystä?"
"Sitten kun aika tulee", naurahti Patty, "keksin minä kyllä jonkun uuden selityksen, joka ihastuttaa komiteaa."
"Sinun pitäisi hävetä kiertäessäsi sillä tavalla sääntöjä."
"Missä on sitten elämisen nautinto, jos tekee itsensä kaikellaisten pikkumaisten sääntöjen orjaksi?" kysyi Patty raukeasti.
"Minä en käsitä, mikä oikeus sinulla on elää sääntöjen ulkopuolella enemmän kuin meillä muillakaan."
Patty kohautti olkapäitään. "Minä otan oikeuden ja kuka tahansa voi tehdä samoin."
"Kuka tahansa ei voi tehdä sitä", sanoi Priscilla kiivaasti, "sillä silloin ei koulussa olisi minkäänlaista järjestystä, jos kaikki tekisivät niin. Minä olisin itsekin paljon mieluummin ulkona kuin menisin kappeliin, mutta minä olen jo kuluttanut kaikki oikeuteni, enkä sentähden voi. Etkä sinäkään voi, jos sinulla on hituinenkin velvollisuudentunnetta jälellä. Ainoa keino, millä sinä voit päästä siitä, on valehteleminen."
"Mutta Priscilla rakas", sanoi Patty, "ihmiset hienossa seuraelämässä eivät ota asioita niin ankarasti. Jos sinä tahdot tulla kunnioitetuksi parhaimmissa piireissä, niin sinun tulee oppia puhumaan kaksimielisesti."
Priscilla rypisti kärsimättömänä otsaansa. "Tuletko sinä vai et?" kysyi hän.
"En."
Priscilla sulki oven — ei aivan niin hiljaa kuin ovi olisi suljettava — ja Patty jäi itsekseen. Hän istui miettiväisenä muutaman minuutin punoittavin poskin, mutta kun kappelin kello soi, ravisti hän itseään ja naurahti. Vaikka hän olisi tahtonutkin mennä, niin nyt oli jo liian myöhäistä, ja vastuunalaisuuden tunne katosi kokonaan. Niin pian kuin sunnuntainen silkin suhina oli tauonnut käytävissä, otti hän kirjan ja tyynyn ja hiipien alas sivuportaita läksi iloisesti astelemaan aurinkoisen kentän poikki pelonsekainen tunne rinnassaan, niinkuin laiskalla pikku pojalla, joka on karannut koulusta.
Kappelin avoimista akkunoista kuuli hän oppilaiden laulavan: "Herra, ole meille armollinen ja taivuta sydämemme noudattamaan lakiasi." Hän naurahti onnellisena itsekseen; hän ei noudattanut lakeja tänään. He saivat kernaasti hänen puolestaan olla siellä sisällä puolihämärässä käskyineen ja valitusvirsineen. Hän palveli jumalaansa kirkkaan sini-taivaan alla, lintujen iloisesi kaiuttaessa riemusäveleitään.
Hän oli ainoa, joka oli liikkeellä tänä aamuna; hänellä oli kevättä veressään ja koko maailma tuntui kuuluvan hänelle. Hän pysähtyi pienelle sillalle, joka johti puron yli ja katseli veden väreilyä sen pinnalla ollen vähällä kadottaa tasapainonsa heittäessään sinne pienen kaarnaveneen. Hän heitteli puroon pieniä kiviä katsellen kuinka pelästyneet sammakonpoikaset sukeltelivat pakoon ja heitti tyynynsä oravan jälkeen nauraen sen vihaiselle piipitykselle. Sitten heittäytyi hän huohottaen tuoksuville neulasille pitkän männyn varjoon ottaen esiin kirjansa.
Ei kaukana hänestä näkyi murattien verhoama koulurakennus puiden lomitse; ja sunnuntaisessa rauhassa, auringon kullatessa sen tornit, näytti se keskiaikaiselta, laaksossa uinuvalta kylältä. Patty katseli uneksien eteensä silmät puoliummessa, kuvitellen mielessään saavansa piakkoin nähdä seurueen trubaduureja ja hienoja naisia tulevan ratsastaen pitkin tietä maidonvalkoisilla muuleilla. Mutta tämä harhakuva särkyi, kun hän samassa näki Petersin tulevan ulos portista pyhävaatteissaan; ja hän tarttui jälleen kirjaan. Hän sulki sen kuitenkin pian. Nyt ei ollut oikea aika lukemiseen. Lukea voi talvella ja sateella, mutta ulkona vapaassa luonnossa, missä elävä elämä sykähteli ympärillä, oli se aivan mahdotonta.
Hänen katseensa kiintyi jälleen koulurakennukseen ja hän tuli äkkiä surulliseksi ajatellessaan, että muutamien viikkojen kuluttua se ei olisi enää hänen. Tämä onnellinen, huoleton elämä oli siis äkkiä lopussa. Hän muisti selvästi ensimäisen päivän, jolloin hän oli tullut kouluun ja jolloin kaikki oli näyttänyt niin suurelta, paitsi hän, ja hän oli ajatellut epätoivoissaan: "Neljä vuotta tällaista!" Se oli näyttänyt ijäisyydeltä; ja kun se nyt oli ohi, tuntui se minutilta. Hän tahtoi tarttua nykyisyyteen ja pitää siitä lujasti kiinni. Se oli hirveää — tuo vanhentuminen.
Ja siellä olivat tytöt. Heille saisi hän sanoa hyvästit; tietäen, ettei ole enää avajaispäivää seuraavana syksynä — ja Priscilla asui Californiassa ja Georgie Etelä-Dakotassa ja Bonnie Kentuckissa ja hän itse Uudessa Englannissa ja he olivat ainoat ihmiset koko maailmassa, joista hän erikoisesti välitti. Tämän jälkeen hän saisi tutustua äitinsä ystäviin — jotka puhuivat ainoastaan miehistään ja lapsistaan ja palvelijoistaan. Ja siellä tapaisi hän myöskin miehiä. Hän ei ollut koskaan tuntenut montakaan miestä, mutta jonakin päivänä hän luultavasti menisi naimisiin jonkun kanssa heistä, ja sitten olisi kaikki ohi; ja ennenkuin hänellä olisi aikaa ajatellakaan, olisi hän jo vanha nainen ja kertoisi lastenlapsilleen tarinoita siltä ajalta, kun hän oli nuori tyttö.
Patty heitti taas surullisen katseen koulurakennukseen päin ollen puhkeamaisillaan kyyneliin muistellessaan kulunutta nuoruuttaan, kun hän äkkiä kuuli askeleita hiekkakäytävältä. Katsahdettuaan pelästyneenä ylös näki hän papillisen olennon kiertävän kukkulan ympäri. Tahtomattaan hän valmistui lähtemään pakoon, mutta piispa oli jo nähnyt hänet ja lähestyttyään muutaman askeleen huomasi hän puun varjossa pienen penkin ja istuutui siihen tyytyväisyydestä huoahtaen.
"Ihmeen kaunis näköala", sanoi hän, vieläkin hengästyneenä, "mutta kovin jyrkkä kukkula."
"Se on jyrkkä", myönsi Patty kohteliaasti; ja kun hän huomasi, että oli enää mahdoton paeta, istuutui hän entiselle paikalleen ja lisäsi naurahtaen: "Olen juuri juossut teitä pakoon, piispa Copeley, ja siinä te tulette heti perässäni kuin syyttävä omatunto."
Piispa nauraa hihitti tyytyväisenä. "Minä olen itse juossut pakoon", sanoi hän. "Tiesin, että olisin tullut esitetyksi ainakin sadalle teistä jumalanpalveluksen jälkeen ja livistin senvuoksi takatietä rauhalliselle kävelylle."
Patty katsoi häneen myötätuntoisesti. "Olisin tahtonut juosta pois jumalanpalveluksestakin", myönsi hän veitikkamainen ilme silmissään. "Ulkona vapaassa luonnossa on paras kirkko tällaisena päivänä."
"Niin minäkin ajattelen", sanoi Patty sydämellisesti, "mutta minulla ei ollut aavistustakaan, että piispat olisivat niin tunteellisia."
He tarinoivat tuttavallisesti kaikellaisista asioista ja vaihtoivat mielipiteitä koulusta ja papeista.
"On niin kummallista" sanoi Patty miettiväisenä, "että vaikka meillä on eri saarnaaja joka sunnuntai, niin meillä on kuitenkin aina sama saarna."
"Samako saarna?" kysyi piispa hiukan hämmästyneenä.
"Niin, aivan sama", sanoi Patty. "Olen kuullut sen neljän vuoden ajan ja luulen melkein, että voisin saarnata sen itse. He näyttävät kaikki ajattelevan, että kun me kerran olemme tulleet kouluun, niin me jo siitä syystä olemme järjen hirviöitä ja vaativat meitä muistamaan, että järki ja tiede eivät ole ainoat maailmassa — vaan että tunne on sittenkin päätekijä; ja he lausuvat pienen runon kukkaisesta, joka kukoistaa. En tiedä, miksi. Ei kai Teidän saarnanne ollut siitä?" kysyi hän huolestuneena.
"Ei tällä kertaa", sanoi piispa. "Minä saarnasin erään vanhan saarnan."
"Se on paras keino", sanoi Patty. "Muistan kerran olleen täällä erään miehen Yalesta tai Harvardista tai jostain sellaisesta paikasta ja hän saarnasi vanhan saarnan: Hän vaati meitä tulemaan miehekkäämmiksi. Se oli hyvin virkistävää."
Piispa hymyili. "Juoksetteko useinkin pois kirkosta?" kysyi hän lempeästi.
"En; minulla ei ole siihen tilaisuutta, kun asun yhdessä Priscillan kanssa. Mutta pakollinen kirkossakäynti johtaa siihen helposti", lisäsi hän. "Ei se ole kirkko, mikä minulle on vastenmielinen, vaan pakollisuus."
"Mutta teillähän on erikoinen — 'kraapaamis-systeemi'", sanoi piispa.
"Kolmasti kuukaudessa", sanoi Patty alakuloisesti. "Iltakirkko lasketaan yhdeksi, mutta sunnuntain aamujumalanpalvelus kahdeksi kerraksi."
"Te siis menetitte kaksi tilaisuutta päästäksenne minusta", sanoi hän hymyillen.
"Oh, ei se ollut Teidän tähtenne", sanoi Patty nopeasti. "Se oli pakollisuus, jota minä pakenin. Ja sitäpaitsi", lisäsi hän avomielisesti, "minä olen käyttänyt lailliset oikeuteni jo aikaa sitten, ja kun minä kerran alan niitä ylittää, niin silloin minä olen aivan häikäilemätön."
"Ja saanko kysyä, mitä tapahtuu, kun te ylitätte?" kysyi piispa.
"No niin", sanoi Patty, "on olemassa valvojia, jotka panevat merkille, jos on poissa; ja jos he sitten huomaavat, että on ylittänyt laillisen määrän, niin Itsehallintokomitea kutsuu puheilleen ja vaatii selityksen. Ellei sitten voi esittää pätevää syytä, niin menettää oikeutensa kuukaudeksi eikä voi olla komiteain jäsenenä eikä saada lupaa poistua kaupungista."
"Kyllä ymmärrän", sanoi piispa, "ja onko Teidän kärsittävä nämä rangaistukset?"
"Oh, ei", sanoi Patty rauhallisesti; "minä esitän hyvän puolustuksen."
"Mitä Te sanotte?"
"En tiedä vielä varmasti: se saa riippua hetken innoituksesta."
Piispa katsoi häneen veitikkamaisesti. "Tarkoitatteko", kysyi hän, "että rikottuanne säännön aiotte välttää rangaistuksen — suoraan sanoen — valheella?"
"Oh, ei, herra piispa", sanoi Patty loukkaantuneella äänellä. "Luonnollisesti minä sanon totuuden, mutta" — — hän katsoi piispaa suoraan silmiin veitikkamaisesti hymyillen — "komitea ei luultavasti sitä ymmärrä."
"Siis verukkeellako?" kysyi hän.
"Nii-in", myönsi Patty; "luulen, että voitte kutsua sitä verukkeeksi. Olen ehkä hiukan paha, mutta tällaisessa paikassa täytyy hankkia edes jonkunlainen maine, ettei joutuisi aivan kokonaan syrjään… Minä en voi kilpailla hyvyydessä enkä atletiikassa enkä missään sellaisessa, joten minulla ei ole muuta jälellä kuin voittaa pahuudessa, — siihen minulla on oikein taipumusta."
Piispan suupielet vetäytyivät kokoon. "Te ette näytä siltä, että
Teillä olisi rikollinen ansioluettelo."
"Minä olen vielä nuori", sanoi Patty. "Se ei ole vielä ehtinyt tulla näkyviin."
"Rakas tyttäreni", sanoi piispa. "Olen jo saarnannut yhden saarnan tänään, jota ette tulleet kuulemaan, enkä voi enää ottaa saarnatakseni toista erikoisesti Teille, mutta on kuitenkin yksi kysymys, jonka tahtoisin tehdä Teille. Vuosien jälkeen, kun Te olette lopettaneet koulun ja joltakin Teidän luokkatovereiltanne kysytään: 'Tunnetko —' Mutta Tehän ette ole sanoneet minulle nimeänne."
"Patty Wyatt."
"'Tunnetteko Patty Wyatt'in ja millainen tyttö hän oli?' niin luuletteko, että vastaus tyydyttää Teitä?"
Patty mietti hetkisen. "Kyl-lä; luulen, että he ovat ylimalkaan kaikki minun puolellani."
"Tänä aamuna", jatkoi piispa tyynesti, "minä kysyin eräältä professorilta aivan sattumalta eräästä nuoresta naisesta — muuten Teidän luokkatoverinne — joka on erään vanhan ystäväni tytär. Vastaus tuli heti ja epäröimättä, ettekä voi kuvitellakaan, kuinka minä tulin siitä iloiseksi. 'Koulussa ei ole sen parempaa tyttöä', sanoi hän. 'Hän on rehellinen puheessa ja rehellinen leikissä ja läpeensä tunnollinen kaikessa, mitähän tekee'."
"H-m", sanoi Patty, "se on varmasti Priscilla."
"Ei", sanoi piispa hymyillen, "ei se ollut Priscilla. Se nuori nainen, josta minä puhun, on teidän oppilasyhdistyksenne puheenjohtaja, Catherine Fair."
"Niin, se on totta", sanoi Patty.
"Ja ettekö Tekin tahtoisi omistaa samanlaista mainetta?"
"Minä en tosiaan ole niin paha", puolusteli Patty; "mutta minä en voisi olla yhtä hyvä kuin Cathy, se olisi vastoin luontoa."
"Pelkään pahoin", sanoi piispa, "että Te ette kosta tarpeeksi uutterasti. Ei pidä tyytyä siihen, mitä ihmiset sanovat Teistä nyt, kun Te olette nuori, vaan tulee ajatella sitäkin, mitä he sanovat sitten, kun olette tullut vanhaksi. Ja siihen ei kestä kauan", lisäsi hän. "Ikä kuluu niin, ettei sitä huomaakaan."
Patty näytti kovin vakavalta.
"Te olette pian kolmenkymmenen, sitten neljänkymmenen ja sitten viidenkymmenen vuoden ikäinen."
Patty huokasi.
"Ja luuletteko, että sen ikäinen nainen on miellyttävä, jos hän turvautuu tekosyihin ja verukkeihin? Teidän täytyy muistaa, että Te ette voi muodostaa luonnettanne käden käänteessä, rakkaani. Luonne on hitaan kehittymisen tulos ja siemenet on kylvettävä varhain."
Piispa nousi, ja Patty kavahti jaloilleen huoaten helpoituksesta. Hän otti tyynyn ja kirjan kainaloonsa ja he läksivät yhdessä kukkulaa alas. "Minä olen sittenkin saarnannut Teille", sanoi hän anteeksipyytäen; "mutta saarnaaminen on minun ammattini ja Teidän tulee antaa anteeksi vanhalle miehelle, että hän on ollut pitkäpiimäinen."
Patty ojensi kätensä hymyillen, kun he pysähtyivät portaiden eteen. "Hyvästi, herra piispa", sanoi hän, "ja kiitoksia saarnasta; luulen, että tarvitsin sen — minä tulen vanhaksi."
Hän kiipesi hitaasti portaita ylös ja epäröityään hetken oman huoneensa ulkopuolella, mistä kuului iloista naurua, ilmaisten, että seura oli koolla, hiipi hän hiljaa käytävän toiseen päähän ja koputti ovelle.
"Sisään", kuului ääni vastaukseksi.
Patty kiersi oven auki ja pisti päänsä sisään. "Hei, Cathy! Oletko työssä?"
"Tietysti en. Tule sisään juttelemaan kanssani."
Patty työnsi oven kiinni ja nojasi sitä vasten. "Tämä ei ole vieraskäynti", ilmoitti hän vakavasti. "Olen tullut tapaamaan sinua virallisesti."
"Virallisesti?"
"Sinähän olet oppilasyhdistyksen presidentti, luulen ma?"
"Luulen, että olen", huokasi Cathy; "ja jos Yhdysvaltain presidentillä on niin paljon vaivaa alamaisistaan kuin minulla on omistani, niin hän saa osakseen minun vilpittömän myötätuntoni."
"Luulen, että meistä on sangen paljon vaivaa", sanoi Patty masentuneena.
"Vaivaa! Rakas ystävä", sanoi Cathy, juhlallisesti, "Minä olen juossut kokonaisen viikon pitämässä nuhdesaarnoja noille siunatuille 'nahkiaisille'. He eivät tahdo jättää sisään selityksiään kirkosta poisjäännistään, mutta sen sijaan kyllä tahtovat juosta tiehensä kirjaston kirjojen kanssa; he ovat kelvotonta väkeä kaikki tyyni."
"He voivat ollakin sitä; he ovat nuoria", huokasi Patty kateellisena. "Mutta minä", lisäsi hän, "tulen vanhaksi, ja on jo aika tulla hyväksi: Olen tullut ilmoittamaan, että olen ollut neljä ylimääräistä kertaa poissa kirkosta eikä minulla ole esitettävänä mitään puolustusta."
"Mutta Patty, älä sano niin. Sinulla täytyy olla jokin puolustus, jokin syy —"
"Mutta minulla ei ole syyn varjoakaan. Olin juuri poissa kun minua ei haluttanut mennä sinne."
"Mutta sinun täytyy esittää jokin syy", väitti Cathy vastaan hädissään, "tahi minun pitää ilmoittaa se komitealle ja sinulta riistetään etuoikeutesi. Ja se ei voi tapahtua."
"Mutta minulla ei ole mitään puolustusta, enkä minä voi keksiä mitään", sanoi Patty. "Minä olen pian kolmenkymmenen, sitten neljänkymmenen ja sitten viidenkymmenen vuotias. Ja luuletko sinä, että sen ikäinen nainen on miellyttävä, jos hän turvautuu tekosyihin ja verukkeihin? Luonne", lisäsi hän juhlallisesti, "on hitaan kehittymisen tulos ja siemenet on kylvettävä jo varhain."
Cathy näytti aivan ällistyneeltä. "En ymmärrä, mitä sinä puhut. Olen pahoillani sinun puolestasi, mutta toiselta puolelta myöskin hyvin iloinen." Hän laski kätensä Pattyn olalle. "Luonnollisesti minä olen aina pitänyt sinusta; — kuten varmasti kaikki muutkin, — mutta en luule, että olen koskaan arvossapitänyt sinua ja olen sentähden iloinen, että opin tuntemaan sinut perinpohjin, ennenkuin lähdemme koulusta."
Pattyn kasvot sävähtivät punaisiksi ja hän vetäytyi arasti pois. "Jätä onnittelusi huomiseksi", naurahti hän, "sillä aion keksiä illalla jonkun oikein hyvän puolustuksen. Hyvästi."
Hänet otettiin vastaan suurella riemulla hänen saapuessaan omaan huoneeseensa.
"No Patty", sanoi Priscilla, "kuulin, että olit kävelyllä piispan kanssa. Kerroitko hänelle, että jäit pois kirkosta?"
"Kyllä; ja hän sanoi, että hän olisi halunnut tehdä itsekin samoin."
"Hän on aivan parantumaton", huokasi Georgie; "hän on turmellut piispankin."
"Sinun olisi parasta olla varovainen, Patty Wyatt", sanoi Bonnie Connaught. "Jos Itsehallintokomitea saa tietää asiasta, niin silloin sinun käy huonosti."
Patty tuli ensin hiukan vakavaksi, mutta sitten hän otti huolettoman ilmeen. "He tietävät sen jo. Asiaa ei voi enää auttaa."
"Patty!" huusivat kaikki kauhuissaan. "Mitä sinä tarkoitat?"
Patty kohautti hartioitaan. "Juuri sitä, mitä minä sanoinkin. Minulta on jo riistetty etuoikeuteni kirkosta poisjäämiseni takia."
"Se on hävytöntä!" sanoi Georgie suuttuneena. "Tuo Itsehallintokomitea menee jo vähän liian pitkälle riistäessään yläluokkalaisen etuoikeudet edes asiaa tutkimatta." Hän tarttui Pattyn käsivarteen ja veti häntä ovea kohden. "Tule ja kerro se Cathy Fairille. Hän kyllä järjestää asian."
"Anna minun olla rauhassa", sanoi Patty äreästi, riuhtaisten itsensä irti Georgien otteesta. "Asiaa ei voi enää muuttaa. Olen kertonut hänelle itse, ettei minulla ole mitään puolustusta."
"Olet kertonut hänelle?" Georgie tuijotti häneen epäilevänä ja Bonnie
Connaught naurahti.
"Patty muistuttaa minusta murtovarasta, joka ryömi ulos taka-akkunasta hopeaesineiden kanssa, ja sitten soitti pääkäytävän ovikelloa ja ojensi ne takaisin."
"Mikä sinua vaivaa, Patty", kysyi Priscilla huolestuneena. "Etkö sinä ole terve?"
Patty huokasi. "Minä tulen vanhaksi", sanoi hän.
"Sinä tulet — miksi?"
"Vanhaksi. Pian minä olen kolmenkymmenen, sitten neljänkymmenen ja sitten viidenkymmenen vuoden ikäinen; ja luuletteko, että kukaan pitää minusta sitten, jos minä turvaudun tekosyihin ja verukkeihin? Luonne, rakkaat tyttäreni, on hitaan kehityksen tulos ja siemenet on kylvettävä jo varhain."
"Sinäkö menit ja kerroit komitealle vapaaehtoisesti — omasta alotteestasi — odottamatta edes kunnes sinut olisi kutsuttu?" sanoi Georgie itsepintaisesti, päättäen käydä asian ytimeen.
"Minä tulen vanhaksi", toisti Patty. "On aika, että minä teen parannuksen. Kuten minä sanoin jo ennen, niin luonne on —"
Georgie katsoi toisia silmiin ja pudisti hämmästyneenä päätään ja Bonnie Connaught naurahti ja lausui: "Kun Patty tulee taivaaseen, niin pelkään, että kirjanpitäjä-enkelillä on täysi työ tasoittaessaan tilejään."