XIV LUKU.
Tarina vainotusta tytöstä.
"Oh, kuulkaa, Bonnie, — Bonnie Connaught! Priscilla! Odottakaa hetkinen", huusi eräs tyttö heidän kävellessään kotiinpäin eräänä iltapäivänä. He kääntyivät ja odottivat kunnes Bonnien nuori serkku, Mildred Connaught, oli saavuttanut heidät. Hän tarttui kiihkeästi heidän käsivarteensa ja katsahti samassa taakseen niinkuin rikollinen, jota ajetaan takaa.
"Kerron teille jotain", huohotti hän. "Tulkaa tänne, missä meitä ei kukaan näe"; ja hän pujahti polun vieressä kasvavan pensaikon sisään.
Priscilla ja Bonnie seurasivat hänen jälestään.
"No, Mildred, mikä on hätänä?" kysyi Bonnie hiljaa.
Mildred alensi äänensä melkein kuiskaukseksi, vaikka siellä ei näkynyt ainoatakaan sielua ainakaan sadan yardin päässä. "Minua vainotaan", sanoi hän juhlallisesti.
"Vainotaan!" huudahti Bonnie pelästyneenä. "Oletko sinä hullu, lapsukainen? Sinähän käyttäydyt kuin pikku pojat, jotka ovat lukeneet salapoliisijuttuja."
"Kuulkaa, tytöt. Te ette saa kertoa ainoallekaan ihmiselle, sillä se on suuri salaisuus. Me menemme istuttamaan luokka-puuta tänä iltana ja minä olen juhlamenojen johtaja. Kaikki on valmista — puvut ovat kunnossa ja suunnitelmat tehty, niin että luokka voi lähteä paikalle kenenkään huomaamatta. 'Nahkiaisilla' ei ole aavistustakaan, että se tapahtuu tänä iltana. Mutta he ovat saaneet selville, että minä olen komitean puheenjohtaja ja — Mildredin silmät lensivät kiihoituksesta selälleen, — he ovat seuranneet minun jälkiäni kokonaisen viikon. He ovat asettaneet tyttöjä pitämään minua silmällä, enkä minä voi liikahtaa askeltakaan, ilman ettei joku olisi heti kintereilläni. Kun minä menin tilaamaan jäätelöä, niin heti oli yksi heistä jälessäni ja minun piti tekeytyä tulleeni noutamaan sodavettä. Minun on täytynyt antaa muiden komitean jäsenten tehdä kaikki valmistukset, sillä minä olen pelännyt, että he saisivat selville ajan, jolloin me lähdemme. Se oli alussa hullunkurista, mutta nyt minä olen tullut hermostuneeksi. On hirveää ajatella olevansa vainottu koko ajan. Minusta tuntuu niinkuin olisin tehnyt murhan ja vähänväliä katsahdan taakseni kuten — kuten Macbeth."
"Se on kauheaa", sanoi Bonnie. "Minä vapisen aina luihin ja ytimiin asti ajatellessani, millaisen vaaran alaiseksi yksi minun perheeni jäsenistä uskaltautuu luokkansa tähden."
"Ei teidän tarvitse nauraa", sanoi Mildred. "Se on vakava asia. Jos nuo 'nahkiaiset' tulevat meidän istutusjuhlallisuuksiimme, niin kyllä heillä siitä sitten puhetta riittää. Mutta onneksi he eivät voikaan tulla", lisäsi hän merkitsevästi hymyillen. "Heillä on silloin muuta tekemistä. Me valitsimme tämän illan sen vuoksi, että tänään luennoi Muinaistieteellisessä yhdistyksessä eräs henkilö, joka on toimittanut kaivaustöitä Roomassa. 'Nahkiaisia' on kehoitettu menemään kuulemaan häntä latinan opintojensa vuoksi. Ajatelkaahan, miltä heistä mahtaa tuntua ollessaan teljettyinä luentosaliin ja kuullessaan meidän kirkuvan ulkopuolella!"
Priscilla ja Bonnie hymyilivät keskenään muistaessaan omat puunistutusjuhlallisuutensa, kun "nahkiaiset" eivät olleet sisään teljettyinä.
"Mutta pulma on siinä", jatkoi Mildred, "että minulle on tärkeämpää kuin kenellekään muulle mennä sinne, sillä minun on kaivettava kuoppa, — oikeastaan Peters sen kaivaa, minun on vain otettava ensimäinen lapiollinen, — mutta minä en voi päästä sinne tuon kirotun vakoilijan vuoksi. Niin pian kuin hän huomaa minussa jotain epäilyttävää, juoksee hän varoittamaan luokkaansa."
"Kyllä ymmärrän", sanoi Bonnie, "mutta mitä minulla ja Priscillalla on sen kanssa tekemistä?"
"No niin", sanoi Mildred, "te olette molemmat jokseenkin suuria, ja te olette meidän sisarluokkamme, ja senvuoksi teidän pitää auttaa meitä."
"Tietysti", myönsi Bonnie; "mutta millä tavalla?"
"No niin, minun suunnitelmani on tämä. Jos te nyt menisitte järvelle päin ja sieltä kappelin taakse ja sitten kuljeskelisitte huomaamatta puiden lomassa, niin minä tulisin samaa tietä vähän myöhemmin, ja sitten kun tuo vakoilija tulee minun perässäni, niin te voisitte siepata hänet kiinni ja —"
"Tyrkätäkö hänet järveen?" kysyi Bonnie.
"Ei, luonnollisesti ei niin. Eihän tarvitse käyttää väkivaltaa. Ainoastaan kohteliaasti pidättää hänet kunnes kuulette meidän kirkuvan — ja sitten päästää hänet vapaaksi."
Bonnie naurahti. Tämä ohjelma tuntui hänestä huvittavalta. "Minusta siinä ei ole mitään sopimatonta, jos pidättää 'nahkiaisen', joka pistää nenänsä sinne, missä hänellä ei ole mitään tekemistä. Mitä sinä siihen sanot, Pris?"
"Eihän se ole juuri mikään sunnuntaikouluretkeily", tunnusti Priscilla, "enkä minä ymmärrä, miksi meille ei olisi yhtä laillista kuin heille näytellä salapoliisia."
"Ehdottomasti", sanoi Bonnie. "Sherlock Holmes ja hänen ystävänsä tohtori Watson ratkaisemassa 'Vainotun tytön salaisuutta'."
"Te olette pelastaneet minun henkeni", sanoi Mildred tunteellisesti. "Älkää unohtako. Aivan kappelin takana, järven puolella." Hän kurkisti varovasti oksien lomitse. "Näettekö kenenkään tähystelevän? Luulen, että voin lähteä huomaamatta. Näkemiin"; ja hän juoksi tiehensä kuin takaa-ajettu otus.
Bonnie katsahti hänen jälkeensä ja naurahti. "Nuoruus on suloinen aika, vaikka vähän juonikas", sanoi hän; sitten läksivät he molemmat kotiinpäin.
He tapasivat Pattyn sanakirjoihin ja kielioppeihin syventyneenä ja vasta monien vastalauseiden jälkeen salli hän keskeyttää itsensä kuullakseen kertomuksen heidän suunnitellusta seikkailustaan.
"Te pikkulapset!" huudahti hän. "Ettekö te ole vielä tulleet sen viisaammiksi? Eikö teistä tunnu vähän sopimattomalta yläluokkalaisille kiusata 'nahkiaisia?'"
"Emme me heitä kiusaa", väitti Bonnie vastaan; "me opetamme heille hyviä tapoja. Minun velvollisuuteni on suojella pientä serkkuani."
"Sinä voit tulla mukaamme ja auttaa meitä", sanoi Priscilla ystävällisesti.
"Paljon kiitoksia", sanoi Patty ylpeästi. "Minulla ei ole aikaa leikkiä lasten kanssa. Cathy Fair ja minä aiomme kääntää muinaisenglantia tänä iltana."
Samana iltana kun Patty seisoi kappelin oven ulkopuolella odottaen Cathyä ilmestyväksi, tuli sieltä ulos latinan professori erään vieraan kanssa.
"Oh, neiti Wyatt!" huudahti professori iloisesti huomatessaan hänet, "Tahdon esittää teidät neiti Hendersson'ille. — Hän on meidän entisiä oppilaitamme ja tulee luennoimaan tänä iltana Muinaistieteellisessä yhdistyksessä. Hän ei ole ollut täällä moneen vuoteen ja haluaisi nähdä meidän uusia rakennuksiamme. Onko Teillä aikaa olla hiukan hänen oppaanaan ennenkun luento alkaa?"
Patty kumarsi ja mutisi, että se oli suuri nautinto hänelle, ja heitti tuskallisen katseen Cathyyn lähtiessään seuraamaan luennoitsijaa. Hän kertoi hänelle kaiken mitä tiesi eri rakennuksista ja neiti Henderson tuon tuostakin päästi hämmästyksen huudahduksia. — Hän oli jokseenkin nuori ja herkkätunteinen filosofian tohtoriksi ja arkeologiksi, päätteli Patty itsekseen ja mietiskeli epätoivoissaan, miten voisi vapautua hänestä päästäkseen takaisin Cathyn luo jatkamaan muinaisenglannin tutkimista.
He kiersivät erään pienen kukkulan ympäri ja neiti Henderson huudahti ihastuksissaan: "Siellähän se on järvikin, aivan samoin kuin ennenkin!"
Patty tukahutti halunsa huomauttaa hänelle, että järvien oli tapana jäädä sinne, missä ne tavallisesti olivat, ja kysyi kohteliaasti, halusiko neiti Henderson tehdä pienen souteluretken.
Neiti Henderson sanoi, että se olisi erittäin hauskaa, mutta hän oli unohtanut kellonsa ja pelkäsi, ettei olisi enää siihen aikaa.
Patty katseli ympärilleen löytääkseen jotain hauskaa keskustelunaihetta ja huomasi Mildred Connaughtin maleksivan järvelle päin. Hän oli kokonaan unohtanut Sherlock Holmes-seikkailun ja hän sai äkkiä loistavan ajatuksen. Hän epäröi kuitenkin hetkisen, mutta luennoitsijan seuraava huomautus kääntyi tämän omaksi vahingoksi. Hän nimittäin sanoi tuntevansa itsensä vieraaksi ja haluavansa tutustua oppilaihin heidän jokapäiväisessä elämässään.
"Olisi sääli olla tekemättä hänen mielikseen, kun se käy niin helposti päinsä", ajatteli Patty itsekseen; ja hän lisäsi ääneen: "olen varma, että me ehdimme tehdä pienen souteluretken, neiti Henderson. Jos Te kävelette eteenpäin, niin minä juoksen hakemassa kelloni; se ei kestä minuuttiakaan."
"Siitä on Teille aivan liian paljon vaivaa", vastusteli neiti
Henderson.
"Ei ollenkaan", sanoi Patty ystävällisesti. "Minä tulen suoraan oikotietä ja tapaan Teidät pienen kesämajan luona, missä venheetkin ovat. Se on aivan tämän polun päässä, joten te ette voi mitenkään eksyä. Seuratkaa vain tuota tyttöä, joka menee tuolla"; ja hän lähti juoksemaan.
Luennoitsija katseli hetkisen epäröiden hänen peräänsä ja lähti sitten tytön jälkeen, joka katsahti taakseen ja kiiruhti askeleitaan. Alkoi olla jo jokseenkin pimeää puiden suojassa ja luennoitsija koetti myöskin jouduttaa kulkuaan, ettei kadottaisi tyttöä näkyvistään; mutta tämä kääntyikin aivan odottamatta jossain tien mutkassa ja hävisi, ja samassa ilmestyi polulle kaksi outoa tyttöä, aivan kuin olisivat pudonneet siihen puiden latvasta.
"Hyvää iltaa", sanoivat he iloisesti. "Oletteko kävelyllä?"
Luennoitsija hypähti taaksepäin ja häneltä pääsi hämmästyksen huudahdus; mutta niin pian kuin hän taas tointui, vastasi hän kohteliaasti, että hän oli lähtenyt katselemaan ympäristöä.
"Ehkä tahtoisitte kävellä meidän kanssamme?" kysyivät he.
"Kiitoksia; te olette kovin ystävällisiä, mutta minä olen luvannut mennä soutelemaan erään oppilaan kanssa."
Priscilla ja Bonnie vaihtoivat salavihkaa silmäyksiä. He olivat nähtävästi saaneet kynsiinsä epäillyn vakoojan.
"Oh, eihän toki; nyt on liian myöhä mennä soutelemaan. Te voitte sairastua malariaan", sanoi Priscilla. "Tulkaa kanssamme istumaan aidalle ja ihailemaan tähtiä; nyt on niin ihana yö."
Luennoitsija heitti pelästyneen katseen aidalle, jonka ylin kaide näytti tavattoman kapealta. "Olette kovin ystävällisiä", änkytti hän, "mutta minä en todellakaan voi jäädä. Tyttö odottaa minua."
"Kuka se tyttö on?" kysyivät he.
"En muista hänen nimeänsä."
"Mildred Connaught?" kysyi Bonnie.
"Ei; En luule että se on hän, mutta en voi varmuudella sanoa. Olen juuri tavannut hänet."
Neiti Henderson tuli yhä enemmän ja enemmän hämilleen. Hänen aikanaan eivät oppilaat olleet pitäneet tapanaan väijyä vieraita ja pyytää heitä kanssaan kävelemään ja istumaan aidalle.
"Ah, jääkää meidän luoksemme", sanoi Bonnie laskien kätensä hänen käsivarrelleen. "Meillä on ikävä yksinämme ja haluamme jonkun, jolle voimme puhua — kerromme Teille salaisuuden, jos jäätte."
"Olen pahoillani", mutisi neiti Henderson hämmentyneenä, "mutta —"
"Kerromme Teille salaisuuden joka tapauksessa", sanoi Bonnie, "ja olen varma, että se huvittaa Teitä. Tytöillä on tänä iltana puunistutus-juhlallisuutensa!"
"Ja tehän tiedätte", tarttui Priscilla puheeseen, "että myöskin 'nahkiaisten' pitäisi olla niissä mukana — huolimatta siitä, ettei heitä ole kutsuttukaan. Mutta missä luulette 'nahkiaisten' olevan tänään? He ovat kuulemassa mitättömän vähäpätöistä luentoa Rooman foorumista."
"Ja vaikka emme tahdo näyttää tunkeilevilta", lisäsi Bonnie, "niin haluamme todellakin pitää Teidät seurassamme niin kauan kuin luento on ohi."
"Niin kauvan kuin luento on ohi! Mutta minähän olen luennoitsija", huohotti neiti Henderson.
"Olen onnellinen tavatessani teidät", sanoi Bonnie kumartaen. "Kenties Te ette tunne meitä. Minä olen herra Sherlock Holmes ja tämä on minun ystäväni tohtori Watson."
Tri Watson kumarsi ja huomautti, että se oli odottamaton ilo. Hän oli usein kuullut puhuttavan kuuluisasta luennoitsijasta, mutta ei ollut koskaan toivonut tapaavansa häntä.
Neiti Henderson, joka ei ollut erittäin perehtynyt uudempaan kirjallisuuteen, näytti vieläkin hämmästyneemmältä kuin ennen. Ja hänen päähänsä iski äkkiä ajatus, että siellä täytyi olla jossain aivan lähellä hullujen parantola.
"Me emme tahdo panna Teitä käsirautoihin", sanoi Bonnie jalomielisesti, "jos tulette kanssamme mielisuosiolla."
Innokkaista vastaväitteistään huolimatta, että hän oli luennoitsija, huomasi neiti Henderson ennen pitkää istuvansa aidalla molempien tyttöjen välissä, jotka pitelivät häntä käsivarresta ja hänelle selvisi, että hän oli saanut nähdä todellista kouluelämää enemmän kuin olisi halunnutkaan.
"Mitä on kello?" kysyi hän huolestuneena.
"Kymmenen minuuttia yli kahdeksan on minun kelloni, mutta minä luulen, että se on hiukan jälellä", sanoi Bonnie.
"Pelkään pahoin, että Te myöhästytte luennoltanne", sanoi Priscilla. "Olisi sääli antaa sen mennä noin vaan. Mutta jos pitäisitte sen tässä meille."
"Niin, tehkää se", pyysi Bonnie. "Minä olen niin hurjasti ihastunut
Rooman foorumiin."
Luennoitsija säilytti arvokkaan hiljaisuuden, jota häiritsi vain toisinaan sammakkojen kurnutus ja molempien salapoliisien satunnaiset huomautukset. Hän oli jo menettänyt kaiken toivonsa nähdä koskaan Muinaistieteellistä yhdistystä ja alistui filosofin tyyneydellä istumaan vaikka koko yön aidalla, kun aivan odottamatta kajahti ilmoille jostakin vähän etempää voitonlaulu sekaantuen hurraa-huutoihin ja epäselvään kirkunaan.
Heti ensimäiset säveleet kuultuaan Bonnie ja Priscilla hyppäsivät alas aidalta ja vetivät luennoitsijan mukanaan ja tarttuen molemmin puolin hänen käsivarsiinsa läksivät juoksemaan ääntä kohti. "Tulkaa mukaan katsomaan leikkiä", nauroivat he. "Te olette sydämellisesti tervetullut, se ei ole enää salaisuus." Ja huolimatta yhä uusiintuvista selityksistään, että hän mieluummin käveli, ei neiti Hendersonin auttanut muuta kuin juosta minkä käpälästä läksi siihen suuntaan, mistä ääni kuului.
Äkkiä ilmestyi päitä makuuhuoneiden akkunoitiin, ovet paukkuivat ja tyttöjä tuli juosten kaikilta suunnilta huutaen: "Nyt niillä on puuseremoniansa!" "Missä ovat nahkiaiset?" "Miksi he eivät mene sinne?"
Pian kokoontui joukko puiden suojaan ja katseli näytelmää suurella mielenkiinnolla. Laajassa ympyrässä liehui värillisiä lyhtyjä vienossa tuulessa ja piirin keskellä valkopukuiset tytöt liikehtivät juhlallisen laulun tahdissa hennon puun ympärillä.
"Eikö se ole kaunista? Ettekö ole iloinen, että toimme Teidät tänne?" kysyi Bonnie, kun he tunkeutuivat joukon läpi.
Luennoitsija ei vastannut mitään, sillä hän huomasi samassa latinan professorin, joka riensi heitä kohden.
"Neiti Henderson! Minä pelkäsin teidän eksyneen. Kello on kohta puoli yhdeksän. Kuulijakunta odottaa kärsimättömänä."
Luennoitsija oli hetkisen vaiti tutkien vangitsijainsa kasvonilmeitä, jotka tämän odottamattoman käänteen johdosta näyttivät hämmästyneiltä, Bonnien ja Priscillan katsellessa sanattomina toisiaan lähti neiti Henderson latinan professorin saattamana kuulijakuntansa jätteiden luokse ja samassa ilmestyi siihen Pattykin.
"Hyvää iltaa, hra Sherlock Holmes ja tri Watson. Oletteko ratkaisseet salaisuutenne?" kysyi hän makeasti.
Priscilla käänsi hänet valoa kohden ja tutki hänen kasvojaan.
Patty hymyili vastaukseksi, silmissään viattomuuden ilme, joka ei ollut Priscillalle tuntematon.
"Sinä pikku veijari", huudahti hän ravistaen Pattya käsivarresta.
"Jos sinä muistat" sanoi Patty irroittaen hänen kätensä käsivarrestaan, "niin minä sanoin kerran, että Lick'in observatorio on Dublinissa Irlannissa. Se oli luonnollisesti hyvin hullunkurinen erehdys, mutta minä tiedän muita, jotka ovat vieläkin hullunkurisempia."
"Mitä sinä tarkoitat?" kysyi Bonnie.
"Minä tarkoitan", sanoi Patty, "että minä toivon, ettet enää koskaan mainitse minulle Lickin observatoriota."