ENSIMÄINEN KOHTAUS.
Anna (puettuna morsiameksi istuu tuolissa; hänen näkönsä on tuskallinen. Kukkais-vihko makaa lattialla hänen jalkojensa vieressä.)
ANNA (nostaa päätänsä). Minä siis vielä elän, ja joka hetki, joka huokaus viepi minua likemmäksi tuota hirmuista tuntia. Minä olen huutanut ihmisien sääliväisyyttä avukseni, ja he ovat nauraneet minun tuskalleni, minä olen rukoillut apua Jumalalta, mutta hän ei ole kuullut rukouksiani. Kaikki apu on hävinnyt. Muutaman hetken kuluttua on rikos muistella häntä, jota lemmin enemmän kuin omaa henkeäni. Mutta minkätähden minä sitä vielä teen? Hänellä on toinen lemmitty, eikä yksikään ajatus minuhun ole häirinyt hänen onneansa. Ah, enhän minä pyytänyt häntä minua lempimään, minä vaan tahdoin itse olla vapaa, että aina saisin miettiä hänestä, että saisin olla hänen, koko sielullani! Ah, minun isäni! myös tämän onnen olet minulta ryöstänyt.