KAHDEKSASTOISTA LUKU.
Miten hyvä emäntä parantaa monia pahaa, kääntää monta kieroutta parhain päin.
Illalla meni Uli katsomaan kirsikkatarhaan, olisiko siellä vielä kirsikoita noukittavana. Silloin köpitti Jukka yhtäkkiä hänen luokseen ja juteltuaan yhtä ja toista, sanoi:
"Vilja on nyt saatu hyvin korjatuksi ja työt ovat yleensäkin sujuneet joutuin, mutta ei sinun nyt tarvitse kuitenkaan luulla, että sinun aina pitää juoksennella naisväen passarina. Sillä vilja, se on pääasia. Muusta ei sinun tarvitse paljon piitata, kunhan vain pidät huolen viljasta, kuten olet tähän asti pitänyt." Ja tyytyväisyytensä merkiksi sanoi Jukka antavansa Ulille jonkun kolikon ja pisti hänen kouraansa taalarin.
Uli kiitti, mutta sanoi kuitenkin: "Enhän minä nyt siltä, että tahtoisin olla tuon naisväen helmoissa, ja hyvinhän minä tiedän, että viljahan se on pääasia, mutta minun mielestäni täytyy pitää huoli muistakin asioista eikä ole sallittava vahinkoa missään, jos suinkin voi sen estää." — "Ja oli aikomus myös tässä samalla kysyä, aiotko sinä jäädä vielä meille?" sanoi Jukka.
"Enhän tuota nyt oikein tiedä", vastasi Uli. "En minä mielelläni paikkoja muuttelisi, mutta ikävä on olla paikassakin, jossa ei olla tyytyväisiä eikä luoteta minuun. Kun arvaisi, tokko vielä tapahtuu sellaista kuin tässä äskettäin, niin lähtisin heti pois."
"No johan sen kuulit ja kuule nyt, että minä olen sinuun tyytyväinen!" sanoi Jukka, "ja siksipä minä annan sinulle vielä toisen taalarin pestirahaa! Minulla ei muuten ole ollut tapana antaa pestirahaa, silloinkun olen pestannut saman palkollisen toiseksi vuodeksi; mutta enhän nyt tarvitse olla kitsaampi kuin muutkaan. Ja parempihan on, että käytän taalarini omaksi edukseni kuin annan niillä muiden juonitella itseäni vastaan."
Silloin muistui Ulin mieleen se tämän aamuinen, ja hän sanoi:
"No kukas siitä nyt taas on osannut kielitellä?"
"Heh, Uli", sanoi Jukka, "kaikkein vähimmin voi luottaa juuri niihin, jotka edessäpäin enimmän lipikoivat ja mairittelevat. Ovat kuin kavalia kissoja: raapaisevat ennenkun aavistaakaan!"
Ja Jukka alkoi keppineen köpittää Üfligeniin päin, jossa hänellä sunnuntaisin oli tapana ryypätä haarikkansa.
Nuo viime sanat karvastelivat Ulin sydäntä. Tuntui melkein siltä, että parempi olisi ollut, kun ei olisi tätä toista taalaria ottanutkaan. — Kehen tässä ei voi luottaa? Kuka se häntä on raavaissut? Vreneliköhän? Se oli ollut kaivolla, oli hyvin mahdollista kuullut keskustelun. — Uli ei ollut tehnyt kellekään mitään pahaa ja luuli olevansa etenkin Vrenelin kanssa jollain tavoin tuttavallisissakin väleissä, ei tietysti puhumistakaan mitenkään rakkaussuhteista! Sillä useinhan ei pitkään aikaan huomaa, mitenkä kaunis poika ja pulska tyttö, jotka asuvat samassa talossa, alkavat vähitellen toisiaan joko lähennellä tai karttaa. Mutta Vreneli oli kotitöissä samassa huolekkaassa asemassa kuin Uli ulkotöissä: he voivat siis tehdä toisilleen joko paljon hyvää tai paljon vastusta. Ja Uli luuli tehneensä hyvää, sillä olihan isäntäväenkin etua se, että he auttoivat toisiaan ja suorittivat yhteisvoimin yhteiset työt. Uli käsitti selvällä järjellään mihin talo tai valtio joutuu, jos siinä yksi virasto tai mahti kiskoo yhtä köyttä, toinen toista. Riitaisina tekevät ne saman tuhon kuin villit hevoset, joiden häntään rikollinen on sidottu revittäväksi.
Vreneli oli siis häntä kohtaan kavala, kanteli hänen päälleen selän takana! Se koski Uliin. Hän vihasi juoruamista, sillä se milloin sitoo ihmisiä yhteen, milloin tekee nuo eilen yhdistämänsä tänään toisilleen vihollisiksi. Uli ei ollut tottunut kanteluja sietämään!
Kuta kauemmin hän hautoi kaunaa povessaan, sitä enemmän alkoi häntä harmittaa; hän oli jo monasti ihan menemäisillään antamaan pestin takaisin ja lähtemäisillään heti Johanneksen palvelukseen. Tietysti hän nyt myös murjotteli, eikä paistanut naamansa ilosta. Hän oli vähäsanainen ruokaillessaan ja lennätti silloin tällöin vain jonkun letkauksen muille ja usein ei hän ollut kuulevinaankaan mitä hänelle sanottiin. Emäntä kysyi usein:
"Mikähän sillä Ulilla nyt lie, se on niin merkillinen; mikähän sille lie tullut vai liekö joku pahoittanut sen mieltä?"
Mutta kukapa sen arvasi!
Emäntä kysyi Jukalta, oliko Jukka tehnyt taas mitä pahaa Ulille ja oliko Jukka jo pestannut Ulin ensi vuodeksi taloon? Jukka sanoi hymyillä virnistellen:
"Älä sinä ole siitä huolissasi; selvillä ollaan!" Silloin sanoi emäntä Vrenelille: "Mikähän sillä Ulilla nyt lie? Sinun pitäisi oikein mennä puhumaan sen kanssa." Mutta Vrenelikös vastasi:
"Enkä mene! Minä en ole tehnyt sille mitään pahaa ja kuitenkin on se kaikkein häjyin juuri minulle. Jos sille jotain sanoo, ei se ole kuulevinaankaan ja vähä väliä se on vielä pilkkailevinaankin. Enkä ymmärrä, miksi se on minulle tällainen. — Vaan tädin itsensä sopii kaikkein paraiten häntä tutkia. Sillä ikävää tämä vain on ja voisi tämä mökötys jo loppua!"
Kerran lähti muori taas kirkkoon, üfligeniläisten suureksi ihmeeksi; ja paljon oli muoripahalla kirkossa katselemista. Saarnastuoli oli maalattu uudestaan, muutamiin penkkeihin oli laitettu selkänojat, paljon oli kirkossa nuorta ja vanhaa kansaa, jota hän ei tuntenut, — ja saarna loppui ennenkun hän sitä muisti kuunnellakaan. "Minun aikani ei ole ikinä kulunut kirkossa näin joutuin", sanoi hän kotona. "Pitää tosiaan käydä vasta useammin kirkossa. Rovasti on hyvä saarnamies, niin se laskee kuin pumpusta, mutta saarna oli liian lyhyt", tuumi hän. — Kirkosta meni hän kauppapuotiin ja osti yhtä ja toista pikkutavaraa, m.m. silkkisen, koreajuovaisen kaulahuivin.
Kun hän tuli kotiin, oli häntä siellä jo kauan odoteltu ruualle, sillä muoripaha oli viipynyt varsin kauan kauppojaan tekemässä. Puodeissahan oli katselemista melkein vielä enemmän kuin kirkossa; ja samalla piti vielä tehdä kauppoja ja kysellä yhtä ja toista selitystä kirkossa näkemiinsä. Kylläpä olikin hänellä kotona kertomista tämänaamuisista kokemistaan ja kuulemistaan, ja hän sanoi: "Kyllä sitä tosiaan täytyy tästäpuoleen ruveta käymään ahkerammin kirkossa. Kun pappi vain ei olisi niin täsmällinen soitattaessaan aamukelloja, niin kävisihän sitä vaikka joka sunnuntai." — Kun iltapäivällä väki hajosi kotoa, piti emäntä silmällä Ulia ja näki hänen menevän ylistupaan.
Jonkun ajan perästä meni emäntä itsekin ylös Ulin jälestä. Silloin oli Uli lukemassa raamattua. "Ethän sinä edes näekään täällä", sanoi emäntä, "mikset sinä enää tule alas tupaan? Sinä olet ollut pitkän aikaa niin merkillinen, minä en ymmärrä: onko sinulla mikä? Mutta muuten sinä olet niin minun mieleiseni. Sinä olet pitänyt niin hyvää huolta minun pellavastani ja kirsikoistani ja siksi minä tyytyväisyyden merkiksi ostin sinulle kaulahuivin. Mutta minä tahtoisin nyt myös tietää, mikä sinulla oikein on? Onko sinulle joku tehnyt pahaa ja sinua suututtanut? Vai mikä sinulla on?"
"Eihän tätä nyt olisi tarvinnut", sanoi Uli katsellen hyvillään kaulahuivia. "Enhän minä ole tehnyt muuta kuin tehtäväni."
"Mutta mitäs sinä sitten mököttelet, mikä sinulla on?"
"No, sanoisikohan tuon nyt suoraan — näet, minua kaivelee se Vreneli! Ei sen olisi tarvinnut mennä rälläämään ja panettelemaan isännälle, että ravintolan herra tahtoi minua pestata. Enhän minä tosin silloin sanonut ainoaakaan sanaa, jota en nyt uskaltaisi sanoa kelle tahansa, mutta mikä sen Vrenelin tietää, mitä se on valehdellut."
"Kuka sen on sanonut, että Vreneli on sinua panetellut?" kysyi emäntä.
"Se ei ole totta."
"Kaipa tuo lie totta", vastasi Uli, "koskapa isäntä itse sanoi — ei tosin suoraan, vaan noin kautta rantain, päivän selvästi."
"No kyllä se on oikea runtti, se Jukka, Jumala syntini antakoon anteeksi", huudahti emäntä. "Eihän Vreneli ole puhunut Jukalle sanaakaan. Minulle hän kyllä moitti Johannesta, vaan sinua oikein kehui. Mutta hölmö olet sinäkin, kun heti kaikkea uskot! Tiedäthän sinä, millainen se ukko on! Ja pitäisihän sinun nyt jo nähdä, ettei Vreneli tahdo kaivaa sinulle kuoppaa, vaan että sinä olet hänestä hyvin mieleinen."
"Mikäs sen tietää", sanoi Uli, "kukas sitä naisväkeä ymmärtää ja ikävä on, jos ei voi luottaa isäntäänsä."
"Niinhän sinä luulet", sanoi emäntä, "mutta niin minä ajattelen ja niin se on, että helpompi on ymmärtää naisväkeä kuin miehiä. Sellainenhan on sananlaskukin, että miehet ovat hirtehisempiä kuin hirsipuu! Ja sanopas kumpi, mies vai nainenko, Vapahtajansakin petti. Ja älä nyt enää mökötä! Vaan älä sano Vrenelille, mikä sinulla oli, muuten se rupee vielä entistä julmemmin vihaamaan ukkoa ja haukkuu häntä, ja eihän se siitä kuitenkaan parane. Ei se Jukka ole aina ollut tällainen, mutta sitten kun kaikki rupesivat häntä pettämään ja nylkemään, niin tuli se epäluuloiseksi. Se ei usko enää kehenkään, ei edes minuunkaan. Ensin minä sitä toruin niin että oli ihan kieleni mennä sijoiltaan. Sanoin, ettei se kelpaa, ja että minä en voi sitä sietää. Mutta vähitellen täytyi minun siihen mukautua. Nyt saa sitä kokea alituiseen ja eläähän sitä tässä kuitenkin ja, sanonpa vaan, yhtä hyvin kuin ennenkin. Ennen kun ei ollut tätä pahaa, oli muita pahoja, sillä ainahan sitä on ihmisellä vastusta, milloin mitäkin ja se ristihän se tuntuu raskaimmalta, mikä on paraillaan selässä. Täytyy vain osata mukautua! Ja siinäpä sitä kysytäänkin taitoa, osaako taipua siihen mitä ei voi välttää. — Uli, muistahan nyt vain, että joka paikassa on vastuksia, eikä tämä meidän vastuksemme ole kaikkein pahinta. Kun pysyt vain kunnon miehenä, niin mitäpäs sinä Jukasta! Ja itseäänhän ukko pahimmin tällä kiusaa. Minä ajattelen, että itsehän ukko kärsii enimmän omista vioistaan. Ja pitäähän palkollisten vähän antaa anteeksikin isäntäväelleen; kaikkihan me täällä olemme syntisiä. Mutta älä toki vain kerro Vrenelille, että minä olen tällaista puhunut. Se voisi vielä mennä matkaansa tai haukkua ukkoa. Se on muuten kelpo tyttö, mutta tätä se ei siedä, se voisi ruveta niin kauheaksi että oikein hirvittää."
Uli lupasi, ja emäntä mietti portaita alas astuessaan verukkeita, joilla hän pettäisi Vreneliä, jos Vreneli kysyisi, mitä hän oli siellä vinnillä tehnyt.
Ukko ihmetteli kovasti kun tuo hänen virittämänsä ja ihailemansa jöröys katosi Ulista ja sopu palasi taloon. Mutta hän ei kysellyt, miten se sopu oli syntynyt. Eikä emäntäkään puhunut, että hän se oli nuo ukon juonet tehnyt tyhjäksi ja rakentanut rauhaa. — Tällä kertaa oli emäntä niin valtioviisas, että Ludvig Filipkin[22] olisi häntä voinut ihailla.
Ja työ kävi taas iloisin mielin, kävi kuin tanssi. Sillä kun ollaan yksimielisiä ja toisiinsa tyytyväisiä, niin käy työ kahta kertaa helpommin kuin riitaisilta. Ja se olikin tarpeen, sillä paljon oli talossa työtä. Mutta kun työtä on niin paljon, että ihminen on siihen ihan korviinsa saakka vajota, niin tulee ihminen usein merkillisen hätäiseksi ja ärtyiseksi. Ja tuo kärsimättömyys, se kohdistuu tavallisesti ympäristöön ja työtovereihin ja toverit suuttuvat ja tulevat vastahakoisiksi ja järjestys siis häiriytyy.
Herra oli siunannut puut niin yltä kyllin hedelmillä, ettei oikein tiedetty mitä niillä tehdä. Paljon oli lantaa, mutta paljon oli maatakin, joka piti lannoittaa Paljon oli siis kylvettävääkin. Viljelemätöntä maata otettiin paljon muokattavaksi. Mutta Glunggessa oli totuttu kouhottelemaan maa aivan kuin maitoa kuorien: kuokittiin vain ruoho pois pinnalta eikä pengottu syvemmälle ja temmattu juuria ylös. Niin ei jyvä saanut pellossa riittävästi mureaa multaa juurtuakseen ja ravinnokseen ja vilja oli aina kasvanut huonoa, vaikka peltoa oli miten lannoitettu. Syvemmältä, perinpohjaisemmin oli siis kynnettävä ja hienommaksi kuokittava, jos toivoi hyvää satoa. — Mutta vaikea oli Ulin totuttaa noita tottumattomia tähän uutuuteen. Jukkaa kiukutti nähdessään kuokkijain sakean jonon pellolla ja nähdessään Ulin valjastavan auran eteen kuusi juhtaa, vaikka niitä ennen oli tarvittu vain neljä.
"Tämähän nyt on vasta typerää", mutisi Jukka itsekseen. "Hyvä maa haudataan piiloon ja huono, laiha käännetään pohjineen ylös. Näin köyhdytetään maa perin pohjin, lanta kuopataan niin syvälle että se juoksee jokina ihan Amerikan puolelle maapalloa. Ja sitten kylvetään huonoon, kelvottomaan keltamultaan. Lapsikin ymmärtää, ettei mokomasta tule hyötyä."
Onneksi lähti ukko matkalle Weltschlandiin ostamaan poikansa kanssa viiniä tai paremminkin sanoen, maksamaan poikansa ostoksia, joten Uli sai rauhassa ahertaa. Ja ukko oli ihan ihmeissään kun hän palatessaan näki nuoren oraan puskevan esiin kauniina voimakkaasta pellosta. "Mutta keväälläpähän näkee, miten käy", tuumi hän; "kyllä siitä varmaan enin osa talvella mätänee."
Ja loppuviljat korjattiin tyydyttävästi, sillä taas oli Glunggessa alotettu työt aikaisemmin kuin muualla. Ei tarvittu korjailla viljaa lumen alta. Aikaa oli pysytellä huonolla ilmalla katon alla ja aina oli myös sisällä ollessa sellaista tekemistä, joka edisti ulkotöitä. "Paljonhan se ilmasta riippuu", sanoi emäntä, "mutta muistanpas minä eräänkin syksyn, jolloin oli ilma vielä kauniimpi kuin nyt, eikä kuitenkaan jouduttu syystöistä läheskään näin aikaisin. Eikä silloin ollut kuitenkaan kylvetty ja lannoitettu näin paljon maata. Siitäpä nyt näkee, että riippuu se tekijästäkin. Eihän sille tosin mitä voi, jos ilmat ovat perin onnettomat (vuonna kuusitoista oli kaura vielä jouluna pellolla), mutta kyllä minä tiedän talokkaita, jotka eivät saa syystöitään suoritetuksi, vaikka syksyä olisi loppiaiseen saakka. Ne tekevät mielestään syntiä, jos eivät jätä talveksi jotain lumen alle, perunoita, nauriita tai edes — hernekeppiä."
Sitten käytiin niittyjen kimppuun. Kaivettiin hautoja, suuria ja pieniä, ja saatu muta vedettiin pois. Vesipohjaisille niityille laitatti Uli salaojia: syviä maanalaisia ojia, johtoja, joiden seinät rakennettiin puusta ja kivestä; mullalla peitettyjä kanavia, jotka kokosivat veden ja imivät sen pois niityiltä, niin että pinta kuivui ja tuli hedelmälliseksi. Sellaisilla johdoilla saatiin monen monta auran alaa niittyjä hyvään kuntoon jo sinä syksynä ja olisi saatu enemmänkin, jos ei Jukka olisi tehnyt tenää. "Ei nyt huolita sentään perkata kaikkea yhtaikaa", sanoi hän, "vuosihan se on tulevakin vuosi. Ja nythän on sitäpaitse jo aika ruveta riihitöihinkin, muuten ei siitä hommasta selviä ennen pääsiäistä. Ja jos on aikaa, niin näkeepähän sitten keväällä, perkataanko lisää. — Mutta en minä nyt tuosta ole hyvilläni, että pohja väännetään noin päälle. Se työ tulee maksamaan paljon eikä tiedä tokko siitä kuitenkaan on hyötyä mitään." Niin puhui Jukka. — Itsekseen hän vielä ajatteli: "ei tarvitse ihmisten luulla, ettei täällä muut pysty mihinkään kuin Uli, ettei täällä tällaiseen työhön olisi osattu ryhtyäkään ilman Ulia. Se poika alkaa minusta jo käydä liian mahtavaksi, se määräilee kaikkea kuin omaansa, kuten ei täällä talonväkeä olisikaan." — Kehaisipa Jukka vielä toisille rengeillekin:
"Mitäpäs olisitte sanoneet, jos olisitte saaneet vielä koko talven kaivaa salaojia? Tuo Ulihan sitä olisi tahtonut, mutta minä toki säälin teitä enkä tahtonut panna teitä sellaiseen työhön, jossa kaikki vaatteetkin pilautuvat. Ei se nyt Ulikaan saa huseerata tässä ihan mielin määrin, isäntähän se olen vielä minäkin talossa. Ja järkevämpi olen sentään kuin moni muu, jonka asia ja velvollisuus olisi katsoa teidän parastanne."
Tietysti oli rengeistä tämä puhe mieleen. Palvelusväestä ovat sivutyöt aina vastenmielisiä: päätyö on näet aina, kaikessa tapauksessa suoritettava ja sivutyö lisää siis vain puuhaa ja vaatii ahkeruutta. Moni renki laputtaa siis tiehensä talosta heti kun näkee joutuvansa sivutöihin. "Tehkööt itse, mutta minä menen pois!" sanoo hän, "minä en ole narri enkä rupea tappamaan itseäni työllä ja tärvelemään vaatteitani. Tehkööt muut, jos haluttaa!" — Ja haluttomuus töihin, joita ei ole tarvittu tavallisesti tehdä, kasvaa palvelijoissa joskus niin suureksi, että he alkavat öykkäillä, motkottaa, kiroilla ja uhkailla lähtevänsä talosta heti kun heitä tahdotaan pienimpäänkin oudompaan tehtävään. Ja tästä johtuu se, etteivät rengit auta hiventäkään talon naispalkollisia heidän töissään, eivät edes emännän käskyjä ja pyyntöjä ole kuulevinaankaan. Eräitä ihmisiä ei saa pikamarssiin, vaikka mitä tekisi, monta on sellaista, joka ei voi eikä tahdo ponnistaa kertaakaan voimiaan, moni kulkee velttona kurjuuttaan kohti ja velttona alistuu kurjuuteensa.
Ikävä totuus on tosin tässäkin palkollisten puolustukseksi mainittava: se, että useat isännät koettavat nylkeä vähistä palvelijoista liikaa etua. Ja kuten kameli, joka ei tahdo nousta maasta silloin kun sen selkään on sälytetty liian suuri taakka, niin tulevat sellaisilla isännillä liiaksi rasitetut palkollisetkin usein niskureiksi ja tekevät väkinäisesti työtä. Heitä ei ole oikeutta soimata. Mutta heistäkös leviää sitten uppiniskaisuus vähitellen toistenkin, hyväin isäntäin palvelijoihin ja koko palvelevaan kansanluokkaan. Ja kun palkollisen selkää vähänkin alkaa hiki lämmittää, niin alkaa hän heti noitua kuin syyttä suomittava ja jos häntä kehoittaa vähän kiiruhtamaan, niin alkaa se pöyhistellä tai pistää pillit pussiinsa!
Jumaliste, mitä tulee ihmisistä, jotka eivät osaa eivätkä tahdo olla ripeitä; joiden aina täytyy kuhnia neljä tuntia tehtävässä, minkä hyvin voisi suorittaa kahdessa? Niistä tulee keppikerjäläisiä. Itse ne rankaisevat rikoksensa ja niissä toteutuu tuo sananlasku: ole uskoton isännälle, niin olet uskoton itsellesikin. Näin syntyy se paha tapa, josta jo olemme puhuneet ja katoaa edistymisen ehto, ripeys.
Jukan rengit eivät olleet paljon parempia kuin muutkaan. Jos kerran ollaan vihaisia ja sadatellaan isännälle tämän ryhtyessä uusiin sivutyö-yrityksiin, niin mitenkäpä ei äiteltäisi palvelustoverille, joka heitä tuohon kirottuun työhön pakottaa. Ja palkolliset eivät sitten sadattele ainoastaan työn pirua, joka tuota heidän kumppaniaan riivaa antamatta hänelle ja muille hetken rauhaa, vaan luulevatpa vielä toverin oudolla innolla ja ahkeruudella olevin joitakin salaisia itsekkäitä ja omanvoitonpyyteisiä tarkoitusperiäkin. Tämä on kansan omituinen, häviämätön luonteen piirre. Sanassa sanotaan: kaikki meidän hyvät tekomme ovat synnillä saastutetut, ja Paavali epistolassaan roomalaisille sanoo: kaikki meidän vanhurskautemme on kuin saastainen vaate, ja näillä sanoilla on hyvät perusteet meidän luonteessamme. Sillä aivan usein johdattaa meidät oma etu tekemään hyvää. Ja jos teemmekin jotain hyvää sisäisestä, puhtaasta halusta, niin tulemme jälestä sitten turhamaisiksi, röyhkeiksi ja ylpeiksi tuosta hyvästä työstämme ja saastutamme siten hyvän tekomme. — Mutta kansa, se pitää tätä saastutusta, omia vikojaan muistamatta, niin yleisenä ja luonnostaan lankeavana, että se urkkii pahoja perussyitä aina, joka tilaisuudessa, jolloin joku vain tekee jotain hyvää. Ja kuta vähemmän tuo arvostelija itse yleensä tekee hyvää sisäisistä, jaloista vaikutteista, sitä enemmän hän luulee toistakin kannustavan hyvään ainoastaan itsekkäiden, ulkonaisten syiden. Sitä enemmän hän ajattelee vain tuon tehdyn hyväntyön ulkonaisia, alhaisia perussyitä. Kuta innokkaammin joku esimerkiksi uhrautuu toisten edestä ja kuta uutterampi on toisen työssä, sitä kiihkeämmin häntä syytetään salaisesta itsekkyydestä ja kuvitellaan hänellä olevan epäilyttäviä tarkoituksia.
Nuo vastahakoiset rengit eivät siis tyytyneet pelkästään noitumiseen ja pistosanoihin, vaan koettivat urkkia selville Ulin tekojen perussyitäkin, — ja luulivatpa ne jo keksivänsäkin! — Mutta äläs myy karhua ennenkun sen kaadat! Koettaa päästä lellipojaksi ja sokaista isäntäväen silmiä ja pyrkii talon omistajaksi! Mutta eipä ne nyörit nyt seiso pelkästään tuolla tyttöletuksella ja ikäkululla emäntä-hupsulla! Kyllä tässä vielä kolmaskin pappi saarnaa!
Ja tähän lopulliseen päätelmään liittivät he vielä joukon yksityiskohtia ja jokaisella heistä oli jotain lisättävää ja jokaisella pilkkasanoja ja ivaa uutta ja parempaa.