SEITSEMÄSTOISTA LUKU.
Miten isä ja poika kokeilevat rengillä.
Glunggea ohjattiin vakaasti ja varmoin käsin ja emäntä sanoi usein, ettei hänellä ole koskaan ennen ollut niin mukavaa olla, ihan on kuin uuteen elämään virottu; ilo oli nyt kääntelehtiä ja katsella valmista. Ja hänestä oli ihan tavatonta tämä hyvä maidon tulo. Entisistä lehmistä saatiin nyt tällä hoidolla maitoa melkein kahta vertaa enemmän kuin ennen. Ja tuntui aivan siltä kuin lehmät olisivat tehneet tahallaan hänelle ennen kiusaa, sillä harvoin oli hän saanut kylliksi maitoa tarpeisiinsa. Ja kun ei ole maitoa, niin mitenkäs sitä oikein tulee ruokataloudessa toimeen! Nyt ei ole niin hädän paikkaa elonkorjuujuhlistakaan ja kerrankin jää hänelle voita pyttyyn niistäkin kemuista.
Mutta Jukka sitävastoin ei ollut mielissään. Hänestä tuntui kuin olisi hänet nyt ihan syrjäytetty isännyydestä. Usein maleksi hän tiluksillaan ja kolusi ja nuuski kaikki paikat, löytääkseen edes vähänkin virheitä ja harmitellakseen, ärhennelläkseen sitten edes vaimolleen niistä. Ulille ei hän tohtinut purkaa sappeaan suoraan. Ulia hän pisteli vain selän takana. Mutta ei malttanut kuitenkaan olla silloin tällöin käskemättä väkeä toimimaan ihan päinvastoin kuin Uli oli määrännyt.
Kerran maleksi hän näin kallella kypärin katselemassa viljapeltoaan ja harmitteli, että ruis on huonoa; ja hän olisi mielellään syyttänyt laihon huonoudesta Ulia, mutta ei voinut, sillä Ulihan ei ollut vielä täällä ollessaan ehtinyt tätä peltoa muokata! Silloin tuli mylläri Jukan luo ja sanoi: "Sinullahan on oikein hyvä pelto, ruis tiheää ja pian kypsää! Ja sitähän minä aioin sinulta kysyä, että etkö sinä voisi antaa minulle nyt noin kolmeakymmentä mittaa? Tarvitsisin näet välttämättä enkä tiedä mistä saada." Jukka ja mylläri tekivät kaupat. Mutta sitten sanoi Jukka: "Etköhän tekisi minulle pientä palvelusta? Menisit ja houkuttelisit vähän isäntärenkiäni, lupaisit sille taalarin, jos se toimittaisi sinulle jyvät niin tai niin halvalla. En tiedä oikein mikä se on. Kehenkään ei saa tässä maailmassa liiaksi luottaa; sillä juuri kun luulee saaneensa oikein kunnollisen, niin onkin saanut kaikkein katalimman." — Mylläri tietysti lupasi ja meni eräänä iltana Ulin luo. Uli oli juuri lukemassa kirjettä entiseltä isännältään. Johannes pyysi Ulia koettamaan vain pysyä Glunggessa. Ulin oli oikein hartaasti puheltava ja selitettävä asioita Jukalle, ja aina suorin sanoin. Paljon parempi on heti puhua suoraan suunsa puhtaaksi kuin hautoa soppea sisässään; sillä salattu harmi kalvaa ja pilaa ihmistä ja viimein se puhkee ilmi sellaisella hillittömyydellä ja niin sopimattomana puuskana, että saa sen vuoksi sitten jälestä hävetä. Ja eihän Uli ole mikään tyttö hempu, joka kuolee harmista ja sydämen kivuista! Siksi ei Uli saa langeta toivottomuuteen. Kuta kärsivällisemmin totuttaa itsensä ristiä kantamaan, sitä keveimmäksi risti vähitellen tulee. Ja Ulin ei pidä vaatia kaikkia muutoksia yhtaikaa. "Kun olet saanut uudet palvelijat pestatuksi näiden kahden sijaan, niin älä heti rupea eroittamaan muita entisiä, jotka eivät ole sinusta mieleisiä. — Paljon terveisiä vain ja milloinkahan sinä tulet meille, meillä kaikilla on niin hirveän ikävä."
Tämän hartaan kirjeenlukijan luo tuli nyt mylläri, istuutui puhelemaan hänen kanssaan ja kehui Ulia korein sanoin; ylisteli tunkioita, ylisteli rehun paljoutta, näkyi sitä olevan yli talon tarpeen. Ja viimein, kauan kierreltyään, kaarreltuaan alkoi puhua tuosta jyväkaupasta. Hänen olisi näet saatava jyviä ja Jukallahan niitä olisi antaa. Mutta se nyt on niin kummallinen, se Jukka, ei sillä ole järkeä kaupan teossa. Ensin tahtoo se ihan mahdottomia, ja sitten sillä on tavaraa niin yllin kyllin, että se tuppaa sitä ihan puoli-ilmaiseksi. "Mutta minun ei sopisi nyt tällä kertaa odottaa sen uutta päähänpäläystä enkä voisi maksaa ihan järettömiä hintojakaan. Vaan tiedänhän minä, että sinustahan se kaikki riippuu, sinullahan täällä nyörit oikeastaan seisoo." Mylläri, pyysi siis Ulia puhumaan hänen hyväkseen Jukalle. Ja jos Uli hommaisi elot hänelle yhdeksällä kymmenellä batzilla, niin ei hän paria taalaria kitsailisi. "Yhdeksän kymmentä batzia on tosin liian paljon jo sekin, mutta minä tarvitsen välttämättä nyt jyviä enkä saa niitä muualta ennen elonkorjuuta." Uli sanoi, ettei hän tähän puutu, se on isännän asia. Mutta mylläri ei antanut perää, vaan kaivoi viimein taskustaan taalarin ja aikoi pistää sen Ulin kouraan. Mutta silloinkos Uli nousi ylös ja alkoi mylläriä haukkua! Mylläri on kelmi, kun koettaa yllyttää palkollista pahuuteen; hänellä ovat nähtävästi kolikot sangen tiukalla, koska luulee olevan muillakin! "Mutta minä en tahraakaan omaatuntoani yhden myllärikelmin vuoksi, vaikkapa antaisit minulle kaikki jauhot, mitä eläissäsi olet näistä taloista varastanut" j.n.e. Mutta siitäkös kivastui myllärikin lopulta ja sanoi, että on niitä tilallisiakin ehkä kehnompia kuin hän ja sellaisia, joiden laiseksi hän ei tunnustaisi itseään kuuna kulloissa ikänä. Eikä hän ole tätä tehnyt omasta alotteestaan, ei ikinä hän ole tehnyt vielä kellekään mitään pahaa.
"Kenenkäs alotteesta sitten sen teit?" kysyi Uli.
"No tottahan tuon nyt arvannet, koska olet kaikessa olevinasi niin viisas!" vastasi mylläri.
"Niin isännänkö?"
"Enkä sano mitään", vastasi mylläri, "mutta pitäisihän sinun tuo jo arvata".
Silloin Uli raivostui ja tuli samalla haikeille mielin, hänen rintaansa ahdisti niin että nielusta tuskin henki kävi ja suuret, raskaat kyyneleet vierivät hänen poskilleen ja hän heristeli nyrkkiään voimatta sanoa muuta kuin: "Vai niin" ja juoksi ylös kamariinsa. Mylläri puikki kiertoteitä kiireesti keittiöön ja sanoi emännälle, että pitää nyt heti joutua ja mennä sinne yliskamariin, mikä tulleekin Ulille. Mylläri arveli, että nyt on tehty tyhmyyksiä; ja sitten kertoi hän, miten hänet oli pantu kiusaamaan Ulia ja mitä Uli oli sanonut ja miten hän oli arvannut nämä isännän juoniksi. "Vreneli, mene nyt sinä katsomaan mitä se tekee ja tule sitten sanomaan", sanoi emäntä. Mutta emäntä meni miehensä luo ja sanoi: "Kyllä olet inhottavin ihminen maailmassa; eikö yksi kerta sinulle jo riittänyt? Sinulla on paras renki koko seudulla ja sinua riivaa piru kunnes saat sen ajetuksi talosta." Jukka sanoi, että ei saa luottaa liikaa kehenkään tässä maailmassa. "Ja vaikka sinä olisit ihan hassuna Uliin, niin sittenkin pitää minun pitää silmäni auki. Kuka ties miten kävisi, jos en minä olisi vähän varuillani. Vähässä ajassa ne ihmiset voivat muuttua. Ja koetellaanhan sitä hevosiakin, enkä minä ymmärrä, miksi ei saisi koetella ihmistä? Paljon enemmänhän niistä voi tulla tuhoa kuin hevosesta. Ja vaikkapa Uli olisi tuon taalarin ottanutkin, niin en minä siltä olisi häntä ajanut talosta. Olisinpahan vain tiennyt, miten paljon häneen voi luottaa."
"Mutta Jukka, luuletko sinä, että kunnon mies pysyy sellaisessa talossa, jossa häneen ei rahtuakaan luoteta, vaan aina koetetaan saada häntä loukkuun? Rehellinen ihminen ei siedä olla paikassa, missä aina näkee itseään epäiltävän."
"Voi sinua lasta, muori paha", sanoi Jukka. "Nykyään ajattelevat ihmiset etuaan eivätkä toisten epäilyksiä. Eikä se saa muuallakaan parempaa palkkaa kuin meillä. Kyllä se harkitsee ennenkun lähtee."
Sillä välin oli Vreneli mennyt ylös ja näki Ulin ajavan kapistuksiaan arkkuun ja kuumat kyyneleet vuosivat hänen poskiaan pitkin. Tuontuostakin tunkeutui hänen huuliltaan: "Voi perhana, voi perhana!" Vreneli tuli ovelle ja kysyi: "Mitäs sinä teet, mikäs sinulla on?" Uli ei vastannut pitkään aikaan mitään, kunnes Vreneli tuli vielä lähemmäksi. "Minä menen pois", sanoi Uli. "Älä huoli", sanoi Vreneli, "ei se maksa vaivaa; serkku on nyt sellainen mikä on, mitäs hänestä!" — Mutta Uli sanoi, ettei hän ole missään tottunut mokomaan kohteluun, missään ei ole hänelle oltu tällaisia. "Siinä se nyt on palkka, vaikka tehdä reuhtoo työtä ihan katketakseen ja koettaa tehdä isännälle hyvää minkä voi! Ja kyllä minä jo tiedän, mihin tämä viimein vie. Viimein se piru häpäisee minun nimenikin ja tekee minusta syyttömästi kelmin. Siis lähden ajoissa! Ottakoon, vanha hapan, uuden mistä saa. Minä olen ollut jo yli puoli vuotta täällä eikä se paholaisen ukon könttyrä ole vielä kertaakaan ollut minuun tyytyväinen!"
"Sellaistahan se on meillä toisillakin", sanoi Vreneli. "Minä hoidan koko ruokatalouden, mutta minulle ei se anna palkkaa mitään ja ilkeää vielä sanoa, että minä syön armoleipää. Jumala ties, mitä olisinkaan tehnyt, ellei tätiä olisi ollut. — Mutta, kuule, älä nyt tee meille tätä surua; sinä teet työt niin hyvin, meillä on nyt niin hyvä olla ja kaikki käy oikein ilolla. Ja ajatteles, miten lypsäjä ja tallimies sitten ilkkuisivat kun sinäkin joutuisit pois! Kylläpä ne muistaisivat toitottaa maailmalle, että sinä olet saanut potkut! Saisit puolustella itseäsi vaikka miten, pahaa ihmiset sinusta vain uskoisivat."
"Mitä minä itsestäni piittaan", sanoi Uli; "tällaista en enää siedä." Silloin tulla kyykki emäntäkin raskain askelin ja ähkien puhkien ylös ullakon portaita, sillä hänestä oli keskustelu yliskamarissa käynyt jo liian pitkäksi.
"Hyvä, että tulit", sanoi Vreneli, "sano nyt sinä sille, ettei hän olisi tuhma. Se aikoo mennä pois."
"Älähän nyt toki", sanoi emäntä. "Mitä pahaa me olemme sinulle tehneet?"
"Ette te mitään", vastasi Uli, "te olette olleet minulle niin hyviä, mutta isäntä on ilkeä eikä luota minuun, vaan tahtoo minusta kelmiä, ja mokoman palvelukseen en jää, en, en Jumal — — —"
"Älä siunaa", sanoi emäntä. "Ajattele nyt, että hän on vanha mies, täytyyhän sellaista vähän sietää. Ja olet sinä itsekin kerran hyvilläsi, kun sinua vanhana siedetään. Tällaista ei tapahdu enää ikinä, sen saat uskoa minun sanallani; ja jos jotenkin voimme sinua hyvittää, niin sano vain, me koetamme."
"Kyllähän te lupaatte", sanoi Uli, "tiedänhän minä sen, ettette te ole sellaisia, mutta — minkäs te miehellenne!"
"Kyllä, jos sikseen tulee. Hänen täytyy välistä minua pelätäkkin. Mutta tulkoon hän itse nyt puheillesi ja luvatkoon, ettei hän ikinä vasta koeta sinua kiusata ja panna ansaan. — Vreneli, mene ja sano ukolle, että hänen täytyy heti tulla tänne ylös."
Mutta Vrenelillä oli kova vastassa; Jukka sanoi: ikinä ei hän ole vielä renkiään kumarrellut eikä kumarra. Ja jos Ulia huvittaa nostaa tästä rajatonta melua, niin nostakoon; mutta houkuttelemaan ei hän Ulia tule.
Vreneli sanoi: "Mutta, serkku, tehän itse Ulia vihoititte, eikä hän teitä; jos tällainen olisitte minullekin, niin matkaani menisin."
"Ja tulisit pian takaisin, kun ei sinua houkuteltaisi", sanoi Jukka.
"Sittempähän näkisitte", vastasi Vreneli. "Mutta Uli ei tule takaisin, sen tiedän varmaan, ja kukas sitten viljat korjaa?"
"No voih, sano nyt sitten muijalle, että se sitä hyvittelee ja pistää sille pari batzia kouraan, niin kyllä sen sisu asettuu."
"Täti on jo siksi monasti sovitellut teidän tuhmuuksianne", sanoi Vreneli, "ettei hän tähän enää puutu. Uli menee matkaansa jos Te ette lupaa hänelle, ettette tee tällaista hänelle enää ikinä. Ja sittempähän näette, miten käy viljan korjuun, mutta nyt käy työt kuin tanssi!"
"Ähäs, koskisikos sinuun jos Uli lähtisi; etpähän sitten voisikaan teiritellä hänen kanssaan."
"Serkku! Minä en teirittele kenenkään kanssa, mutta te olette ilkiö, varmaan olette ollut itse tuiki kelvoton koskette usko kehenkään. Mutta viis minä, tehkää mitä haluatte; vähät minä Ulista, vähät vaikka vilja mätänisi pelloilla."
Ja Vreneli mennä huiskahti matkaansa; turhaan huuteli serkku häntä takaisin. Sitten otti Jukka keppinsä, meni eteiseen ja huusi vaimoaan. Kun ei vaimo vastannut, tuli Jukka yhä lähemmäksi Ulin kammiota ja silloin emäntä meni hänelle sanomaan, että tulkoonkin heti ylös, muuten tässä ollaan ihmeissä.
"Tämähän nyt on melua tyhjästä", sanoi Jukka, "mitä hittoa minä nyt siellä Ulin huoneessa teen? Mitä hittoa se Uli nyt röystäilee? Eihän nyt mokoma ole asia eikä mikään. Enhän minä nyt sillä tarkoittanut mitään pahaa, jos halusin nähdä, mikä se oikeastaan on. Ja minulla oli oikeus tehdä niin, se on varma se!"
"Olisihan sinulla ollut syytä luulla Ulista hyvää", sanoi emäntä.
"Luulo ei ole tiedon arvoinen", vastasi Jukka. "Kyllä tuo nyt lienee oikeus olla varuillaan kun on kerran tullut petetyksi niin monta kertaa kuin minä. Kaikkihan minua puijaavat, kerrassaan kaikki! Sellaista se on ollut aina, sellaista se on kunnes silmäni ummistan."
"Siksipä minä en tänne jääkään", sanoi Uli. "Minä tiedän hyvin, ettei isäntä luota minuun ja minä en voi olla paikassa, jossa ei kehenkään luoteta."
"Ohoh, kylläpä sitten saat juoksennella paikan haussa, jos tahdot sellaiseen, jossa kaikkiin luetetaan. Joutavaa on jo nyt tämä äikäily — ja älä mene! — En minä enää milloinkaan koeta sinua vietellä!" Sen lupasi Jukka. "Mutta ei siltä tarvitse luulla, etten minä pidä silmiäni auki! Ainahan ihmisen pitää olla varuillaan; piru käy ympäri kuin kiljuva jalopeura ja etsii kenen nielisi."
"Tällä kertaa siis Te itse olette ollut se piru, joka on koettanut minua niellä, — ja pahoin teitte siinä."
"No, en minä nyt sitä vasta tee", sanoi Jukka; Ulin pitäisi jo nyt tyytyä kun nyt kerran Jukkakin on tyytyväinen. Olisi niin ilkeä taas matkustaa hankkimaan uutta renkiä, ja ei sitä taitaisi parempaa löytääkään. Nykyaikaan eivät ihmiset ole puolen palaneen puupennin arvoisia. Vaikka lupaisi ne kullalla hölvätä, niin ei saa mieleistään.
"Kah", sanoi emäntä, "kaikkihan me olemme vaivaisia syntisiä, ja ethän sinäkään, Uli, ole mikään Herran enkeli. Lyökää jo nyt sovussa kättä ja älkää enää kinastelko. Uli, johan nyt kuulit, ettei ukko enää vasta tee sinulle tällaista ja tule nyt vaan alas, kahvi on valmiina, saat tilkan suuhusi. Sillä sittenhän vasta se sovinto oikein tulee kun syö ja juo yhdessä, etenkin kun juo kahvia." Uli ajatteli myös entisen isäntänsä kirjettä, taipui ja tyytyi jälleen. Ja Jukka tyytyi myös. Mutta mielessään alkoi Jukka ajatella: kyllä tuota naisväkeä nyt pitää ruveta pitämään silmällä, ne tulevat jo liian hyviksi ystäviksi Ulin kanssa. Jos tätä jatkuu, niin minut petetään ja minä olen hukassa.
Ja tuli elonkorjuuaika kaikkine touhuineen. Eloaikana sattuu paljon töitä yhteen losoon. Kirsikat kypsyvät; liina ja pellava täytyy nyhtää ja häkilöidä. Monilla paikkakunnilla alkaa myös kyntö ja kylvö. Milloinkaan muulloin ei tarvitse harkita niin tarkkaan töiden järjestelyä, ajan käyttöä ja työväen jaoittelua kuin elonleikkuun aikana, jos aikoo saada kaikki käymään niin, ettei mitään hukkaan joutuisi, ja että kaikki työt tulevat tehdyiksi. Siinä sitä vasta koetellaan kuka on kelvon maamies, kuka ei!
Melkein joka vuosi oli emäntä ollut elonaikana tuskassa ja hädässä. Joko hänellä ei ollut muita apulaisia kirsikoita noukkimassa kuin varpuset; tai kypsyi liina liiaksi tai hautui pilalle kasoissa; pellavaa ei muistettu joko nyhtää, tai levittää ja kunnollisesti käännellä. Mihinkään ei ollut kellään aikaa. Mutta kylläpäs oli aikaa lorvehtia puolen päivää tanhuilla joutilaina ja aprikoida: sinneköhän tässä kiireessä nyt lähtisi vai minne? Ja kun aikaa oli liiaksi lorvehtimiseen ja oikeisiin toimiin liian vähän, niin kului se siinä loppuun eikä ehditty tekemään muuta kuin syömään ja makaamaan.
Nyt oli toista. Uli oli arvioinut tarkoin asiat jo etukäteen ja sen vuoksi oli aikaa kyllälti. Käytettiin joka silmänräpäys hyödyllisesti, joka työläinen tiesi tehtävänsä. Ellei voitu mennä pellolle, tiesi jokainen jo kysymättäkin minne hänen oli mentävä. Ei kulunut aikaa toljailemiseen ja kyselemiseen. Ei myös kinattu ja sälytetty omaa taakkaa toisen hartioille; sillä taakat oli varustettu kaikille niin samallaiset, ettei kukaan ajatellut itseään sorrettavan. Työ kävi käsittämättömän joutuin ja emännän sydäntä oikein lämmitti ja suu oli aina naurun mutrussa kun kirsikkakoreja kannettiin sisään ja pellava ja liina levisi laajoina mattoina nurmille, — pellavaa ei näet pantu pimeään ennenkun se oli riivitty. — Mutta Jukka se taas kulkea kepsutteli levottomana paikasta, toiseen, hän ajatteli vain ruista, joka hänen mielestään nyt kypsyy liiaksi, karisee. Hän ei voinut ymmärtää, miten nyt ehditään joka paikkaan, akkaväen hommiinkin. Ja kuitenkin saatiin ruis hyvin korjatuksi, vieläpä niin ajoissa, että voitiin viettää kotoista elonkorjuujuhlaa samana lauantaina kuin muuallakin, — ennen oli se näet pidetty Glunggessa aina noin viikko tai pari myöhemmin kuin muualla. Mutta omat tuumansa oli Jukalla tästäkin joutumisesta. Hän sanoi: "Meillä tulee nähtävästi elojuhla noin viikkoa aikaisemmin kuin ennen; mutta eikä siinä ole ihmettelemistä. Sillä 'lyhyt tukka joutuin suitaan'." Hän ei siis ollut kovin mielissään siitä että jouduttiin yhtä aikaisin kuin muutkin. Ihmiset luulevat, ajatteli hän, ettei meillä ole kylvetty niin paljoa kuin ennen. — Mutta kyläläiset tiesivät hyvin, mistä tämä joutuminen johtui.
Elojuhla on merkkipäivä talonpojan elämässä. Köyhälle päivätyöläiselle ja hänen vaimolleen, jotka läpi vuoden saavat ruuakseen tuskin perunoita eikä lihan mukarettakaan, on elonkorjuujuhla viinineen, kolmine kalaruokineen ja piiraineen oikea tuhatvuotisen valtakunnan päivä, jota koko vuosi riemuiten odotellaan ja sitten raskaasti huoataan, kun se on mennyt ohi. Itarinkaan isäntä ei sinä päivänä ilkeä kitsastella, ja vaikka hän rahojensa menoa sääliikin, ei hän ilmaise mieli karvauttaan. Tämän juhlan perustana onkin jonkinlainen uskonnollinen tahi paremminkin sanoen taikauskoinen ajatus. Se on kristillinen uhri. Kaiken hyvän antaja on jälleen avannut kätensä ja siunannut maamiehen ahkeruutta; silloin kovasydämisimmätkin muistavat, että heidän on kiittäminen Jumalaa ja uhraaminen hänelle jotain. Isäntä varustaa aterian ja hän melkein syytää keittiönsä ovelta sinä päivänä suurina laumoina vaelteleville köyhille pannukukkoja ja syöttää, juottaa koko yön, ja koko seuraavan pitkän päivänkin alustalaisiaan, poikiaan, renkejään, piikojaan ja muukalaisia, jotka hänen luokseen tulevat, niin paljon kuin he vain jaksavat. Missä entisajan anteliaisuus vallitsee, siellä ei juhliin kutsuta ainoastaan niitä, jotka olivat eloa korjaamassa, vaan kerrassaan kaikki, jotka tämän vuoden kuluessa olivat olleet hetkenkin talon töissä. Ja kaikkialla tunnetaan tarina eräästä tilallisesta, jolla lauantaina oli työssä muudan mies, joka olisi saanut työnsä tehdyksi tuon samaisen lauantain illaksi. Mutta puolenpäivän aikaan tuli isäntä sen miehen luo ja sanoi sille, että tehdään nyt tilit vaan; he tulevat ilman häntä aikaan, häntä ei heillä enää tarvita. Silloin oli se mies sanonut, ettei hän nyt vielä mielellään lähtisi, sillä häneltä menee siten hukkaan puolen päivän ansio ja illaksihan hän saa työnsä valmiiksi. "Ei", tuumi isäntä, "sanohan nyt vain pois, mitä minä olen sinulle velkaa, sanon suoraan, minkätähden tätä tahdon: meillä on näet ensi yönä elonkorjuujuhla eikä ole enää tilaa. Tule sen sijaan tänne taas jonain aamuna uudestaan, jos soveltuu." —
Tämän uhripäivän mentyä ohi, kokoilee saituri murusensa ja sulkee jälleen tarkoin raha-arkkunsa ja lippaansa koko pitkäksi vuodeksi.
Ja tosiaan on maamiehen sydämellä sinä päivänä syytä iloita. Herra on antanut hänelle hänen jokapäiväisen leipänsä, hänen uutteruutensa on siunattu; hänen lastensa ei tarvitse nähdä nälkää ja hänen vaimonsa voi jälleen ravita köyhiä ja juottaa janoovaisia: hänellä on tavaraa uhkean yltäkylläisestä Miksipä hän ei siis kerta voisi viettää yltäkylläisyyden juhlaa! Mutta ruuat ja juomat älköön olko ainoat uhrit, ainoat kiitollisuuden osoitteet Jumalalle. Herra on siunannut ja suojannut korjattua viljaa kokonaisen vuoden: riittävätkö siis hänelle vain yhden ainoan päivän ruokakestit? Eikö pidä myös koko vuosi palvella tätä herraa sydämellä, joka on hedelmällinen kiitollisuudesta, joka ei unohda, että ilman hänen tahtoaan ei hiuskarvaakaan päästämme putoa, sydämellä joka muistaa, että ainoakaan meidän sanamme ja ajatuksemme ei ole häneltä salattu ja että meillä on köyhiä muulloinkin, eikä ainoastaan elonkorjuujuhlan aikana?
Glunggessakin oli elojuhlat suuret eikä tavaraa säästetty. Paljon oli siellä väkeä kestittävänä ja voitakin käristettiin melkein vuorittain pannukukkoja paistettaessa. Ja tänä päivänä, vaikkei muuten koko vuonna, tuli isännän poikakin perheineen vieraiksi Glunggeen Frevlingenistä, jossa hänellä oli ravintola. Kylläpä hän osasi käyttää hyväkseen isällisiä pannukukkoja! Hänen esiintymisestään voi päättää, että hän olisi mielellään sallinut ihmisten luulevan itseään herraksi! Hän keikautti hatun kallelleen, piti käsiään housun taskuissa tai huiskutteli niitä ja tuimisteli naamansa kuten olisi elävältä syönyt kaikki seitsemän Haimonin poikaa ja heidän Bayard-hevosensa.[17] Ja kaikille hän sanoi punshuur, punshuur![18] — Hänen rouvansa oli korunukke, kasvi, jota on aina pidetty varjossa. Ja hän sanoi aina: merci! Hän oli ollut rikas tyttö, hän oli oppinut tärisemään ja tutisemaan aina kun piti vähänkin tehdä työtä. Hänellä oli uhkeat pukimet, mutta ne roikkuivat hänen varrellaan kuin kepin ympärillä. Hän oli muka hyvin herraskainen ja hemmoteltu: kananpojan koipiliha oli kaikkein kehnointa ruokaa mitä hän voi suuhunsa pistää. Hän keikaili hyvin ylhäisen näköisenä, mutta halvinkin kelpasi kehumaan häntä ja hänen rikkauksiaan ja hienouttaan. — Heillä oli kolme lasta, joita isä ja äiti kauheasti hemmottelivat. Ne olivat hyvin prameasti puettuja ja hävyttömiä ja ne kirkuivat kauheasti. Alituiseen niistä joku rääkyi ja silloin mies aina huusi: "Miksi lapset taas karjuvat? Annapas olla, eikö tästä tule loppua!" Mutta rouva huusi: "Ole nyt hiljaa, älähän itke, niin saat viikunan ja pari manteliakin!" Mutta kun karjuja oli saanut herkkunsa, alkoivat toisetkin heti kirkua, kunnes heillekin annettiin. Ja jos äiti sanoi: "Ei minulla ole enää mitään", niin kaikki alkoivat rääkyä yhtaikaa. Silloin kiroili isä, että miksei rouva ollut ottanut mukaansa namusia enemmän; onhan hän tavallisesti muistanut sen tehdä. Mutta lasten pitää nyt olla hiljaa; sillä isä ostaa heille heti tulevasta kaupasta namusia oikein paljon! — Pojat olivat, nimeltään Edevardi ja Rudi ja tytön nimi oli Carelini.
Jukka kauhistui aina kun kuuli että nyt ne taas tulevat taloon. Hänellä olivat siihen omat, perustellut syynsä. Kuitenkin oli hän heille ystävällinen. Muori rakasti oikein äidillisesti poikaansa ja vielä enemmän hänen lapsiaan; kuitenkin valitti hän joskus, että ne tuntuvat hänestä niin vierailta. — Ja kun omaiset lähtivät pois, pääsi häneltä oikein helpotuksen huokaus, sillä parin päivän herkuttelun päälle ei hän keksinyt enää mitään kelvollista ruokaa heille. Liisa oli aina kuin taivaan ilossa kun he tulivat. — Liisa ja käly Trinette (muinoin Kaisa, muodostelu Katariinasta) näyttelivät toisilleen kalleuksiaan ja toinen puhui toistaan hienommin sairauksistaan, ja toinen oli toistaan typerämpi n.s. hienoissa kohteliaisuuksissa. Ja jos Liisa luuli että hänellä on hienompia kalleuksia ja hienompia sairauksia ja hienompia kohteliaisuuksia kuin Trinettellä, niin oli hän ylen iloissaan eikä tahtonut päästää Trinetteä kylästä lähtemäänkään ja parpatti eikä tahtonut sanoa jäähyväisiä. Mutta jos Trinette näytti Liisasta hienommalta, jos hänellä oli silkkiröijy tai suuremmat solet tahi useammin puistatuskohtauksia kuin Liisalla, niin meni Liisan naama surkeaksi. Jos Trinette oli käynyt pitemmällä kylpymatkalla tai nyrpistänyt nokkaansa hienommin ja suutaan suloisemmin kuin Liisa, niin suuttui Liisa kovasti ja meni piiloon vieraita koko heidän kyläilyajakseen ja tuli esiin vasta kun Trinette jo kekotti char a bancissa.[19] Ja silloinkos Liisa hymyili ja kädessä oli hänellä hansikkaat, joista oli leikattu sormenpäät pois, ja kaunis valkea nenäliina ja päässä kalkilla pitseillä tai kalleilla nauhoilla hepennetty hattu. Ja hän kimalteli pelkkää hopeaa ja kultaa ja sanoi: à revoir ja bon voyage.[20] Ja kun hevonen lähti menemään, sanoi Liisa, että suloista oli kun ne nyt vihdoinkin menivät, sillä veli on grobiaani[21] ja Trinettellä on huono maku ja lapset ovat niin epäkohteliaita. Ja Liisa ei vain huolisi miestä, phyi hirveää! Mutta jos hän miehen ottaisi, ei saisi tulla lapsia, phyi hirveää! Mutta jos niitä tulisi — ja tietäähän sen, että ainahan sitä tulee, jota vihaa, — niin kasvatettaisiin ne aivan toisin, kuin nuo veljen lapset. Ne eivät saisikaan olla tuollaisia paksuja pöhöjä ja vilunokkia ja rapakoipia; niillä olisi notkea vartalo ja hienot piirteet ja lankatut kengät. Liisa häpeisi lähteä huviajelulle tuollaisten kömpelöjen pöhöjen kanssa!
Vreneli ei virkkanut monta kunnon sanaa vieraiden talossa ollessa. Ja nämä eivät kohdelleet häntä edes kuin piikaa, vaan oikein ylhäisimmästi halveksien; poika enintäin alentui vain laskemaan hänen kanssaan joskus leikkiä, mutta jotensakin kouraan tuntuvalla tavalla. — Ja heitä harmitti aina, kun he koettaessaan jos jotenkin nylkeä vanhuksia, eivät saaneet mielestään heitä kylliksi nyletyksi. Trinette tolkkusi alituiseen, miten paljon hän saa kotoaan ja että jos eivät hänen vanhempansa häntä auttaisi, ei hän voisi tulla toimeen. Ja hän muisti ladella: tämän oli hän saanut isältään, tämän äidiltään. Ja kun he viime kerran olivat käyneet heidän luonaan, oli isä antanut hänelle 6 taalaria ja äiti kymmenen ja molemmat olivat he sanoneet, että tulkoon vain heti uudestaan pyytämään, jos tulee pieninkin puute. — Tietysti ei nyt Glunggen kunnon muori tällaisia puheita kuullessaan malttanut olla pekkaa pahempi ja hän tuhlasi heille melkein yli varojensa saamatta takaisin edes kelvon ystävällistä sanaa.
Lapset tuppautuivat joka paikkaan, tekivät aina ilkeyttä, ja jos heitä vähänkin lykki tieltä, niin alkoivat ne joko ladella hävyttömiä sanoja tai kiljua kuin haavoitetut jääkarhut.
Ravintoloitsija tiesi suuremmoisilla juonilla onkia rahaa Glunggesta. Milloin osti hän ukolta lehmän eikä maksanut sitä koskaan, milloin toi hän isän talliin ramman hevosen ja vei sieltä paraan sanoen lähettävänsä sen takaisin ja noudattavansa omansa pois; mutta unohtikin lähettää takaisin. Tahi lankesi pojan maksettavaksi vekseli, jonkun kunnottoman viiniherran vuoksi eikä sattunut nyt olemaan itsellään taskussa rahoja joten isän täytyi hänelle lainata saamatta koskaan takaisin. — Näitä suoneniskuja sai isä sietää joka kerta kun poika kävi Glunggessa. Ja isäänsä ja äitiään kohteli hän talonpoikais-moukkina, korkeasti halveksien, kuten kahta rahasäkkiä, joista välittää vain sen aikaa kun niissä on rahaa. Frevlingenissä hän oikeana kylänkompana alituiseen kertoi Glunggesta tullessaan, miten hän taas oli "kupannut" isää.
Tällä kertaa oli hän kovin ihmeissään Glunggessa vallitsevasta hyvästä järjestyksestä. Hänen silmäänsä pistivät heti kauniit, soreat hedelmäpuut, joista nuoremmat oli sidottu keppeihin, uhkeat tunkiot, siisteys kaikkialla vaikka olikin elonkorjuu-aika. Ja viedessään totutun tapansa mukaan hevostaan talliin, ihmetteli hän vielä enemmän tallin siisteyttä, kauniita, hyvin hoidettuja hevosia ja harmitteli kun ei tällä kertaa ollut älynnyt tuoda rampaa konia mukaansa. Yhtä suuresti ihaili hän navettaa ja etenkin sitä nuorta lehmää, jonka Uli oli ostanut Bernistä. Se oli piakkoin poikiva ja oli vähintäin kolme louisdoria enemmän arvoinen kuin kolme kuukautta sitten. Niin kovasti oli se vaurastunut. "Isä, mikäs sinulle nyt on tullut vanhoilla päivilläsi?" sanoi poika; "nytkös vasta sinä alat hoitaa tilaasi? Elukat ovat mainiot, ja kaikkialla on oikein sunnuntain siisteys."
"Vai on mielestäsi?" tokaisi Jukka. Mutta äiti ei malttanut olla sanomatta:
"Meillä on nyt erinomainen isäntärenki; hän hoitaa taloa kuten pitääkin ja ymmärtää kaiken kuin tottunut vanha talollinen; ja täällä on nyt oikein ilo elää."
Poika ei virkkanut tähän paljoa mitään, mutta koikkelehti sitä enemmän tiluksilla, katseli miten loppuja eloja kuormattiin ja vietiin suojaan, käveli niityillä, — niin että ukko alkoi tuumia: "En voi nyt ymmärtää, mikä tuolla Johanneksella oikein taas on, se juoksentelee joka paikassa ja syynää kaikkea; luuleekohan se jo pian saavansa talon periä? Mutta enpäs aio vielä keikahtaa. Onpa moni nuori kurki tässä maailmassa kuollut ennenkun suo on sulanut. Eipä siltä, että minä sitä toivoisin, mutta sanompahan vain."
Ja iltahämärissä oli elonkorjuujuhla alkava; mutta olipa pula saada väkeä ajoissa saapumaan kestiin. Vreneli liehui punaisena kuin rapu koko päivän keitetty ään ja paistettuaan ja hän alkoi viimein jo äkäillä ja sanoa: "Mokomatkin, ovat jo koko päivän imeneet sormiaan ja syöneet kätensä ihan olkapäähän saakka, eivätkä nyt tule kuitenkaan ajoissa, joutavaa kuhnivat. Eikä nyt voi tehdä odottaessa mitään ja ei pääse tänä yönä juhlista oikeaan aikaan ja huomisaamuna ei niitä taas saa pöydästä erkanemaan, istuvat siinä kuin tervassa." Täytyi lähettää hakemaan alustalaisia juhliin sieltä täältä, vaikkei ketään juuri tarvinnutkaan korvista kestiin taluttaa.
Pöydässä oli monta vatia sahramilla höystettyä lihakeittoa, vadit niin kukkuralla leipämuhennosta, että niitä olisi voinut käyttää vaikka vihkipalleina. Sitten tarjottiin yllin kyllin raavaan lihaa, tuoretta ja kuivattua, läskiä ja imelää hedelmälohkoa, kolmenlaisia pannukukkoja ja sitä paitsi oli pöydällä viiniä monta pulloa, joista kukin veti kokonaisen mitan. Kantajat olivat ihan pulakassa, miten saada uudet herkut pöydälle mahtumaan. Hyvä lie varpusten kaurassa kuhista, mutta varmaan ne eivät vielä aavistakaan, millainen on elonkorjuujuhlan kestipöytä! Se notkuu kuormansa painosta, sen alla jalat vaivoin pysyvät hiljaa, sillä niidenkin mieli tekisi nousta ylös näkemään, mikä se siellä pöydällä niin suloisesti tuoksuu.
Mutta tähänkään kestitykseen eivät kaikki olleet tyytyväisiä. Liisa ja Trinette eivät voineet sietää näitä raakoja ihmisiä ja näitä kauheita ruokia. Pikkutupaan oli katettu eri pöytä heitä varten. Siellä oli punaviiniä, kastikekalaa ja sokeriherneitä, vasikka- ja kyyhkyspaistia, paistettua kalaa ja lammasta, pannukukkoja, munavehnästä leivän asemasta ja kannu suloista teetä niille, jotka pitivät teestä, ja namusia, emännän säästämiä aina viime elonkorjuukesteistään saakka. Lapset kulkivat pöydästä pöytään kahmien yhtäällä yhtä herkkua, toisaalta vielä uhemmin toista ja tunkivat makonsa niin täyteen ruokaa ja juomaa että heidät viimein täytyi kantamalla viedä sänkyyn pulleina kuin pienet pirut. Liisa ja Trinette kertoivat toisilleen, mitä ruokia he sietävät ja mitä ei; nyrpistelivät nokkaansa kaikelle ja valittelivat toisilleen, mitä kipuja tulee siitä ruuasta ja mitä tästä; yksi turvottaa mahaa, toinen kutistaa; tämä ei anna unta ja tästä saa painajaisen; yksi ampuu silmiin, toinen korviin; toinen tukkee kuin tulpalla ja toinen ryllyyttää. — Mutta kuitenkin söivät he niitäkin ruokalajeja, mitkä tukkesivat kuin tulpalla, ja myös niitä, jotka ryllyyttivät. Kai nuo vastakohdat sitten ehkäisivät toistensa vaikutusta. Ja juomisesta päättäen eivät he kumpikaan olleet kovin kivuloisia.
Ravintoloitsija Johannes ei ollut perhepöydässä kauan, vaan lähti pian väen pariin isoon tupaan ja oli siellä sitten aina aamun sarastukseen saakka, jolloin mentiin nukkumaan. Hän tuppautui etenkin Ulin seuraan, mielitteli häntä juomilla, tarjosi hänelle tupakkaa, puheli hänen kanssaan kaiken maailman asiat, niin että Ulista alkoi melkein tuntua siltä, että eihän tuo Frevlingenin ravintolan herra olekaan niin ylpeä kuin huhutaan. — Mutta vielä enemmän ihmetteli Uli, kun Johannes aamulla aikaisin tuli talliin, missä Uli yksinään jo askarteli toisten renkien yhä nukkuessa.
"Ka, oletkos sinä jo yläällä, ja yksinäsi?" sanoi ravintoloitsija.
"Ka, täytyy", vastasi Uli, "elukoilla ei ollut eilen elojuhlaa, vaan kova työ; pahapa olisi, jos niiden antaisi odotella kauan ruokaansa."
"Sellaisia eivät ole kaikki palvelijat", sanoi ravintoloitsija, "ja siksipä minä aioinkin juuri kysyä sinulta erästä asiaa. Kuulepas! Tule sinä minulle. Minulta saat paikan, jossa saat vähintäin kymmenen taalaria enemmän palkkaa kuin täällä, ja joka päivä saat viiniä ja lihaa."
"Mutta mitäs meidän isäntä sanoo, jos pestaudun Teille?"
"Mitäs se sinua liikuttaa", sanoi ravintoloitsija; "kyllä minä siitä huolen pidän. Et sinä voi täällä kuitenkaan kauan olla; ukkopaha on niin kummallinen ja liian epäluuloinen; ei sillä pysy kukaan. Meillä on toista, meillä; minä olen usein poissa kotoa ja minun eukkoni se on sellainen laiska letus, pitäisi olla renki, jonka huostaan voisi kaikki uskoa. Ja se, joka olisi minusta mieleinen, ei missään koko paikkakunnalla saisi parempaa paikkaa kuin minulla. Saisi elää kuin herra. Tule pois, et tarvitse katua. — Kas tässä, otapas taalari pestiä."
"Pitäkäähän nyt vaan rahanne", sanoi Uli, "eihän tässä nyt olla jäniksen selässä. Nykyään ei minulla ole mitään valittamista; vaikka olikin noin kuukausi sitten toista. Minua kohdellaan nyt hyvin, etenkin emäntä; enkä minä välitä muutella paikkoja, kun kerran entisessäkin on hyvä olla."
Ravintoloitsija houkutteli ja houkutteli. Kuului kolinaa kaivolta; Uli sanoi viimein, että hän tuumii asiaa. Ravintoloitsija vastasi, että Ulin täytyy antaa varma vastaus kahden viikon kuluttua. — Kun he astuivat ulos tallista, kantoi Vreneli ämpärillä vettä tuvalle.
Puolelta päivältä alettiin uudestaan syödä ja juoda; ainoastaan Liisa ja Trinette olivat muka voivinaan pahoin ja uikuttivat jos jotain kipua: eivät muka voineet niin murua nielaista. Mutta ahtoivat kuitenkin kaikessa hiljaisuudessa aika tavalla makoonsa. — Iltapäivällä matkasivat kyläilijät kotiinsa. Ennen lähtöään oli Johannes vielä pistänyt Ulin kouraan uuden, kauniin viisbatzisen ja iskenyt hänelle merkitsevästi silmää. Muori katseli kauan char à bancin etenemistä ja sanoi sitten viimein: "Kyllähän ne lapset minusta ovat rakkaita, mutta tuhmatapaisia ne vaan ovat, sopimattomasti käyttäytyvät. Kyllä ne täytyisi totuttaa toisille tavoille, jos aina olisi niiden parissa." Sisällä sanoi hän Vrenelille: "Johannes, se se vaan näkyy rupeevan yhä enemmän ja enemmän pöyhistelemään; ajatteleppas, kun se narri antoi Ulille uuden viisbatzisen juomarahaa."
"Kylläpä sillä lie omat tarkoituksensa", sanoi Vreneli.
"Oo, se tahtoo vain olla herraa, näyttää että muka tietää herrastavat, sitä se on", sanoi vanhus.
"Eipäs, täti", vastasi Vreneli, "muutakin se tahtoo — tuskin tohtinen sanoakaan, — mutta häjy se vaan on tuo Johannes! Ei se vienyt tällä kertaa serkulta hevosta eikä lehmää, vaan Ulin se aikoo pestata itselleen. Siksi se antoi sille juomarahaakin."
"Älä nyt, niinkö se hylkiö!" huudahti vanhus. "Eipä ole enää paljon elämästä kun ei voi edes omaan lapseensakaan luottaa. Johannes, Johannes, miten julma olet! Mutta se on hänen vaimonsa juonta, sehän se tekee sen miehen sellaiseksi; ei se ollut ennen tällainen se poika! — Mutta mistäs sinä sen tiedät?"
"Minä? Olin aamulla aikaisin hakemassa vettä kaivolta; piikoja en saanut hereille. Silloin oli Johannes, — vaikka se tavallisesti lojuu vuoteessa aina kello kymmeneen saakka, — jo Ulin luona tallissa. Minusta se oli ihmettä, ja sillaikaa kun vesi juoksi ämpäriin, kuuntelin niitä ja kuulin miten Johannes maanitteli Ulia tulemaan hänelle palvelukseen ja tahtoi tupata Ulille taalarin jo pestiäkin."
"Ja suostuiko Uli?" kysyi muori hädissään.
"Ei, Uli selvisi kelpo lailla, en olisi sitä uskonutkaan. Mutta sitten ne nähtävästi saivat vihiä että olin kaivolla ja lakkasivat puhelemasta; mutta sain kuitenkin vielä kuulla, että Ulille annettiin kaksi viikkoa mietintöaikaa. Vaan minä uskon, että jos serkku tiedustelee häneltä ajoissa, jääkö hän taloon vai ei, niin ei ole hätää mitään."
"Se on monta kertaa ollut tehdä minut ihan hulluksi, se ukko", sanoi muori. "Se ei kysele palvelusväeltä koskaan jäävätkö ne taloon vai eivät. Se kai vain ajattelee, että palvelijan asiahan on kysyä pidetäänkö vai ei. Mutta milloinkahan oikea palvelija tullee sellaista kysymään? Ja sanoo sitten vielä, että ne tekevät muka paremmin työtä kun ei niitä pyytele jäämään. Vaan sitten kun ne taas on pestannut koko vuodeksi ja kun ne ovat vannat paikastaan, alkavat ne muka laiskehtia tuumien että hätäkös tässä nyt taas on elää, on paikkaa koko vuodeksi, tekipä sitten työtä tai ei."
"Niin", sanoi Vreneli, "serkku luulee, että ihmiset kaikki ovat tehdyt samalla lestillä kuin saappaat. Ja hän ei saa koskaan hyviä, siksi — että hän kohtelee hyviä samalla tavalla kuin huonoja."
"Sen pitää heti pestata Uli meille, jo tänään", sanoi muori.
"Mutta älkää vain ilmaisko, että olette kuullut sen minulta", sanoi Vreneli. "Muuten alkaa serkku taas epäillä minua ja luulee, että minä taas punon tässä jotain juonia. Hän ei luota minuun enempää kuin pahimpaan hevoshuijariin."
Emäntä lähti aviopuolisonsa puheille ja purki sisuaan: "Ajatteles, mikä hirveä hylkiö se Johannes on, kun aikoo pestata meiltä Ulin itselleen!" Jukka ei tätä uutista kovinkaan kummastellut, tuumihan vain, että pitäähän sillä Johanneksella aina olla jotain hommaa: jos ei se varasta, niin tokihan se houkuttelee pois renkiä. Sellainenhan se on ollut jo lapsesta saakka. Vaan se ei ole hänen syynsä! Sitten patisteli hän saada tietää, mistä emäntä oli tämän uutisen kuullut. Tietysti tunnusti emäntä nyt kohta, että Vreneliltähän hän. "Se tyttö on minusta jo hyvin vastenmielinen", sanoi Jukka; "se pistääkin nokkansa joka paikkaan ja aina saa vain kuulla: Vreneliltä, Vreneliltä! Se hännystelee Ulia, usko minua, siitä tulee vielä kaunis juttu: ei hedelmä putoa kauaksi puusta! Mitäs sillä muuten olisi ollut niin aikaisin aamulla tallissa tekemistä? Mitäs muuta, meni vain Ulia hännystelemään! Mutta annas olla, se on varma se, että minä ajan sen tytön vielä talosta kun sen yllätän! Se on tuottanut suvulle jo häpeää kylliksi, ei tarvita enää lisää. Mokomakin naara!"
"Sitten saatkin pitää itse huolta taloudesta", sanoi emäntä. "Viattomasti nyt taas Vreneliä syytetään ja vainotaan! Hyväähän Vreneli tarkoitti kun tämän ilmoitti ja nyt maksat sinä hänelle pahalla. Ja sinun on syysi, jos kaikki meidät lopulta hylkäävät ja jättävät. Jos joku tekee sinulle hyvää, niin sinä vain ärhentelet! Älyäisit edes kiittää! Mutta sama minusta! Tee mitä tahdot, hullu se, joka sinun parastasi katsoo."
Jukka aprikoi ja aprikoi asiaa; sekös kaiveli hänen sisuaan kuin kamalapulveri!