ISOHÄRKÄ.
Joka taulaa tekee, monta vaivaa näkee, pökkelöä pönnistää.
Suomalainen sananlasku.
Niin kulkee vuosia muutamia keväihin ja Loppilan tuomarikin on kuollut. Loppila on autiona kummullaan, Loppilan pelloille nousee punaista horsmaa.
Majurinna on niin yksin, yksin. Kaikki rakkaimpansa ovat kuolleet ja Alia ei hän tunne. Mutta hän alkaa suruunsa turtua ja ajattelee Alin hänestä vieraantuessa: totta asian pitää niin ollakin, kun olen kerran rikkonut.
Majuri yhä elää, sillä väkevä veri on hänessä, mutta kyyryllä hartein hän jo kävellä köpittää, pää tulee paljaaksi ja parrassa kuultaa vain jokunen punainen karva. Sanoja sotkien, niihin tuskastuen ja käsillään haraten hän puhuu; harvoin huiskauttaa ruoskaa uppiniskaiselle ikäiselleen, vanhalle Santerille. Kamarissaan majuri oleilee, nahkasohvalla köllöttää, päätään usein pakottaa, juo kivennäisvesiä. Joskus valjastuttaa vanhat keltavoikkonsa ja raskaissa vaunuissa kumuuttaa pitkin koivukujaa maantielle, ja silloin tulee ohjaavalla Talli-Villellä olla päässä solkihattu ja punainen vyö vyötäreillä, vanhan Tykin tulee juosta jonkuttaa mukana, että maantiellä kulkevat voivat tietää: tuossa ajaa Uorolan majuri, hän ei kuole koskaan!
* * * * *
Ali on jo kolmentoista, solakaksi tullut ja miettiväksi. Uorolan jykevät kirjakaapit on hän kolunnut ja tyhjentänyt rokonarpisen kotiopettajan älykopan.
* * * * *
Miten Ali miettii, kun keväin karja päästetään Kolman rajattomiin korpiin, vaan isohärkä jätetään yksin kuumaan navettaan kesäkärpästen pisteltäväksi! Rämisten ja ammuen lainehtii karja huutavan väen saattamana kaikuviin hongikoihin ja isohärkä kuuntelee yksin navetassa, miten kellojen helinä yhä etenee. Ulkona on äänten pauhinaa, sinistä, vehreää ja ruoholle lemahtavaa, mutta isohärkä on vanki, koska se on vihainen ja monasti karjakoita puskenut.
Härän silmissä kosteasti kiiltää, ynyen nuuskii rengaskuono tyhjää, likaista pöytää.
Oi että joku tulisi ja päästäisi vangin! Sen käsiä tahtoisi isohärkä karkealla kielellään nuolla.
Vaan turha toivo! Kellojen kalina tuskallisesti etenee, navetta on ummehtunut ja samea, vain pääskyset orsilla visertelevät vapauden iloa.
Yhtäkkiäpä viha härän sisuksia järisyttää, silmät vuotavat vettä, mutta sieraimet veren himona paisuvat ja hillittömästi, haljetakseen, vavahtelevin kyljin nostaa karjojen kuningas villin, käheän ammunnan kuin tuomiopäivän pasunan jättiläissävelen!
Härkä vihloen ammuu, sitten kumeasti möyryää, sorkkiaan särkee lattiaan, riuhtoo kahleitaan ja tahtoo pakahtua lavi kaulaan! Ah jos harmaapartainen Santeri nyt hetkeksi päästäisi isohärän irti, niin sarvensa se ajaisi läpi Santerin selkärangan, sillä härässä paisuu vangin toivoton viha!
* * * * *
Kun oli juhannusaattoilta ja ruso maailman äärillä valvoi, maailma ei uinahtanut edes sydänyöllä: tulet leimusivat vaaranteiden seljillä ja räikkyvät hanurin sävelet sekautuivat suokurppain itkuun yli syvien, punertavain vetten; laulaen, remastaen kuljettiin tuomien rintaa ahdistavassa, paisuttavassa tuoksussa luhdista luhtiin; — silloin olivat Ali ja rokonarpinenkin maailman poluilla, sillä he kuulivat kirkonkylässä kesävierailla olevan kemut. Ei se rokonarpinen mies usein Uorolasta lähtenyt: mieluimmin makasi sängyssä ja imi piippua tai joskus räjäytteli Juortanan piippunykerössä majurin ruutia, vaan kun juhannusillan taivas paloi purppurana ja sävelet vaaralta vaaralle kiisivät, niin syttyipä kulo kuivankin rinnassa ja hän lähti kirkonkylään tanssiin näyttääkseen Alille sellaistakin. Usein ei ollut Ali edes kirkonkylässäkään käynyt, joskus ostoksilla, kirkossa tai Loppilan vainajain haudoilla äitinsä kanssa. Hautaretket häntä ahdistivat oudolla tuskalla.
Kirkonkylä on välkkyvän joen niemellä, kirkkokummun ympärillä. Siellä on laivalaituri könöttävine aittoineen, tuomet kukkivat pihoissa kahdenpuolen aurinkoista, kiertelevää kyläraittia. Rikas on kirkonkylä: toistakymmentä kauppiastakin siellä joka arkiaamu avaa ovensa auringonpaisteelle ja ostajille. Iloinen on kirkonkylä: satainen kesävierasjoukko joka kevät pääskyparvena palaa sen majoihin tai metsästä pilkottaviin huviloihinsa kiertelevän joen varrelle.
* * * * *
Mikä ahdistava levottomuus Alin rinnassa, kun he rokonarpisen kera ajavat varjoisaa, kuusista metsätietä kauas kirkonkylään. Ali tahtoo ajaa tiensyrjää kivien yli, isojen kivien yli, niin että rattaat villisti leiskahtavat ja rusahtavat liitteissään, Ali tahtoo hosua vanhaa hevosta, juosta rattaiden sivulla, pelotella hevosta hyppimään! Ali tahtoo laulaa ja hihkua korkeilla mäillä, joilla lämmin pihkan lemu käy vastaan! Ali tahtoo nauraa auringon taivaanrannalla punaisena hehkuvalle kiekolle kuin Kolman peikon hullunkuriselle naamalle. Ah, Alin rinnassa vyöryy ja vavahtelee, sieramin ja suin hän ahmii ilman lemua, ei tiedä itkisikö vai kuolisiko nyyhkyttävään nauruun!
Vaan perillä kun hän kuulee rikkaimman kauppiaan pihalla vierasjoukon sydämen pohjia vavistavan naurun, niin hän kyselee itseltään: mitä tuo oli, miksi nauretaan, mitä on nauru! Ah, se koskee! Päätään huimaa riemun ikävä ja sydäntään tuskastuttaa, siihen iskee kuin julma, luinen nyrkki, niin sitä ahdistaa ja tukehuttaa. Hän tahtoisi itkeä, vaan ei voi.
Tuntuu puuttuvansa iloa, sieluunsa tulee jotain outoa, tylyä, kamalaa. On kuin musta kyy sydämessään kieppuisi, sitä jyrsisi, myrkkyhampain iskisi siihen. Ali tahtoisi itkeä ja riehua sutena, ei tiedä ketä vastaan. Keilaa jyrisyttäviä nuoria miehiäkö? Niitä, niitä, ei niitä! Kesäpuvuissaan keijahtelevia naisiako? Ah niitä, ivata niitä, itkeä, kuristaa! Ja ei kumminkaan niitä, oi ei, ei!
Sydämessään raatelee ja nyyhkii. Pois hän tahtoisi, vaan ei pois Uorolaan. Miten siellä on harmaata ja totista vanhain vaahterain varjossa! Miten siellä on kaikki vanhaa ja rumaa, Alin pukukin on hullunkurisen ruma. Ja hän ei kärsisi rokonarpistakaan lähellään: sen naama on niin ivallinen ja ruma!
Heidän rattaansakin ovat vanhat ja rumat, ja hevosella iso, luuhottava pää, ruma harja, kun se tuossa paaluun sidottuna kahmii heiniä kuin viikon ruuatta ollut. Kaikki on rumaa ja vanhaa, mitä heillä on, Uorolasta tulleilla.
* * * * *
Ja kun mustan, välkkyvän flyygelin sävelet kauppiaan salissa kumisevat kirkkaina kuin myrskyn pauhinassa riemuitsevat, väsymättömät aallot, ja kolme viulua, joista yhtä vetelee vanha, jalkaa polkeva lukkari, flyygelin helinään kirkkaita, vinhoja säveliä kuin huiman tuulen riemua vinkuu ja helisee, silloin kuohahtaa Alissa tuskallisen halukkaasti ja silmänsä palavat liiankin kiihkeästi. Ah, kun hän näkee värisevän, ruusuisen poven, joka kiihtyneenä kohoo ja laskee, hehkuvat posket tai valkeaan, pehmoiseen kenkään puetun jalan vinhan äänettömästi lentävän, ponnahtavan tanssien pyörteessä, silloin hän tuntee ahdistavaa poltetta, jalkansa vapisevat polvista, hän tahtoisi syöksyä, pusertaa, tehdä ei tiedä mitä, tulla vaikka hulluksi!
Hän ei osaa tanssia — missäpä hän siihenkään olisi oppinut. Ei ainakaan Uorolassa, jossa käydään niin tasaisesti, tasaisesti ja seinäkuvatkin hämähäkin verkoista hymyilevät: ole kiltisti, ole kiltisti; ja tyhmästi!
— Oh, ei sinusta tule koskaan mitään! kaamottaa joku jäykistävä, toivoton ääni Alin sielussa, jossa nyyhkii ja uhkaa.
Ali näkee seisovansa avuttomana nurkassa toisten kisatessa, hänen on vaikea hengittää. Oi jos taivas soisi päästä, päästä mihin tahansa! Silmät kyyneltyvät, niissä vuoroilee kauhu ja raivo.
Viha kuohahtaa viittä hurjempana, kun joku tanssivista luo säteilevän katseen Aliin, joka siellä seinänpönkittäjänä seisoo pelottavan kummallisena, kalpein kasvoin, tuikkivin silmin ja kiihkeän palavin huulin. Alin rintaan syöksyy lämpö, kun säteilevä naiskatse lapsensilmiänsä kohtaa, vaan sitten hän muistaa: enhän osaa tanssia! ja hän kohottaa otsaansa sitä korkeammalle ja ruskeat kiharat ylpeästi huiskahtavat, hän hammasta puree.
Kun Hullun-majurin kaunis poikanen kiskotaan piiritanssiin, menee hän viimein nolona ja rajuna, mutta piiriä kiertäessä ei hän katso yhteenkään naissilmään, vaikka rinnassaan hehkuu. Jäykkänä hän astuu ja katse kulkee yli piirin jääkylmänä ja otsa vihaisena varjoo silmiä. Kun hän on pakotettu tarttumaan pehmoisiin, valkeihin käsiin, niin sydämensä kuumasti vavahtaa, mutta hän puristaa käsiä niin että kynnet sinertyvät ja nainen kätensä pois riuhtaisten tiuskaa:
— Hyi!
Oi miten tuntee itsensä naurettavaksi ja kiusatuksi nuori Ali! Miten hän on kömpelö, kuin kaikki Uorolassa, miten hän on köyhä, kaikki häneltä viety. Syyttäkö, syyttäkö hänessä alkaa kuohua isohärän viha?
— Tämän kaiken olet ottanut minulta! hän tahtoo sanoa äidilleen; mitä olet antanut minulle? tahtoo hän uhata isälleen, kun saapuu surullisena ja kurjana kotiin.
* * * * *
— Mikä se tuo jörökki on? kysyvät tytöt tirskuen toisiltaan, vilkkuen
Aliin.
— Rikkaan majurin poika!
— Ahaa, sekö sitä vaivaa! Sitten kiusataan häntä oikein! Viedään piiriin, mutta ei tanssiteta, koska hän ei suvaitse katsettaankaan kääntää tavallisiin ihmisiin.
— Hullun-majurin poika. Niin teemme! Niinkö timanttineulansa hänestä on oivallinen, ettei muuta silmää tarvitse ihmisten kanssa seurustellessa!
— Hihi … antaa hänen vain suuttua ja odottaa!
* * * * *
— Kukas se tuo nuorimies olikaan, onko siinä kainous vai halveksuminen, kun ei saa sanaa suusta, vaikka juttelisi? kysyy kauppiaalta muudan kesävieras.
— Nuorimies? Pojan loppi! Ei se ole vielä kuin neljännellätoista, vaikka on sellainen kamala järiläs ja katselee kuin kirkon puinen Simson, jolla on kivipilari hartioillaan. Kummallisia ne ovat Uorolan väet aina olleet. Majurin isä kasvatti hulluksi majurin, majuri kai teki ihmisaraksi ja höpsäkäksi vaimonsa, vaimoko lie tehnyt pojan tuollaiseksi. Kotiopettajaa sillä pidetään, ei lasketa ihmisten joukkoon. Mikäpä siitä muu kerran tulee kuin Hullu-majuri ja niin edespäin aina siivun loppuun!
* * * * *
Kun pyhäinen aamu sinerti ja aurinko kasteisista, heläjävistä lehdoista nousi, ajoivat Ali ja rokonarpinen kotiin. Niin oli mennyt yö Alin sielussa kuin röyhkeä jättiläinen, joka hänelle ilkkui, nauroi, vaan joka kamalan kostonsa oli saava! Ali on kalpea ja silmissä, otsaluissa kivistää, mutta hän pitää itse ohjia ja pieksää hevosta. Jos torkahteleva rokonarpinen hänelle mokomasta kyydistä ärähtää, niin sähähtää Ali kuin ruuti, lasittuneet silmänsä hirveää säentä iskevät, hän puree huultaan, kiroaa karkeasti kuin isänsä, tuiskii:
— Se hevonen on minun, kuuletkos! Kun se olisi edes hevonen, mutta on vanha koni, ei kuin selkäruota jälellä koko hevosesta! ja nyt sen pitää saaman!
Ali lyö ruoskalla kymmenen kertaa aiotun viiden asemasta, hevosparka vapisee ja huohottaa, kun he hurjasti karahuttavat äänettömältä koivukujalta Uorolaan, jonka säteilevässä pihakuusessa käki jo kukkuu.
Mutta Ali ajaa rokonarpisen vastaintteistä huolimatta valveille juhannuspöhnäänsä makaavan Talli-Villen ja komentaa kuin isäntä ainakin riisumaan hevosen.