VIULUNIEKAN KUOLINVIRSI.
Matkamiehet me olemme, keisarit ja kerjäläiset, maaksi, mullaksi tulemme matkan päähän päästyämme.
Pentti Lyytinen, Kestikievari.
Oi, Viuluniekka on kuollut.
Harmaampi on monesta taivaslaki, viluisemmin värisevät puiden ritvat, kun talvituuli kolkosti kohahtaa ja ajaa tuiskulumet lammaskatraina juoksemaan katon räystästä pitkin aitoja hautaaviin hankiin.
Surussa iloinen ja ilossa suruinen uljuuden airut oli hän ollut, kaikkialle ilmestynyt kaivattuna ja kutsumattakin, missä säveltä ja lauluja kaivattiin, vaan nyt tuntuu monten sydämissä tyhjältä, kun kemujen, surujen kannel on kadonnut; väsyneenä käy huokaus rinnoissa, lasittuneina katsovat monten silmät kauas, kauas talvituiskun harmauteen.
Miten hän oli sanonut? Kulkekaa kukin omaa rataanne, ihmiset, sillä tottamar on niin: kuten ilmojen äärettömyydessä säihkyville tähdille on teille kullekin määrätty oma ratanne, jolla kulkien on pimeydessä valo ja jolta ei pois pääse. Sillä tuhannet ovat tähtien tiet ja kaksi tähteä ei samaa rataa aavasta aavaan kulje; tuhansien tuhannet ovat ihmisten onnet: onnellinen, ken itselleen uskollisena pysyy.
— Tuhannen tähden arvoiset olette kukin, ihmiset. Ken voi sanoa: minä vaivainen, syntinen, köyhä? Elämä, isämme, on rikas, iloinen ja väkevä, ja meillä on myös sydän täynnä purppuraisia, säkenöiviä helmiä ja sielu on sävelten laulava meri ja uskomme väkevyys kalliot kohottaa, kun ruhtinaallisen elämämme uskollisia lapsia olemme.
— Ja tahtokoon kukin olla mitä tahansa: taivasten takoja, tyhjän tekijä, niin hän on kuningas siinä mitä on, kun uskaltaa olla mitä tahtoo. Kellä on oikeus sanoa minulle: kas sinulla homeinen leipä, sinulla repaleinen takki! kun itse rakastan homeista leipää enkä repaleisessa takissa palellu? Samapa, mitä me syömme tai jos juomme, kun vain otsamme nakkaamme pystyyn ja elämme sille, mitä uskomme, ja vaikka kuolo tulisi, eroamme siitä, mitä emme usko. Köyhät sielut ajattelevat omaa itseään, mutta rikkaat kuuntelevat kaikkeuden ääntä. Autuaat ovat henkisesti rikkaat!
Niin virkkoi hän, joka tummuuteen lähti, vaan nyt on elämä hämärä ja tuuli pieksää talvisia puita vinkuvin ruoskin.
Oi, eipä hän vain pyhää ateriaa huolinut, Viuluniekka-raukka, ennen kuolemaansa. Usein oli hän kivahtanut, kun pyhään pöytään anottiin:
— Mitä minä, joka juon ja elämäni luikkaan! Olen kuin Vihta-Paavo, menen kuin Vihta-Paavo.
* * * * *
Olipa pyhäpäivä, kun seurakunta veisasi kirkossa, jonka holveissa tuisku kohahteli, koreat maalaukset katon hämärästä loistivat kuin mustat ja punaiset käärmeet, kolmikulmainen kaikkinäkevä katseli himmeänä alttariakkunan yltä, pyhäinkuvat ja marttyyrit kamelinkarva-viitoissaan vartioivat parvenkaiteita; silloin, kun oli kumarrettu ja seisoalle kohottu, kuunneltu sanoja ja veisattu virsiä ja uusi virsi taas oli alotettava, silloin hiljaisesti ilmestyi ylös lukkarin tuoliin kuvain ja kirjoitusten keskelle Viuluniekka. Alussa ei häntä huomattukaan, vaan kun yksi huomasi, niin pian kaikki sinne katsoivat ja hiljaisena laineena kävi kirkossa ihmetyksen sohina. Lukkari, jolla on messinkisankaiset lasit, kurotteleva laululeuka ja osaa soittaa huiluja, viuluja, vähin mitä tahansa, säikähti alussa, vaan kun Viuluniekka hänelle jotain kuiskasi ja katsoi lukkariin silmät surunvoittoisesti säteillen, niin aleni lukkari hiljaa tuolistaan ja päätti antaa Viuluniekan tehdä mitä tämä ikinä olisi halunnutkaan, vaikka virka menisi. Sillä Viuluniekka ja vanha lukkari olivat ystäviä, ja monta yötä oli Viuluniekka levännyt lukkarin majassa, jonka akkunassa kukonharjat ja palssamit kukkivat. Ja Viuluniekka alkoi soittaa sitä virttä, jota seurakunnan piti laulaa. Mutta miten se virsi kirkkaasti ja väkevästi sydäntä riemuun ja suruun paisutti! Kuin komean joutsenen laulu, kun hän, valkorinta, haavoittuu ja ennen silmäinsä sammumista laulaa menneen elon riemuvirren iltarusolle, jossa auringon kultaiset säteet himmenevät! Kaari kielikolla hyppi kuin visertelevät keltasirkut koivunritvoilla, sävelet ylhäältä kirjavan katon hämärästä alenivat kuin auringonsäteet syviin, välähteleviin vesiin.
Sellaistapa virttä ei oltu ennen kuultu holvikaton alla, ja kuitenkin oli se virsi, jota seurakunta usein veisasi. Seurakunta kuunteli, hermoissa ihanuus karmi, kyynelisiksi tahtoivat pimetä silmät; kasvot, olkapäät värähtelivät kuin olisivat kuulijat tulleet vilusta lämpöiseen ja tunteneet sydämissään palavan onnen. Kummallinen soitto! Kas, alenivathan purppurasiipiset kerubit akkunain hämärästä seiniltään, ensin alttarin yli kuin jänteisiä käsiään kurottelevat jättiläiset, sitten alemma punaiset siivet iltarusona aueten ja rinnat säihkyvien, verenpisaraisten rubinien panssarissa, viimein kunkin kirkossa olijan vierelle soittaen kummallisia kumisevia jättiläisviuluja ja siipisulat timantteja säkenöiden kuin talviyön taivas ja revontulet.
Kun viulu vastasi itsetuntoa riemuitsevin äänin messuun, tunsi pappi kuin olisi kiehahteleva viinivirta suoniinsa tulvahtanut, hän tunsi mustan kasukan niin raskaaksi, tahtoi kohota, liversi kuin lintu onnea seurakunnalleen, tuhat kertaa kauniimpina kuin ennen rinnassaan vapautuivat vangitut sävelet. Mutta Viuluniekka siellä ylhäällä lukkarin tuolissa seisoi korkeana ja hymyillen kuin tavallisesti, mutta outona ympäröi tumma tukka kasvoja kalpeita, vaan poskilla paloi kaksi sairasta kuin auringon hehkussa nääntyvää hohdetta ja silmistä lähti kaukainen kimallus kuin aamun sammuvista tähdistä. Huulet olivat ylpeästi supussa, silmät tyynet. Olipa hän usein sanonut: hullu vihan päästää sydämeensä ja repii itseään. Olkaa vapaita ja ylpeitä, mutta tyyntyviä, sillä riemujen surut ovat ennestään suuret.
Ihmiset kuuntelivat soittoa ja joku halusi laulamaankin yhtyä, mutta kun sävelen hiljaa hyräili, niin säikähti ääntään. Katseli sitten äänettömänä ylös Viuluniekkaan ja silmänsä mustat oudoiksi suurenivat, sydämessään kävi pelottava tunto: kuoleva nyt soittaa!
Sellaista oli, kun kalpea tanssien ilo kirkossa soitti elämän ikuista kesää, vaan holvikatossa jylähteli tuisku niin että rikkaiden lahjoittamat ruunut ristallineen värisivät, peilejä pitävät jumalattaret saarnastuolin laidassa liikahtelivat kuin tanssiakseen, profeetat karvaviitoissaan nyökähtelivät, maalauskiemurat holvien liitteissä kuin liekit liikkuivat. Pappi unohti hietakellonsa ja saarnansakin unohti, suntio unohti kilistää kolehtihaavia. Niin oli ihana se jumalanpalvelus.
Mutta kun kirkonmeno oli päättynyt ja Viuluniekka virui viulu vierellään lukkarin majassa rykien ja huohottaen, tuli pappi kaikkineen ja leipineen, juttusi, siveli hikeä Viuluniekan otsalta ja kysyi, eikö Viuluniekalta puuttuisi jotain, niin hymähti Viuluniekka:
— En juo juomarinakaan! hän sanoi. Antakaa toisillenne rauha, ihmiset, ja luokaa oma riemunne niin vakava, ettei sitä tarvitse muille vakuuttaa.
— Viuluniekka raukka! huokailtiin. Sanoi surkuttelevansa niitä, jotka verisen hirsipuun eteen kumartuneina rukoilevat itseään tulemaan heikoiksi vaivaisiksi, kunnes sellaisiksi tulevat!
Pian hän kuoli, heleä punavirta syöksyi huulille, tempasi viuluaan kaulasta, rutisti rintaansa, henkäisi ja liikkumattomana makasi.
* * * * *
Kuoli Viuluniekka huulilla hymy, kun tauti keuhkojaan söi ruostein.
Maailma näyttää harmaalta, ihmiset ajattelevat iloja, joita elämässään oli jakanut ja surulliseksikin kohtaloaan, kun kirkonkellojen soimatta hänet hautaan saattaa täytyy.