VOISIKO ILLANRUSO HULMAHTAA KERRAN.
Vaan kun kultani tulisi, armahani asteleisi, sille suun-anto sopisi. Sill' on päivä silmissänsä, tähet taivon hartehilla, olkapäillänsä Otavat.
* * * * *
En surisi iltaisesta, murkinat' en muisteleisi. Armas minun aamustaisi, kasvo kaunis syötteleisi.
Kanteletar, II 41, 44.
Kun majurinna käy askareissa avaimet vyöllä keittiöstä aittaan: kyyhkyset lakastaan kuusesta ympärilleen lennähtävät; aitasta pirttiin ja pirtistä Uorolan hämäriin huoneisiin, on hymynsä väsynyt, sillä häntä painaa elämän ikävyys.
Majuri istuu kamarinsa sohvalla jalat ristissä, levittelee ja purkaa kortteja tuolille tai kiillottelee pyssyjään. Majurilla on ikävä, Alin ja äidin sielujen välille kohoaa kuin outoa usvaa.
— Rehellinen, rehellinen! kuin tuulessa humahtaa, kuin viulun sävel. Puut omin varsin seisseet kestävät tuiskut ja tuulet. Miksi sulkee majurinna sielunsa Alilta, jonka kaipuu on kuin päivää janoova valmu?
Majurinnan ajatus salaisesti kaivaten kulkee Viuluniekan levottomia, kemuisia ja kärsiviä teitä, mutta Alin sielun hän pelkää mukanaan kulkea antaa. Siksi ei äidillä ole palavia sanoja Alille ja pelokas verho peittää Seelian sielun, kun hän poikasen silmiin katsoo. Äiti vavahtaa ja vaikenee.
— Mies käyköön ylevänä ja iloisena! leimahtaa Seelian sielussa, kun näkee Alin otsan lujenevan; voima paisuttaa povea, mutta Seelia tukehuttaa leimun. Onhan Ali oleva äidin Ali.
Kaikki on kohtalo riistänyt Seelialta ja Viuluniekalta. Vain Ali on
toivo Seelialle Viuluniekan rakkauden kaipuussa. Ali on Seelian unelma.
Uskollinen tahtoo Seelia olla unelmalleen Alille. Kohtalo ei saa painaa
Alia kuten painaa rakastavaa Viuluniekkaa. Viuluniekan laiseksi ei saa
Ali tulla, surujen painamaksi, rakkaaksi Viuluniekaksi.
Mutta miksi alkaa Alin sielu Seeliasta edetä kuin kuulijasta kajastuksiin kuoleva kaiku?
Koska Seelia salaa häneltä rakkauden rakastamaansa Viuluniekkaan, eikä rakastamatta jaksa sytyttää Alissa rakkautta isään, Uorolan järeään majuriin, ei jaksa, vaikka tahtoisi.
* * * * *
— Oi päivät ovat niin harmaat ja kirkonkellotkin pyhinä kaukaa soivat kuin kuolonsoittoa! huudahtaa Seelia äidilleen, kun tämä tulee komeana Uorolaan ja he kahden istuvat. Loppilan rouva käy nyt yksin Uorolassa, sillä tuomari on juonut itselleen halvauksen ja istuu hatarassa talossaan rullatuolissa ja älyttömin silmin tuijottaa.
— Älä ole milläsikään, pianpa hän kuolee! supattaa naurahdellen tyttärelleen rouvassyötinki ja kallistaa leveää silkkihamettaan.
— Oo, majuriko?
Kyllä hän kerran kuolee, vaan silloin on jo yö, majurinnan silmät himmenneet.
Ah, voisiko illanruso hulmahtaa kerran ja Seelia Viuluniekalle antaa Uorolankin, jonka vanhoissa kupariruunuissa valo säteilisi ja saleissa viulu soisi. Silloin olisi Ali Viuluniekan ja Seelian, Seelian silmä säteilisi avoinna Alille.
Turha, kamala toivo!
Ja tokko Viuluniekka jaksaisi viihtyä edes Uorolassakaan. Usein katosi Viuluniekan silmistä onnen ihanimpinakin hetkinä voimakas, riemullinen säteily ja katse kipeästi hapuili jotain saavuttamatonta. Hän on heikkouttaan kärsivä. Ei hän viihdy muuten kuin kuljeksien, juoden, laulaen, soittaen. Onnettomuus häntä painaa.
Oi, älköön Ali tulko niin onnettomaksi kuin Seelia ja Viuluniekka!