KEHTOLAULU.
Laulan lasta nukkumahan, uuvutan unen rekehen. Käy, unonen, kätkemähän kultaisehen korjahasi, hopiaisehen rekehen! Ajele tinaista tietä, kuletellos kultaistani harjulle hopeavuoren kultaisehen koivikkohon, kussa käet kullan kukkui, lauleli hopealinnut!
Kanteletar, II 174.
Hys sika lapsesta metsään, hys paha lapsesta metsään!
Niinpä se alkaa torpparin mummo, Liena Kaisa Röttö, majurinnan huoneessa laulaa majurin pojalle, kun rouva hetkeksi pistäytyi keittiöön askareilleen ja lapsi alkoi itkeä.
Oi, eihän vanha Liena Kaisa muuta laulua osaakaan, hän on jo niin vanha ja huonomuistinen. Se laulu on poikansakin lapsille kelvannut. Miksikä siis nuori majurinna sisään kiiruhtaen tylysti karkoittaa Liena Kaisan kehdon luota ja sanoo:
— Hui miten ruma laulu! Liena Kaisa saa mennä kehruuksineen!
Hyvähän tuo on nuori rouva ja kehruita hakiessa antaa huoneessaankin istua ja jutella, mutta miksi pois käski, kun Liena Kaisa lauloi parhaan kehtolaulunsa?
* * * * *
Nytpä on majurinna kahden Alin kera. Seelia-rouva tuudittaa Alia, tuudittaa pikku Ali-poikaa, laulaa ja neuloo Alille.
Lemuava vehreys on huoneessa, sillä puiston sireenit kurottelevat korkealle avattuun akkunaan ja vaahterat aivan akkunan edessä heloittavat vehreäkalvoisin lehdin. Valkea keinu käy, kello mahonkipiirongilla lasikuvun alla tiksuttaa. Ulkoa kumpuilee huoneeseen huumaava, ruusuinen henkäys, kyyhkyset lennähtelevät akkunalle ja sinisiin ilmoihin. Puiden välitse kimaltelee Kolma ja vaaranteiden takaa pistää esiin kirkonkylän kellotapuli.
Nuori Seelia tuudittaa, laulaa.
Miksi oli Seelia-kyyhky vanginnut itsensä Uorolan lakkaan?
Ei rahan, ei nimen vuoksi.
Vaikkapa hänellä nyt on kyömykattoinen Uorola ja paljon palkollisia ja karjaa, niin ei sydämensä ole Uorolan hämärissä saleissa, ei palkollisten työssä, ei karjan kellojen kalisevassa pauhussa. Uorolan akkunoissakin on hänen mielestään kiilto kuin kuolleen silmissä.
Miksi ryömiä kellareihin ja homeisiin kuoppiin, kun nuoruuden suvi vielä on ja lämmin aurinko paistaa? Antaisi auringon paistaa, ja kun vilu talvi tulisi, niin eläisi siitä, että on osansa suven lämmöstä saanut!
Kun Viuluniekka itsestään Seelian korkein sanoin vieroitti, niin Seeliassa taistelivat pettymyksen lohduton haikeus ja viha. Siiloinpa hän itsensä unohti, ja jos Viuluniekka Seelian jättänyt oli, niin Seelia itse itsensä jätti keltasilmäiselle koirainruokkijalle, majurille. Konsa hän ei uskonut Viuluniekan rakkauteen, oli hänellä Uorolan haltijana tuska lohduton ja vihaava.
Vaan kerranpa kesäehtoona häiden jälkeen, kun uuvuttava, veriä hekumoiva päivä punaisena ja raukeana laski, yön usva alanteille kohoili, lahorastas ikävänsä onnea viserteli, kerran kesäehtoona lemuisaa puistoa hiljaa astellessaan Seelia yhtäkkiä havaitsi edessään puistossa Viuluniekan. Viuluniekka seisoi liikkumatta, vain silmänsä katsoivat syvinä niin että Seelian povea kipeästi vihlaisten poltti.
— Jätä minut rauhaan sinä, joka paljon olet riistänyt minulta! huoahti
Seelia.
Viuluniekka sanoi:
— Seelia, oi Seelia! Ojenna minulle kätesi, ojenna molemmat kätesi hyvästiksi, oi Seelia, ja minä lähden enkä koskaan palaa!
— Monasti olen itselleni jo luvannut, etten luoksesi palaa, vaan hattarat eivät tiedä kunne niitä tuuli vie, ja missäpä olisi sydämeni muualla kuin siellä, jossa se vasten tahtoani on!
Sanoi Seelia:
— Sinullakin olisi siis erillään sydämestä tahto, sinä korkea jääpylväs!
Vastasi Viuluniekka:
— Kaikki ovat heikkoja ja vahvoiksi mainittujen avu on vain siinä, että rohkenevat olla tunnustamatta heikkouttaan, nauravat, vaikka sydän itkee, pakoittavat itsensä rakastamaan taistelua, vaikkei voitosta ole toivoakaan. Heikot rakastavat taistelua voiton vuoksi, vahvoiksi mainitut taistelun vuoksi. Mun elämäni on olla Viuluniekka ja harvoille annan kunnian nähdä minussa muun, mutta näe edes sinä, oi Seelia, minussa mies, kärsinyt uhkansa vuoksi. Sinulle tahdon olla heikko.
Niinpä ei Viuluniekka Seelialle ollut ennen puhunut! Hän oli joko iloisesti rakastanut tai kylmästi heittänyt luotaan. Nyt hän itkien rakasti.
Silloin aukenivat Seelian silmät, vihaava lohduttomuus katosi, tuli rakastava lohduttomuus, kun näki, että toinenkin kärsi.
Ei Viuluniekka ollut häntä onnettomaksi tehnyt, vaan kohtalot oudot sekä Seelialle että Viuluniekalle. Rakastava lohduttomuutensa oli lohtu, kun Viuluniekan rakkauden jälleen tunsi. Ja ehtoisessa puistossa näki Viuluniekka kyynelten jälleen kimaltavan Seelian poskilla, huulten vapisevan, ja kun hän Seeliaa läheni, niin Seelia lohduttomuutensa haikeassa lohdussa kätensä värisevät soittajan kaulaan kietoi.
* * * * *
Aavistihan Seelia sen, että Viuluniekka häntä sittenkin rakasti, vaikkei tahtonut uskoa senjälkeen, kun Viuluniekka oli puhunut kylmiä, musertavia sanoja. Vaikka Viuluniekan katse oli säteilevän riemukas, niin samensihan sen usein nyyhkivä surumielisyys kuin kesäillan kajastus, niin että siihen katsein tahtoi sulautua, uupua uneen, eikä koskaan jälleen herätä tuskalliseen päivään. Ja vaikka hän tekeysi ryhdiltään uljaaksi ja terästi silmänsä kuin taivaanrannoille tähtäävä kotka, niin että juoppona ja kuluneissa vaatteissaankin kävi kuin kuningas ja syvyyksissä eläneenä veti puoleensa kuin Kolma tähtien valoja, niin sittenkin aavisti Seelia hänen murheensa, ja senjälkeen kun Viuluniekka itse surunsa Seelialle virkkoi, on Seelia sen uskonut ja hänen lohduttomuudessaan on riemu Viuluniekan kärsimyksistä. Sillä kärsimykset huojentuvat, kun havaitsee toisenkin kärsivän.
Seelia tuudittaa, laulaa ja itkee. Ei hän itke toivottomuuden surua, hän toivottomuuden iloa itkee. Onhan heitä kaksi, Viuluniekka ja hän, jotka heikoiksi ovat syntyneet. Ken voi heidän kohtaloistaan heitä itseään syyttää!
Lohdun haikeutta itkee Seelia, että Viuluniekka on erillään hänestä ja kumminkin rakastaa.
— Turha on menneitä katua. Tulevia on kaduttava, nykyiset unohdettava! on Viuluniekka sanonut.
— Luokaa itsellenne unelmia ja niille uskollisia olkaa! on hän sanonut.
Ja eihän Seelia menneitä kadu. Keltasilmäisen majurin hän tahtoo unohtaa. Ja unelma hänelle on Ali, joka ummessa silmin liekkuu, peitteensä koristeina hehkuvia, punaisia ruusuja.
Alistapa tulee kerran Uorolan isäntä. Hänen sydämensä uskottu on oleva uskollisempi kuin Seelia. Kohtalo ei saa Alia painaa, äiti suojaa Alin.
Alin vuoksi on Seelia-rouva itkien ja kiittäen kieltänyt Viuluniekan lähenemästä Uorolaa, Alin vuoksi on hän majurille niin hyvä kuin unohdetulle vieraalle voisi olla, Alin vuoksi sitoo haavat palvelijan polvesta, jos tämä valittaen liikkaa Kolman rotkojen heinämailta, Alin vuoksi hyväilee hevoset ystävällisinä hörhöttämään, hoitaa puiston kukkaset palaviksi ja lemuaviksi, että Ali saisi upean ruusun peitolleen kehtoon.
Ali on Seelian lohdullisen haikeuden toivo, Ali joka ruskeakiharaisena, ummessa silmin keinuu ruusuisen peitteen alla.