HEITUKAN KOHTALO
eli muuan maalaisäiti.
Konttoristi Heitukka on ruma olento. Hänen päänsä on iso, jalkansa väärät, suu kuin kalan, niin vinosti luisuu alaleuka kaulaa kohti, ja surullisen otsan alta katselevat silmät, joista toinen on kiero; ne näyttävät melkeinpä vihaisilta juuri silloin, kun hän vääntää huuliaan ystävälliseen hymyyn.
Lahjoiltaankin hän on huono, vaivalla hän on läpäissyt kauppakoulunsa ja päässyt konttoristiksi, sen tietävät kaikki, jotka sattuvat häntä joskus ajattelemaan. Sellaisia ei ole monta, sillä jokainenhan tietää, että Heitukka juokin. Viime vuosina hän on siinä oikein yltynyt.
Mikä lienee vaikuttanut siihen, että hänestä on tullut juoppo? Kukapa on vaivannut itseään sellaista aprikoimalla.
Tosin kertovat ne, joiden pakina ehkä osuu Heitukkaankin, että hänellä olisi ollut jonkinlaisia suunnitelmia kauppaneuvos Könölinin tyttäreen nähden, tuolla raukalla, silloin, kun Lauri Falk ja Svea kihlautuivat. Jopa kuului Heitukka sitten myöhemmin, kun Könölin oli kuollut ja Lauri jättänyt Svea Könölinin, pyrkineen Svean lähettyville; mutta Svea ajatteli tietysti ainoastaan Falkia. Mitäpä hän Heitukasta.
Surkeaa oli konttoristin elämä ollut, kun hän oli kadottanut ylläpitäjänsä, kauppaneuvoksen; hän oli yritellyt puodeissa, mutta ei hänestä ollut kirjanpitoonkaan, eikä edes tiskimieheksi.
Sen jälkeen hän on elänyt se tiesi miten, oleskellut muilla paikkakunnilla, ja täällä etukylässä, ikäänkuin piiloon painuneena, se juoppo. Kesäisin hän on kalastellut, saadakseen vähän rahaa juopotellakseen.
Kuitenkin ne harvat, jotka tuntevat Heitukkaa paremmin, tietävät, että hän alkoi juoda jo kauan ennen kauppaneuvos Könölinin kuolemaa ja Svean kihlautumista.
Jo vuosia aikaisemmin hän oli ryypytellyt, — silloin kun se hänen mökkinsä paloi. Onpa niitäkin seurassa, joille mies-parka on muka uskonut sydämensä kertomuksen. Ja he saattavat sen tarinoida muille, mitään pahaa sillä tarkoittamatta.
Mertsi Heitukka on syntyisin jostakin takakunnasta, jossa hänen isänsä kuului olleen karvari. Isä oli alkanut juoda kohta, kun oli Mertsin äidin nainut. Hän oli juonut nurin karvariverstaansa, aivan kuin uhmalla. Ja sitten hän oli hukkunut vesillä ollessaan, humalassa, sanottiin.
Sillä hänen vaimonsa, Mertsin äiti, oli nyt sellainen, että hän tahtoi elää miten halusi. Hän piti hauskaa miesten kanssa, — niin, keskellä kirkasta päivää hän oli kulkenut kylänsä valtatiellä juomilta höyrähdellen, astellen komeasti kirjavassa kretongissa, pöyhkeänä ja pystynä. Karvari sai hänestä nähden olla vaikka suolla.
Kun karvari kuoli, veivät velkojat tehtaan. Mutta silloin vielä nuori leski katosi pitäjästä ja jätti sinne poikansa ihmisten varaan.
Kierrellessään kerjuulla oli Mertsi sitten joutunut johonkin kunnon taloon, josta hänet oli hommattu kansakouluunkin.
Oli hänen kiero silmänsä ja muukin rumuutensa tuottanut hänelle siellä surua; häntä oli sanottu länkisääreksi ja möhkäpääksi…
Sillä päällään hän oli kuitenkin läpäissyt kansakoulunkin, ja sitten hän oli kaivannut johonkin parempaankin.
Ja kuinkas ollakaan: kun hän oli puotipoikana eräällä kauppiaalla, hän sattui kuulemaan, että itse kauppaneuvos Könölin oli sukua hänelle, kaukaista sukua, — oli syntyisin samasta pitäjästä kuin hänkin. Ja Mertsin isäntä, kauppias, oli silloin yllyttänyt häntä kääntymään Könölinin puoleen ja pyytämään avustusta, koska näet Mertsi ajatteli, kuinka hän pääsisi kauppakouluun.
Mertsi oli mennyt Könölinin puheille, ja Könöliniltä lähtikin apua hiukan koko sen koulun ajan.
Mutta siinäkin koulussa toi köyhyys ja rumuus Mertsille surua. Aina oli hän siellä elänyt syrjässä. Kukapa tyttökään saattoi tuollaista kierosilmää muuta kuin ehkä säälitellä?
Ja niin yksinäiseltä ja katkeralta alkoi maailma tuntua Mertsi Heitukasta, että hän sitten, kun oli päässyt kauppakoulusta ja saanut pienen viran täällä kauppaneuvos Könölinin sahalla, rupesi palavasti haluamaan jotakin läheistä, rakasta.
Siitä se hänen synkeytensä alkoi.
Palavasti haluamaan, että hänelläkin olisi jotakin omaa, omaista, johon hän vetäytyisi kiinni.
Niin, silloin hän oli ryhtynyt tiedustelemaan, missä hänen sukulaisiaan olisi. Äitiään hän oli kai erityisesti tarkoittanut, mutta hän ei puhunut niin, sillä äidistään hän lienee jo pienenä kuullut sellaista, ettei hänen mielensä nyt tehnyt kysellä, missä äiti oli.
Ei voinut poika kysellä äitiä, vaikka oli kai jo vuosia sanomattomasti kaivannut juuri häntä. Hän mahtoi pelätä, että hänelle ladeltaisiin äidistä taas samoja kuvauksia kuin ennen lapsena, hänelle, joka kuvitteli itsekseen äidin helläksi ja hyväksi, parhaaksi lohduttajaksi.
Sillä tavoin sukulaisia tiedustellessaan Heitukka saikin kuulla, että eli se äiti vielä, jossakin toisessa pitäjässä. Jopa ilmoitettiin hänelle, että hänellä oli yksi sisarkin, karvarin kuoleman jälkeen syntynyt. Sisaren oli äiti jättänyt köyhäintalolle, — sieltä hän oli karannut jonnekin, — eikö liene joutunut Helsingin kaduille. Äidistä ei kerrottu sen enempää.
Suruiseksi se vihjailu teki Mertsin, mutta ei hän siitä vielä sen enempää välittänyt. — Kukapa tiesi, millainen äidin kohtalo oli ollut, — ehkä oli köyhyys ja kurjuus hänet kaikkeen pakottanut. Ja varmaan oli äiti jostakin salaisesta ja hellästä syystä antanut pojalleen ristimänimenkin Mertsi, — nimittäin Schmerz, joka merkitsee Tuskaa: Genoveva-kirjasta otettu nimi, sama kuin Genovevan poikasen.
Mertsi Heitukka tahtoi nyt nähdä äitinsä. Ja kai ehkä hiukan näyttää itseäänkin. Edes jollekulle, — että tässä hän nyt oli, miehenä, konttoristikin oli, kovasta kohtalostaan huolimatta.
Siksi lähti hän siihen pitäjään, jossa kertoivat äidin elävän.
Siellä hän sai kuulla, että äiti asui jossakin mökissä salon sydämessä, ja oli jälleen sairas, niinkuin usein ennenkin.
Heitukka riensi äitinsä luokse… Se oli ollut heinäkuinen päivä; kangas, jota Heitukka kulki, — oikeinpa komeaksi pukeutuneena: vaalea huopahattu päässä, korviin ulottuvat kaulukset, ja punaisen ja viheriän kirjava liina kaulassa, keppi kädessä, — höyrysi kuumuutta; tien varrella kiiluivat pienet ja punaiset ketoneilikat.
Järkytetyin mielin oli Mertsi pujahtanut matalasta ovesta pirttiin, jossa hänen äitinsä oli maannut. Vakavana ja onnellisena hän oli mennyt, — koreaa kravattiaan asetellen, — vuoteen luo, jossa äiti vääntelehti, ja ojentanut äidille kätensä.
Tervehdittiin siinä. Äiti katseli poikaa, heltyi huokauksiinkin. Mutta kun Mertsin puhe sitten oli saanut ikäänkuin tutkivan sävyn, keskeytti äiti yht'äkkiä sanomalla mökin väen kuullen:
»Rumapa, ruma hänestä tulikin.»
Oudosti se mahtoi käydä Mertsin sydämeen. Mutta Mertsihän tiesi, että äiti puhui totta, — ja kai äiti oli sanonut niin ainoastaan salatakseen joitakin muita tunteitaan. Joskaan hän ei nyt päässyt lähestymään äitiä sen enempää, niin varmaankin äiti oli lähestyvä häntä sitten, myöhemmin, kun oli tullut jälleen terveemmäksi.
Niin, sitten, kun Mertsi oli ottanut hänet hoiviinsa, sillä sen hän aikoi tehdä.
Ja hän teki sen. Hän käänsi kukkaronsa nurin, ja lähetti äidille lääkkeitä, ja käytti häntä kaupungissa tohtorissa, jopa saikin hänet terveeksi.
Entistä keveämmällä mielellä oli Mertsi sitten elänyt sahalla, pienessä virassaan, ovelan Könölinin pikku kätyrinä, kuten hän juovuksissa ollessaan sanoi. Hän oli nyt onnellinenkin. Sillä hänellä oli suuri suunnitelmansa: hän hommasi mökkiä äidilleen ja itselleen.
Könölinin pienellä avulla hän sen sai. Syyspuoli kesää se oli ollut. Melkoisen kaukana oli se mökki kaupungista, yksinäisellä niemellä; kovin pieni se oli ja musta. Mutta hän aikoi korjauttaa siellä kuntoon läävän, ja kaikki, ja elää siellä kesin äitinsä kanssa, oleskella aina lomansa, ja hoidattaa siellä äitiään. Äidilleen hän hankkisi mökkiin viljelijän. Kanojakin siellä piti olla, ja karviaispensaita aikoi Mertsi sinne istuttaa. Niin, äiti oli lohduttava häntä ja hän äitiä.
Kun hän oli ostanut sen mökin ja sitä hiukan järjestänyt, oli hän kirjoittanut siitä asiasta kiireesti äidilleen maalle ja pyytänyt häntä menemään katsomaan tuota hovia, koska ei itse virastaan heti joutanut. Mutta Mertsi lupasi tulla tapaamaan äitiään mökille seuraavana pyhänä.
Sinä sunnuntaina hän astelikin tuomiskäärö kainalossa mökilleen.
Eräässä talossa, jonka kautta hän kulki, hän sai kuulla, että äiti oli kyllä jo käynyt mökillä, mutta ei ollut sanonut tyytyvänsä siihen: oma kamari hänellä täytyisi olla, piika täytyisi hänelle hankkia, kaksi, kolme lehmääkin. No, Mertsi Heitukka ainoastaan hymähti tällaiselle: jospa äiti-raiska tietäisi, kuinka tukalaa jo tuon yhdenkin tupasen saanti oli ollut! Mutta ehkäpä äidille hommataan tilaa vielä enemmänkin, — ja kaikkea muuta, lehmä tietysti piankin, sitten, kun saadaan viljelysten hoitaja; ja lopuksi piikakin, äidille.
Seuraavassa talossa puhelivat ihmiset Heitukalle äidin haastelleen äskeisten lisäksi, että vieläpä hänelle hyvin käy, niinkuin ennenkin: poika hänellä on, sen täytyy häntä elättää, täytyy; sellainen akka hän on, yhtä luja vanhana kuin nuorenakin.
Se tyrmisti Mertsiä.
Ja kun hän sitten kolmannessa talossa kuuli, että äiti oli siellä häntä moittinut, oli haukkunut häntä taas rumaksi, sanonut joutavaksi konttoristiksi, jolla oli palkkaa vaivainen sata kuussa, — ja olipa äiti uhannut haastaa hänet oikeuteenkin, ellei pojalta tule hänelle parempaa asuntoa kuin se salomökki, sellaista asuntoa, joka entisen karvarin leskelle sopii, — silloin Mertsi lähti siitä talosta ylen synkkänä. Ja sitten illalla hän istui mökkinsä pienessä tuvassa, kituvan tulen ääressä, katkerana ja onnettomana, odottaen kauhuissaan äitiä, sillä hän tahtoi saada häneltä selitystä näihin kylän juttuihin.
Äiti oli tullutkin sinne myöhemmin. Mertsi, joka ei uskonut moista mahdolliseksi äidissä, kaivatussa, joka oli antanut hänelle nimen Tuska, toivoi näkevänsä totuuden äidin silmistä, kauniimman totuuden kuin kylä kertoi.
Ovi avautui hämärtyvänä syysiltana. Mertsi suuntasi katseensa tulijaan, sanaakaan virkkamatta, kai rukoilevasti. Silloin hän oli nähnyt äidin huulilla pelokkaan ja matelevan hymyn. Mertsi nosti kauhistuneena isoa päätänsä, ikäänkuin uhkaan. Äidin silmät vastasivat hänelle uhmalla; ne säkenöitsivät Mertsin mielestä ivaa. Mertsi vaati selitystä kylän juttuihin. Äiti vastasi oikeudella uhaten: hän tahtoi saada eläkkeensä, ei mitään mökkiä salolla.
Silloin oli Heitukka noussut, hän oli osoittanut oveen ja huutanut:
»Ulos!»
Äiti oli mennyt, uhaten ja nauraen.
Heitukka ei ollut jaksanut päästä paikaltaan, vaikka hän olisi tahtonut juosta tuon naisen perästä, kuristaa, tappaa hänet, sillä äidinmurhaaja hän olisi tahtonut olla.
Mistäpä hän, huonopäinen raukka, olisi ymmärtänyt sielujen tavallisia luonnonoikkuja, sairaalloisuuksia? Kuinka hän olisi osannut loihtia esille viheliäisyydestä niitä kullanmuruja, joita ehkä piili sen pohjalla? Varmaankin hän olisi ilolla tyytynyt muruihinkin, jos olisi niitä saanut.
Ei, Heitukka nousi vähän ajan päästä, otti pankolta kekäleen ja sytytti tuleen sen mökkinsä. Se on totuus sen mökin palosta.
Sitten hän oli lähtenyt sieltä sielullisesti kovin runneltuna, liekkien lyödessä hänen takanaan mustaa taivasta kohti.
Siihen aikaan hän rupesi ryyppimään. Jos kuka kysyi häneltä jotakin mökistä, sillä hän oli onneaan suunnitellessaan kertonut siitä jo ihmisille, hän sanoi sen palaneen vahingossa; mutta jos äidistä puhuttiin, hän ei vastannut, vaan antoi muiden kysellä. Siitä alkaen hän on yhä luisunut; ja varsinkin sitten, kun Lauri Falk vielä kihlasi ja jätti Svean.
Ehkäpä Heitukka ajattelee, että kun hänellä on suku sellainen, niin mitäpä hänkään olisi muuta kuin turmioon tuomittu. Hän juo, — parhaasta päästä yksinään, asuen etukaupungissa: kukapa hänen seuraansa, ainoastaan jotkut maalaiset ja joutavat rentut.