VII
Niin menee syksy ja talvi Sakrikselta … milloin haeskellessa työtä … ja välistä sitä löytäen: räätälöimistä, halkojen pilkkomista taikka pieniä remontteja huviloissa.
Vapaussodan aikana sattui näet niin mukavasti, että kun ammattimiehet, niissä rakentajatkin, katosivat rintamalle, niin kysyttiin kerran Sakrikselta, joka nakutteli kokoon sairaslavoja haavoittuneille, eikö hän korjaisi vähän jotain hataraa ovea, joitakin lahonneita ja luhistuvia portaita. Miksipä ei!
Näin tuli räätälistä myöskin kirvesmies … ja sitä ammattia hän on jatkanut. Keväällä ovat hänen säärensä toki tähän asti uudestaan norjistuneet ja hän on kapsahtanut kesäksi pystyyn. Ja veistellessä on hänen käsiinsä kasvanut voimaa.
Yhäti aprikoidessa maailmaakin menee Sakrikselta talvi, miettiessä suunnattoman sekavasti ja epämääräisesti … alkeellisin aivoin, jotka eivät ole saaneet koulutusta. Mutta into ratkaista asiat on suuri… Arvoitukset sen laatuiset, etteivät oppineimmatkaan usko pääsevänsä selville niiden syistä ja seurauksista, ne eivät viatonta miettijää pelota. Enemmän tietävä alistuu neuvottomuuteensa … mutta Sakris, kuten monet muutkin rahvaanlapset, ei vaikeuksien laajuutta aavista; hän uskoo unelmiensa toteuttamiseen … niin kuin toisetkin yksinkertaiset uskovat, yksinkertaiset, joissa nykyään palaa vielä vihakin: he kärsivät, ilkkuvat, rakastavat kiivaasti … ja uhrautuvatkin joskus, ja haaveissaan aina.
Ja sen uskon voimalla saattaa maailma muuttua helposti … ainakin pahemmaksi.
Mutta: ennen kaikkea, näinä pimeinä syksyiltoina ja hämärinä talvipäivinä ikävöi kääpiö itselleen … naista… Ulkona vartioi ja saartaa pimeys ja sumu ja vesisade… Joskus hiukan lunta.
Nyt oikein pakkanen … tähdet alkavat kiilua; huomenna jälleen suoja, joka sulattaa lumet lätäköiksi. Sellaista on talvi tavallisesti tällä seudulla.
Ja jos tulee tiukka talvi, sulkee se varattomat asumuksiinsa niin paljon kuin mahdollista: puut maksavat.
Ikäviä ovat päivät lyhyinäkin. Aurinko raottaa myöhään aamulla silmiään … ja sulkee ne jälleen … aikaiseen tulee pimeys. Sähköt ja öljylamput kylässä sytytetään … kalseat ja kylmät sähköt, käryävät lamput.
Ihmiset aukaisevat silmänsä miltei yhtä lyhyeksi aikaa kuin päiväkin… Tekevät jäykästi työnsä… Odottavat jotain… Ehkä odottavat kevättä ja kesää.
Mutta täällä Krokelbyssä ovat he mielestään onnellisempia kuin etäisempien kylien asukkaat, koska täällä on tilaisuus, jos pennosia riittää, käydä pääkaupungissa etsimässä vaihtelua … rikkaammat teatterissa, elävissäkuvissa … köyhemmät elävissäkuvissa ja kahviloissa. Jääpä silti tarpeeksi puhteita jäljelle kokouksiin ja seuroihin, jos kuka on yhteishyvää harrastava.
Ja siinä välillä miehet ryyppivät … ja hiukan naisetkin … Virosta salakuljetettua, raivonmyrkyllistä pirtua taikka Suomessa salakeitettyä viinaa, petroolilta ja jos jonkinlaiselta tuoksahtelevaa. Mutta toiset, jotka eivät tällaista elämäntapaa rakasta, ovat siitä vimmoissaan; niin, he uskovat, Suomen kansan yleiseen, fanaattiseen tapaan, jaksavansa pakottaa väkivaltaisilla keinoilla lähimmäisensä viisaiksi ja onnellisiksi… Kun sitten on juotu, pujahdetaan sänkyihin nukkumaan … taikka tyhmemmät jatkavat riemua tappelulla. Kylän tölleissä tai tienhaaroissa nyt melutaan. Kas, tuolla teiskaa ryhmä miehiä, ympärillään naisväen siunaileva, jopa yllyttävä kehä. Meteli muuttuu otteluksi … ottelu rähisevästä sanattomaksi, läähättäväksi. Nyt isketään täydellä voimalla… Veitsi välkähtää … kasvot valuvat verta. Joku kaatuu: tuossa hän makaa … ääntä päästämättä … ruumiina. Tulee kylän poliisi… Murhamies kiinni.
Se mies saattaa olla aivan selvä: ei ole maistanut pisaraakaan pirtua. Mistä syystä hän tappoi? Väittää tappaneensa … muuten vain … ilman syytä. Sanoi lähteneensä kotoaan aikomuksella tappaa sen, joka ensiksi vastaan tulee. Ja niin hän teki.
Kaksitoista vuotta kuristushuonetta.
Sumua, kylmyyttäkin … sadetta, harmautta.
Odottamatta lähenee sumu tuolta saariston takaa … sankkana kuin seinä, jota vastaan hievahtamattomat koivut, kerkkälatvaiset petäjät ja luuhottavat kuuset kuultavat hämärinä varjokuvina. Mustilta ja kosteilta näyttävät huvilat … toiset nostaen itsepäisesti ja komeilua yrittelevinä harmaata ilmaa kohti oikullisen muotoisia tahi muodottomia päätyjään… Sellaista sumua on päivä, puolitoista … jopa viikon. Nyt se muuttuu sateeksi, katot romisevat ja pitävät yksitoikkoista ropinaa… Varattomien laipiot tiputtavat permannoille vettä. Ikkunoihin oksiaan tunkevat koristepuut, männyt, koivut ja syreenit, sohisevat raskaasti…
Mutta joskus hyökkää mereltä myrsky… Sumu ja vesisade on loppunut… Katoilla käy nyt ryske … nurkissa vonkuu … ja koteihinsa pujahtaneet ihmiset ajattelevat, että merimies-raukoilla on kova leikki: parempi on sittenkin elellä täällä omassa kylässä, painautua talvi-iltoina omiin pesiinsä nukkumaan.
Sitten riputtelee räntää. Riekaleisina, valkeina pilkkuina kuultavat katot ja kalliot metsien välistä.
Ja sitten tulee taas ehkä pakkasta ja lunta.
Nyt esille lasten ja huvia hakevien aikuisten sukset … jos lumi kestää eikä sula sohjoksi.
Kuluu muutamia viikkoja. Aletaan entistä kiihkeämmin odottaa kevättä.
Kaiken talvea Sammakko on köntinyt käsillään. Siellä ja täällä nähdään hänet köntimässä, joskus ilveilevä lapsiliuta mukana. Kävelemisestä ei nyt puhettakaan, sellaiset ovat hänen jalkansa. Ei, lionneet rukkaset kädessä hän konttaa kalliopolkuja, viiputtaen tukkansa pellavaisia suortuvia milloin savivellissä, milloin lumessa: ne eivät pysy aina takin napitetun kauluksen alla, jonne hän ne tunkee … niinkuin venäläinen pappi hiuksensa, milloin ei ole pakko esiintyä juhlallisimmassa asussa.
Tänään liikkuu Sakris halkoja hakkaamassa… Tänään taasen on hän käynyt tekemässä jossakin huvilassa pienen kattilahyllyn taikka pari kalalautaa.
Sellaisina iltoina, jolloin tulee sietämätön puhelemisen ja maailmanparantamisen halu, kiipeää rampa tuttaviensa ja naapuriensa luokse. Esimerkiksi kivimies Bergmanin murjuun ullakolle. Siellä on illalla lämmin, jopa kuuma … sillä kivimiehellä hehkuu uuninsa edessä malminen kamiini, jonka kahdella reiällä ruuat keitetään… Yöllä se huone jäähtyy … tuuli tunkee sisään hataroista seinistä, pullistuvien, repaleisten ja sadevedestä mustuneiden seinäpaperien alta. Bergmanin eukko tai rouva on tuikea … mutta keittääpä hän vieraalle kuitenkin kahvia … etenkin jos Sakris kiihtyy kovasti moittimaan yhteiskuntaa. Itse Bergman hymyilee … raapaisee silloin tällöin päätänsä, jos asiat ovat hänestä oikein tukalat … mutta yleensä naurahtaa epäuskoisesti, ja sotkee viimein jutun: alkaa kuulustella Sakriksen rakkausseikkailuita. Silloin Sakris heti kertomaan niistä…
Elleivät Bergmanit ole kotona, pujahtaa rampa peltiseppä Savolaisen luokse, missä myöskin kivimies Bergman ja useita muita työläisiä joskus käy. Savolaisella on väljemmät tilat kuin muilla… Keskikerroksessa. Hänellä on kaksi huonetta, melkoisen siistejäkin … eikä lapsia enempää kuin neljä. Sakris ei oikein pidä lapsista, ne huutavat, ne sekautuvat aikuisten juttuihin … taikka häiritsevät itkullaan niin ettei toinen saa ääntänsä kuuluville. Varsinkin lauantaina ja pyhäiltoina on Savolaisen luona naapureita. Ja vielä enemmän isännän ja rouvan syntymä- tai nimipäivinä…
Savolainen kuuluu nykyään ruvenneen gulashaamaan … ahnehtimaan ja rikastumaan.
Tavallisesti ei hän tarjoa muuta kuin kahvia, mutta erikoisina juhlapäivinä on pöytä komeana. Siinä on rinkeli, ja kahdenlaista sokeria … ja oikeinpa kukkia. Eräillä vieraista on korkeat kaulukset kaulassa… Eräillä tulipunaiset kaulanauhat … sillä maltillista työväkeä, reiluihin sosiaalidemokraatteihin lukeutuvia, ei täällä käy: heitä onkin vähän, ja erillään muista he elävät … jotkut ovat eronneet työväenyhdistyksistäkin. Heitä katsellaan siis karsain silmin.
Ei myöskään hartausseuralaisilla täällä ole tekemistä … niillä kylän kansalaisilla, jotka kuuluvat hihhuleihin taikka joko Helluntaiseuraan tai Helluntainystäviin. Näillä kirkosta eronneilla ja omaa, pyhempää oppiaan hapuilevilla on jälleen toiset tapansa viettää iltojaan: he kuuntelevat jossakin huvilassa puheenpitäjää … odottelevat tuhatvuotista valtakuntaansa … ja maailmanloppua, joka tuo sen valtakunnan ja josta he yksinään pelastuvat kunnialla, valituita kun ovat… Ja omaan uskoonsa ja aprikoimisiinsa sulkeutuen he varaavat itselleen muonaa maailmanlopun tuokioiksi … joita ei tulekaan … ja elävät muuten melkeinpä niin kuin muutkin, tavallisinä heikkoina, itsekkäinä ihmisinä.
Ei, peltiseppä Savolaisen kekkereissä ei tapaa niitä, joita Savolainen sanoo uskon-narreiksi. Täällä istutaan punaiset nauhat kaulassa … tai muutamalla valkea, pieni rusettikin … jalassa kiiltävät kengät. Päät punoittavat … sillä kahvinkeitosta kuumentunut keittiö ja vierasjoukosta lämminnyt sali hikoiluttavat.
Siinä sitä istutaan: juhlallisina ja niskat jäykkinä… Katsellaan uutta piironkia … sen isoa peiliä ja paperikukkia. Savolaisen tyttöset ovat vaaleissa leningeissä, hajalle kammatuin hapsin. Muut lapset leikkivät, tappelevat tai kuuntelevat suu auki isojen juttuja.
Kovin arkoja ollaan arvoasteista, jos seurassa on ketä pomo- tai mestarimiehiä. Peltiseppä Savolainen, vaikka hän tekee työtä toisen verstaassa, on tietysti mestari. Samoin nuori poika, joka harjoittelee mekaanisessa pajassa, on monttööri. Lämmittäjä on konemestari. Hänen vaimonsa ei ole paljas rouva, vaan konemestarinrouva … jos tässä tilaisuudessa on läsnä joku, ken voi kehua olevansa hänen tuttavansa: muuten hän on tavallinen akka. Tittelit ovat varsin korkeassa arvossa … kunhan ne vain eivät ole arkkitehtien, insinöörien ja sen sellaisten titteleitä … siis herrojen.
Sakrista ei suinkaan pilkata edessäpäin, ei varsinkaan, kun hän alkaa puhua yhteiskunnasta. Ja hän kyllä puhuu. Laususkelee muutamia lauseita Nietseske-kirjastaan. Sitten hänen nenänsä alkaa punoittaa. Sellainen ja sellainen pitäisi järjestys olla. Tylyjä on oltu työväelle kapinan aikana. Naiset huokailevat. Peltiseppämestari Savolainen on kaikkein ilkein ja pistelevin yhteiskuntaa vastaan … ja samalla hän inttää Sakristakin vastaan. Sakris naputtelee rystysillään pöydänreunaan … ja puhuu, puhuu… Kunnes joku sosiaalidemokraatteihin lukeutuvampi arvelee alakuloisesti, ettei sellainen köyhien vallankumous kuin Suomessa yritetty kuitenkaan mahtaisi onnistua. Yksinkertaisten ihmisten yritys! Ainoastaan verot yhä suurenisivat. Sitten ollaan tuokio vaiti. Huokaillaan. Ja Sakris, syntyisin ruotsalainen, virkkaa sotkuisella suomenkielellään, mutta arvokkaasti:
— Jaa … niin … jaa … ei liene tuhannesvuosivaltakunta vielä mahtanut olla tullut. Ei vielä… Mutta…
Pikku juhlien jälkeen arki. Raskas talvi.
Vuoroin valkeat, vuoroin mustina ammottavat pellot, joiden tunkioilla varikset lentelevät ja raakkuvat suunnattomina laumoina. Vuoroin usvia ja sateita…
Ja sitten … kevääntyy.
Myöskin Sakris alkaa ikään kuin kummastellen huomata, että päivät pitenevät…
Valo ei enää ole samea ja raukea … vaan taivas hohtaa heikosti sinertävänä … aivan kuin jokin vanha taivas, viime vuodesta tuttu…
Kun Sakris aamuisin hoippuilee työhön tai työtä etsimään, saattaa ilma olla pilvinen… Mutta jo visertelevät tiaiset aamun aikaisessa hämärässä vilkkaasti … kilkattavalla äänellä…
Yöthän ne pysyvät vielä kylminä; mutta päivällä lämpiää, aurinko säteilee joskus täydeltä terältä…
Valtatietä pitkin valuvat päivän sulattamat lumet ruskeina ja kiiltävinä puroina … kerääntyvät lampareiksi … jotka ikään kuin tuntuvat lämpimiltä.
Ehtoolla tiet jälleen kovenevat … ja on parempi loikkia, milloin tarvitsee.
Illan viileys on kuivaa ja lauhkeaa … siinä liikkuu omituisia, mieleisiä tuntuja.
Ja Sakris huomaa, että äänet kylässä rupeavat ikään kuin soimaan, niin heleästi ne kaikuvat. Kas koirien haukuntaakin! Se oli talvella niin kumea, nyt telmähtelevä, levoton.
Vaaleassa iltahämärässä näyttävät Krokelbyn ikkunoista tuikkavat tulet kirkkaammilta… Jopa tuolta etäältäkin Vallilasta asti, pääkaupungin laidoilta, ne tuikkivat kuin tähdet … sävähtelevät kirkkaasti.
Eikä ilmassa ole usvaa.
Sakris on menossa työväen osuuskauppaan… Entistä virkummalla silmällä vilkuu hän siellä puotineiteihin.
Kun hän tulee kaupasta takaisin, näyttää pitkä ja solakka koivu tuossa tienmutkassa hänestä niin merkilliseltä: ikään kuin se ojentaisi käsivarsiaan korkeuteen … niin kuin se … rukoilisi!
Kylästä kuuluu jostakin kimakkaa laulua.
Hanki on alkanut kantaa.
Onpa nyt poikasia suksimassa pitkin alankoja, tahi laskemassa kalliotöyryiltä mäkeä suksilla ja kelkoilla taikka särkyneiden suksien kappaleilla.
Ja kuu kiiltää. Se pukeutuu harsoon, kultaiseen kehään…
Mutta yön tullen vonkuvat kissat … sekä kotien vaalimat että villeinä metsissä ja ullakoilla asuvat… Mistä niin paljon kissoja riittääkin? Niitä kuljeskelee, juoksentelee ja kiipeää kaikkialla… Ne ryntäävät pinoille ja tähystelevät teille … kapuavat katoilla ja kulkevat pitkin räystäitä, joista jääpiikit riippuvat suurina hetaleina.
Sakris menee kotiinsa. Aivan hänen ikkunansa edessä on jono halkoliitereitä. Niiden takana ja naapurin lankkuaidan välissä kasvaa väärä ja latvasta typistetty mänty. Sakris lähtee liiteriinsä, hän säpsähtää… Mitä kuuluikaan… Niin kuin etäistä väkijoukon hurraamista. Sitten yhtäkkiä huuto … kuin jotakuta murhattaisiin!
Kissat ne siellä liiterissä! Penteleet! Ne huiskahtavat peljästyneinä pois. Yksi pysähtyy palstan reunaan … ja alkaa siellä naukua … itkee kuin pieni lapsi. Pahanilkinen lapsi, jolle tehdään kiusaa. Taikka molisee jotakin kuin humalainen. Kurrittaa, vonkuu. Ja rääkäisee yhtäkkiä kuin pahahenki … karkaa toisten kissojen kimppuun. Ja on niin kuin paholaisten lauma nyt rähiseisi silmittömässä taistelussa.
Ne kissat eivät anna Sakrikselle yöllä unta… Ja päivällä vuokrahuvilan suuri lapsilauma mekastaa pihalla … hoihkien äänillä, joita Sakris sanoo itsekseen metsänelukkain ääniksi. Ei saa ruokalepoaan enää … eikä nähdä unia kauniista tytöistä.