XIV
Kukkelman pyöriskelee turvakodin seinävierellä. Parhain liina on hänellä kaulassa. Korkea kaulus näyttää pönkittävän hänen päätänsä niskasta ja leuasta.
Parhain liina: kolme uutta kravattia on hän nykyään ostanut. Paljon muuhun ei hänen ole tarvinnut pyytää rahoja tädiltä; ainoastaan näiden koristeiden ostoon ja muutamiin limonadipulloihin, jotka hän on tyhjentänyt kylällä kuljeksiessaan.
Sakris liikkuu verkalleen, kädet liivien kainaloihin pistettyinä… Sitä seinäviertä, jonka puolella hänen kaipaamansa ennenkin on istuskellut. Kömpii korkeita multakasoja myöten, välistä nojautuen kourillaan polviinsa … nokkosten ja takkiaisten keskellä. Ne multavallit ovat syntyneet siten, että sille paikalle on vuosikausia vedetty kaikki roskat talon pihalta ja puutarhasta niinä aikoina, jolloin kartano joutui herrasomistajiltaan vuokrataloksi.
Komeaa ryhtiään näyttelee Kukkelman vallinsa harjalla… Silloin tällöin hän luo ikkunaan välkkyviä ja hymyileviä silmäyksiä.
Nyt taas ikkuna aukeaa: tyttö on siinä!
Nyt se on siinä taas.
Mutta ei katsahda Sakrikseen.
Sakris huokaa… Alkaa hyräillä ääneensä, tahallaan.
Viimein pysähtyy hän aivan ikkunan kohdalle, kääntää kasvojaan ylöspäin niin paljon kuin saattaa, naurahtaa pihisevästi ja sanoo:
— Kultu, kultu!
Tyttö rupeaa tekemään käsityötään.
Kukkelman alkaa kummullaan puhella kauniista ilmasta. Ja yhtäkkiä kehottaa hän:
— Tule kävelemään minun kanssa.
Tyttö ei huomaa.
Olisikohan se … sokea?
Mutta kuinka hän sitten saattaisi neuloa?
Taikka kuuro? Se olisi … onnetonta.
Mutta ei kuuroudesta kumminkaan olisi niin suurta vahinkoa kuin silmien valon menettämisestä.
Kukkelman kävelee, katselee, hymyilee, vilkuu. Hän ihmettelee ja huolestuu… Ja putoaa siinä kurkistellessaan kuoppaan roskakasojen väliin… Se oli harmillista…
Naurettiinko hänelle nyt ikkunasta?
Ei, tyttö katsoi yhä jonnekin muualle.
Sakriksella oli hänelle jo rakkauskirjekin taskussa, valmistettu edellisenä yönä … istuen paviljongin ikkunan edessä, jonka laudalla hän kirjoitti. Ei täti ollut varustanut hänelle eteiseen edes pöytää. Hitaasti ja itsepintaisesti Sakris tuon kirjeensä laati … vaipuen ajattelun vaivasta usein pitkiksi tuokioiksi aprikoimaan. Pari tuntia se työ vei … muutamat sanat, malttamattomat ja tuliset. Sakris vakuutteli kirjeessä, että tyttö, jonka nimeä hän nyt tahtoi tietää, oli hänen valittunsa, oli hänen omansa… Juuri hän, eikä kukaan muu: niin oli Sakrikselle varmasti ilmoitettu.
Tämän kirjeen tahtoi rampa nyt jollakin tavoin toimittaa heilinsä käteen.
Meni hetki … ja tyttö katosi ikkunasta.
Ehkäpä olivat hoitolan johtajattaret vaatineet hänet muualle?
Tai ehkäpä he koettivat tehdä kiusaakin Sakrikselle: ajella tyttö-parkaa pois hänen näkyvistään.
Odottakootpas… Sakris pettäisi heidät! Hän mutisi itsekseen:
"Ah … te … armeijan taivaallinen sotajoukko! Kyllä minä näytän teille jöökiä flikkani tähden!"
Kukkelman mietti keinoja, kuinka hän puijaisi noita hoitajattaria.
Kuitenkin joutui hän alakuloisuuden valtaan … kun ei tyttö kenties ollut huomannut häntä.
Olisikohan ennustaja sittenkin erehtynyt? Mutta sehän oli mahdotonta!
Sakriksen omat unetkin olivat näyttäneet ilmi elävästi tämän naisen.
Mahdottoman selvät unet. Juuri tämän naisen … aivan kuin valokuvassa.
Ei, kaiken, mitä uneksii sillä tavalla, täytyy toteutua … täytyy olla
tosi!
Sinä iltana oli Sakriksen pakko jälleen mennä tyhjin toimin asumukseensa. Mutta kuinkas sitten kävi?
Kun hän seuraavana iltana oli jo samalla tavoin lähtemäisillään pois turvakodin luota ja köntysteli vallia pitkin maantielle päin, niin kuuli hän ikkunasta ääniä, ja kääntyi: siellä oli hänen impensä! Tällä kertaa jonkin toisen naisen seurassa. Naiset katselivat ulos.
Sakriksen rinta vavahti onnesta ja palavasta toivosta. Hän alkoi nopeasti kävellä takaisin ikkunan eteen. Ikkunaan suoraan hän katseli … kiersi vartaloaan ja kasvojaan ikkunaa kohti.
Nyt toinen nainen huudahti:
— Mikä ihme tuolla on? Katso, Nelma! Sinä et katso… Älä huoli,
Nelma… Älä sure … joutavaa strunttia!
Se toinen oli punainen ja hyvin lihava. Jos Sakris olisi tarkastellut häntä, olisi hän huomannut naisen oikeassa silmässä valkean viirun, kaihijuovan, joka piirsi silmän kahtia niin kuin rako näkyy särkyneissä silmälaseissa. Mutta Sakris huudahti itsekseen:
— Nelma … kaunis nimi… Ihmeellinen nimi!
Nelma tuskin käänsi päätänsä… Hänen silmänsä olivat raukeat, sameat. Sinertävät luomet pyrkivät painumaan kiinni ikään kuin ilta-auringon säteitten vaivaamina. Poskipäissä hehkui.
Lihava nainen jatkoi:
— Strunttia, Nelma! Ei tässä ole hätää. Olenhan minäkin tullut tänne melkein tahallani. Ei ollut omaa asuntoa … ja kesällä ovat askit huonot. Phyi … mokomaakin siveää naista..! Ajaa minut lokaalistani … kun en voinut maksaa kallista vuokraa. Se syöjätär korotti taas sitä melkein puolella. Kuka sellaista voi maksaa… Lähetti kyttärit kimppuuni… En olisi saanut antaa tyttöjen asua luonani, en pitää hauskaa kavaljeerien kanssa. Phyi, hän on muka rouva! Mikä oli aikoinaan hänen isänsä … millä rahoilla osti hän itselleen miehen? Se pappa piti itse aikoinaan yöpaikkaa. Niin juuri, se on ihan totta! Nyt on tytär fiini: sellaista on hieno kerma maailmassa. Vei kaikki mööpelini vuokrasta … kaikki, kaikki. Entä erota pojastani … rakkaasta Pojusta! Kun nyt täti hoitaisi hänet hyvin! Ah, Poju-kulta. Saisinpa itse häntä hoitaa. Mutta pysyisinkö täällä kauan? Tiedäthän: ilman miehiä en voi olla. En voi! Se on mahdotonta. Ja kun sitten täältä pääsen ja saan Pojun luokseni, niin … frallaralla-rallaa… Kavaljeereja ja makeaa suuhun: likööriä … ja silloin, ah, ah, fralla-lal-la-frallaa! Ja sinä, Nelma, suret pienemmistä. Ei saa välittää, Nelma, pitää nauraa, pitää laulaa… Oi Vermlanti, sa kaunis, sa armahin maa! Pitää katsella ympärilleen. Katsopas tuotakin tuolla! Mikä se on? Mikä kumma?
Mimmi osoitti Kukkelmania, joka seisoi lankkuaidan takana ja katseli Nelmaa. Mimmiä rampa tuskin huomasikaan; Mimmin läsnäolo harmitti häntä kuitenkin vaistomaisesti.
Sakris koetti päästä lähemmäksi ikkunaa… Ja yrittäessään siinä liikuttaa jalkojaan nopeasti ja pontevasti ei hän taas muistanut edessään olevaa vallinreunaa ja sen kuoppia. Yhteen sellaiseen kuoppaan hän putosi … ja kellotti siinä takkiaisten seassa kuin mikäkin nurinkäännetty koppakuoriainen, heilutellen hiljaa raajojaan.
Mimmi nauroi ikkunassa:
— Tuo on lystikäs poika, katso, Nelma! Minunkin Pojuni on usein sellainen veitikka: styyrää itsensä ulos minun vaatteillani … tekeytyy joulupukiksi. Ja hän on vasta neljän vuoden vanha.
Sitten jatkoi Mimmi Sakrikselle:
— Tule tännemmäksi, poika! Näytä meille konstejasi! Mistä ihmeestä sinä olet saanut tuollaisen peruukin? Kuule, poika, poika!
Sakris vastasi ärtyisesti ja vakavasti:
— Minä en puhu mitään teille … vaan kyllä toiselle… Nelma, tule minun mukana spaseeraan!
Mimmi huudahti:
— Nelma, mitä hän sanoo? Se osaa laskea leikkiä, nallikka!
Kukkelman tiuskasi Mimmille:
— Minä en puhu teille mitään. Ja minä en ole nalli … en poika. Ja miksikä en voisi olla poika? Poika … se ei ole mitään pahaa. Mutta minä tarkoitan puhua Nelmalle asioista … tarkoitan vakavaa asiaa.
Mimmi katseli varsin kummastuen Sakrista … hänen silmänsä oikein tutkivat tuota joulupukkia. Hän vastasi: — Vakavaa asiaa? Ettekö te sitten ole poika..? Tyttökö sinä olet? Vai … ämmä?
— Sinä itse olet hävytön ämmä, kiivastui Kukkelman. — Mitä? Tahdotko sinä kuulla … sinä … minkä arvon sinä tienaat … mikä lintu ollenetkaan … joka et voi elää muuta kuin plankningin ja piikkiaidan takana! Et huomaa ihmistä olevankaan siellä, mikä ei ole sellaista kuin yleinen narrillinen muoti. Mikä ihme se on, että minulla on pitempi hius kuin toisilla? Sinulle minä en puhu mitään! Tuollaisia kyllä on … semmoisista olen saanut kylliksi. Juu, tämä poika on semmoisista syönyt itsensä metiksi, haha. Ne ovat maistuneet minusta niin kuin maassa yli talven maanneet potaatit. Niitä minulla on ollut … kymmeniä. Mutta tälle toiselle minä tahdon puhua! Kuule, Nelma, kuule, kaksi sanaa!
— Herra Jösses, huudahti Mimmi. — Hän ei siis olisikaan poika. Tuo tukka olisi oikea? Herra Jösses, minkälainen mies!
Sakris oli niin lähellä aitaa, että hänen päänsä parahiksi näkyi sen ylitse. Hän äänteli:
— Nelma… Nelma… Niin kaunis nimi. Sellaista minä en ole kuullut milloinkaan. Ja niin kaunis tyttö. Tule … tule sieltä pois!
— Minkälainen mies, toisti Mimmi. — Karvoja täynnä. Katso häntä,
Nelma!
Mimmi purskahti nauruun. Hän jatkoi:
— Entä minkälaiset hampaat, hahaha! Mutta mitä hän puhuu? Onko hän stollinen vai..?
Nyt Nelma katsoi, samein ja sekavin silmin. Mutta nuo sinertävät ja avuttoman näköiset silmät leimauttivat Sakriksen ilmituleen.
Nelman katse ikään kuin koetti ponnistautua irti joistakin ajatuksista.
Sakris heilautti ja ojenteli käsiään…
Totisesti: aivan samanlaiset silmät kuin Nelmalla olivat sillä, jonka hän oli nähnyt unessa. Ihmeellistä! Kuinka tämä ollenkaan oli mahdollista?
Nelma katseli … hän näki ainoastaan Sakriksen pään.
Sakris tuijotti häneen jäykistyneenä. Hoki itsekseen:
— Rakas, rakas, kultu! Tule minun tykö … minä vien sinut pois..!
Nelma kuuli Sakriksen huudahtavan nimeään. Hän säpsähti: ajatteli jonkun tuttavan nähneen hänet täällä. Ei jaksanut oikein arvioida, mikä tuo huutelija ulkona oli.
Mimmi sanoi:
— Nelma, etkö kuule; sehän on rakastunut sinuun.
Nelma vetäytyi ikkunasta.
Rakastunut? Ja kuka?
Kukapa häneen rakastuisi … kun hän oli tällaisessa paikassa? Sakrista hän ei ajatellut.
Nelma puhkesi itkuun kuvitellessaan, että joku muka häntä… Niin epätoivoista oli hänen elämänsä.
Mimmi lohdutteli Nelmaa:
— Taasko sinä! Joutavia! Mikäpä täällä on olla? Ja kyllä täältä päästään: minä hommaudun pois, ja sitten otan sinut mukaani. Katso tuota hullua! Eikö tämä ole hauskaa?
Kukkelman huudahteli ihastuksissaan:
— Kas niin, Nelma kääntyi pois. Sellainen tyttö … plyygi. Sellaisista minä juuri tykkään. No, no … naisen on oltava plyygi. Mutta tule nyt framille sieltä kardiinin takaa. Minulla on paljon sinulle puhumista. Ja jos tahdot, on hauskaakin: semmoisia juttuja, että tulee vatsassa kipeää, kun kuuntelee. Menkäämme tuonne metsään käveleen! Ja limonaadikioskille … syömään baakelsia. Kyllä minulla rahaa löytyy. Tottahan: milloinkaan, juuri milloinkaan minä en ole ollut ilman rahaa! Minulla on työtä täällä lähellä … siitä minä tienaan rahaa.
Mimmi huudahti:
— Ahaa … teillä on rahaa? Mikä te olette?
Kukkelman vastasi:
— Mikä olen? Minä … byggmestari! Minä … osaan bykätä … yhtä hyvin kuin mikä mestari tahansa… Ja kaikkia minä osaan. Sellaisesta saan kyllä rahaa.
— Hän on rakennusmestari! huudahti Mimmi Nelmalle.
— Jaa-ah! vahvisti Sakris alhaalta. — Joten … tule vain tänne, Nelma. Mennään soutelemaan. Minä saan lainata tuolta Vanhastakaupungista paatin. Ja jos tahdot, niin … voit ottaa veninnasikin mukaan. Ostetaan pullaa ja limonaadia … ja kaikkia. Ja minä otan harmonikan … minulla se on täällä … laulan kupletteja.
— Kuuletko? sanoi Mimmi Nelmalle.
— Minulla on paljon kupletteja, jatkoi Kukkelman. — Oh, kaikki minä muistan … kun selvittelen pääni. Kaikki laulut. Tulkaa … tulkaa molemmat!
— Meitä vahditaan. Ei me päästä! vastasi Mimmi kiukkuisena.
Kukkelman ällisteli:
— Hm … tosiaankin. Sepä nyt on kanssa… Sulkea ihmiset tällä tavalla … niin kuin vangit. Ja minkä tähden? Hm … en tiedä. Tyttö-raukat. Mutta … mitäs nyt tehdään? Olisi keksittävä konsti… Sellaisia aina on … konstit ne auttavat! Mitäs, jos minä toisin steegit…
— Steegit? Mitkä steegit? kysyi Mimmi.
— Tikapuut, suomensi Kukkelman. — Mikäpä siinä… Oli kerran Amerikassa mies … sen nimi oli Romeo … kiipesi balkongille kultansa luokse… Taikka: nyt se onkin keksitty… Jospa siellä olisi jotakin remonteeraa? Löisitte vaikka klasin rikki … ja minä tulisin kysymään, onko klasinleikkaamista. Ja sitten olisin siellä teidän kamarissa!
Mimmi halveksivasti:
— Ja meidät pistettäisiin koppiin … puh!
Kukkelman raapii päätänsä. Hän sanoi:
— Jaa … sillä tavalla se mahtaisi ollakin..! Mutta mitä me keksimme? Kyllä me aina jotakin keksimme. Kuulkaas, jos minä tulen sinne ja pyydän päästä hakkaamaan klapia. Niin sitten saan keskustella teidän kanssanne.
— Hakkaako rakennusmestari klapejakin? kysyi Mimmi.
Kukkelman nauroi leveästi:
— Miksikä ei? Ei se ole häpeä … osata tehdä kaikkia. Kaikkia minä osaan. Ja nyt … minä tulen sinne hakkaamaan klapia … huomenna…
Yhtäkkiä Mimmi viittasi kädellään Kukkelmania poistumaan, viittilöi kiivaasti. Sakris huomasi jotain vaaraa ja pujahti aivan lankkuaidan juureen.
Siinä hän nyt kyyröttää … ja nostaa hiuksia korvansa edestä, kuuntelee. Siellä huoneessa on jo kolmaskin nainen … joku kurkistelee ulos ikkunasta. Varmaankin joku vahti. On jo kovin hämärä, Sakrista ei näy. Se kolmas toruu tyttöjä: sanoo heidän puhelleen jonkun ulkopuolella olevan kanssa. Mimmi kieltää: ainoastaan keskenään hän ja Nelma ovat puhelleet. Toruja väittää Mimmin valehtelevan … paasaa hänelle, uhkaa erottaa Byskatan Nelman seurasta. Byskata on siis Mimmin sukunimi! Ja toruja on varmaan noita johtajattaria. Mimmi pullikoi vastaan… Hän sanoo olevan itsellään ikävän … mokomassa luostarissa. Johtajatar tiuskii, että Byskata on pahennukseksi koko kodille; johtajatar oli muka erehtynyt päästäessään Mimmin käymään Nelman luona: Mimmi ei olekaan oikea lohduttaja Nelmalle … joka kyllä muuten käyttäytyykin hyvin. Mimmi sanoo olevansa Nelman vanha tuttava … ja pilkkaa ja haukkuu johtajatarta. Silloin sanoo johtajatar, että ehkäpä Byskata viihtyy paremmin muualla kuin käsitöiden ääressä: huomenna hän panee Mimmin kitkemään hiekkakäytäviä. Sitten vedetään ikkuna kiinni … ja sähkö syttyy kamarissa. Sakris ei kuule enää mitään.
Sakris säälittelee itsekseen:
— Nelma raukka, sellaisessa seurassa… Ja vangittuna.
Kauan pilkistelee rampa kummulta aidan takaa, olisiko Nelma kamarissa … ja avaisi hänelle ikkunan. Ei avaa! Ei uskalla..!
Mutta merkillisen katseen oli hän luonut Sakrikseen … kauniit, siniset silmänsä!
Muuallakin turvakodin huoneissa sytytetään valot. On tullut melkein pimeä. Mutta Nelman varjoakaan ei näy ruudun takana.
Lieneekö tytöt viety iltarukoukseen?
Yhä hiiviskelee Sakris Kukkelman lankkuaidan viertä. Hän ajattelee:
Nelma… Julia… Hänen silmistään, koko hänen kasvoistaan, jotka lensivät punaisiksi, huomasi, että hän on rakastunut minuun. Jumalan ja ihmisten edessä on Nelma minun. Jumalanko? Luonto, kaikkivaltias ja viaton Luonto, on hänet minulle antanut. Luontoa minä kiitän tästä lahjasta. Sen salaperäiset henget ilmoittivat unessa Nelmasta jo ennen kuin olin hänet nähnytkään. Kuinka arka hän on! Ei tohtinut edes katsoa minuun … koska rakkaus palaa sydämessä. Nelma, kyllä minä pelastan sinut täältä … oikeaan elämään…
Viimein lähti Kukkelman yöpaikkaansa.